YSTÄVYYDESTÄ
Jumala ei luo yksinäisiä kristittyjä, vaan synnyttää lapsia seurakuntansa yhteyteen. Tämä joukko on kuin yksi perhe, jonka jokaisella jäsenellä on isänä Jumala, äitinä Jumalan seurakunta ja siskoina ja veljinä toiset uskovaiset. "Katsokaat, minkä kaltaisen rakkauden Isä on meille osoittanut, että me Jumalan lapsiksi nimitetään." (1. Jh 3, 1) Seurakuntaa verrataan myös ruumiiseen, pyhien joukko on Kristuksen ruumis maan päällä. Heikkoina matkalaisina tunnemme kalliina sen, että meitä ei ole jätetty yksin tekemään taivalta. Matkaystävien tuki on meille välttämätön kaidan tien vaaroissa. "Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!" (Saarn. 4, 10). Se rakkaus, joka meihin on taivaasta istutettu, rakastaa jokaista kanssasisarta ja -veljä. Jumalan valtakunnassa ei ole eroa iän, varallisuuden tai muun ajallisen seikan perusteella, vaan kaikki ovat tasavertaisia, koska heitä yhdistävät yhteinen usko, toivo ja rakkaus, sekä yhteinen päämäärä.
Jumalanlapset muodostavat yhdessä hengellisen rakennuksen, jonka kulmakivenä on Kristus. Kaikki rakennuksen seinässä olevat tiilet kuuluvat rakennukseen, mutta eivät kaikki ole silti yhtä lähellä toisiaan. Samoin Jumalan valtakunnassa ovat toiset kristityt meille läheisempiä kuin toiset. Uskovaiset isä, äiti, sisko tai veli on meille luonnollisesti läheisempi, kuin joku kasvoista tuntematon kristitty. Myöhemmin elämässä tutustumme moniin muihin ihmisiin - uskovaisiin ja uskottomiin, joista toiset ovat meille läheisempiä kuin toiset.
Raamattu ylistää ystävyyttä. ”Autuas on se, jolla on uskollinen ystävä." (Siir. 25: 12). Jumalan sanassa kerrotaan myös esimerkkejä jalosta ystävyydestä, jollainen vallitsi esim. Daavidin ja Joonatanin välillä. "Ja Joonatan ja David tekivät liiton keskenänsä, sillä hän rakasti häntä niin kuin omaa sydäntänsä." (1 Sam. 18: 3).
Ystävyydestä puhuessaan Raamattu korostaa kahta asiaa: luotettavuutta ja uskollisuutta. Tosiystävämme on vain se, johon voimme ehdottomasti luottaa ja jolle voimme puhua salaisimmatkin ajatuksemme. Ystävyyteen liittyy siten suuri vastuu niistä asioista, joita meille on salaisuutena uskottu. Tällaisten asioiden kertominen on synti, josta voi kärsiä ystävän maine ja ystävysten välit. "Joka ystävänsä häpäisee, se rikkoo ystävyyden." (Siir. 22: 24). "Joka salaisuuden ilmoittaa, se kadottaa uskon, eikä saa sitten uskollista ystävää. (Siir. 27: 17)
Ystävyyteen kuuluu myös uskollisuus. "Älä hylkää vanhaa ystävää, sillä ei uusi ole hänen kaltaisensa." (Siir. 9: 14). Ystävän uskollisuus koetellaan vastoinkäymisissä. ”Ystävä rakastaa ainiaan, ja veli tulee julki hädässä." (Sananl. 17: 17). Uskollisesta ystävästä saamme kiittää Jumalaa, sillä "uskollinen ystävä on elämän turva, joka Jumalaa pelkää, hän saa sen kaltaisen ystävän." (Siir. 6: 6)
Parastakin ystävyyttä uhkaavat vaarat. Sielunvihollinen on vihainen jumalanlasten rakkaudelle, ja yrittää sitä palvelijoidensa avulla häiritä. "Jumalatoin sytyttää sekaannuksen hyväinkin ystäväin välille, ja yllyttää ne toisen toistansa vastaan, joilla hyvä rauha on." (Siir. 28: 11) Siksi ei pidä heti uskoa pahaa, mitä voi kuulla ystävästään kerrottavan. Raamattu sanoo tästä asiasta: "Puhu siitä ystävällesi, sillä kyllä paljo ihmisten päälle valhetellaan. Älä siis usko kaikkia, mitä kuulet." (Siir. 19: 14 – 15)
