Kalle Ilvesluoto: Pyytäkäämme kaikkia Häneltä

[Taavetti]

Pyytäkäämme kaikkia Häneltä


Ps. 145: 15-19

Suurelta osalta Lappia on kohdannut kato ja monin paikoin muuallakin maassa on vuoden sato ollut heikkoa, lukuun ottamatta Etelä-Suomea. Tämän lisäksi yleinen työttömyys ahdistaa sellaista väestön osaa, joka elää enimmäkseen ansiotöiden turvin.
Ei ole siis ihme, että monen, monen perheen isää ja äitiä painaa huoli perheen toimeentulosta alkavana talvikautena, kun omasta takaa ei ole viljaa eikä saa ansaita rahaakaan, jolla sitä ostaisi.

Tekstistämme tulee aivan kuin väkisinkin mieleen, että olikohan psalminkirjoittaja liian hyväuskoinen tai läheltä uskomassa, kun hän sanoo, että "kaikkein silmät vartioitsevat sinua", mutta hän varmaan tarkoittaa kaikkia Jumalan lapsia. Sillä kyllä meidän murheeksemme täytyy sanoa, että niin moni kylväjä rakkaassa isäimme maassa heittää siementä maahan paremminkin kiroten, kuin hartaana nostaisi silmänsä taivasta päin ja pyytäisi, että siunaa sinä Kaikkivaltias Herra tämäkin kylvöni. Ansiota ei minulla ole, mutta suuresta Isällisestä armostasi. Ehkäpä juuri tämän tähden Jumala antaa tulla katovuodenkin, josta sekin itsestään todella ansiottoman tuntoinen sekä ajallisen että hengellisen siemenen kylväjäkin joutuu koetukseen. Sillä tahdommehan toki uskoa, että jokainen Jumalan oma lapsi on tänäkin keväänä rukouksen hengessä ajallisenkin siemenen heittänyt maahan.

Mutta sitten, emmehän vain me Jumalan lapset ole osasyyllisiä siinä toisessa koettelemuksessa, työttömyydessä? Kun taivaallinen Isämme jo paratiisissa lankeemuksen seurauksena, pani meidät otsamme hiessä syömään leipää, niin tämäkin Jumalan sana on ylitse käymätön ja kiertämätön kuin muukin Jumalan sana. Ja meidän on todella niin ahkeroitava tehdä, kuin se sanoo ja ilmoittaa. "Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua", kuuluu vanha sananlaskukin.

Mutta miten on? Meistä jokainen, joka kulkee pitempiä matkoja tuolla maakunnissa, aivan kuin kärsii sisimmässänsä, että onkohan jotakin aivan kuin katkennut ihmisten yrityshalusta, ja aivan kuin yritettäisiin kiertää tuota paratiisissa annettua määräystä: sinun tulee otsasi hiessä ... Näemmehän vaikka kuinka paljon heitteelle jätetettyjä peltoja, joissa esi-isät ovat kasvattaneet pitkällä päivätyöllä Jumalan viljaa. Näemme kaatamattomia heinikoita, autioita taloja ym. ym.

Mutta sinä Jumalan lapsi, joka olet parhaasi yrittänyt ja kuitenkin kärsit puutettakin, saat sittenkin tekstimme mukaan uskoa varmasti, että vanhurskas on Herra kaikissa teissänsä ja läsnä kaikkia lapsiansa, jotka häntä avuksensa huutavat. Hän tekee, mitä Häntä pelkääväiset pyytävät ja kuulee heidän huutonsa ja ,auttaa heitä.

Pankaamme siis, rakkaat matkaystävät, kaikki leipähuoletkin Hänen päällensä. Sanoisin sinullekin, murehtiva perheen isä ja äiti, vaikka koettelee, eipä hylkää Herra. Ja saamme aina sanoa, vaikka teemme kaiken, minkä voimme, että olemme sittenkin kelvottomat palvelijat.
Jäämme siis rakkaat Jumalan lapset, uskomaan kaikki kelvottomuutemme ja syntimme anteeksi, sen yhden kelvollisen, Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja veressä.

Kalle Ilvesluoto
Päivämies lokakuun 20 päivä 1968

[Taavetti]

Oikean suuruuden esikuva


Mikkelinpäivänä. Mark. 9: 33–49.
Aina ja alati toistuu tuo sama kysymys ihmisten keskuudessa: kuka meistä on, tai kenestä meistä tulee suurin?

— Tuo kysymys on aiheuttanut kautta aikojen katkeroita riitoja ja kamppailuja, hirveitä rikoksia, petosta, valhetta, jopa sotaakin. Se on tehnyt ennen parhaista ystävistä, jopa veljistäkin, mitä katkerimmat toistensa viholliset.

Mutta jos näin on ollut, ja on vieläkin niiden keskuudessa, joille vanhurskauden aurinko ei ole paistanut tunnon valkeutena, niin mistäpäs silloin pimeyteen valo loistaisi, jos tuo kysymys on päässyt siirtymään "opetuslasten" keskeiseksi kamppailuksi, kuten tekstimme kertoo? Ei ole silloin mielessä lainkaan se esikuva, lapsi, jonka Jeesus asetti suuruuden esikuvaksi. Mutta jos on kaikki muukin Jumalan mittapuu ja järjestys turmeltuneen luontomme ja järkemme vastaista, niin on tuokin, että kaikkein viimeinen ja kaikkien palvelija on ensimmäinen, ja siis suurin?

Se on mahdotonta, sanoo järki. Se on hulluutta, sanoo viisaus! Mutta jumalanvaltakuntaan armahdettujen kokemus osoittaa Herran Jeesuksen sanat tosiksi.
Tuon asian todellisuus ei epäilytä sitä, joka on henkilökohtaisesti löytänyt kristityn, jolla lapsellisuudessaan oli huoli ja hätä ystäväinsä, jopa vennon vierastenkin sielun autuudesta, ja jonka piti käydä tätä asiaa lähimmäisilleen kirkastamaan. Tuo maailmalle mitätön olento tuli autetulle suurimmaksi.

Ja niin kuin pientä lasta, joka on aina äidin avun tarpeessa, on tuonkin laista lasta meidän taivaallinen äitimme, Jumalan valtakunta, saanut vähän väliä auttaa ja palvella evankeliumilla. Mutta onko silloin tullut kademieli, että tuo tässä valloittaa nyt kaikki näkyvät ja korkeimmat paikat? Päinvastoin! Olemme todistaneet hänestä, että hän on lapsen paikalla, ja siis suurin meistä.

Mutta miksi hän on suurin? Siihenkin antaa tekstimme selvän vastauksen.
Kun olemme tuon laista lasta palvelleet ja "holhonneet", niin olemmeko aina muistaneet palvelevamme samalla Jeesusta ja Jumalaa itseään? Emme läheskään aina, mutta silloin on kuitenkin ollut, ja on Jeesus ja Jumala palveltavanamme!

Eikö se ole suurta, että He ovat niin lähellä meitä, Isä ja Poika!
Tuossa sisaressa ja tuossa veljessä asuu koko jumaluuden kolminaisuuden teko, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Onkos sitten ihme, että heillä on valta, jopa määräys „laskea ne irrallensa, jotka vääryydellä sidotut ovat, ja ottaa pois kaikkinainen kuorma?"

Siispä sinä suuruutta havitteleva, ja ensimmäisiä sijoja rakastava ihmissydän, tyydy tähän suuruuteen, että Hän asuu omissaan joka päivä, maailman loppuun asti. Eikös se ole äärettömän suurta?

Kalle Ilvesluoto, Ranua
Päivämies 27.9.1956