Viljo Hirvisuo: Jumalan lapsen osa

Vanhojen, vakaiksi uskovaisiksi tiedettyjen ihmisten kirjoituksia 1900 -luvulta

Viljo Hirvisuo: Jumalan lapsen osa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Loka 2010, 19:05

Jumalan lapsen osa

Ps. 1.

Kautta koko Suomen, ja vielä rajojemme ulkopuoleltakin on kokoontunut kansaa näille Siionin suurille juhlille tänne Joensuun kaupunkiin. Vietämme täällä kesäisiä juhlia, suvijuhlia. Olemme nähneet ulkonaisessa luonnossa tapahtuneen muutoksen. Olemme nähneet, kuinka valon ja vapauden voimat ovat tässä taistelleet pimeyden ja orjuuden mustia valtoja vastaan, ja olemme nähneet, kuinka valon ja vapauden voimat ovat tässä taistelussa päässeet voitolle. Ympärillämme leviävät järvet, jotka muutamia kuukausia sitten olivat vahvassa jääpeitteessä, lainehtivat nyt vapaina lämpimässä suvituulessa, ja aurinko, joka talven sydänhetkinä oli piilossa, ja vain vilahdukselta näkyi, kohoaa taas täytenä kaarena päämme päällä. On toden totta suvinen, ihana kesä.

Ei ainoastaan luonnossa, vaan myös hengellisessä mielessä kamppailevat voimakkaasti valon ja vapauden voimat vieläkin, pimeyden ja orjuuden voimia vastaan. Tämä taistelu on varsin suuri. Me olemme, Jumalan lapset rakkaat, kokeneet omissa sydämissämme tämän ankaran kamppailun, kokeneet kuinka valtava voima on sielunvihollisella, kun se tahtoo kahlita ihmispoloisia talven kylmyyteen ja jäähän. Eivätkä mitkään voimat ole voineet päästä siitä voitolle muutoin, kuin sen vapauden ja valon turvin, joka taivaasta lähetetty on. Monet pyrkivät vapauteen omin voimin. Kuinka paljon aikaamme onkaan hengellistä harrastusta, ja monenlaita toimintaa! Mutta ellei Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, joka yksin on Jumalan voima vihollisen voimia vastaan, saa meissä vaikuttaa voittoa synnin kahleista ja orjuudesta, niin turhaa työtä tekevät ne ihmispoloiset, jotka omin voimin pyrkivät voittoon.

Näin tulemme siihen, josta psalmin laulaja laulaa, kun hän jakaa ihmiset kahteen ryhmään. Niihin, jotka ovat saaneet vapauden, päässeet pimeydestä valoon, saaneet kokea sen Herran voimaa, josta apostoli kolossilaisille kirjoittaa: "Joka meitä pimeyden vallasta pelasti, ja on siirtänyt rakkaan Poikansa valtakuntaan." (Kol. 1: 13) Ja toiseksi niihin, jotka eivät vielä ole tulleet tähän onnelliseen tilaan, eivät vielä siihen joukkoon, jota täällä tekstissämme kutsutaan autuaaksi. Jumalan sanan kautta Pyhä Kirja jakaa ihmiset aina näihin kahteen joukkoon: pyhien valkopukuiseen joukkoon, jonka toinen pää jo on kiittämässä Jumalaa siitä armosta, joka sen osaksi on tullut. Ja niiden joukkoon, jotka vielä vaeltavat kuoleman varjon maassa siitä huolimatta, että evankeliumin valo on niin kirkkaasti paistanut. Raamattu, tämä Pyhä Kirja, ei tunne kolmatta joukkoa.

Täällä on jo ollut puhetta siitä, kuinka onnettomia meidänkin aikanamme mahtuu sanomattoman paljon, eikä siinä vaeltamisella ole määrää. Siinä saa kulkea kuinka tahtoo: ei tarvitse huolehtia siitä, kulkeeko suoraan tietä ja pitkittäin, sopii siinä kulkea poikittainkin, eivät reunat ota vastaan. On paljon niitä, jotka sillä tiellä pitävät puoliansa: Meidän ryhmämme on paras! Tule tänne! Täällä on Kristus! Ja täällä on Kristus! Väliin kinastellaan siitä, mikä on oikeata, mutta kohta pannaan jo käsi kaulaan: Mitä pienistä eroista! Sama Kristushan meillä kuitenkin on ja sama tie! Olen ymmärtänyt eilen illalla tätä kaupunkia kierrellessäni, että täälläkin ovat vallalla samat mielipiteet: totisimmat kaikista ryhmistä autuaaksi tulevat. Ikään kuin autuus riippuisi siitä, kuinka totisia me olemme, kuinka vakava vaellus meillä on! Siihenkö me autuutemme laskisimme, kuinka hyvä vaellus meillä on, mihin kaikkeen me omalta puoleltamme pystymme! Totisesti on juopa laskettu vanhurskaitten, autuaitten ihmisten, ja tämän maailman jumalattomien ja jumalisten välille!

