Kaikkivoivan Isän kasvojen alla
”Minä tiedän, Herra, ettei Ihmisen tie ole hänen voimassansa, eikä yhdenkään miehen vallassa, kuinka hän vaeltais ja käymisensä ojentais. Kurita minua, mutta kuitenkin kohtuudella. Ja ei sinun julmuudessas, ettes minua peräti hukuttais." Jer. 10: 23 – 24.
Muistammeko me, ettei meidän tiemme ole omassa vallassamme? Tuo ihmisluonto on aina rakentamassa ja suunnittelemassa. Ihmiset päättävät varmaan asioita, jotka heidän mielestään ovat tärkeitä ja otollisia. Tänä tekniikan aikakautena tuntuu monesti siltä, että ei ole aikakaan ajatella, että taivaan Herra on sittenkin se, joka ohjaa tiemme ja työmme. Hän ohjaa tiemme toimemme, johdattaen tahtonsa mukaan. Ajan arjessa, kiusausten helteessä ihminen joutuu monesti kysymään, että mikä minä ihmispoloinen olen, sillä meillä on tuon maallisen, eli lihallisen osan puolesta pyrkimys rakentaa ja suunnitella työmme ja toimemme niin, että siitä tuo synnillä pilattu vanha osa saisi jotakin. Se kun on aina pyytämässä kunniaa itselleen, koska se on niin äärettömän perso tuolle maailman kunnialle. Se nauttii saadessaan jotakin aikaan. Vanhassa osassa tuntuu mukavalta saada kiitosta ja kunniaa maailmalta. Monet ovat tähän kunniaan uhranneet kalleimman aarteensa, omantunnon rauhan ja rakkauden Jumalan seurakuntaan. Monesti ihmispoloinen joutuu punnitsemaan, kumman valitsisi, tämän maailman kunnian vai tämän maailman pilkan. On hyvä, ettei meidän tiemme saa mennä meidän turmeltuneen luontomme mukaan. Kyllä me hukkuisimme tämän maailman syntimenoon ja hekumaan, mutta Herran käsi ohjaa tietämme. Jaksammeko me aina alistua Hänen tahtonsa alle, veljeni ja sisareni.
Kurituksen kautta taivaan Isän täytyy meitä kuljettaa, sillä ellei meillä olisi taivaan Isän käsi päällämme, niin me poloiset hukkuisimme tuohon, tämän maailman syntihekumaan. Joudumme usein kääntymään taivaan Isän puoleen, että Hän kohtuudella meitä kurittaisi, ettemme peräti hukkuisi. Tulee aina mieleen ikään kuin pelko, että taivaan Isä ei mahda ymmärtää, kuinka heikko minä poloinen olen, että Isä panee raskaamman kuorman kuin jaksan kantaa. Me poloiset joudumme usein yhä uudelleen ja uudelleen kääntymään taivaan Isän puoleen, että Hän antaisi taivaallista armovoimaa meille, että vahvistuisimme uskossa ja toivossa niin, etteivät nuo kiusat ja kuormat uuvuttaisi kesken matkan. Sillä mehän tiedämme, että vaikka taakka olisi kuinka raskas. Niin jos kantaja on väkevä, kuorma kulkee helposti. Mutta jos kantaja on heikko, niin matkan teko käy raahustamalla. Ja vaikka pelko on sydämellä, että jos minä raukka uuvun välille, ja peräti hukutetaan.
”Oi Herra, älä rankaise minua vihassasi, ja älä minua julmuudessasi kurita.” Ps. 6: 2. Tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen autuutensa. Tuntuuhan suloiselta joskus matkaa tehdessä, kun taivaan Isä ei antanut tapahtua meidän tahtomme mukaan, vaan Hän on ohjannut tiemme, että olemme välttyneet monesta vaarasta. Tämän kokiessamme tunnemme iloa sydämessämme, että taivaan Isä pitää sittenkin huolta meistä. Ei se Isän uhraus ollut huono, kun Hän uhrasi oman rakkaan Poikansa edestämme, että me Hänen veriuhrinsa kautta saamme iankaikkisen autuuden, ja vielä kaikki synnit anteeksi, mitä matkalla tulee.
Armossa on varaa ja veressä voimaa, että kerran kuorma puretaan ja taakka lasketaan kotirannan rauhaisaan satamaan, jossa on iankaikkinen onni ja autuus. "Ja sinun pitää oleman kunnian kruunu Herran kädessä, ja kuninkaan hiippa sinun Jumalasi kädessä," sanoo profeetta.
Olkaamme vielä kuuliaiset lapset Isälle, joka on taivaassa, ja seurakuntaäidille, joka on täällä maan päällä, sillä rakkaudella Saara-äiti hoitaa omiansa kotikunniaan asti. Mutta vaikka vaivat piirittävät ja myrskysää, ja tuska ahdistaa, niin kuitenkin Jumala auttaa ja armahtaa Poikansa tähden. "Hän kasvonsa voi salata, vaan uudestaan taas armossaan, itsensä kirkastaapi."
Vähin veljenne taistelujen tiellä
E. Juusola.
Päivämies 15.11.1964