Kirjoittaja Taavi » 17 Syys 2013, 19:53
Uskon kautta
”Mutta usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan ja ei näkymättömistä epäile.” (Hepr. 11: 1)
Epäuskoinen ihminen saattaa joskus sanoa: minä en usko muuta kuin minkä näen. Tämä on erehdys. Ei kukaan
ihminen voi elää tässä maailmassa ilman uskoa. On sitten eri asia, mitä ja miten hän uskoo. Ajallisia asioita uskoo jokainen ihminen. Tuollainen sanoja tarkoittaakin usein hengellisiä asioita. Mutta hengellisessäkin mielessä jokainen uskoo jotakin. Jokaisessa ihmisessä on hengellinen osa. Myös sen täytyy elää. Ja sen täytyy saada myöskin ruokaa. Taas on eri asia. Millaisella ruualla ihminen ruokkii hengellistä nälkäänsä.
JUMALAN SANA jakaa uskot ja uskojat kahteen leiriin. On vain usko ja epäusko, uskovaiset ihmiset ja epäuskoiset.
Kaikki usko, joka ei ole Jumalan vaikuttamaa eikä Jumalan sanan mukaista, on epämääräistä ja kestämätöntä. Se on epäuskoa. Ainostaan se usko, jonka Jumala lahjoittaa ihmissydämeen, on oikeaa uskoa.
RAAMATTU PUHUU tässä siis oikeasta uskosta. Se on vahvaa uskallusta Jumalan sanan lupauksiin. Oikea usko ei epäile Jumalan sanan totuutta. Se ei epäile Jumalan armoa. Se elää toivossa Jumalan lupausten täyttymiseen. Se ei epäile näkymättömistä, jotka Jumalan sanan totuuksia ovat.
Miten ihminen saa tällaisen vahvan ja varman uskon. Syntiinlankeemuksen pimittämä ihmismieli on horjuva ja epäileväinen. Ei ihminen pysty itse luomaan tällaista vahvaa uskoa. Sen lahjoittaa Jumala. Mutta tämä ei mahdu sellaiseen sydämeen, jossa asuu sen vastakohta, epäusko. Vasta silloin, kun ihmissydän on tyhjentynyt kaikesta, saa usko siellä sijan Jumalan armon kautta.
KUN usko pääsee hallitsemaan ihmissydäntä Pyhän Hengen kautta, tulee sinne todistus Jumalan lapseudesta. Se Henki todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset, sanoo apostoli. Tämän on jokainen Jumalan armolapsi kokenut. Uskon kautta ovat vanhat todistuksen saaneet, sanoo heprealaiskirjeen kirjoittaja. Sitten hän luettelee joukon vanhan liiton uskovaisia, jotka ovat uskon kautta voittaneet.
ESIKSI HÄN SANOO: "Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on Jumalan sanalla valmistettu, ja että kaikki, mitä me näemme, ne ovat tyhjästä tehdyt." (Hepr. 11: 3)
USKOOKO MAAILMA NÄIN? Ei, sillä luonnollinen ihmisjärki ei voi ymmärtää tällaista, joten se ei voi sitä uskoakaan. Vain oikean uskon antaman ymmärryksen kautta käsitämme Jumalan kaikkivaltiaan voiman.
SITTEN APOSTOLI puhuu uskovaisten ihmisten voitoista uskon kautta, aivan maailman alkuajoista asti. Hän sanoo: "Uskon kautta Abel uhrasi Jumalalle suuremman uhrin kuin Kain, jonka kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala hänen lahjoistansa todisti, ja sen kautta hän vielä puhuu, vaikka hän kuollut on,. ”Ei näidenkään veljesten uhrin otollisuutta määrännyt se, miten uhrattiin, vaan se, millä sydämen tilalla se tehtiin. Ei uskovaisen sydän kadehti toista sen tähden, että Jumala tällekin armollinen, vaan iloitsee yhteisestä armon osallisuudesta.
”Uskon kautta sai Noa Jumalan käskyn niistä jotka ei vielä näkyneet, pelkäsi ja valmisti arkin huoneensa autuudeksi, jonka kautta hän maailman tuomitsi ja tuli sen vanhurskauden perilliseksi, joka uskon kautta tulee" (Hepr. 11: 7).
Tässäkin näemme toteutuneena sen, minkä Jumalan sana ilmoittaa, että Jumala ei tee mitään, ennen kuin hän on ilmoittanut sen omillensa valtakunnassa. Ei varmaan Noakaan omalla ymmärryksellään olisi osannut ryhtyä rakentamaan arkkia kuivalle maalle. Mutta kun Jumala uskon kautta ilmoitti hänelle, että tämä maailma hukkuu syntiensä tähden, osoitti hän kuuliaisuuden Jumalan äänelle. Siinä kysyttiin uskoa. Varmaan maailma pilkkasi ja piti Noan hulluna, joka rakensi laivaa kuivalle maalle ja vielä saarnasi, että maailma hukkuu veden kautta. Ei ollut helppoa tälläkään vanhurskaalla ihmisellä maailman keskellä. Ei ole kenelläkään, joka tahtoo Herraa Jeesusta seurata opissa, elämässä ja kärsimisessä. Teidän pitää vainoa kärsimän, sanoo itse Jumalan Poika, te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden. Mutta Noa pelkäsi Jumalaa enemmän kuin ihmisiä, sillä kysymyksessä oli oman sielun autuus. Ei varmasti ollut helppoa katsella ihmisten kovakorvaisuutta ja synnin voimaa, joka ihmisiä hallitsi. Ja vaikka Noa tarjosi ihmisille sovintoa Jumalan kanssa, pitivät he sen tuomiona ja tuomitsemisena. Tuomioksi se heille tulikin sen tähden, etteivät he uskoneet. Mutta Noa tuli autuaaksi uskon kautta.
Sitten apostoli kirjoittaa: "Uskon kautta tuli Abraham kuuliaiseksi, kun hän kutsuttiin menemään siihen maahan, jonka hän oli perivä, ja hän meni eikä tietänyt kuhunka hän tuleva oli."
Tässä näkyy uskon perustus: uskon kautta tullaan kuuliaiseksi, ei mitenkään muuten. Ja tässä uudessa kuuliaisuudessa vaeltava ihminen saa panna niin täyden turvansa Jumalaan, että hän Jumalan armon turvin varmasti kerran saapuu perille luvattuun maahan, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka tässä kuuliaisuudessa loppuun asti pysyvät.
USKON KAUTTA oli hän muukalainen luvatussa maassa, niin kuin vieraalla maalla, ja asui majoissa Isakin ja Jakobin kanssa, jotka olivat sen lupauksen kanssaperilliset. Sillä hän oli odottanut sitä kaupunkia, jolla perustus oli, jonka rakentaja ja luoja on Jumala.
USKOVAINEN ihminen asuu uskon kautta luvatussa maassa, Jumalan seurakunnassa, joka on näkymättömän kuva tämän maailman keskellä. Hän on vieras ja muukalainen tässä maassa, sillä hän odottaa pääsyä siihen maahan, jonka Jumala on rakentanut asuinsijaksi pyhyytensä perillisille. Tämän näkymän valossa katsoo Jumalan lapsi halvaksi maailman menot ja sen turhan kunnian. Hän tahtoo pysyä Jumalan seurakunnan sisällä yhteisessä kuuliaisuudessa toisten Jumalan lasten ati kanssa. Hän pyytää saada asua samassa Saara-äidin majassa, missä Abraham, Isak, Jakob ja kaikki entisetkin pyhät ovat turvapaikan löytäneet ja saavuttaneet uskonsa päämäärän, sielun autuuden. ”NÄMÄ KAIKKI ovat uskossa kuolleet, ja ei ole niistä lupauksista saaneet, vaan ainoastansa taempaa nähneet ja kuitenkin niihin turvanneet, ja hyvin tyytyivät ja tunnustivat, että he vieraat ja muukalaiset maan päällä olivat. Sillä ne, jotka näitä sanovat, he osoittavat, että he isänmaata etsivät.
"JA JOS HE sitten muistaneet olisivat, kusta he lähteneet olivat, olis heillä kyllä aikaa palata ollut. Mutta he pyytävät parempaa, se on: taivaallista. Sen tähden ei Jumala häpee kutsuttaa heidän Jumalaksensa, sillä hän valmisti heille kaupungin." (Hepr. 11: 13 – 16).
PALJON MUITA uskon esimerkkejä luettelee apostoli tässä luvussa. Sitten hän toteaa sen tosiasian, että kaikki nämäkin ihmiset ovat kuolleet, eivätkä ole täällä eläessään nähneet Jumalan lupausten kohdalleen toteutuvan, eivätkä ole saaneet tässä elämässä nauttia ajallista hyvyyttä paremmin kuin muutkaan ihmiset.
Vaikka näin on, omistaa uskovainen ihminen kuitenkin jotakin, joka ei näy maailman ihmisten silmään. Hän omistaa uskon kautta toivon, joka avaa hengen silmät näkemään iankaikkisen toteutumisen. Hän omistaa rauhan Jumalassa ja ilon siitä, että saa olla hänen lapsensa. Tämä kaikki vaikuttaa sen, että hän panee turvansa ainoastaan Jumalan armoon. Ja tässä armossa hän tietää ja tuntee olevansa varmassa suojassa sekä elämässä että kuolemassa. Kun näin on, ahkeroi Jumalan lapsi tyytyä elämässään kaikkeen, sillä hän ottaa sen Jumalan kädestä. Hän panee toivonsa tulevaan elämään, siksi hän myös tuntee olevansa vieras ja muukalainen tässä maassa.
Sitten apostoli näyttää että uskovainen ihminen ei vaella umpimähkään kuin sokea, joka ei tiedä, mistä ja mihin hän on matkalla. Kyllä hänellä olisi mahdollisuus palata takaisin maailmaan, ja monta kertaa täyttää sydämen hätä ja pelko sen ystävyyteen joutumisesta. Kymmeniä vuosia uskon tiellä kilvoitellut ihminen tietää, kuinka maailman myrskytuulet ovat monta kertaa puhaltaneet aivan kuin läpi sydämen ja sielun. On siellä viimoissa tuntunut monesti aivan usko uupuvan. Ei ole kuitenkaan voinut palata takaisin. Sielun rauha ja toivo Jumalaan on ollut sittenkin kalliimpi kuin maailman paraskaan meno. Ja aina on Jumala Vahvistanut lastansa, nostanut, kantanut ja pelastanut armonsa osallisuudessa. Kun huonona ja heikkona pyydämme vain pysyä näissä taivaallisissa menoissa, Hänen valakunnassaan, ei taivaallinen vanhin muuta vaadikaan. Uskollisuutta Hän vain pyytää, ettemme häpeä tunnustaa häntä autuudeksemme tämän pahan maailman keskellä. Silloin ei Hänkään häpeä olla meidän Jumalamme, vaan vie meidät kerran sitä kaupunkia omistamaan, jonka Hän on maailman alusta meille valmistanut.
Sillä ilman uskoa on mahdotoin kelvata Jumalalle, sillä joka Jumalan tykö tulla tahtoo, sen pitää uskoman, että hän on, ja on niille kostaja, jotka Häntä etsivät."
Aino Pyörälä
Päivämies 21.2.1973