Kirjoittaja nuusku » 07 Elo 2009, 02:49
Huomasin naapuripalstalle ilmestyneen pölyttyneen kautta erittäin selkeän ja virkistävän vanhan muistiin merkityn saarnan referaatin, ja ajattelin kopioida sen tänne, jotta mekin tästä kalliista tekstistä osallisiksi pääsisimme.
Hevoset ja rattaat
Historiallinen katsaus kristillisyyden kulusta profeetta Sakarian ennustuksen valossa. (Lyhennelmä Pauli Korteniemen saarnasta Oulaisissa 1962. (Sak. 6: 1—8.)
Tämä Sakarian kirjan kuudennen luvun alku on aivan ihmeellinen kirjoitus. Siinä puhutaan neljistä rattaista, jotka lähtevät kaikki samasta paikasta kahden vaskisen vuoren välistä. Siinä on profeetta Sakaria nähnyt kristillisyyden kulun aivan maailman loppuun asti. Mutta siinä on myöskin Sakaria nähnyt kaiken sen hengellisen sekamelskan mikä tässä maailmassa pitää hallitseman ja vallitseman maailman loppuun asti. Nyt jos Jumala armonsa antaa, niin me seuraamme, ensiksi: mitenkä tämä kaikki hengellinen sekamelska on syntynyt, ja toiseksi: millä lailla elävä kristillisyys on aikojen halki meidän päiviimme saakka säilynyt.
Aluksi meidän täytyy sanoa, että Jumalan valtakunnan historia on aina niin halpa ollut, että sitä ei maailman historian kirjoittajat ole liiemmälti ylös kirjoittaneet. Jumalan lapset silloin tällöin ovat joitakin muistiinpanoja tehneet, ja joitakin tietoja on jäänyt myöskin sen kautta, että maailman lapset ovat kirjoittaneet jostakin viheliäisestä joukosta, jolta eivät kunnialliset ihmiset taida koskaan kärsiä, eikä kestää, eikä kunniallisena ihmisenä kantaa. Näistä muistiinpanoista me olemme sitten tietäneet, että tuolla on varmasti ollut elävä kristillisyys, koska koko maailma sitä vastaan on ollut, vihaamassa ja vainoamassa sitä.
Siellä olivat neljät rattaat, jotka lähtivät kahden vuoren: välistä. Ne vuoret olivat vaskiset vuoret. Minä luulen, että ne olivat Siinain vuori ja Siionin vuori. Ensimmäisten ratasten edessä olivat ruskiat ja toisten ratasten edessä mustat orhiit. Kun me ajattelemme kaikkea taivaallista, evankeliumia, Jumalan lasten autuaallista autuuden verhoa ja pukua, niin ei sitä koskaan ole Raamatussa mustaan eikä ruskiaan verrattu. Ei Jumalan sanasta ole koskaan sanottu, että se on musta ja tai se on ruskia, tai on kirjava. Mutta ainoa väri, johonka Jumalan sanaa on verrattu, on valkea, valkeus, kirkas, j.n.e. Herran Jeesuksen verestä veripunainen aurinko, joka kirkkaana Golgatalla paistaa, ei se ole mikään pimeys eikä hämäryys, mutta 'kirkkaampi kuin luonnollinen aurinko.
Kolmansien ratasten edessä olivatkin valkiat orhiit. Siinä oli jo sellainen väri, että sepä sopiikin vertauskuvaksi Jumalan sanalle. Mutta neljänten, ratasten edessä olivat kirjavat ja väkevät orhiit.
Ja minä vastasin ja sanoin enkelille, joka minun kanssani puhui, minun herrani, mitä nämä ovat? Ja enkeli vastasi ja sanoi, ne ovat neljä tuulta taivaan alla. Ne ovat hengellisiä tuulia taivaan alla. Mutta yksi tuulihan se on vain se tuuli, joka Pyhän Hengen tuuli on. Ja onhan Jeesuskin sanonut, että maailman lapset ja väärät hengelliset ja eriseuraiset ovat niin kuin akanat, ruumenet, joita tuuli hajoittelee. Ja se täydytään sanoa, että viimeisetkin eriseuraiset, vaikka niin vankalta ja järkkymättömältä pohjalta lähtivät, niin katsokaa, ne ovat kuin ruumenet, joita maailman tuuli puhaltelee yhtenä päivänä etelään päin, toisena pohjoiseen, kolmantena itään ja neljäntenä länteen. Minne milloinkin tuulee, niin ruumen lentää mukana. Mutta onpa tuuli tuullut myöskin Jumalan laumaa vasten naamaa. On antanut räikeitä ja suuria vesipisaroita, on pölyyttänyt multaa silmille ja heittänyt lantaa nenälle, mutta ovatko Jumalan lapset horjuneet. Ei minnekään päin,. Tänäkin päivänä on vain yksi lounatuuli, joka Jumalan lasten kylmiä sydämiä lämmittää. He eivät pyydä, että puhalla pohjatuuli, puhalla itätuuli, puhalla länsituuli, mutta he pyytävät, puhalla sinä ainoa lounatuuli sieltä taivaasta saakka, puhalla meidän Jumalan lasten kylmiin sydämiin, että routa sulaisi, ja minunkin sydämeni lämpöiseksi tulisi.
Sillä lailla, me rakkaat Jumalan lapset, olemme näihin tuuliin nähden uskomassa. "Jotka tulevat ulos astumaan kaiken maan hallitsijan eteen." Nämä tuulet kelpaavat maailman hallitsijoille. Ne ovat niiden mielen mukaisia, paitsi tuo valkia ratsu, joka ei monelle hallitsijalle kelpaa, mutta joillekin sekin sentään on kelvannut. Jokaisen maan hallitsijalla on joku tuuli, jonka vallassa hän on, joko oikean tai sitten monenmoisen väärän tuulen.