Psalminlaulaja kuvaa, millainen elämänmeno on autuailla ihmisillä. Näinhän täällä psalmissa mainitaan autuaan ihmisen merkki: „...ei vaella jumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat."

Tällainen on eräs autuaan ihmisen tuntomerkeistä, joista niin monessa kohdassa pyhässä Raamatussa puhuttu. Autuas se, joka ei jumalattomain neuvossa vaella. Tiedämme, kuinka elintavat ja muodot muuttuvat sellaisen elämässä, joka on saanut armon Jumalan edessä, joka on saanut omakseen tämän kalliin valtakunnan. Kaikki muuttuu hänen ympärillään. Ystävät muuttuvat, tuttavat muuttuvat. Ennen parannuksen tekoa pelkäsimme: Jos tuohon joukkoon menen, menetän kaikki ne ihmiset, jotka minusta ovat pitäneet.

Kun Jumalan Poika lain kautta herätti tuntomme huomaamaan, millä tiellä kuljimme, jumalattomien neuvossa ja syntisten tiellä, toden totta silloin vaikeutti parannuksen tekoamme hätä siitä, että ystävät meiltä menevät. Mutta kun armon kohdallemme saimme, emme voineet muuta, rupesimme keskustelemaan näiden ystäviemme kanssa kalleimmasta asiasta. „Kun olen löytänyt Jumalan valtakunnan, niin etkö, ystävä rakas, tule sinäkin seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa, sinne, missä Jumalan perheväkeä on koolla! Näkisit sinäkin, miten kallis Jumalan valtakunta on!" Muistamme, miten tämä oli usein tuloksetonta työtä. Epäonnistuimme. Kävi loppujen lopuksi niin, että aivan vieraiksi tulivat ne ystävät, jotka aikanaan tuntuivat maailman parhailta ja rakkaimmilta ihmisiltä, ja joiden menettämistä pelkäsimme.

Maailman ystävät me menetimme, mutta saimme tilalle toisia, tapahtui vaihtokauppa. Ja, me saimme kokea saman, minkä monessa muussakin asiassa, kun Jumalan valtakunnassa olemme tehneet kauppoja: Jumalan valtakunta on hyvä kauppapuoti. Sieltä saa ostaa ilman rahaa ja hintaa ja saa runsaasti tavaraa. Voi kuinka saimme jo alkuun päällemme kauniin juhlapuvun, jolla kelpaa mennä suureen juhlaan valkopukuisten joukkoon. Tapahtui suuri ja ihmeellinen vaihtokauppa. Emme tahdo enää muuttua entiseen elämään, emme enää sure sitä, että ystävät muuttuivat. Päin vastoin ennen pelkäsimme, että ystäväpiiri tässä muutoksessa huononee, mutta kyllä se on monin verroin parantunut. Täällä maailmassa on sellaisia ystäviä, sukulaisia ja tuttavia, joiden ystävyys kestää vain tämän ajan, siihen päivään asti, jona multa heitetään päällemme. Kuinka surkeasti käykään maailman ystävyyden! Meidän, taivaan valtakunnan kansalaisten ystävyyssuhteet eivät ole näin löysät, niiden juuret ovat taivaassa asti. Monesti maailman puolella arvostellaan kristillisyyttä, ja sitä pidetään jonakin ihmisten keksintönä.

Sanon kaikkea tätä vastaan: Meidän kristittyjen on taivas! Sanokoot ihmiset mitä tahansa, kun Jumalan sana sanoo, että meidän kotimme on taivas, pitää se sana vahvasti paikkansa.

Kuinka kallista ystäväjoukkoa onkaan saapunut Joensuun kaupunkiin viettämään juhlaa viinipuun ympärillä! Kerran pääsemme lopullisiin juhliin taivaaseen. Täällä jo niitä juhlia opettelemme. Parveilemme täälläkin niin kuin muuttolinnut, ennen kuin ne lentävät suvi-ilmaan kylmästä maasta.