Jumalanlapsen ystäväksi on sopivin toinen jumalanlapsi, joka voi tulla hänelle läheisemmäksi, kuin uskoton verisukulainen, "sillä ystävä pitää lujemmin hänen kanssansa, kuin veli." (Sananl. 18: 24) Uskovaisten ystävien joukosta tulee löytyä myös elämäntoveri, sillä häntä ei ole lupa etsiä uskottomien joukosta. Usein voi, varsinkin nuoresta jumalanlapsesta tuntua, ettei hän löydä läheisiä ystäviä uskovaisten joukosta, ja niin hän viettää vapaa-aikojaan uskottomien tovereiden seassa. Tähän kätkeytyy vihollisen ansa. Jumalanlapsen ja uskottoman välistä kulkee sellainen raja, että heidän on mahdoton sellaisinaan tulla todella hyviksi ystäviksi. "Jos uskovainen saa voiman olla kuuliainen Pyhän Hengen äänelle, hän kehottaa uskotonta ystäväänsä parannukseen. Silloin tuo uskoton joko tekee parannuksen tai jää entiselleen. Edellisessä tapauksessa pääsee alkuun tosi ystävyys, jälkimmäisessä olisi paras, että ystävyys päättyisi, sillä pitkäaikainen kanssakäyminen uskottoman kanssa voi käydä vaaralliseksi. Ystävälle on vaikea yhä uudestaan saarnata parannusta, on helpompi vaieta, ja vähitellen yhä enemmän mukautua maailman mielipiteisiin ja elämäntyyliin. Omatunto tulee sairaaksi. Seuraa vieraantuminen jumalanlapsista, ja pahimmassa tapauksessa hengellinen kuolema. Parhaimmatkin uskottomat ihmiset ovat sielunvihollisen palvelijoita, ja kuuluvat tähän maailmaan, jonka ystävyydestä Jumalan sana meitä varoittaa: "Älkää maailmaa rakastako eli mitään, mitä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus" (1. Joh. 2: 15), "Ettekö te tiedä, että maailman ystävyys on viha Jumalaa vastaan? Joka siis tahtoo maailman ystävä olla, hän tulee Jumalan vihamieheksi." (Jaak. 4: 4).
Enemmän kuin kukaan muu, on meitä Jumalan Poika rakastanut. Tässä maailmassa merkitsee paljon se, onko ystävällä rikkautta ja mainetta: Rikkaat saavat helposti ystäviä. "Tavara tekee monta ystävää, vaan köyhä hyljätään ystäviltänsä" (Sannanl. 19: 4). Vapahtaja tuli kuitenkin maailmaan juuri kurjimpia syntisiä ja köyhimpiä ihmisiä armahtamaan, ja kulki sen, tehdäkseen ristintien loppuun asti. "Ei ole kellään suurempaa rakkautta, kuin että joku panis henkensä ystäväinsä edestä." (Joh. 15: 13). Kristuksessa meillä on saavuttamaton esikuva ajalliselle ystävyydelle, mutta Hänessä on myös elävä lähde kaikkea syntiä vastaan, joka täällä tahtoisi turmella kaiken kauniin. Onnellisia ne ystävykset, jotka voivat toisiaan siunata kaikkien syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla! Parhaan Ystävämme, Herran Jeesuksen nimessä ja veressä saamme nytkin uskoa syntimme anteeksi.
Jeesus, parhain ystäväni, Jonk' ei ole vertaista, Auta etten ikänäni
Hylkää sua, en unhota, Ken mun saisi riistetyksi kädestäsi milloinkaan. Tahto meillä olkoon yksi, Nyt ja taivaas' ainiaan.
Seppo Niska
Päivämies 11.3.1961