Alkuseurakunnan aikana elävä evankeliumi lähti liikkeelle. Se lähti joka suuntaan levenemään. Silloin jo oli etsikon aika useammilla: Aasian kansoilla, samoin Afrikan kansoilla neekereitä myöten. Etiopian hoviherrahan vei elävän evankeliumin Etiopiaan, päiväntasaajan seuduille saakka. Niin myöskin kerrotaan kuinka apostoli Tuomas lähti Intiaan päin, ja kristityt vaelsivat jopa Kiinassa ja Japanissa saakka. Tuloksena oli se, että valitut sielut uskoivat, mutta kokonaisina kansakuntina ne nousivat elävää kristillisyyttä vastaan, ja loppujen lopuksi kävi niin, että elävä usko sammui. Monet menivät väärään .uskoon, jonka jätteitä vielä Abessiiniassa ja Intiassa tänäkin päivänä on olemassa. Etsikon aika niistä kansoista oli loppunut. Jumala ei ole tainnut muille kansoille kuin Israelin kansalle niin monta etsikon aikaa antaa. Mutta tänäkin päivänä on asian; laita niin, että jos esim. kiinalaiset heräisivät, ja jos siellä tulisi evankeliumin jano, niin Jumalamme on voimallinen sinne evankeliumia viemään. Suomen kansakin on tuhansia vuosia ollut pakanallisessa pimeydessä, mutta tänä päivänä sen keskellä on evankeliumin valkeus. Afrikan kansoilla oli evankeliumin valkeus, ja siellä oli suuriakin Jumalan seurakuntia, mutta kirkkohistoria osoittaa, että eriseurat siellä saivat ennen pitkää vallan, valitut pyhät korjattiin pois ja uusi sukupolvi nousi, joka ei Jumalasta mitään tietänyt, eikä tahtonutkaan tietää, ja Jumala siirti kynttiläjalkansa pois. Niin myöskin apostoli Paavalin mukana levisi evankeliumi Etelä-Euroopan maihin. Ja voi miten suuret etsikon ajat silloin olivat. Turkin maalla, Makedoniassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, ja monissa muissa saarissa ja pienemmissä valtakunnissa. Aikansa Jumala sai siellä työtä tehdä, mutta sitten kävi niin, että kun valitut korjattiin pois, niin ihmiset rakastuivat paremmin pimeyteen kuin valkeuteen. Pimeyteen sen tähden ettei heidän töitänsä nähtäisi ja valkeuteen vihastuivat sen tähden, että valkeus laittoi heidän työnsä, se on, toi heidän työnsä julki. Ja niin Jumala siirti kynttiläjalkansa pois niiden kansakuntien keskeltä. Mutta Jumalan seurakunta, tuo pieni joukko kuitenkin aina säilyi. Se saattoi monta kertaa olla niin kuin ensimmäisen maailman aikana, että vain kahdeksankin autuasta sielua tämän maan päällä löytyi.
Jätämme nyt tämän tutkistelumme oikeasta uskosta tähän ja palaamme siihen myöhemmin.
Sitten lähti ruskia evankeliumi, kirjava evankeliumi ja musta evankeliumi. Näyttää sille, että nämä kaikki ihmisille hyvin kelpasivat. Ruskia evankeliumi oli kait sellaista, kuin muhamettilaisuus, että siinä Jeesuskin sai profeetan paikan, mutta ei sen kummempaa. Se on sellaista melkein mustaan evankeliumiin verrattavaa uskoa. Mutta sitten tämä kirjava evankeliumi, josta sanotaan, että se oli väkevä evankeliumi. Se kulki maata ympäri kaiken maan hallitsijain eteen. Katsokaa, se oli sellaista uskoa, joka oli monenlaisista uskontojen langoista kudottua. Yksi lanka siinä on tänäkin päivänä täällä pohjanmaalla, tuossa kirjavassa evankeliumissa, katolilaisuuden lanka. Siis aivan musta väri. Toinen lanka on taas ruskea lanka. Suomen kirkon papeissakin on sellaisia, jotka pakanallisia uskontojakin suosittelevat sanoen, että ei ne ole sen kummemmin väärässä kuin tämä kristinuskokaan; yhtä oikeita aivan. Mutta sitten siihen pantiin punasta, keltasta, vihreätä, sinistä ja vaikka minkä väristä lankaa. Siinä on pikkuesikoisen, pelastusarmeijan, helluntailaisuuden ja vaikka minkä uskonnon lankoja. Löytyykö teidän keskellänne tällaisia ihmisiä, jotka näin tällaisissa kirjavissa puvuissa kulkevat? Jo vain niitä löytyy, ja niitä löytyy paljon. Tästä kirjavasta uskosta sanotaan, että se oli niin väkevä usko, että se kelpasi kaiken maailman hallitsijoille, ja se valloitti aivan koko maan ympäriinsä. Ja näin se on tänä päivänä. Kyllä tämä Jumalan sanan paikka selvästi osoittaa sen, että oikeata uskoa löytyy vähän, mutta väärää uskoa maa on tulvillaan, olletikin tuota kirjavaa väkevää uskoa, joka on kaikkien uskontojen ja suuntien yhdistelmää, jossa itsekukin saapi uskoa millä lailla haluaa. Niin kuin tässä taannoin yksi entinen kristitty, joka on eksynyt väärään, vetosi siihen, että meillähän on uskonnon vapaus. Niin, meillähän on uskonnon vapaus. Jokainen saa uskoa millä lailla haluaa. Mutta ei ne ennen kristityt ole vedonneet uskonnon vapauteen. Ei Jumalan lapsilla ole ollut muuta vapautta kuin Jeesus Kristus. Meidän vapautemme rajat ovat aina olleet siinä, että me uskomme Raamattujen jälkeen. Mutta väärä usko on valloittanut koko maailman. Väärässä uskossa on toinen puoli valkeampaa, toinen mustempaa.