Tällainen on ensimmäisen psalmin sanojen mukaan autuaan ihmisen osa, sellaisen ihmisen, joka ei istu, kussa pilkkaajat istuvat." Keitä ovat nämä pilkkaajat? Ei suinkaan niitä, yksinomaan niitä, jotka maailman syvissä synneissä istuvat, vaan niitä on niidenkin joukossa, jotka oman vanhurskauden vaateryysyissä kulkevat. Apostoli Paavali kirjoittaa Timoteukselle, tulleensa autuaaksi, vaikka oli ollut kristittyjen pilkkaaja, vainoaja ja häpäisijä. (1. Tim. 1: 13) Kuten tiedämme, hän, jos ken, oli hurskas mies, mutta kuitenkin hän sanoo olleensa pilkkaaja ja häpäisijä. Näiden, pilkkaajien kanssa ei kristityillä ole halu kulkea. Mutta tämä ei merkitse sitä, että me maailmaa pakenisimme. Emme me perusta luostareita, eivät ne ole tarpeen. Meitä tarvitaan maailmassa. Olemme täällä pimeydessä valona, taivaallisena valona. Täällä tekstissämme mainitaan, että autuaan ihmisen tuntomerkkeihin kuuluu olla hedelmää kantaen toimimassa Jumalan valtakunnan työsaralla.

„Autuas on se... joka rakastaa Herran lakia, ja ajattelee hänen lakiansa päivät ja yöt." — Nyt voi joku ajatella: Puhutaanko Jumalan valtakunnassa laista, vieläkö kristitylle kuitenkin kuuluu laki? Kun psalmissa puhutaan laista, ei sillä tarkoiteta vain tätä toista Jumalan sanan puolta, vaan koko Jumalan sanaa, sekä lakia, että evankeliumia. Autuaalla ihmisellä on halu tutkia Raamattua. Jos ei ole lähettyvillä muitakaan Jumalan lapsia, hän ennen kaikkea aukaisee Pyhän Kirjan, ja iloitsee yksinäisyydessäänkin siitä, kuinka suuria ja ihmeellisiä lupauksia Jumalan sana sisältää, ja mitä ne merkitsevät hänenkin elämässään. Hän ei ole peloissaan, niin kuin se, joka syyttävällä tunnolla tekee matkaa, kantaen kuittaamatonta tilikirjaa tunnollaan. Jumalan lapsella on kiitollinen mieli, ja vain se hurskas pelko, että kun hän Jumalan kanssa on ystävyyteen päässyt, saanut synnit anteeksi. Kun hänellä nyt Jeesuksen veressä on turva ja voima, on pelko siitä, ettenhän vain tästä pyhimmästä armosta lankeaisi pois, että taivaasta annettaisiin voimaa jatkaa matkaa loppuun asti. Tällainen on se pyhä pelko, joka on Jumalan lapsen sydämessä. Sen vuoksi hänellä yksinäisyydenkin keskellä on halu tutkia Raamattua, vieläkö Jumalan sanan lupaukset hänenkin kohdallaan vakaat ja varmat ovat.

Kuinka kauniina ja ihanana psalminkirjoittaja edelleen tuokaan esiin autuaan ihmisen ja Jumalan lapsen elämän: „Hän on niin kuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka hedelmänsä antaa ajallansa." Tällainen ihmeellinen tapaus on sattunut, Jumalan lapset rakkaat, meidänkin elämässämme: tulimme istutetuiksi vesiojan partaalle. Tämäkin Raamatun kohta osoittaa, ettei Jumalan valtakuntaan tuleminen ole meidän työtämme. Se on Jumalan työtä, Hänen sanansa palvelijoiden kautta. He tekivät kalliin istutustyön meidän kohdallamme. Ja tämä sovelias maaperä, jossa istutus toimitetaan, on vesiojain tykönä. Minkälaisten vesiojain? Niiden, jotka virtaavat Siionissa. Kun Raamatussa puhutaan Siionista, puhutaan sen ihanista virroista. Miksi nämä Siionin virrat ovat ihanat? Sen vuoksi, että ne eivät lähde tämän maailman rapakoista. Eivät ne ole sameita virtoja, vaan taivaan kirkkaita kristallivirtoja, joiden varsille meidätkin on istutettu Jumalan palvelijoiden julistaman evankeliumin kautta. On eräs kohta, joka tässä on erikoisesti huomattava, ja johon ensimmäiseksi on pantava painoa: Sovelias maaperä on vain vesiojain varrella ja siellä, missä muita puita kasvaa.

