Laupeuden tuomio
Room. 2:1–8
Luettu Jumalan sana, jonka apostoli Paavalin kautta Pyhä Henki on meille opiksi, neuvoksi ja varoitukseksi kirjoittanut, opettaa meille, ettemme pyrkisi Kaikkivaltiaan paikalle. Siihen me pyrimme, kun, lähimmäistämme lähdemme tuomitsemaan. Tämä tuomiohenki on hyvin lähellä meitä jokaista. Kun joku veli tahi sisar esim. ei ole saanut hengenerottamisen lahjaa, vaan käy siellä ja täällä kuuntelemassa, ja me käymme häntä siitä varottamassa joitakin kertoja, eikä hän siitä saa valoa ja ymmärrystä, niin me, joille se (oman ymmärryksen mukaan) on kirkastunut synniksi, sanomme pian: „Ei hän ole selvillä, eikä hän ole uskomassa, kun noin heilahtelee. Usko ei ole, enempää kuin Jumalan valtakuntakaan, vielä hänelle kirkastunut." Jumalan suuri armo se on, jos Pyhän Hengen valossa me asian oikein käsitämme, eikä siinä ole mitään aihetta toisen tuomitsemiseen, enempää kuin oman rinnan, nostamiseenkaan.
Samoin on tämä tuomiohenki hyvin lähellä meitä, kun joku uskonveljistä tai – sisarista lankeaa lihalliseen heikkouteen tai johonkin muuhun syntiin, josta me itse olemme välttyneet Jumalan armosta, vaikka emme sitä sillä hetkellä huomaa. Meille tulee oikein, kuin muka oikeus tuomioon, koska olemme heitä varoittaneet ja kohentaneet. Jos emme olisi varoittaneet, vaan puhuisimme heistä pahaa ja mielessämme heidät uskoisimme ”saatanan haltuun", niin Pyhä Henki nuhtelisi ja silloinhan me joutuisimme itse parannuksen askeleita ottamaan, saadaksemme tunnollemme rauhan. Mutta kun monesti varoitettuamme ja anteeksikin annettuamme, huomaamme yhä, että sama synti uusiutuu, niin meistä tuntuu, etteivät he voi olla uskomassa. Täten tuomionhenki meissä ilmenee, erittäinkin, jos Jumala armossaan on suonut meidän paremmin onnistua. Emme huomaa, että tämä onnistuminen on Jumalasta. Vaan päättelemme, että täytyyhän kristityllä olla hillitsemis- ja huomioimiskykyä sellaisissa asioissa, jotka ovat päivän selviä ja uskottomien ihmisten syntejä.
Älkää huoatko toisianne vastaan
Olemmepa me varoittaneet tai emme, meillä ei ole oikeutta ketään tuomita, ei uskottomia eikä uskovaisia. Rakas Vapahtajammekin sanoo:„En minä ketään tuomitse" (Joh. 8: 15). Ja onhan kirjoitettu: „Älkäät huoatko, rakkaat veljet, toinen toistanne vastaan, ettette kadotetuiksi tulisi. Katso, tuomari seisoo oven edessä" (Jaak. 5: 9).
Joku veljistä tai sisarista voi ajatella: meillehän on annettu kaksi avainta, päästön- ja sideavain. Se on kyllä totta, mutta on eri asia, jos me jonkun sidomme Jumalan sanalla tai jos sydämessämme tuomitsemme. Onhan sidottu vapaa, kun katuu, ja silloin hänelle julistetaan päästön sana. Se todistaa, että rakkaus paloi meissä häntä kohtaan ja meidän oli täytynyt sanoa Jumalan sanan totuus murheella hänelle, mutta kun hän nöyrtyi, niin me ilolla päästimme hänet. Mutta kun me tuomitsemme, niin rakkaus on sydämestämme kaikonnut ja anteeksiantamuksella ei ole enää sijaa sydämessämme. Miten kävisi, rakas veljeni ja sisareni, jos minä johonkin teistä olisin niin kyllästynyt lankeamistenne takia, että tuomitsisin, ja hän tulisi sinun luoksesi (ja Jumala olisi antanut sinulle laupiaan samarialaisen mielen) anoen anteeksiantamusta, ja sinä julistaisit päästönsanan. Kummanko sana nyt pitäisi? Minun tuomionsanani vai sinun päästönsanasi, kun kummallekin on valta annettu sitoa ja päästää? Meille ei ymmärtääkseni ole valtaa annettu, vaan Pyhälle Hengelle, joka meissä asuu. Siis ei vanhalle ihmiselle, vaan uudelle, joka Pyhän Hengen kautta on uudistettu. Tähän uudistettuun ihmiseen on myös istutettu rakkaus, joka ei tuomitse. Sanassa on kehotettu meitä siunaamaan eikä sadattelemaan vainoojiamme (Room. 12:14) Sen tähden, oi ihminen, et sinä taida itseäsi syyttömäksi tehdä, vaikka kuka sinä olet, joka tuomitset, sillä jossa sinä toista tuomitset, siinä sinä itsesi tuomitset, että niitä teet, kuin sinä tuomitset.”
Pankaamme tarkoin mieleemme, että jos me tuomitsemme, niin me siinä itsemmekin tuomitsemme. Minkä tähden me itsemme siinä tuomitsemme? Sen tähden, että me teemme samoja tekoja kuin ne, joita me tuomitsemme. Jos te johonkin soveliaat olette, niin ei se ole teistä itsestänne, vaan Isästä, joka on taivaassa, ettei yksikään liha kerskaisi.
Daavidin tuomio
Kuinka kävi Daavidille, kun hän sanoi profeetta Naatanille: ”Niin totta kuin Herra elää, se mies on kuoleman lapsi, joka sen teki." (2 Sam. 12: 5). Jumalan sanasta me tiedämme, että hän julisti näin itsellensä tuomion, luullessaan toista tuomitsevansa. Ja onhan kirjoitettu: „Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle isännällensä hän seisoo tai lankee. Mutta hän taitaan ojentaa ylös, sillä Jumala on voimallinen häntä ojentamaan". (Room. 14:4). ”Sen tähden älkää tuomitko ennen aikaa, siihen asti, kun Herra tulee, joka nekin valkeuteen saattaa, kuin pimeydessä peitetyt ovat. Ja ilmoittaa sydänten aivoitukset: ja silloin kukin saa kunnian Jumalalta" (1.Kor.4:5).
Ne jotka elämänsä kuluttavat eläen sopimattomasti kaikenlaisissa mielihaluissansa, eivät Jumalan sanalle osoita kuuliaisuutta, eivätkä omantunnon tai Pyhän Hengen äänelle, vaan loppuun asti armonaikansa niissä kuluttavat, niin me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuuden mukainen niille, jotka sen kaltaisia tekevät." Jos sinä, rakas veljeni ja sisareni, kuulet jonkun tuomitsevan, (ja yhdyt hänen kanssaan hyväksyen sen) etkä häntä rakkaudella varoita, tai sydämessäsi ajattelet: ei tuo veli tai sisar ole uskomassa, kun tuomitsee, niin silloin sinä olet itse rakkauden sivuun asettanut ja olet noussut tuomioistuimelle.
Lain tuomio vai armon tuomio?
Jos sinulle tulee murhe, kuullessasi hänen tuomitsevan, niin silloin rakkaudella koetat sen ymmärryksen mukaan, jonka Jumalalta olet saanut, häntä ojentaa ja palauttaa tiensä erehdyksestä. Jumala sanoo sanassaan, että jos me tuomitsemme, luulemmeko välttävämme itse hänen tuomiotansa? Meidän täytyy sanoa: emme vältä. Jos me emme osoita Pyhän Hengen äänelle kuuliaisuutta, vaan paadutamme sydämemme, ja ajasta iankaikkisuuteen siirrymme tuomion henki sydämessämme, jotakin henkilöä kohtaan. Niin me olemme, siirtynet armon alta lain alle, ja tulemme lain mukaan tuomituiksi. Sen tähden kavahtakaamme ketään tuomitsemasta.
Niin kauan kuin tuomionhenki on meissä, armon ovi on kiinni myös meiltä jo eläessämme. Se valta, jonka Isä antoi Pojallensa ja hän meille, on se, että me tuomitsisimme armolla ja laupeudella. Siinä on rakkaus ylimpänä, ja rakkaus on lain täyttymys. Onhan kirjoitettu: „Vaikka minä profeteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olisi kaikki usko, niin en minä mitään olisi„ (1 Kor. 13: 2).
Jumala tekee meille sanansa kautta vielä kysymyksen: „Katsommeko, ylön hänen hyvyytensä, kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä rikkauden, ettemme tiedä, että hänen hyvyytensä vetää meitä parannukseen?"
Pysähtykäämme nyt tutkimaan sydämissämme Pyhän Hengen valossa tätä ydinkysymystä tuomiosta. Minkä tähden ei Jumala itsekään vielä istu tuomioistuimella? Huomaa, rakas ystäväni, kuka lienetkin! Herätkäämme me pahat, kärsimättömät ja nopeat tuomion langettajat! Meidän takiamme Herra ei istu tuomioistuimellansa. Kuinka kauan hän on ollut meitä kohtaan hyvä, kärsivällinen ja pitkämielinen? Koko elinaikamme. Ajattele, rakas ystäväni, että hänen täytyy kärsiä meitä mahdottomia ja kelvottomia koko sen ajan, minkä vielä elämme. Käsitätkö, rakas ystäväni, hänen hyvyytensä ja pitkämielisyytensä suuruutta? Siinä ei ole rajaa, enempää kuin armonvirrassakaan pohjaa. Sen huomaamme osittain, kun vain tarkastamme omaa mustuuttamme. Minkä tähden kaikki tämä mittaamaton laupeus ja armahtavaisuus? Sen tähden, että hän vetää meitä kelvottomia, kurjia ihmispoloisia parannukseen niin kauan, kuin täällä vaellamme.
Kärsivällisyyden siunaus
Olkaamme siis kärsivälliset, rakkaat veljet ja sisaret, Herran tulemiseen asti. „Katso, peltomies odottaa kallista maan hedelmää, ja on kärsivällinen siihen asti, kuin hän saa varhaisen ja hiljaisen sateen" (Jaak.5:7). Ottakaamme vaari Jeesuksesta Kristuksesta, meidän Lunastajastamme, kuinka hän oli kärsivällinen, täyttäessään lain meidän kurjien tähden, ja oli Jumalan sanalle kaikessa kuuliainen. Jos me emme Jumalan sanan neuvoista ja varoituksista ota vaaria, niin me sydämen kovuudella ja katumattomuudella kartutamme vihan itsellemme vihan päiväksi, koska Jumalan oikea tuomio ilmaantuu. Silloin saamme itse kukin töittemme jälkeen. „Ei Herra viivytä lupaustansa (niin kuin muutamat sen viipyvän luulevat), vaan hän on meidän kanssamme kärsivällinen, ja ei tahdo, että jonkun pitäisi hukkua, vaan että jokainen itsensä parannukseen kääntäisi" (2 Piet. 3: 9).
Sen tähden, rakkaat veljeni ja sisareni Herrassa, ahkeroikaamme vaeltaa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa, pannen pois kaiken sen, mikä saattaa murheelliseksi Pyhän Hengen sydämissämme, (rukoillen Isältämme siihen voimia) että se rakkaus joka meihin uudestisyntymisessä istutettiin, saisi hallita sydämissämme, että meidät hänen edessänsä puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa löydettäisiin. Käykäämme uskalluksella armoistuimen eteen, anteeksi anoen ja anteeksi antaen toinen toisillemme kaikki meidän virheemme ja erheemme Jeesuksen nimessä ja veressä, lukien meidän Herramme Jeesuksen pitkämielisyys autuudeksemme.
Kalle B. Liljeberg, Helsinki.
Siionin Lähetyslehti heinäkuu 1945