Mustien hevosten aikakausi
Mustista orhiista sanottiin, että ne menivät pohjaan päin. Ja se oli paavin usko, joka lähti pohjoista kohti levenemään. Se tuli Saksan maalle, ja s e tuli Ruotsi-Suomeen. Ja millä lailla siellä kristillisyyttä levitettiin? Selvänä esimerkkinä tästä mustasta evankeliumista on se kertomus, mitenkä kristinusko Suonien maahan tuotiin. Aurajoen suulle laskettiin suurella sotalaivastolla, ja piisipä Henrikki oli mukana, ja Erick IX pyhä oli sotajoukkoa johtamassa. Pakanat olivat rannalla vastassa. Suomen-pakanoita ei alettu käännyttämään siten, että niille olisi saarnattu evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Tietenkin sitä olisi täytynyt saarnata suomenkielellä, mutta suomenkieltä tämä joukko ei osannut ollenkaan, eivät olleet koskaan kuulleetkaan sellaista puhuttavan. Ja nyt kun he laskevat maihin, niin alkaa hirmuinen näytelmä evankeliumin tuojain taholta. Miekoin ja keihäin karataan pakanain kimppuun, jotka myöskin vastarintaan nousivat. Suuri joukko teurastettiin ihmisiä, ja loput, jotka antautuivat, sitten kastettiin Kupittaan lähteellä, kaatuneitten keskellä, englannin- tai latinankielellä, joka silloin oli vallassa, Isän, Pojan ja Pyhän; Hengen nimeen. Pakanat itse eivät yhtään ymmärtäneet mitä heille tehtiin, ei ollenkaan. Ja tämä heiltä vaadittiin henkensä menettämisen uhalla.
Mehän ymmärrämme, että ei tällainen evankeliumi ole Kristuksen evankeliumia. Ja tällaista uskoa se paavi piti sitten Euroopassa vallassansa aina 1500-luvulle saakka. Vasta noin neljä, viisisataa vuotta sitten se on jollakin lailla nujerrettu, mutta suuri osa Euroopan .kansoja vielä tänäkin päivänä on tämän saman mustan evankeliumin vallassa, vaikkapa ei uskalletakaan yhtä julmia töitä enää .tehdä kuin ennen. Mutta jos vain tälle hirmuiselle pedolle valta ja lupa annetaan teurastustyöhön käydä, niin se on valmis tämän saman teurastuskampanjan aloittamaan, ja vielä muka Herran Jeesuksen Kristuksen nimissä. On sitä, rakkaat ystävät, hirveätä uskoa tässä maailmassa.
Valkeat hevoset seuraavat mustia
Mutta ajatelkaapa nyt, että tuo valkoinen elävä evankeliumi lähtee noudattamaan noita mustia orhilta pohjaan päin. Ja tässä sanotaan, että Herran Henki noudatti niitä valkeita orhiita. Ja ne lähtivät siis pohjaan paini vaeltamaan. Pieni oli Jumalan joukko monta kertaa. Aina missä vain paavi haisti Herran Jeesuksen veren hajua, sinne se meni pyöveleittensä kanssa ja luuli .tehneensä lopun viimeisestä villiuskoisesta. Mutta se kuitenkin aina säästyi. Tuon tuostakin nousi aina miehiä, jotka ryhtyivät saarnaamaan elävää evankeliumia. Tšekkoslovakialla oli etsikon aika juuri 600 vuotta sitten, mutta sen profeetta poltettiin. Vanha muorikin hurskaudessaan oli puita kantamassa, että saadaan villiuskoinen, Juhana Hussi, tieltä .pois raivatuksi, ja saadaan tässä Jumalalle yksi suuri hyvä työ tehdä. Mutta ei elävää kristillisyyttä pystytty sammuttamaan. Hussi ennusti polttoroviollaan, että minun jälkeeni tulee hän, jota te ette tapa ettekä polta. Ja se oli Martti Luther.
Sinä aikana alkoi Keski- ja Pohjois-Euroopan kansoilla suuri etsikon aika. Martti Lutherin kautta elävä kristillisyys levisi Saksan maalla. — Tällä kohdalla meidän olisi sanottava, että eihän Martti Luther tullut autuaaksi ilmasta sieppaamalla elävää kristillisyyttä, mutta yhden kristityn munkin kautta, joka hänelle elävän, kaikkien syntien anteeksi antamuksen evankeliumin, saarnasi. Sen kautta hän uskoon tuli, Samoin alkoi etsikon aika Ranskan maalle. Hollannille, Belgialle, Niin myöskin elävä kristillisyys paavilaisuuden jälessä levisi tänne pohjoismaihin. Mutta ihmeellistä, saksalaiset nousivat vaataan, samoin ranskalaiset. Italiassakin oli vielä silloin etsikon aikaa, mutta Kristus tapettiin täysin. Samoin Alankomaissa, Belgiassa, Jumalan lapset tuhotaan polttorovioilla, risteihin ripustettuna, paaluihin tervattuina, poltettuina j.n.e. Mutta voi kuinka yksi suloinen kuva siellä on Reinin varrelta, miten uskoivat silloin pyhät 500 vuotta sitten. Kun kahta kristittyä miestä viedään polttoroviolle, niin ajatelkaa, Jumalan lapset rakkaat, että niillä oli sama siunaus voimana kuolemaan käydessä kuin meillä tänä päivänä. Toinen menee toisen kaulaan ja sanoo, minä saarnaan sinulle synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi, ja pyytää itse siunausta omalle kohdalleen. Ja niin he käyvät rauhallisena kuolemaan. Mutta kun Jumala on valittunsa korjannut ja kansakunnat ovat evankeliumin luotansa pois työntäneet, niin etsikonajat loppuvat. Niin loppui Englannistakin, ja näistä tässä luetelluista maista.
Pohjolan maat ovat siitä erikoisia, että siellä kuninkaatkin ottivat tämän elävän evankeliumin vastaan. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa lähettämällä lähetti Lutherin tykö Saksaan nuoria miehiä elävää evankeliumia oppimaan, ja antoi saarnauttaa kaikessa valtakunnassaan tätä evankeliumia, jota ne miehet olivat Saksan maalla Lutherin tykönä olleet oppimassa. Ja näin elävä kristillisyys levisi Suomen maahan saakka.
Väärät opit ja eriseurat alkavat turmelemaan kristillisyyttä
Ajatelkaahan mitä Saksan maalla tapahtui. Luther sanoo, minä olen kahtakymmentä eriseuraa vastaan joutunut taistelemaan. Ja Luther sai kokea senkin, että hänen läheisin työtoverinsa Philip Melanktonkin meni eriseurani henkeen, ja alkoi vääristelemään Lutherin kirjoituksia, tunnustuskirjoja ja kaikkea myyrän työtä tehdä. Historiat todistavat senkin,, että Philip Melankton alkoi Kustaa Vaasan hoviinkin, Ruotsi-Suomeen, lähettämään eriseuran saarnaajia. Korkeat ja arvolliset miehet turmeltiin eriseuran saarnalla, joka oli viisasta ja ihmiselle kelpaavaa. Lutherin saarnahan oli sitä yksinkertaista evankeliumin saarnaa pysyen Jumalan sanassa.
Sitten seurasi pitkä aika Ruotsi-Suomen ja Norjan kristillisyyden historiassa, aivan niin kuin täällä; ei kristillisyyttä olisi ollutkaan. Historiat kirjoittavat vain voimakkaista piispoista ja uskottomista papeista ja heidän töistään, ja mitenkä he aina kaikki elämän merkit kirkosta yrittivät sammuttamaan. Elävä kristillisyys kuitenkin säilyi, ennen kaikkea Ruotsin maalla. Ne valkoiset orhiit, jotka matkaan olivat lähteneet, ne tiesivät määrän päänsä mihin heidän piti mennä.: Täällähän sanotaan, että ne, jotka pohjaan menevät, antavat minun Henkeni levätä pohjanmaalla. On se ihmeellistä, että se on maantieteenkin kanssa yhtäpitävää.
Lukijaiset
Elävä kristillisyys säilyi täällä pohjanmaalla, ennen kaikkea Ruotsin puolella, Siellä näitä Jumalan lapsia kutsuttiin lukijaisiksi. Lukijaisiksi siitä syystä, kun kirkko kielti heiltä luvan seurojen pidosta. Jumalan sanaa ei saanut saarnata, muuta kuin papit kirkossa. Jumalan lapsilla oli kuitenkin lupa kokoontua yhteen. He saivat pitää yhdessä rukouksia, veisata virsiä ja lukea Raamattua. Uskovaiset papit sinä aikana kirjoittivat näille lukijaisille, veljilleen. ja sisarilleen, saarnoja, joita he sitten saivat lukea siellä rukouksissaan, kun ne vain olivat papin kirjoittamia. Tämän tähden kristityitä siihen aikaan, ja aina Laestadiuksen kuoleman päiviin saakka, kutsuttiin, lukijaisiksi. Ja voi hirmuinen miten silloin oltiin vihaisia lukijaisille. Ne lukijaiset kun olivat siitä tarkkoja, että ne tahtoivat kysyä kaikilta ihmisiltä sitä uudesti syntymisen päivää, ja ei vähiten omilta papeiltaan. Pappilaan he menivät ja kysyivät, koska se kirkkoherra on uudesti syntynyt? Laestadius sanoo, että silloin kirkkoherra antoi heille potkut takapuoleen ja sanoi, että senkin lukijaisrakki, vielä tulet minulta uudestisyntymisen päivää kysymään, minähän olen uudesti syntynyt kasteessa. Mutta ne lukijaiset eivät tästä suuttuneet.
Älkää tekään, Jumalan lapset suuttuko, jos teitä ylenkatsotaan teidän uskonne tähden. Ei meidän sovi sen tähden lakata saarnaamasta ja uskomasta ja työtä tekemästä. Sillä jos lukijaisetkin ja muut entiset pyhät olisivat heittäneet tämän tähden uskomasta ja työtä tekemästä, niin eihän meillä tänä päivänä olisi elävää evankeliumia. Jos Jumalan lapset olisivat esim. eriseuran päivinä kaivaneet leiviskänsä maahan, niin ei tänä päivänä olisi näin suuri Jumalan lasten joukko koolla.
Niin ne lukijaisetkin Ruotsin pohjanmaalla pitivät uskostansa kiinni. Silloin oli erikoisesti Ruotsin kansan keskuudessa suuri etsikon aika, kun vielä vuosisatoja tämä Suomen puoli sai olla pimeydessä. Täällä Suomessakin saattoi olla, ja olikin, siellä täällä eläviä Jumalan lapsia, toisistaan erillään ja vainottuina. Suurempaa heräyksen aikaa ei. tänne sitten uskonpuhdistuksen päivien kuitenkaan tullut ennen kuin sille määrätty aika tuli.
Pohjolan herätys alkaa
1800 luvun alkupuolella oli Karesuannossa, Pohjois Ruotsissa, pappi, joka oli kaksikymmentä vuotta kaikkensa yrittänyt saarnata Jumalan sanaa saadakseen viinaporvarit ja porovarkaat uskomaan ja lakkaamaan synnistä, mutta kuta enemmän hän saarnasi, niin sitä julkeammiksi he tulivat. Ja oliko se kumma, jos papin saarnat eivät vaikuttaneet mitään, kun pappi itsekin otti ryypyn aina silloin, kun tunsi kipua rinnassaan, tai vatsa tuntui kipeältä, ja otti ryypyn vastaan muiltakin. Vaikka hän olikin näin kohtuullinen synninteossa, niin, ei, rakkaat ystävät, elävää evankeliumia kohtuullisenkaan synnin tekijän suulla saarnata. Kun ei itsekään ollut koskaan saanut uudestisyntymistä, niin miten sitä sitten elävää evankeliumia muille voisi saarnata. Mutta se pappi oli siitä erikoinen, että hänellä oli halu taivaaseen. Ja Jumala kutsui häntä parannukseen sellaisen tapauksen kautta, että hänen kolmivuotias poikalapsensa otettiin häneltä pois. Ja nyt tuo pappi, Laestadius, ajatteli sitä lähtijää, joka häneltä otettiin, että lapsi oli valmis lähtemään, mutta entäpä jos tuo lähtö olisi isälle tullut. Hän tunsi ettei hän olisikaan ollut valmis lähtemään.
Silloin vielä, vanhimmat rakastivat lapsiansa, eikä ne tahtoneet niitä rintansa alle murhata, Isätkään eivät tahtoneet välttää sitä Jumalan sanelemaa sääntöä, "otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömään." Katselkaa. He eivät ajatelleet, niin kuin nykyajan ihminen, että älä sinä Jumala houraa, kun en tee lapsia, niin enhän minä otsan hiessä tarvitse leipää syödä. Minä elän helpommasti, Eikä silloin äiditkään olleet vielä sen mielisiä kuin he nykyaikana ovat. Jumala sanoi, että kivulla sinun pitää synnyttämän lapsesi, mutta nykyajan äidit sanovat, että yksi tai kaksi lasta, mutta enempää minä en niitä kivulla synnytä. Nykyajan ihminen ei pelkää rikkoa Jumalan määräyksiä vastaan. Mutta minä uskon sillä lailla, että vaikka olisi kuinka uskovainen isä, joka helpompien päivien tähden ei tahdo tänne maailmaan lapsia saattaa, niin hän taitaa joutua helvetin vaivassa niille syntymättömille lapsillensa leipää otsa hiessä hankkimaan. Kuulkaa, se on huokeampi täällä otsa hiessä lapsille leipää hankkia kuin helvetissä, kun Jumala meille sitä leipää vielä siunaa. Ja minä uskon, äidit rakkaat, jos ette täällä tahdo kivulla synnyttää lapsia, niin te ette pääse lasten kanssa iankaikkista elämää nauttimaan, mutta teidän pitää alkaa helvetin vaivassa ja helvetin tuskissa niitä syntymättömiä lapsia vielä synnyttämään. Voi, voi sinua ihmisraukkaa, joka tahdot taivaaseen päästä, ja kuitenkin vastoin omaatuntoasi elät ja julkeasti Jumalan käskyä vastaan rikot.
Laestadiuksella oli hirveä itku, kun yksi lapsista kuoli vaikka pirtti oli täynnä lapsia, Jumala oli antanut kaksoisetkin, ja muistaakseni tämä poikanen oli toinen niistä kaksoisista. "Ei hän ole enää isää vastaanottamassa, kun hän tulee kirkkomatkoiltaan," valitti sureva isä. Hän meni yöllä lapsen haudalle, ja itki ja valitti siellä: voi, Jumala, jos minä saisin vielä päästä siihen osaan johon pieni poikani on päässyt, mutta en minä koskaan sinne pääse. Minun täytyy hukkua! Ja sitten häneen tuli hirvittävä keuhkokuume, ja hän tunsi, että nyt on helvetti avoimena. Nyt tulee lähtemisen päivä. Mutta vielä kuolintuskissaan hän huusi, että jos sinä Jumala minua vielä parannat, niin näytä minulle iankaikkisen elämän tie, ja minä tahdoin sitä tietä vaeltaa.
Ja pappi parani.
Sitä ennen oli tapahtunut Ruotsin puolella pohjanmaalla ihmeellisiä asioita. Yksi Maria-niminen lappalaistyttö oli tullut sielun hätään. Maria meni pappilaan, ja kertoi papille minkälainen hätä hänellä on, mutta pappi ei osannut auttaa. Hän meni toiseen pappilaan, ei sielläkään. Mutta hätäänsä apua etsivä Maria vaelti ja vaelti, kunnes hän tuli viimein Noran seurakuntaan, jossa oli uskovainen pappi, Brandell nimeltään. Brandell tiesi mitä syntiselle tehdään. Hän saarnasi Marialle kaikki synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi. Maria käsitti uskon ja tunsi, että hän onkin nyt niitä samoja lukijaisia, kuin ne muutkin kristityt, joita kaikki maailman ihmiset olivat parjanneet ja haukkuneet. Niihin aikoihin tuli Laestadius jollekin tarkastusmatkalle ja piti alttarisaarnan Åselen seurakunnan kirkossa. Kirkon penkissä istui myöskin Lapin Maria. Kun hän kuunteli Laestadiuksen saarnaa, niin hän ymmärti, että siinä on uskoton pappi. Mutta hän ajatteli niin kuin muutkin lukijaiset, että häntä pitäisi mennä puhuttelemaan. Jumalan lapset rakastavat papinkin sielua niin paljon, että he vastoin lihan ja verenkin tahtoa menevät häntä puhuttelemaan, vaikka pappirukat luulevat, että he vihaavat heidän sielujansa, ja sen tähden he tulevat haukkumaan. Kun Lapin Maria tuli sinne sakastiin ja alkoi Laestadiukselle kertomaan miten hän on uskovaiseksi tullut, niin Laestadius alkoi ymmärtämään, että noinhan se minunkin pitää uskovaiseksi tulla. Laestadius on itse kertonut, miten Lapin Maria saarnasi hänelle evankeliumin, ja miten Marian puhetta kuunnellessaan hänelle alkoi näkymään mistä tie taivaaseen menee. Ja hän sanoi, että hänellä on sellainen usko, että hän kerran saa taivaan rannalla Lapin Mariaa puristaa rintaansa vasten tervehdykseksi, kun ovat sannan määränpäähän päässeet.
Niin se totuus on, vaikka viimeisimmän eriseuran päähenkilöt, heidän äänenkannattajansa, Elämän Sanan, päätoimittaja Esko Häkli kirjoituksessaan Kotimaassa, tässä kesäkuun lopulla, purkaa Laestadiuksen parannuksen teon kokonaan selittäen, että Lapin Marialla ei ollut mitään tekemistä Laestadiuksen uskon kanssa. Aivan kuin Laestadius olisi siepannut uskon taivaasta, tai puun juurella, eli yksinäisyydessä sen saanut, niin kuin muutkin tämän maailman hengelliset. Ystävät rakkaat, siinä se nähdään, että joka pimenee se pimenee. Ei ole valkeus omaa ansiota; ei sekään, että sinä ja minä olemme tänä päivänä uskomassa, mutta se on Jumalan armoa ja Jumalan työtä. Pyhän Hengen vaikutusta se on, että olemme tuonkin pimeyden eroittanut. Ja jo se pitäisi siinäkin olla niin hyvä merkki kaikille harhaileville sieluille, ettei sentään noin paksua pitäisi uskoa.
Kun Laestadius lähti Aselesta takaisin Karesuantoon, niin hän oli kuin eri mies. Hänellä oli ilo sydämessä. Hän näki mistä tie menee taivaaseen, ja hän osasi muillekin sitä tietä osoittaa. Nyt alkoivat erilaiset saarnat kaikua, Lukkari, vanha fariseus ja viinaporvari, huomasi ensimmäiseksi, että nyt on tainnutkin Jumalan Henki kirkkoherraan tulla. Ja sen takia, kun ensimmäinen synnistä luopuja ilmoittautui, niin lukkari meni .kirkon ovelle ja otti taskumatin taskustaan ja otti oikein pitkän ryypyn, kirkkoherran ja kaiken kirkkoväen nähden. Ja jo se lappalaisia nauratti, että vai meinaa se tuo pappi meitä herättää, ja meitä uskottomaksi laittaa. Ja kun he menivät kirkon taakse, niin jo he pappia kirosivat. Ja kun pääsivät lukkarin puustelliin, niin siellä avattiin rommitynnyrit ja juotiin itsensä humalaan, ja myytiin poroja rommin hinnaksi. Ja näin jatkettiin jumalatonta elämää. Mutta se jäi kaivelemaan, se Laestadiuksen saarna: helvettiin joutuu synnin tekijä, te ette ole uudestisyntyneitä, ettekä ole uskomassa. Lähdettiin kuuntelemaan toisenakin sunnuntaina: sama saarna: Ja lukkari otti pitkän ryypyn. Ja päätettiin, että ei mennä enää kirkkoon. Mutta ajatella, kun Jumala herättää tuntoja, niin siellä yksi ja toinen alkoi tuntemaan, että voi, minä joudun helvettiin. Ja heidän piti tulla kirkkoon. Kirkko oli kerta kerralta ääriään myöten täynnä. Laki ja evankeliumi julistettiin. Karesuannossa alkoi kaikua tämä sana: ei tarvitse joutua helvettiin, Jumalan Pojan veri pesee kaikesta synnistä. Jumalan. Poika on synnin alaiset tullut nostamaan ja vapaaksi voittamaan. Yksi nainen kirkon etupenkissä sai voiman uskoa, nainen, joka oli viikkoa aikaisemmin humalapäissään maannut oman lapsensa kuoliaaksi. Kun hän käsitti tämän, että syntinen saapi synnit anteeksi, eikä hänen, jumalattoman, tarvitse hukkua, niin, kuulkaa, se oli hänelle kuin tuli ja leimaus. Hän nousi ylös ja kiitti suurella äänellä Jumalaa. Ja kun seuraavan kerran tapahtui samoin, toinen syntinen sai parannuksen armon, niin maan peruskallio tärisi pohjamaalla merkiksi, että suuri herätyksen aika on alkanut. Aivan niin kuin Filippin vankilassa, jossa Paavali ja Siilas kiittivät Jumalaa. Seurat olivat yhdessä lappalaiskodassa, jossa Laestadius puhui. Kodan emäntä, lappa-laisvaimo, käsitti parannuksen armon. Ja kun hän alkoi kiittämään Jumalaa, niin maa tärisi pohjanmaalla. Etsikon ja herätyksen aika oli alkanut.
Elävä evankeliumi kantaa hedelmää
Aikaisemmin on muisteltu jo sitä miten Laestadius ennen parannuksen armon saantiaan koetti kaikkensa kahdenkymmenen vuoden ajan ihmisten pelastamiseksi Karesuannossa, eikä saanut mitään aikaan. Mutta kun Jumala puuttui asiaan, antoi papille parannuksen armon ja teki hänet aseeksensa, niin ajatelkaa, kahden vuoden kuluttua ei ollut enää yhtään viinaporvaria, ei yhtään juomaria, ei yhtään porttoa eikä yhtään porovarasta Karesuannossa löydettävissä.
Laestadius muutti muualle, vähän alemmaksi, Pajalan seurakuntaan, koska se oli Jumalan tahto. Ja kun hän pitää Karesuannossa niille taivaansuvilintusille ja kaikille armonpenikoille lähtösaarnansa, niin hän sanoo, että nyt te kaikki armonpenikat katsotte haikiasti ruokkijanne perään, joka nyt pois lähtee, te ajattelette, että kukas meille nyt muruja viskoo Vanhimman pöydältä. Mutta hän sanoo, muistakaa kuka teitä on ruokkinut. En minä, mutta Hän, joka ennenkin on armonpenikoita ruokkinut, Herra Jeesus. Ja ajatella, silloin kirkon katosta wuoti kirkas vesi alttarille. Kun mentiin ullakolle katsomaan, että kuka sieltä vettä kaatoi, niin ei siellä näkynyt merkkiäkään märkyydestä. Mutta se oli merkki taivaasta, että taivaasta niitä Jumalan lapsia ruokitaan. Pajalassa jatkui sitten suuret herätyksen ajat ja se levisi kuin kulovalkea. Mutta kiitettiinkö Laestadiusta? Kolme, neljä kertaa hän sai mennä piispan eteen vastaamaan herätyksestä, hän sai olla maallisten tuomarien edessä, ja aina oli vihamiehet kirkossa, ja jos olisi ollut mahdollista, niin he olisivat elävältä hänet syöneet. Mutta Jumala teki työtänsä. Herätys levisi sekä Ruotsissa, Suomeen ja Norjaan.
Pirukin lähtee liikkeelle turmellakseen Jumalan työtä
Juhani Raattamaa tuli sitten Laestadiuksen jälkeen pohjanmaalla kuin kristillisyyden vanhimmaksi, Herran profeetaksi ja työmieheksi viinimäessä. Mutta Juhani Raattamaa sai jo nähdä tämän, että piru on kahdenpuolen pohjanmaata kappelinsa rakentanut. Toinen kappeli on Kiirunassa ja Gellivaarassa ja toinen on Kittilässä. Vuorotellen sai Raattamaa käydä näiden kappelien peruskiviä purkamassa ja maahan jaottamassa, mutta piru vain odotti sitä, että kun tämä kristillisyyden vanhin kallistaa päänsä, niin silloin hän aloittaa voimakkaan työnsä. Kun sitten- Raattamaa kuoli, niin silloin myöskin sielujen vihollinen Gellivaarassa, Kiirunassa ja toisaalta Kittilässä nosti suuren voimansa liikkeelle. Toisaalla nousi Ison Esikoisuuden eriseura ja toisaalla Uudenheräyksen eriseura. Kumpikin kuoleman liikkeitä, joista ei ole yhtään niihin liikkeisiin kuulunutta kunnian valtakuntaan kostunut, mutta kaikki ovat onnettomuuteen vaipuneet. Kristillisyys jäi kuitenkin ennallensa läpi pohjanmaan. Paljonhan se teki Iso Esikoisuuskin tuhoa siellä täällä Suomen puolellakin, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin Uusiheräys. Mutta tässä tapahtui juuri sama, mitä jo apostoolisena aikana on kirjoitettu, että eriseurat pitää teidän seassanne oleman, että koetellut ilmi tulisivat. Uskottomat ja vilpistelijät menivät suurina joukkoina Uuteenheräykseen ja Isoon Esikoisuuteen, mutta ne, jotka armosta uskoivat, ja joilla oli Pyhä Henki, ei niillä ollut mihinkään lähtemistä.
Kun Raattamaa kuoli, niin Erkki Antilla, Torniojokivarrella, oli suuri huoli: voi, voi, nyt on vanhimmat kuolleet, Laestadius ja Raattamaa. Kukas nyt pitää huolta kristillisyydestä. Mutta kun hän istui kotonaan niissä huolissa, niin hänelle alkaa näkymään ihmeellinen näky, selvällä päivällä ja hänen valveilla ja täydellä tajulla ollessaan. Siinä tuli pyhien saatto, tuli Abel, Abraham, profeetat, Daavid, kaikki vanhan testamentin pyhät, kruunut päässään; siinä menevät apostolit, siinä ne, jotka ovat apostolien jälkeen elovainiolla työtä tehneet. Siinä menee Lutherkin. Selvästi hän tunsi hänetkin. Elämän iankaikkinen ja katoamaton kruunu on hänelläkin päässään. Siinä meni Laestadius, hänelläkin kruunu päässään. Siinä meni Raattamaa, ja hänelläkin kirkas kruunu päässään. Mutta sitten tuli viimeisenä Jeesus Kristus, jolla oli orjantappura kruunu päässään. Erkki Antti ymmärsi, että se on Herra Jeesus Kristus, joka pitää huolen kristillisyydestään pohjanmaalla viimeiseen päivään saakka. Ei tarvitse Jumalan lasten sitä huolta kantaa etteikö olisi enää, joka kristillisyydestä huolta pitäisi.
Pikkuesikoisuuden juuret isossa esikoisuudessa
Amerikassa erosi Isosta Esikoisuudesta yksi eriseura, jota siellä alettiin nimittämään pikkuesikoisuudeksi. Siis huomatkaapa, pikkuesikoisuus on alunperin eriseurasta lähtenyt eriseura. Se ei ole kristillisyydestä lähtöisin, vaan eriseuran eriseura. He kun eivät saaneet puhujia Suomesta, vain joskus uudestiheränneitä, ja kun kuulivat minkälaisia ovat Jumalan valtakunnan puhujat, että he ymmärtävät Raamattua ja osaavat selittää sitä, eivätkä puhu niin kuin kirjanoppineet, vaan niin kuin se, jolla valta on. Niin he alkoivat kirjoittelemaan, etteivätkö he saisi täältä Suomesta sinne eriseuraansa meidän kristillisyytemme puhujia. Pauli Rantala, vuoden 1911 paikkeilla, oli ensimmäinen, joka otti kutsun vastaan ja kävi reissun siellä. Mutta kun hän tuli takaisin, niin hän teki siitä virheestään Rovaniemen, suviseuroissa vuonna 1912 parannuksen. Mutta kun parikymmentä vuotta oli kulunut, niin alkoi tulla uusia kirjeitä, eikö Suomen puhujat tulisi heille saarnaamaan. Joka oli aivan samaa, jos esim. nyt helluntailaiset toisivat minulle kirjeen ja pyytäisivät, että etkö sinä tulisi tuonne heidän Siioniin heille puhumaan. Tilanne oli aivan samallainen. Ei ne sen kummempia olleet ne Amerikan pikkuesikoiset. Eriseurasta eronneita eriseuraisia. Ja kuitenkin löytyi miehiä, jotka rahan tähden ottivat tuon kutsun vastaan. Jumalan lapset Ylivieskan suviseuroissa ennen heidän lähtöään olivat neuvomalla neuvoneet, kyynelin ja rukouksin, älkää lähtekö Mutta he lähtivät. Ja näin alkoi suuri hajoituksen aika Suomen Siionissa. Vilpistelijät joutuivat taas eriseuraan, ja niin tapahtui suuria vahingoita, m. m. Ylivieskassa, Rautiossa, Oulussa, ja monilla paikkakunnilla, mutta ennen kaikkea Tornionjokilaaksossa. Siellä minunkin kotikylälläni, kotonani ja suvussani, ei löydy yhtään elävää kristittyä. He ovat kaikki isää ja äitiä myöten tuossa eriseurassa. Isä ja äitikin myöntävät, että niin sitä silloin monta kymmentä vuotta sitten, minunkin syntymän aikoihin, uskottiin, että sitä vain ainoastaan yhdessä uskossa tullaan autuaaksi. Viimeksi, tavatessamme sanoi äitikin, että niin se kyllä silloin oli, mutta ei hän tee parannusta, ja isä sanoi, että joo, mutta kristillisyys on muuttunut. Sehän muuttuu ajan mukana niin kuin kaikki muukin. Siellä ei nyt tee esim. mitään väliä se kuka siellä saarnaa. Jehovalaistenkin solkkuämpäristä voipi löytyä joku hyvä pala, jota voipi makustella, puhumattakaan sitten kaikkien muiden eriseuraisten solkkuämpäreistä.
Rajojen umpeutumista
Vaikka pikkuesikoisuuden eriseuran omille teilleen meno oli jo aikoja sitten tapahtunut, niin yhä löytyi aina mieltä, jonka mukaan oli enemmän tai vähemmän arkaa mennä sanomaan eriseuraisista suoraa totuutta. Ne omat sukulaiset ja oman kylän ihmiset, huolimatta siitä, että ne olivat julkisesti eriseuraisia, pakkasivat silti muutamien mielestä olemaan vain kristityitä, mutta ne eivät vain paremmin ymmärrä, eikä käsitä. Mutta käsittääpäs ne vain olla eriseuran puolesta aivan henkeen ja vereen asti kristittyjen vihollisia.
Monenlaista eriseuraa on Jumalan valtakunnasta lähtenyt, mutta aina on Jumalan valtakunta läpi myrskyjen, pyryilmojen, raesateitten ja sumuilmojen säilynyt sen Golgatan veripunaisen auringon loisteessa. Kuule Herran lauma pohjanmaalla, suuren pyryilman läpi olet säästynyt tähän päivään asti. Ja me rukoilemme niin kuin Laestadius, tulee elon aika pian, varjele elon Herra tätä pientä peltopalasta rajuilmalta, myrskyltä ja raesateelta, varjele hallalta, että ne pienet nisun jyväset saataisiin -taivaan aittaan koota.
Vieläkö epäilet, Jumalan lapsi, että olet tuuliajolla, ties missä, sata vuotta vanhassa uskossa, vai joko uskot, että uskosi on sama kuin Abelin, Abrahamin, profeettain, Jeesuksen, Lutherin, Laestadiuksen, Raattamaan ja kaikkien entisten pyhien. Vieläkö epäilet, että jossakin muussakin ja muuallakin tullaan autuaaksi.
Ja kuulkaapa, Jumalan lapset, tässä sanottiin, että Herran Henki jääpi lepäämään pohjanmaalle. Täältä ei enää lähdetä mihinkään muualle kuin taivaaseen. Vielä vähän aikaa, ja elon Herra tulee nisupeltonsa leikkaamaan Pohjanmaalta. Siihen saakka olemme hyvässä turvassa. Ei tarvitse peljätä edes sitäkään, että tulisi hallaa niin kauan kuin Edomin verinen pilvi on pellon päällä sen suojana ja eikä tarvitse peljätä peiton kuivumistakaan niin kauan kun veripilvi pisaroipi kosteutta Jumalan lasten sydämille. Uskomme niin kuin Erkki Antti, että orjantappura kruunua kantava kunnian Kuningas johtaa kristillisyyttä tänäkin päivänä, ja kaikki, jotka ovat pois korjattu, ovat kunnialla kruunattujen juhlasaatossa. Pian saamme mekin yhtyä siihen juhlasaattueeseen.
Kunnes täyttyy halu hartain, tänne jääpi turmelus. Aukee kirkas kotiranta, loppumaton lohdutus.