Siionin Lähetyslehti tammikuu 1955
JULISTA SITTENKIN
Jes 40:6
Kun sanoma kiiri läpi kylien ja kaupunkien: »Kuningas Ussia on kuollut», vavahdutti se Jesajan Aamoksen pojan sisintä.
— Kuninkaidenkin täytyy siirtyä ajasta iankaikkisuuteen.
Kuinka käy minun? Tuo kysymys ajoi hänet Jumalan lasten seuroihin, jossa hänen
tuntonsa avautui, ja hän näki itsensä ja kansansa hukkumavaaran partaalla. Mutta hänelle, hätääntyneelle, itsensä tuominneelle, saarnattiin siellä anteeksiantamisen ihana evankeliumi Jumalan suurena armona. Sovintoalttarilta se lähti. Sen jälkeen kuuli hän Herran äänen sydämessään: »Kenet minä lähetän tämän kansan tykö? Kuka tahtoo olla meidän sanansaattajamme?" Hän vastasi: »Tässä minä olen, lähetä minut”
Kun mekin saimme osaksemme uudestisyntymisen ihmeellisen armon, jäi se vuosi, päivä ja hetki muistojen joukkoon yhdeksi kaikkein kauneimmista muistoista. Jes. 6: 1.
Silloin tuntui, että oli alkanut uusi elämä, kun sanoin kuvaamaton evankeliumin kirkkaus alkoi sydäntä valaista. Kun armon aurinko paistoi sydämeen koko valovoimallaan, ja kun armonvirrat tulvivat voimakkaiden kevätvirtojen tavoin, murtautuen läpi kaikkien esteiden, se oli elämän kevään ihmeellistä
aikaa, jota muistellessa sydän vieläkin lämpenee. Mutta me emme ainoastaan ihmetelleet tuota suurta päivää, jonka Herra teki ja jolloin tuntui, että kävelen jo uuden Jerusalemin kultalattioilla, vaan mekin tunsimme sydämessämme Herran äänen: »Kuka tahtoo olla meidän sanansaattajamme?» Sydän täynnä ` taivaan toivoa, uhkuvaa uutta voimaa tuntien me päätimme: vien tämän ihmeellisen sanoman kotiväelleni ja läheisilleni ja työtovereilleni ja kaikille, keitä vain tapaan. Tuntui, että sanoista ei tule puutetta olemaan ja että koska minä olen tämän uskonut, uskovat sen toisetkin.
Sydän ajatteli silloin, kuten Daavidin, kaunista laulua, ja kieli oli kuin jalon kirjoittajan kynä hänen kädessänsä! Mutta pian ne tuntemiset haihtuivat, tuntui että aurinko oli mennyt pilven taakse ja kylmä tuuli kävi pohjoisesta ja lähestyvä myrsky kohisi.
Nyt tulikin eteen elämän kaita tie. Taistelujen, murheiden ja monien koettelemusten tie ja nytkin pitäisi julistaa. Mutta ei ollutkaan sanoja. Mitä minä julistan?
Kun joutuu pitkälle vaivailoiselle lähetysmatkalle ja väsymys saavuttaa, oma huonous painaa ja velvollisuuden tunto painaa, silloin nousee tämä hätääntynyt kysymys esille: ' »Mitä minä julistan?”
Mutta tämä ei ole vain saarnaajain kokemus, vaan se on kaikkien kristittyjen tuskallinen kokemus: ”Millä minä maksan Herralle hänen hyvän työnsä, minkä hän minulle teki?” Jokapäiväisessä elämässä me joudumme tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat vielä osattomia siitä armosta, jonka me olemme saaneet. Kuinka tuntuukaan velvoittavalta kertoa heille Jumalan rakkaudesta syntistä kohtaan, mutta samalla on kuin en löytäisi sopivia sanoja enkä saisi rohkeutta.
Mutta matkaystäväni, veli ja sisar, älä etsi korkeita ja lennokkaita sanoja!
Ne voivat jäädä pelkiksi korulauseiksi.
Puhu vain yksinkertaisia sanoja! Niissä saattaa olla Jumalan voima! Joona saarnasi Niiniven kaupungissa näin: »Vielä on neljäkymmentä päivää, ja sitten Niinive hukkuu. Tuo yksinkertainen julistus kantoi hedelmän. Niiniven kaupungin asukkaat tekivät parannuksen ja pelastuivat? Herra sanoo: »Avaa suusi, niin minä sen täytän?» Jesajallekin annettiin julistuksen aihe »Saarnaa kaiken inhimillisen katoovaisuudesta.»
Kun katselemme ympärillemme luonnossa, on kuin siinä avautuisi eteemme Jumalan suuri luonnonkirja: kevät, kesä, syksy ja talvi. Kirjan keskiaukeamalla ovat sanat: »Ihminen on kuin ruoho!» Mutta siinä on myös ihana, paljon puhuva jatko: »Herran sana pysyy iankaikkisesti:»
Matkaystävät, pidämme edelleenkin Jumalan antamana velvollisuutena yrittää olla hänen sanansaattajiaan, vaikkakin voimat ovat vähäiset ja väsymys saavuttaa eikä työn tuloksia näy, Jesaja sanoo väsyneenä: ”Hukkaan minä tässä työtä tein ja turhaan väkeni kulutin», mutta hän päättää: »Siionin tähden minä en vaikene ja Jerusalemin tähden minä en lakkaa...»
Tämäkin aika on väsyttävää, uneliaisuuden aikaa. Silloin kun vainojen tulenlieskat hulmusivat korkeina, loistivat myöskin evankeliumin valot kirkkaina ja silloin suurena kärsimysten päivänä Golgatan kummulla ristin ryöväri tunnusti Kristuksen Vapahtajakseen. Meille kuuluvat velvoittavina Jeesuksen sanat: ”Tehkäämme työtä niin kauan kuin on päivä, yö tulee jolloin kenkään ei voi työtä tehdä.” Me muistamme myös Jeesuksen näköalan: ”Katsokaa, vainiot ovat jo vaaleat elonajaksi.” Rakkaudella muistamme niitä matkaystäviä, jotka ovat meitä taivaan tielle opastaneet. Kerran saavat kylväjä ja niittäjä yhdessä iloita, kun elopellon työväki kutsutaan Jumalan kansan suureen sunnuntailepoon.
Yrjö Haaksiluoto
Siionin Lähetyslehti tammikuu 1955