Kirjoittaja Taavetti » 01 Touko 2010, 21:07
Herran kansan koti-ikävä
Joh. 14: 1 – 11.
Vain Jumalan lapset ovat kotiin päin liikkeellä olevaa kansaa. Kun Runebergin virressä 499 ihmistä kutsutaan matkalaiseksi ja muukalaiseksi tämän maan päällä, niin tarkoitetaan matkan päämäärää kuolemaa, joka kerran saavuttaa kaikki, mutta jolle tosiasialle uhrataan mahdollisimman vähän ajatuksia. Tässä ei ole kysymys uskovan ihmisen ikävöimisestä kunnian valtakuntaan, vaikka kuoleman läheisyys voi viedä parannuksen paikalle, ja sen kautta elämän tielle. Sitä vastoin saksalaista syntyperää olevassa virressä 620, kuvataan Herran omien vaellusta taivaan kotia kohti, kun siinä sanotaan: "Taivaaseen käy matkamme, maa ei viihdyttää saa meitä." Herran Jeesuksen opetuslapset rientävät sinne, minne Vapahtaja on edeltä mennyt, ja jonne hän odottaa omiensa kerran tulevan perästä. "Tulen minä takaisin, ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.”
Mitä pitemmän taipaleen kulkemisesta on kysymys, sitä pelottavammalta tuntuu itse matkalle lähteminen, saati sitten se vaeltaminen. Lapsenuskoisen, ja siinä pysyneen, elämän tie on todella mittava, kun sen kulkemiseen kuluu koko ihmisen ikä. Jos kuljettava tie on tuttu, ja tavoiteltava päämäärä selvä, muodostuu kulku helpommaksi. Lisää innostusta saadaan siitä, jos tavoitteen saavuttaminen tuottaa mahdollisimman suuren edun ponnistelun tulokseksi.
Onko sitten tie tuttu ja helppokulkuinen?
Herra Jeesus piti sitä kyllä evankeliumissamme tunnettuna, mutta opetuslapsista tuntui tie sillä kertaa oudolta. Erittäin synkältä näyttävän vastauksen saamme virrestä 211, kun siinä puhutaan taivaan tien kulkemisesta tähän tapaan: ”Vaan miten sokeana nähdä voisi, ja tiekö eksyneelle tuttu oisi, mitenkä rampa pääsis liikkumaan, mitenkä kuollut nousis haudastaan." Hengen silmät eivät silloin ole vielä avautuneet näkemään Kristuksesta loistavaa, taivaallista valkeutta, joka kotitietä kirkastaa kuljettavaksi. Valo loistaa pimeässä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. Joh. 1: 5. Toisaalta saamme luottaa hengellisen laulun kuvaukseen taivaan tien vaikeakulkuisuudesta. Siinä todistetaan: "Ken käyvänsä luulevi taivahaseen, kuin mäkeä myötäistä vain huvikseen, hän pettyy ja paulahan muitakin vie, sill' tuskainen, työläs on elämän tie."
Virsirunoissa vaikeaksi kuvattu taivaan tien kulkeminen tuskin on liioiteltua, koska Herra Jeesus itsekin siitä sanoi: "Jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä, ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Matt. 16: 24.
Tiestä ja matkasta puhuttaessa, on kaikkein tärkeintä löytää tien alku, vasta sen jälkeen voidaan lähteä sitä kulkemaan, sekä todeta omakohtaisesti sen vaikea- tai helppokulkuisuus. Miten pääsemme taivaaseen johtavalle tielle? Suurin opettajamme Herra Jeesus neuvoo siitä näin: "Minä olen tie ja totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” Pidän näitä Vapahtajan sanoja evankeliumimme ja koko kristillisen uskomme eräänä tärkeimmistä armoneuvoista. Yhtäpitävästi näiden sanojen kanssa Herra Jeesus lausuu toisessa yhteydessä: ”Minä olen lammasten ovi." Joh. 10: 7. Molemmissa opetuksissaan hän tahtoo neuvoa tietä Jumalan valtakuntaan. Sinne käydään sisälle oven eli Kristuksen kautta. Täällä Herran Siionissa sitten avautuu elämän kaita tie sisälle autettujen armolasten kuljettavaksi. Heille vasta kuuluvat jo edellä mainitut Vapahtajan sanat: "Jos joku tahtoo minun perästäni kulkea..." Oven, Kristuksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle meneminen käytännössä merkitsee Pyhässä Hengessä saarnatun anteeksiantamuksen evankeliumin uskolla omistamista ja kätkemistä. Herran Jeesuksen viaton sydänveri pesee puhtaaksi tällaisen ihmisen kaikista hänen synneistään. Lammastarhan ovi avautuu samalla, ja kadoksissa ollut, uupunut lammas pääsee jo ennen uskoneiden Jumalan lasten matkasaattoon. Vain nämä ovat matkalla taivaaseen. Heistä puhuu virsirunoilija: "Mä kuljen kohti taivasta, kun Jeesukseen mä uskon." Vs. 260:2.
Matkan teko näyttää tosin riippuvan siitä, mitä me matkalla katselemme: Vihollisenko ainaisia vehkeilyjä, joilla se yrittää saattaa Jumalan lapsen epäuskoon, vai maailman ilojenko helmeilevää, kauniskuohuista pintaporeilua, jonka katseleminen helposti vie maailman rakkauteen, vai perille päässeiden juhlariemua. Toisaalta siitä, ajattelemmeko kadotuksen tien kulkijoita, vai Herran Jeesuksen kautta sisälle autettujen päämäärätietoista vaeltamista.
Oman huonouden jatkuva tarkastelu vie epätoivoon, tai saa aikaan matkan teosta luopumisen. Maailman iloja mielistelevälle taas käy kuin Paavalin työtoverille: "Sillä Demas antoi minun ylön, ja halasi tätä maailmaa, ja meni Tessalonikaan 2. Tim. 4: 10. Maailmassa kasvavat himojen ja nautintojen orjantappurat niin korkeina ihmiselämän ylitse, ettei tietä missään näy. Maailman lapsen elämä muuttuu myös lyhytjännitteiseksi, ja vain ajallisiin tavoitteisiin pyrkiväksi. Taivas on liian etäinen kiinnostaakseen "menevää miestä." Tyrmistyttävänä kaikuu kerran sitten Jumalan ääni: "Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi sinulta pois otetaan." Luuk. 12: 20.
Jumalan lapsi ei saa tuudittautua, matkaa ajatellessaan sellaisiin harhakuvitelmiin, että vaellus on vaivatonta. Oma kokemuksemmekin puhuu tällaista ajattelua vastaan. Inhimillisessä mielessä sitä ei ole milloinkaan tarkoitettu helpoksi. Matkan teko on taistelua. "Tääll' on sota, kilvoitus, vaiva ja työ, mutt' siellä on päiväksi muuttunut yö." Matkan vaivojen liika ajatteleminen on jälleen pahaksi, sekä vielä oven ulkopuolella oleville, kuin myös sisällä kulkeville, kuten jo olemme aikaisemmin huomauttaneet. Ajatelkaamme riemullista palkan maksoa ja sitä, että olemme menossa ikirauhaan.
Ellei Herran omien vaellustiellä olisi saatu kerta toisensa jälkeen kokea, mitenkä Hyvä Paimen nostaa takaisin uupuneita karitsoita, ja ruokkii elävällä evankeliumilla väsyneitä lapsiaan, niin emme olisi mitenkään kestäneet kiusausten hellettä. Mutta Siionissa on lohdutettu, ja tultu lohdutetuiksi. Synnin ja epäilysten vikoihin joutuneita kulkijoita Pyhä Henki johdattaa Siionin avoimille armolähteille, jossa Jeesuksen veri puhdistaa niin, että tunnon rauhan saan. Onpa hyvä silloin Jumalan lasten täällä kylmän maan kamaralla, ja kuitenkin armoauringon lämmössä viserrellä kiitoslaulujaan, ja ajatella, miten kerran taivaassa soivat pelastettujen voittolaulut, kuin paljojen vesien pauhut.
Näin Jumalan lasten vaellus muodostuu pitkäjännitteiseksi, koko elämän kestäväksi kilvoitukseksi, tavoitteena Isän ihana koti. Vaellus todella kerran päättyy ikilaulun ja, soiton maahan. Iankaikkisuuden rajalla, jonne lapset oman huonoutensa tähden kyynelkylvöä suorittaen saapuvat, pyyhitään pois silmistä viimeisetkin murheen pisarat. Silloin alkavat Yljän läheisyydessä sellaiset ilojuhlat, jota yksikään silmä ei ole nähnyt, eikä yhdenkään korva ole kuullut. Tästä syystä Jumalan lapsen matkan teko ei ole raskasta huokailua, vaan sisäisen ilon sävyttämää koti-ikävää.
Matkaystävät, yrittäkäämme vielä vähän aikaa pitää häävaatteet puhtaina, uskoen viat ja virheet anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Heikko usko vahvistuu, elävä toivo virkistyy ja koti-ikävä pitää liikkeellä, kun matkalauluja veisataan. Muista, armon voima meitä kantaa, kunnes päästään taivaan rantaan. "Jeesuksen veri puhdistaa, taas tunnon rauhan saan, ja lapsen tietä taivaltaa, taas jaksan uudestaan." SL. 211. (vanha kirja.)
Päivämies kesäkuun 9 päivänä 1971
Lehdestä en löytänyt kirjoittajan nimeä, joten voi olla päätoimittajan, Eino Kimpimäen tekstiä, mutta saattaa olla muidenkin.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4