Sain kerran toimekseni tehdä laajan istutustyön. (Puhuja on metsänhoitaja.) Oli autioita, suuria aloja, joita piti saada metsän peittoon. Mutta huomasimme ennen pitkää, ettei tällä työllä ollut menestystä. Teimme harvinaisen havainnon: Halla koski puihinkin, pakkanen pani taimet. Ei ollut muuta keinoa, kuin istuttaa taimet kasvamaan entiseen metsään, vanhojen puiden keskeen. Siellä ne menestyivät.

Näin ei taivaallinenkaan Istuttaja istuta arkoja taimia aukeille, yksinäisille maille, vaan istuttaa siihen peltosarkaan, jossa entisiä taivaan puita jo kasvaa. Sen vuoksi on tärkeätä muistaa, kun taimia istutetaan, että Jumalan pellossa aina kasvaa monenlaisia puita. Tämän maailman hengellisistä toimista voi panna merkille sen, että siellä yritetään taimet istuttaa eri ryhmiin. Perustetaan yhdistyksiä: vanhemmat tuohon ja tuohon sarkaan, nuoremmat tuohon. Ollaan me suomalaiset tällä saralla, te ruotsalaiset menkää tuolle! Sydäntä on lämmittänyt, kun täällä suurissa suviseuroissa sovimme yhteen kaikki, nuoret ja vanhat. Vanhat saavat iloita, kun näkevät, että on tapahtunut nuortenkin keskuudessa aina uutta istutusta. Sielulliset eroavaisuudetkaan eivät täällä ole rajana: Saamme yhdessä sovussa ja rakkaudessa panna käden kaulaan, ja puhua yhtä ja samaa Kaanaan kieltä, tapahtuipa se sitten suomeksi tai ruotsiksi! Sanommepa me sen toisillemme "Guds frid!" tai "Jumalan terve" ja "Jumalan rauhaan!" Siionin peltoon sopivat kaikki yhdessä.

Vuosikokouksessa on ollut erikoisesti puhe nuorisosta. Viime vuosina on tässä maassa puhuttu nuorisosta paljon. On tullut hätä siitä, mihin jumalaton meno sen vie. On nähty, miten se vieroittaa nuoremme Jumalasta, irrottaa heidät vakavuudesta. On sellainen aika, ettei muusta tiedetä eikä tahdota tietää, kuin kansasta ja kansan voimasta. Me sanomme: Jumalassa on meidän voimamme. Vain hänen varassaan istutustyötä tehdään Jumalan valtakunnan peltosaralla. Kuinka ihanan kuvan psalminkirjoittaja vielä antaakaan tämän peltosaran puista: „Hänen lehtensä ei varise." Ihmeellinen puisto on tämä Jumalan peltosarka kristallinkirkkaiden vesiojien varsilla.
Täällä Suomessa näemme vuosittain syksyn hallan vievän lehdet, jotka kesän ajan kauniisti ovat koristaneet puita. Joensuun ihanan Kirkkokadun puistokin kuihtuu. Täällä sanassa puhutaan varisemattomista puista. Emmekö ihmettele, kuinka kauniiseen puistoon olemme tulleet, kuinka hyvä meidän täällä on olla, vesiojain varsilla!
Kun matkan varrella tulee väsymys, saa kysyä: "Saanko vielä juoda tuosta kristallinkirkkaasta, saanko vielä sitä vettä ammentaa, kun se on näin ihanaa? Sydän tahtoo vieraantua tämän maan tomussa, saanko jälleen ja jatkuvasti ammentaa vettä autuuden lähteestä, vielä Siionin lasten laumassa matkaa tehdä?"

Mutta psalmista laulaa myös näin: „Jumalattomat eivät ole niin, vaan niin kuin akana, jonka tuuli hajottelee." Sanoimme jo äsken, kuinka sellaiselle taimelle käy, joka joutuu yksin aukeaan paikkaan, missä ei muita puita kasva. Me tiedämme, että aukeilla aloilla käyvät kovat myrskyt, milloin sieltä, milloin täältä. Ne taivuttelevat miten tahtovat turvatonta puuta. Ja yksinäinen puu tottuu siihen, tulipa tuuli miltä suunnalta hyvänsä. Se taipuu mukana ja ajattelee: "Hyvä on! Nyökyttelenpä tässä mukana." Näin on myös laita – en sano uskovaisen, vaan uskovaisena itseänsä pitävien – maailman ihmisten. Heistäkin tuntuu hyvältä, puhaltavatpa hengelliset tuulet miltä suunnalta tahansa. (Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Viljo Hirvisuo
Siionin Lähetyslehti syyskuu 1949
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Paluu Vanhojen opettajien kirjoituksia



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron