Vahva turva

Vanhojen, vakaiksi uskovaisiksi tiedettyjen ihmisten kirjoituksia 1900 -luvulta

ViestiKirjoittaja Taavi » 03 Touko 2011, 21:05

On syytä iloita


Iloitkaa aina Herrassa, ja taas minä sanon, iloitkaa. Fil. 4: 4.

Maailman ihmisten keskuudessa on yleinen käsitys se, että kristityn elämälle on ilo vierasta, jopa tuntematontakin. He pitävät kristityn elämää yksitoikkoisena ja piinallisena oman syntisyyden ja viheliäisyyden ruikuttamisena ja "vahtaamisena". He väittävät, että kristityt pelkäävät ja kammoavat kaikkea iloa, jopa sairaalloisuuteen asti.

Tässäkin suhteessa — niin kuin yleensäkin – on maailman ihmisten arviointi meistä kristityistä väärä. Emme me pelkää emmekä kammoa iloa. Me kristityt kyllä pelkäämme ja kammoamme syntiä. Vahvistakoon Jumala meitä aina Henkensä kautta, että meissä tämä terveellinen pelko ja kammo syntiä vastaan säilyisivät, ettei sielunvihallinen, perkele, "joka aina käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura," saisi tätä terveellistä pelkoa ja kammoa syntiä kohtaan koskaan heikentää ja pimittää.

Mutta iloa, oikeata todellista iloa, emme me kristityt pelkää, emmekä kammoa. Eikä tähän meitä Jumalan sanakaan opeta. Päinvastoin Raamatustamme luemme lukuisia kehotuksia iloitseman. Yllä olevassakin jakeessa veljemme Paavali kehottaa filippiläisiä kahdesti iloitsemaan aina Herrassa.

Kehotuksia iloitsemaan Herrassa emme löydä ainoastaan Raamatustamme, vaan edesmenneet pyhät ovat lukuisilla esimerkeillä näyttäneet meille, kuinka joka hetki ja kaikissa tilanteissa on syytä iloita Herrassa. En käy näitä esimerkkejä tässä luettelemaan. Mainitsen vain, kuinka veljemme Paavali, joka otsikkona olevan kehotuksen meille antaa, eräänkin kerran, vankilassa kahleissa ollessaan, kohtalotoverinsa Silaan kanssa iloitsi rukouksissa, "ylistäen Jumalaa kiitosvirsillä". Apt. 16: 25.

Ei Jumalan, rakkaan Isämme tahto ole suinkaan se, että me täällä murheen murtamina allapäin kuljemme ja "huojutamme itseämme kuin kaisla." Kristityllä on täällä kilvoituksen tiellä huolia ja murheitakin. Mutta meidän on käsketty heittää kaikki murheemme Hänen päällensä, joka meistä huolen pitää.

Tottelemattomuutemme ja kovakorvaisuutemme tähden näkee Jumala hyväksi antaa toisinaan meille vitsojakin, mutta ne ovat vain meidän parhaaksemme. Jos olemme joutuneet synteihin ja rikkomuksiin, niin että Pyhä Henki on tullut murheelliseksi meissä, emme tietysti silloin jaksa iloita Herrassa. Jos näin on käynyt, meidän on pantava ilon este pois. Siionissa ovat aina avatut lähteet ja lääkärit ja terveyssisaret. "Pois kuorma, taakka seljästä. On Herran sabatti", laulaa edesmennyt kilvoittelija.

Kristityn ilon ei tarvitse olla remuavaa hoilotusta, niin kuin maailman lasten ilo useinkin on. Kristityn ilo on hiljaista, Jeesuksen verellä puhdistetun ja vihmotun syntisen iloa autuudestaan. Kyllä kristitty saa suurellakin äänellä kiittää Herraa Jeesusta, jos sydän tuntuu pakahtuvan ansaitsemattoman armon ylitsevuotavuudesta. Mutta sellaisen, joka parkuu pahan omantuntonsa takia, on syytä muistaa profeetta Samuelin sanoja langenneelle Saulille: "Kuuliaisuus on parempi kuin uhri." Ettei kenkään eksyisi lankeemuksiaan peittääkseen kiitosuhreja uhraamaan, tällaisista kuulin kerran pikkupoikana, vuosikymmenet sitten kunniaan päässeen, kokeneen kristityn sanovan. "Heidän ilonsa on kuin tiskiriepujen repimistä."

Kyllä meillä, veljet ja sisaret rakkaat, on syytä "aina iloita Herrassa." Meillähän on itse Herra Jeesus uskon kautta omana matkakumppanina. Meillähän on taivas perintönä. Kerran meillekin päärlyportit aukenevat.


Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!
Enkö suurta auttajaani, ylistäisi hartaasti!
Katso, sulaa rakkautta, ompi sydän Jumalan, lapsiansa kohtahan,
pohjatonta laupeutta. Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan. Virsi 417;
1.

Pauli Luodonpää
Päivämies 7.9.1961
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 04 Elo 2011, 07:49

Pankaa murheenne hänen päällensä


"Kaikki teidän murheenne pankaat hänen päällensä, sillä hän pitää murheen teistä." (Piet. 5: 7).

Vaikkakin Jumalan valtakunnan sisin olemus on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, ja vaikka uskovan mielessä onkin usein päällimmäisenä sanoinkuvaamaton ilon tunne siitä, että Jumala on heikkoa lastaan jaksanut valtakunnassaan kärsiä, ja elävässä uskossa tallettaa, ovat kristityille hänen jokapäiväisessä kilvoituksessaan liiankin tuttuja monenlaiset surut ja murheet. Useat kristityt ovat joutuneet ajoittain tekemään matkaa hyvinkin suurien murheitten saartamina, eikä se tunne ole varmaankaan vieras kenellekään elävällä tunnolla vaeltavalle uskovaiselle. Joskus tuntuu jopa siltä, että uskovaisella ihmisellä tässä maailmassa on sellaisia murheita, joita uskoton maailma ei voi aavistaakaan, ja jotka ovat sille täysin käsittämättömiä.

Niitä murheita, joita kristittyä saattaa olla vaivaamassa, on turha yrittääkään ryhtyä tyhjentävästi luettelemaan, sillä niitä on niin valtavan moninainen joukko. Jokaiselle uskovalle lienee tutuin murhe omasta vajavaisesta ja moniin synteihin lankeilevasta kilvoituksesta. Vanhan osan turmelus sotii henkeä vastaan niin, että jatkuvasti saa olla Paavalin tavoin toteamassa, että "hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä." Paavalinkin täytyi tästä asiasta kirjoittaessaan päästää hätäisen tuntuinen huuto Jumalan puoleen: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." (Room. 7: 19, 24). Monella kristityllä on murhetta uskottomista ystävistään ja sukulaisistaan, mikä seikka saattaa usein olla todella suuri murhe, sillä monta kertaa täällä ajassa Jumalan valtakunnan ja maailman valtakunnan välinen raja kulkee saman perheen jäsenten keskeltä. Sairaudet ja huoli ajallisesta toimeentulosta ovat tuttuja murheen aiheita monessa kristityssä kodissa. Olipa murheen syy mikä tahansa, on meidän sanottava, että vaikkakaan murhe sinänsä ei ole syntiä, ovat tällaiset murheet omiaan raskauttamaan uskovan sydäntä niin, että sielunvihollinen pääsee tämän kautta tekemään työtään hänen väsyttämisekseen. Jos murheet pääsevät liikaa raskauttamaan kristityn sydäntä, on niiden takaa vaikea uskoa.

Aina on ollut murheita

MEIDÄN ON lohdullista todeta Raamatusta sellainen asia, etteivät murheet ole tämän ajan tuotetta, vaan entiset pyhät ovat myös aikanaan joutuneet suurissakin murheissa matkaa tekemään. Me voisimme muistella vaikkapa apostoli Paavalia, jolla oli murhetta siitä, että Israelin kansa oli hyljännyt elävän uskon, ja joka kirjoittaa, että "minulla on suuri murhe ja alinomainen kipu sydämessäni." (Room. 9: 2). Me voisimme muistella kuningas Daavidia, joka usein tunsi murhetta syntisyydestään, tai Emmauksen tien kulkijoita, jotka luulivat kadottaneensa Herransa ja Mestarinsa, ja joilta heidän seuraansa tulleen Jeesuksen oli kysyttävä: "Mitkä puheet ne ovat, joita te pidätte keskenänne käydessänne, ja olette murheelliset?" (Luuk 24: 17). Profeetta Daniel näki suurta murhetta Jumalan valtakunnan asiasta sen jälkeen, kun hänelle oli näytetty valtavia ja peljättäviä näkyjä tulevista maailman ajan lopputapahtumista, kuten siitä Raamatussa kerrotaan: "Kolmantena Kooreksen, Persian kuninkaan vuonna, ilmoitettiin Danielille, joka myös Belsatsariksi kutsuttiin, totinen asia suuresta sodasta. Ja hän ymmärsi sen asian ja ymmärrys oli hänellä näyssä. Siihen aikaan murehdin minä Daniel kolme viikkoa. En minä syönyt mitään herkullista ruokaa, liha ja viina ei tullut minun suuhuni, enkä ollenkaan voidellut itseäni, siihen asti kuin kolme viikkoa loppuneet olivat." (Dan 10: 1–2).

Tekstinä olevassa Raamatun kohdassa uskovaisia kehotetaan apostolin kautta panemaan kaikki murheensa Jumalan päälle. Meidän murheellisten on tärkeä huomata se, ettemme ole murheittemme keskellä yksin, vaan voimme niissäkin asioissa käydä Taivaan Isän sydämelle sillä vapaudella, kuin mitä vanhemman ja lapsen luottamukselliset välit edellyttävät. Erityisesti on tässä merkillepantavaa se, että meitä kehotetaan panemaan Hänen päälleen kaikki meidän murheemme, eikä ainoastaan osaa niistä taikka suurimpia niistä. Tässä on jokapäiväisessä kilvoituksessa meillä useimmilla paljon oppimista, sillä monta kertaa löytää kristitty itsensä aivan kuin puskemasta päätään seinää vasten murheittensa kanssa, ja unohtaa nämä Jumalan lupaukset.

Rukoilkaa turvallisesti

Tästä samasta asiasta muistuttaa apostoli Paavali filippiläisiä: "Älkää mistään murehtiko, vaan olkoon teidän anomuksenne kaikissa asioissa Jumalalle tiettävä kaikella rukouksella ja pyytämisellä kiitoksen kanssa." (Fil. 4:6). Jumala yksin on voimallinen parantamaan sairauden, antamaan parannuksen armon epäuskoiselle, turvaamaan jokapäiväisen leivän ja ylipäänsä poistamaan kaikki murheen aiheet, olivatpa ne sitten kuinka raskaalta tuntuvia tahansa. Meillä olisi syytä lakata turhaan murehtimasta, koska se kuluttaa uskoa, ja sen sijaan kääntyä kaikissa murheissamme Jumalan puoleen kaikella rukouksella ja pyytämisellä kiitoksen kanssa, kuten siitä edellä sanottu apostolin neuvo kuului.

Tämän maailman kristillisyydessä tavataan paljon sellaistakin opetusta, että se olisi oikein Jumalan mielen mukainen kristityn olotila, kun hän olisi alituisesti oikein murheellinen ja vaivainen, ja viettäisi koko elinaikansa ahtaassa portissa. Niille, jotka ovat joskus sattuneet kuulemaan epäuskoisten pitämiä hautajaispuheita, on varmasti tuttua se, miten ajassamme vainaja hautajaisissaan vanhurskautetaan hänen elinpäivinään kokemiensa murheitten ja vaivojen perusteella. Ajatellaan niin, että kun tämä ihminen on elinpäivinään kokenut niin paljon vaivoja ja vastuksia, Jumala sen vuoksi hänet armahtaa. Tällaisen opetuksen tueksi on usein vedottu siihen Jeesuksen vuorisaarnasta ilmenevään ajatukseen, että "autuaat ovat murheelliset." Tämä irrallinen Raamatun lause asiayhteydestään erotettuna antaa asiasta kuitenkin täysin väärän kuvan, sillä me jokainen voimme sen kokemuksesta sanoa, että kun ihminen on oikein suurien murheitten vallassa, se on kaikkea muuta kuin autuas, mikä sana merkitsee onnellista. Tämä mainittu Raamatun kohta kuuluu kokonaisuudessaan: "Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." (Matt 5: 4). Jumalan Sana osoittaa meille sen, että tämä lohdutus toteutuu jo täällä armonajassa, ja että sitä lohdutusta päästään kokemaan yksinomaan Jumalan valtakunnan yhteydessä evankeliumin uskomisen kautta.

Niinpä meillä siis onkin kaikkien murheittemmekin keskellä tärkeintä se, että joka hetki uskomme kaikki syntimme ja epäilyksemme anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja että pysyisimme nöyrän lapsen paikalla lasten valtakunnassa. Jumala meitä valtakunnassaan evankeliumin kautta lohduttaa kaikissa murheissa ja vaivoissa. Olemme kaikki varmaan kokeneet senkin, että kun evankeliumin paiste pääsee valaisemaan uskovan murheellista sydäntä, näyttävät kaikki murheet pieniltä, ja sanomaton ilo täyttää sisimmän. Silloin käy toteen apostolin sanat, kun hän kirjoittaa korinttolaisille, että uskovaiset ovat "niin kuin murheelliset, ja kuitenkin aina iloiset." (2. Kor. 8: 10). Silloin toteutuu profeetan ennustus, kun hän sanoo Siionin asukkaista, että "ilon ja riemun he käsittävät, ja murhe ja huokaus pitää pakeneman." (Jes. 35: 10).

Lohdutettu voi välittää lohdutusta

Paavalin toisesta kirjeestä korinttolaisille ilmenee myös sellainen ajatus, että Jumala lohduttaa meitä murheissamme myös sen vuoksi, että me itse kukin voisimme lohduttaa niitä matkaystäviä, jotka murheitten keskellä matkaa tekevät. "Kiitetty olkoon Jumala ja meidän Herran Jeesuksen Kristuksen Isä, laupiuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka meitä lohduttaa kaikessa meidän vaivassamme, että me taitaisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa vaivassa ovat, sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä lohduttaa." (2. Kor. 1: 3—4). Samassa kirjeessä Paavali pyytää Korintton kristityitä muistamaan erästä matkaystävää niin, "että te tästedes sitä enemmän häntä armahtaisitte ja lohduttaisitte, ettei hän uppoaisi ylönpalttisessa murheessa." (2. Kor. 2: 7). Tästäkin ilmenee jo edellä toteamamme ajatus, että jos suuret murheet pääsevät raskauttamaan uskovan sydäntä, on vaarana uskossa väsyminen ja epäuskoon vaipuminen. Tämän vuoksi Jumalan Sanassa kehotetaan meitä tässäkin asiassa pitämään huolta toinen toisistamme niin, että me toisiamme murheissakin lohdutamme ja tuemme. "Kantakaat toinen toisenne kuormaa ja niin Kristuksen lakia täyttäkäät."
(Gal. 6: 2).

AJAN merkit osoittavat tänä päivänä meille vakuuttavasti sen, että ajan ilta on lähestymässä. Tämän vuoksi meillä on aihetta pysähtyä sen vakavan varoituksen eteen, jonka itse Jumalan Poika päivinään on ajan illassa vaeltaville kristityille osoittanut. "Mutta kavahtakaat, ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta, ja se päivä tulee äkisti teidän päällenne, sillä se tulee niin kuin paula kaikkein ylitse, jotka koko maan päällä asuvat." (Luuk. 21: 34--35). Tässä varoitetaan meitä siitä, ettemme antaisi elatuksen murheen, ja päiviemme ihmisiä repivän elintasokilpailun raskauttaa sydämiämme niin, että valvominen unohtuisi ja uskossa väsyminen pääsisi tapahtumaan, jolloin Jumalan Poika tullessaan toisen kerran maan päälle, löytäisi tällaisen ihmisen hengellisessä mielessä nukkumasta. Tänäkin aikana on tärkeintä se, että uskomme joka hetki syntimme anteeksi. Jeesus toteaa samassa Raamatun kohdassa, että nämä tulevat kyllä tapahtumaan, ja että elatuksen murhekin joka tapauksessa vaivaa uskoviakin näinä päivinä, mutta Hän kehottaa meitä pysymään tässäkin asiassa valvomapaikalla: "Sen tähden valvokaat ja aina rukoilkaat, että te mahdolliset olisitte kaikkia näitä välttämään, jotka pitää tapahtuman ja seisoman Ihmisen Pojan edessä." (Luuk. 21: 36).

KUN nyt viimeisen maailman ajan myrskyt alkavat jo olla näköpiirissä, hiipii kristityn mieleen monta kertaa murhe tulevista päivistä ja murhe siitä, tuleeko usein niin heikko ja vajavainen kilvoitus päättymään onnellisesti. Tämä murhe on usein mielessä Raamattua luettaessakin ja Jumalan sanaa kuunneltaessa, sillä Raamatussa on näistä asioista useita heikolle kilvoittelijalle varsin peljättäviltä tuntuvia kohtia, jotka aivan väistämättä tuovat mieleen sen ajatuksen, etteivät ajan illassa kristityiltä suinkaan murheet vähenee. Eräs vavahduttavimmista kohdista on se, kun Jeesus viimeisten aikain merkeistä puhuessaan ensin ilmoittaa kansan nousevan kansaa vastaan ja tautien, nälän ja
maanjäristysten tulevan moneen paikkaan ja sitten jatkaa: "Mutta kaikki nämät ovat murheitten alku." (Matt. 24: 8).

Jumala huolehtii meistä

Toisaalta meillä on kuitenkin Jumalan Sanassa useita kohtia, joissa Jumala vakuuttaa huolehtivansa valtakunnastaan ja sen asukkaista vaikeimmissakin ajan vaiheissa, ja vievänsä jokaisen lapsensa vaivoista perille kunniaan. Me saamme näissäkin asioissa panna kaikki murheemme Hänen päällensä, sillä Hän huolehtii meistä niin hyvänä, kuin pahanakin aikana. Yleensäkään meillä ei ole aihetta pysähtyä voivottelemaan tämän ajan pahuutta ja miettimään sitä, miksi Jumala on antanut meidän syntyä tällaiseen aikaan, sillä siitäkin on meitä Raamatussa neuvottu: "Älä sano: mikä on, että menneet päivät olivat paremmat kuin nämä, sillä et sinä sitä viisaasti kysele." (Saarn. 7: 11). Sekin murhe on turhaan sydäntä raskauttamassa. Me saisimme joka päivä opetella kohdallemme tätäkin Jeesuksen kehotusta: "Älkäät sen tähden surko huomisesta päivästä, sillä huomisella päivällä on suru itsestänsä. Tyytykään kukin päivä surullensa." (Matt. 6: 34).

Vaikka meillä olisi tänä päivänä suuriakin murheita vaivaamassa, meidän on hyvä muistaa se, että kaikki murheet jäävät kerran ajan rajan tälle puolelle. Kun kalliisti lunastettu, kuolematon sielu kerran erkanee savisesta vankilastaan, silloin jäävät myös murheet lopullisesti matkasta, ja meille Raamatussa osoitetaan se, ettei niitä sen jälkeen edes mieliin johdateta. Usko sen tähden nytkin kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja pane kaikki murheesi Hänen päällensä. Hän saakoon meitä väkevän kätensä alle nöyryyttää, että Hän meitä myös kerran ajallaan korottaisi. Silloin monilla murheilta vaivatut, vähässä uskolliset palvelijat pannaan paljon päälle, ja siirretään Herransa iloon. "Heitä surus Herran päälle, hän sinusta murheen pitää ja ei salli vanhurskaan olla kulkijana iankaikkisesti." (Ps. 55: 23).

"Sydän nöyrä, tyytyväinen, Herra aina mulle suo,
Maailma kun pettäväinen, Tuskaa, murhetta vain tuo,
Minut viimein suojassas, Kanna riemumajahas,
Jossa, veisaa riemuissansa, Uutta virttä Herran kansa." (Virsi 348: 6) `

E. Kinnunen
Päivämies 16.5.1973
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 06 Elo 2011, 17:50

Jumalan lasten esirukoilija


»Mutta en minä ainoasti heidän edestänsä rukoile, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni. Että he kaikki yhtä olisivat niin kuin sinä Isä minussa ja minä sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi sinun minun lähettäneen." Joh. 17: 20, 21.

Lähestyi kiireisin askelin se arka, jolloin "Jumalan uhrikaritsa" oli sotkeva "Jumalan vihan viinikuurnan yksinänsä, eikä ketään kansasta hänen kanssaan." Tänä ajankohtana taivaallisen Rakastajan sydän hehkui opetuslapsiaan kohtaan niin valtavalla liekillä, että se sulki kaikkien aikakausien Jumalan lapset palavan rakkautensa piiriin. Pitkän opetus- varoitus- ja evästyspuheensa Jeesus päätti ylimmäispapilliseen rukoukseen, josta rukouksesta yllä olevat jakeet ovat.
Rukoillessaan Jeesus oli tietoinen siitä, että samaa sovituksen evankeliumia tultaisiin saarnaamaan "alkaen Jerusalemista" aina maailman ääriin asti. Jeesus tiesi sen, että tämän sanan vastaanottajiakin tulee olemaan kansojen keskuudessa aikakausien kuluessa. Mutta rakkaudesta palava "ylimmäinen pappi, ” omistaan huolehtiva ”hyvä paimen," näki myös vastustajansa voiman, kavaluuden ja väsymättömyyden hänen omiensa, hänen lampaittensa hajotustyössä. Hän tiesi, että oli nouseva petoja, oli nouseva susia, jotka eivät laumaa säästä. Hän tiesi, että hänen omansa olivat ja tulivat kaikkina aikoina olemaan maailmassa, "niin kuin karitsat sutten keskellä."

Lapin poromiehet tietävät susilla olevan sellaisen luonnon ja kauhean kavaluuden, että ne pyrkivät porotokkaa hajottaman, saadakseen raadella yksinäisiksi joutuneita poroja. Koossa oleva porotokka tulee poromiehen avulla varjelluksi. Hengellisillä susilla on sama pyrkimys, niin kuin heidän päämiehelläänkin, nimittäin sielujen murhaajalla, perkeleellä. Tämän kaiken tietäen rukoilee rakas Vapahtajamme kaikkien aikakausien kristityille sitä ominaisuutta, mitä hänellä ja Isällä oli niin yllin kyllin, nimittäin yksimielisyyttä ja keskinäistä rakkautta.

Näistä Vapahtajamme sanoista, jotka yllä johdantona ovat, ymmärrämme, kuinka suuri voimatekijä Jumalan valtakunnassa rakkaus ja yksimielisyys ovat. Sillä on ratkaiseva merkitys Jumalan valtakunnan työssä ulospäin. Jeesushan sanoo, "että maailma uskoisi sinun minun lähettäneen."

Yksimielisessä rakkaudessa oleva Jumalan seurakunta voi saada paremmin ulkopuolella olevat uskomaan julistuksensa, kuin eripurainen ja toisiaan kyräilevä, riitainen joukkokunta. Tämän totuuden paikkansa pitävyys on nähty historian lehdillä monta kertaa aikojen kuluessa. Niin kauan kuin yksimielisyys, hengessä palavuus ja rakkaus on kulloinkin tarkastettavana olevassa seurakunnassa säilynyt, on sen voima ja vaikutus ollut noususuunnassa. Mutta heti kun rakkaus ja hengen yksimielisyys ovat kylmenneet, ja riidat, erimielisyydet ja hajaannukset alkaneet, on ko. seurakunnan ulospäin vaikuttava voima heikentynyt heikentymistään, jopa loppunut kokonaan. Ennen niin elävästä yhteisöstä on vain tyhjä, ulkonainen kuori jäljellä. Henki ja elämä ovat paenneet.

Siksi on tarpeellista, että me tämän aikakauden ”karitsat" jotka olemme hajotettuna "susien” keskelle, lueskelemme, ja kuuntelemme kaikkien aikojen esirukoilijan rakkaudesta hehkuvaa rukousta: "että he yhtä olisivat." Saakoon armon ja totuuden Henki poistaa kaikki riidan ja kaikellaisen karsauden aiheet, ja täyttää sydämemme rakkauden ja rauhan hengellä, siunaukseksi meille itse kullekin, ja Jumalan valtakunnan voimaksi ja rakennukseksi maailmankin edessä vielä armosta osattomina olevien silmäin voiteeksi.

Pauli Luodonpää
Siionin Lähetyslehti sivu 81 / 1953
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 12 Helmi 2013, 04:52

Vahva turva


»Ja nyt, näin sanoo Herra, joka sinut Jaakob loi ja joka sinut Israel teki; älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun. Sillä jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, ettei virrat sinua upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala. Ja ei liekin pidä sinua sytyttämän. Jes. 43: 1-2.

Köyhä taivaan tien kulkija, joka täällä maitten päällä vieraana ja muukalaisena vaeltaa erämaantaivaltaan kohti matkansa päämäärää, ikuista rauhan satamaa, on monta, kertaa matkalla ahdistuksissa, surussa ja murheessa. Sillä kristityn tie poikki katoavaisuuden maan ei ole kulkua ruusujen ja kukikasten keskellä, vaan se on monta kertaa ahdistusten tietä. Se on monta kertaa kyynelpolkua. Se on monta kertaa kuivassa ja kuumassa hiekkaerämaassa tarpomista.
Elävän ja valkeudessa vaeltavan kristityn vahvat viholliset, perkele, maailma ja oma liha pitävät kyllä huolen siitä, ettei kristittyriepu pääse koskaan laakereillaan lepäämään uskonsa kilvoituksen suhteen. Ehkä voi olla sellaisiakin kristittyjä, joiden matka on tyynessä suvannossa lekottelua, mutta minä pahoin pelkään, että heidän elämänsä on valhekristillisyyttä. He eivät enää elä, vaan he ovat kuolleet "ylitsekäymisten ja syntien tähden". He ovat muuttuneet kuin Lootin emäntä tunnottomiksi suolapatsaiksi tien varteen.

Mutta jokaisen elävän ja valkeudessa vaeltavan kristityn kulku on taistelua ja kilvoitusta. Se on rintamaelämää. Se on alituisessa vartiopalveluksessa olemista. Se on sotavarustuksissa seisomista. Se on alituista vatuillaan oloa. Vihollisemme eivät nuku koskaan, minkä vuoksi mekään emme voi heittää valvomista.

Kun on näin asian laita, ei ole mikään ihme, että kristittyriepu tuntee monta kertaa suurta ahdistusta, sydäntä repivää tuskaa, jopa pelkoakin. Väsymystä ja uupumusta aiheuttavat voimat ovat niin valtavat ja suurelti, että voimattoman ja peräti uupuneen kilvoittelijan sydän läpättää ja vapisee pelosta kuin turvattoman pikkulinnun sydän oksallansa tuulen ulvoessa, puiden huojuessa, kuin kaatuakseen, ukkosen jyristessä, salamoitten leimahdellessa ja taivaan kannen ikään kuin revetessä kaatosateeseen.

Turvaton ja perikatoon tuomittu olisikin kristittyriepu, ellei hänen turvanaan olisi eräs, joka on kaikkien vihollistemme yhteen koottuja voimia vahvempi. Tämä vahva turvamme on iankaikkinen Jumala, hän "joka sinut, Jaakob, loi ja joka sinut, Israel, teki". Tämä vahva turvamme, taivaan ja maan Luoja, on profeetta Jesajan suvun kautta käskenyt sanoa juuri sinulle, sinä uupuva ja pelkäävä kilivoitelija: "Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun.” Tämä Herran sana on sanottu juuri sinulle. Se on sanottu juuri sinun nimellesi ja sinun osoitteellesi. Vaikka sinä kuinka syvissä vesissä kulkisit. Ja vaikka sinä tulenkin keskellä kulkisit, niin tämä vahva turva on sinun luonasi. Et sinä huku. Et sinä pala. Olet sen Jumalan kädessä, joka ei vapista taida. Saat yhtyä täydestä sydämestä, hengellisen laulajan sanoihin:
''Jonk' on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla."

Kallis matkakumppanini elämän, tiellä, rakas sisareni ja veljeni kilvoituksemme taipaleella. Ei sinulla ole mitään syytä pelkoon. Ei sinulla ole syytä huoleen, suruun eikä murheeseen. Olet nimeltäsi kutsuttu. Sinun nimesi ja osoitteesi on tiedossa taivaassa. Sinun osoitteen muutoksesi huomataan heti taivaassa. Vaikka olisit maantien kulkija ilman asuntoa, niin taivaassa kyllä tiedetään, minkä numeroisten kilometripylväitten kohdalla, tai välissä olet. Olet iankaikkisen Jumalan silmäterä, ja kyllä väkevä Jumala silmäterästään huolta pitää.
Älä pelkää!
Rohkaise sydämesi!
Pane täydellisesti luottamuksesi Jumalaan.
Ei Jumala ole valehtelija. Ei hän voikaan valehdella. Jumala on itse totuus. Hän on aina ja joka hetki sanansa takana.

Miksi pelkäisimme. Miksi vapisisimme kuin haavanlehdet tuulessa? Miksi surisimme ja murehtisimme? Voimme yhtyä laulajan sanoihin: "Armon lapset kaikki täällä, Pankaa pois jo murheenne. Ei oo syytä suruun meillä. Kallis ompi onnemme." Iankaikkinen Jumala on oma, rakas Isämme, jota saamme uskon rukouksessakin lähestyä kuin rakkaat lapset armasta isäänsä."

„Hyvyyttäs, Jumala, jo usein mulle näytit,
kun anoin uskossa, niin pyyntöni sä täytit.
Sä annat runsaammin, kuin osaan pyytäkään,
suo että kiirehdin mä siitä kiittämään."


Pauli Luodonpää
Siionin Lähetyslehti 1954 sivu 79 – 80
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

Re: Vahva turva

ViestiKirjoittaja Taavi » 07 Marras 2014, 21:26

Ajattele Luojaas nuoruudessas


”Ajattele Luojaas nuoruudessas, ennen kuin pahat päivät tulevat ja vuodet lähestyvät, koska olet sanova: ei ne minulle kelpaa. Ennen kuin aurinko ja valkeus, kuu ja tähdet pimiäksi tulevat ja pilvet tulevat jälleen sateen jälkeen.« Saarn. 12.1-2

Meidän aikamme uskoton maailma on toistuvasti, jopa julkisuudessakin ihmetellyt sitä, kuinka elävän kristillisyyden, seuratilaisuuksissa nähdään suuria nuorten joukkoja. Tähän seikkaan on kiinnitetty huomiota viimeksi sanomalehdistön selostuksissa Ranuan suviseuroista, jossa seuraväen keskuudesta pisti ~azt-„ v ~o. Aina on maailmassa sitä pidetty ihmeenä, kuinka nuoriso niin hyvin tuntuu viihtyvän noissa ohjelman puolesta niin yksitoikkoisen tuntuisissa lestadiolaisseuroissa, kun samanaikaisesti muitten hengellisyyksien huolellisesti valituin ohjelmin järjestetyissä tilaisuuksissa on kuulijoita usein vain nimeksi. Vaikka on koetettu vetää nuorisoa hengellisten rientojen piiriin jopa teatteria ja kevyttä musiikkia hyväksi käyttäen, näyttää tulos jääneen kaikesta huolimatta heikoksi. Väistämättä tulevat tässä yhteydessä mieleen Jeesuksen sanat omasta ajastaan ja ajatus siitä, etteikö tämänkin ajan epäuskoinen sukukunta kaikkine hurskaineen
ole »lasten vertainen, jotka turulla istuvat ja huutavat kumppaneillensa ja sanovat: me soitimme huilua edessänne ja ette hypänneet, me olemme veisanneet teille murhevirsiä ja ette itkeneet. (Matt. 1: 16-17 ).
TÄNÄ aikana näyttää siltä, että vastaanottavainen usko on vanhemman sukupolven keskuudessa jo huolestuttavasti vähenemässä ja että useimmat parannuksentekijät ovatkin juuri nuorten joukosta. Nämä nuoret ovat niitä, joille on elävää todellisuutta tekstimme sanat, joissa kehotetaan ajattelemaan Luojaa jo nuoruudessa. Eräs elävän elämän kokemuksista on se, että Jumala usein kutsuu ihmistä nimenomaan nuoruudessa, jolloin ihminen vielä ikään kuin etsii suuntaa, on herkkä uusille vaikutteille, eikä ole vielä elämän raskaitten huolten ja murheitten kovettama. Monesti on nuoruus ihmiselle ihmeellistä Jumalan antamaa etsikon aikaa, jolloin taivas on todella lähellä maata. Lapsuudenkristitylle on nuoruus sitä aikaa, jolloin lapsenusko ikään kuin muuttuu tietoiseksi omakohtaiseksi uskomiseksi ja jolloin mielessä risteilevät monet uskoa, uskomisen asiaa, ja Jumalan valtakunnan asioita koskevat kysymykset. Me tiedämme myös sen, että maailman houkutukset ovat nuoren kohdalla hyvin voimakkaat ja lankeamisen vaarat ovat moninaiset. Paljon on niitäkin, jotka ovat nuoruusvuosinaan uskon ja hyvän omantunnon menettäneet ja joutuneet kieltäjän paikalle.

Tärkeää työtä

ELÄVÄSSÄ kristillisyydessä on aina pidetty tärkeänä nuorten uskonelämän hoitamista ja evankeliumin tarjolla pitämistä myös epäuskoisille nuorille. Erittäin kallista työtä on tässä mielessä tehty ja tehdään jatkuvasti kristillisyyden vuosittain järjestämillä lukuisilla rippikoululeireillä, joilla uskomisen asioita perusteellisesti käsitellään. Minulla oli äskettäin tilaisuus pistäytyä eräällä näistä leireistä ja täytyy sanoa, että se oli arkisten kiusausten keskeltä sattumalta paikalle osuneelle suorastaan mieltä ylentävä kokemus. Sain nähdä siellä, kuinka nuoret kokoontuivat Jumalan sanaa kuulemaan, lauloivat virsiä ja lauluja niin innokkaasti, etteivät tahtoneet malttaa lähteä nukkumaan keskustelivat uskomisen asiasta ja ennen kaikkea siunasivat toisiaan evankeliumilla. Sain nähdä, miten tuhlaajalapsia saatiin siunata sisälle Jumalan valtakuntaan ja miten tunnoille tulleita syntejä upotettiin pohjattomaan armon mereen. Sain nähdä sitä sanomatonta onnea ja hyvän olon tunnetta nuoressa ihmisessä, kun kaikki synnit ovat anteeksi ja on tunnolla rauha, jota ei tämä maailma voi antaa. Aivan erityisen mieleenpainuvaa oli se, kun kuuntelin tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa nuorten veisaamaa rippivirttä: "Nyt vapaa olen synnin kuolon alta, oon puhdas veress" veljen Jeesuksen. Oon autuas ja saanut Jumalalta jo täällä puvun lumivalkoisen.”

YLLÄ OLEVA Raamatun kohta kehottaa siis ihmisiä ajattelemaan iäisyysasioita jo nuorena. On siunattu asia nuoren ihmisen kohdalla olla uskomassa nykyisenä pahana maailman aikana, kuten siitä laulamme: "On kallein lahja päällä maitten, omana olla Jeesuksen. Saa kerran parvess' autuaitten yhtyä voiton virtehen." Tämän anteeksiantamuksen evankeliumin osallisuuteen kutsutaan myös epäuskoisia nuoria, jotka ovat syntein ja ylitse käymisten vuoksi joutuneet eroon Jumalasta. Tämän Raamatun kohta korostaa nimenomaisesti kolmea tärkeää ja huomioon otettavaa asiaa tienhaarassa olevalle epäuskoiselle nuorelle, jota Jumalan valtakunta on lähestynyt. Ensimmäinen näistä on se, ettei evankeliumi olekaan enää saatavissa sen jälkeen kun Jumalan antama etsikon aika yksityisen ihmisen kohdalla on kulunut umpeen. Toinen on se, ettei evankeliumia voi kukaan saada sen jälkeen, kun Jumalan antama etsikon aika kansamme kohdalla on mennyt umpeen. Kolmas huomioon otettava asia on se, mistä sanotaan meille kaikille tutussa virressä: "Oi ihminen mielees se paina, ettei pysy maailma tää. Ei kestä, ei seiso se aina, vaan kaikkineen pois häviää.” Koko ihmissukukunnan armonaika on silloin lopussa, kun viimeinen valittu tämän maan päältä siunataan evankeliumilla sisälle Jumalan valtakuntaan ja nähtävissä olevat ajan merkit osoittavat vakuuttavasti, että tuo hetki saattaa olla jo hyvinkin lähellä.

Parannuksen aika

TEKSTIMME mukaan parannus olisi siis tehtävä ennen kuin "pahat päivät tulevat ja vuodet lähestyvät, koskas olet sanova: ei ne minulle kelpaa." Sielunvihollinen neuvoo usein nuorta siirtämään parannuksen teon jonnekin keski-ikään tai vanhuuteen saakka, sillä onhan hullua viettää paras nuoruutensa kristittyjen seuroissa mummojen ja vaarien parissa, kun sen myöhemminkin voi tehdä. Saattaapa sielunvihollinen uskotella jollekin, että sitten sitä vasta osaa oikein arvostaa kristillisyyttä, kun on ensin maailman reissun tehnyt. Nämä ovat vaarallisia kuvitelmia, sillä jos ihminen on ajallaan jättänyt parannuksen tekemättä, ei Jumala ole hänelle myöhemmin parannuksen armoa antanutkaan ja sekin on varmaa, ettei maailmassa ole koskaan kristillisyyttä opittu. Tällaisen kovakorvaisen ihmisen kohdalla tekstin sanat ovat elävää todellisuutta, sillä häntä lähestyvät väistämättä vuodet, jolloin hänelle tarjottu evankeliumi ei enää kelpaakaan. Joku saattaa tällöin olla suorastaan samalla paikalla kuin Esau, josta Jumalan sanassa sanotaan, että "kun hän sitten tahtoi periä siunausta, tuli hän hyljätyksi, sillä ei hän löytänyt yhtään parannuksen sijaa, vaikka hän sitä kyyneleillä etsi." (Hebr 12: 17). Tällaisia järkyttäviä tapauksia en ollut meidänkin aikanamme, joissa Jumala ei ole kyyneliin saakka murtuneelle syntiselle enää parannuksen armoa antanutkaan. Ihminen saattaa kyllä lupailla itselleen ja toisille, että kyllä silloin ja silloin varmasti teen parannuksen, mutta Jumalan sana osoittaa, ettei parannusta niin vain "tehdä", ellei Jumala anna parannuksen armoa.

KRISTITTYJEN jokapäiväinen elämänkokemus on osoittanut tämän Raamatun kohdan paikkansapitäväksi myös siinä mielessä, että useimpien ihmisten kohdalla voidaan sanoa,että ne ovat vuodet, jolloin evankeliumi ei enää kelpaa, mikäli hän on koko ikänsä uskottomana elänyt. Vanhoissa ihmisissä on yleensä vähän parannuksentekijöitä. Jos sielunvihollinen on saanut pitää ihmistä pauloissaan vanhuuteen asti, tuntuu se näkevän erityisen suurta vaivaa hänen saattamisestaan hautaan saakka. Tämän murheellisen seikan havaitsemme esimerkiksi tutustumalla elämään nykyajan vanhainkodeissa. Siellä televisiot pauhaavat seurusteluhuoneissa, järjestetään kulttuuririentoja ja tansseja, kaiken maailman viihdytystaiteilijat käyvät esiintymässä ja kaikkien mahdollisten hengellisyyksien saarnamiehet oppejaan tarjoamassa. Tekstikohtaa vähän jäljempänä kehotetaan ihmistä ajattelemaan Luojaansa ennen kuin "ämpäri ravistuu lähteen tykönä ja ratas menee rikki kaivon tykönä." (Saarn. 12: 6)
Tässä on kysymys siitä, että parannus pitäisi tehdä ennen kuin astia menee niin hataraksi, ettei kannettu vesi enää siinä pysy. Tämänkin on koettu tosiasia, sillä monet vanhainkodeissa kierrelleet saarnaajaveljet ovat kertoneet, että toisinaan on käynyt niin, että ihminen on ottanut siunauksen vastaan, mutta kun häntä on menty uudelleen tapaamaan, on saatu todeta, että siellä ovat välillä käyneet muitten hengellisyyksien saarnamiehet, ja tämä ihminen on jo ehtinyt ottaa siunauksen heiltäkin. Kun Jumala kutsuu valtakuntaansa ei ihmisellä ole lupa viivytellä. "Ei minun henkeni pidä nuhtelemaan ihmistä sanan kautta iankaikkisesti, sillä hän on liha." (1. Mos. 6: 3).

Pilvet

TEKSTISSÄ kehotettiin epäuskoista tekemään parannus ennen kuin "pilvet tulevat jälleen sateen jälkeen." Tämä on Raamatun profeetallista kuvakieltä, jossa evankeliumia on verrattu sateeseen, joka taivaasta vuotaa kuiviin sydämen maihin tuoreuttaen ne ja tehden ne hedelmällisiksi. "Jos te säädyissäni vaellatte ja minun käskyni kätkette ja teette ne, niin minä annan teille sateen ajallansa ja maa antaa kasvunsa ja kedon puut antavat hedelmänsä." (3. Mos. 26: 3 – 4). Mooses veisaa muistovirressään:"Kuulkaa te taivaat, minä puhun, ja maa kuulkoon minun suuni sanoja. Minun oppini tiukkukoon niin kuin sade, minun puheeni vuotakoon niin kuin kaste, niin kuin sade vihannon päälle ja niin kuin pisarat ruohon päälle." (5. Mos. 32: 1-2) Profeetta Hesekielin kautta Jumala ilmoittaa Israelin kansalle, että "annan heille sataa oikialla ajalla, joka on armon sade oleva." (Hes. 34: 26). Profeetta Jesajan kautta Jumala puhuu luopuneesta Israelista pahoja marjoja tuottavan viinamäen vertauskuvalla ja sanoo, että "tahdon pilviä kieltää satamasta hänen päällensä." (Jes. 5:6). Näin voidaan myös etsikon aikaa verrata sateeseen, joka tulee paikkakunnalle ja jolloin ihmisiä evankeliumin kautta siirretään maailmasta Jumalan valtakuntaan. Tällainen kallis etsikon aika on meillä nyt täällä rakkaassa isiemme maassa, jossa tämä sadekuuro on jo toistasataa vuotta kulkenut paikkakunnalta toiselle, ja näin on evankeliumi kulkenut Jerusalemista maan ääriin saakka Raamatun ennustusten mukaisesti.

KESKIAJALLA tuo sadekuuro kulki Saksanmaalla, jossa veljemme Martti Luther ryhtyi Jumalan voimalla taistelemaan paavin kirkon pimeyttä vastaan. On mielenkiintoista nähdä, miten siihen aikaan uskottiin samalla tavalla kuin nytkin, sillä epistolapostillassaan Luther kirjoittaa: "Ei evankeliumi ole alinomaa läsnä oleva ja puhtaana pysyvä oppi, vaan se on kuin kulkevainen rankkasade, joka menee menojansa. Johonka se sattuu, siihen se sattuu, johonka se ei satu, siihen se ei satu, mutta se ei tule jälleen, ei jää myöskään seisomaan, vaan sen jälkeen tulee aurinko ja helle, sekä nuolee sen pois. Sen todistaa koettelemuskin, ettei evankeliumi missään maailman paikassa ole pysynyt selkiänä ja puhtaana ihmisen tavallista ikää pidemmin, vaan niin kauan kuin ne ovat elossa olleet, jotka ovat sen ilmi saattaneet, on se seisonut ja lisääntynyt. Niiden mentyä tiehensä oli valkeuskin tiessään. Heitä seurasivat kohta eriseuraiset ja väärät opettajat." (1. sunn. Paastosta). Tämä Lutherin käyttämä kuva on hyvin raamatullinen, sillä profeetta Aamoksen kautta Jumala il

Aamoksen kautta Jumala ilmoittaa: ”Olen myös pidättänyt teiltä sateen, kun vielä kolme kuukautta oli elonaikaan ja minä annoin sataa yhden kaupungin päälle ja toisen kaupungin päälle en antanutkaan sataa. yhden saran päälle satoi ja toinen sarka, jonka päälle ei satanut, kuivettui." (Am. 4: 7).

MITÄ OVAT SITTEN nämä pilvet, jotka tulevat sateen jälkeen? Ne ovat juuri nämä eriseurat ja väärät opettajat, jotka ovat aina elävän kristillisyyden jäljessä seuranneet, kuten siitä on Jumalan sanassa osoitettu. "Sillä teidän seassanne pitää myös eriseurat oleman, että ne, jotka koetellut ovat teidän seassanne ilmoitettaisiin." (1. Kor. 11: 19). Tämäkin kuva on Raamattuun perustuva, sillä apostoli sanoo heistä, että "ne ovat vedettömät pilvet, jotka tuulelta ajetaan ympäri." (Juuda 12). Samoin kirjoittaa apostoli Pietari, että "ne ovat vedettömät lähteet ja pilvet, jotka tuulispäältä ympäri ajetaan, joille on kätketty synkeä pimeys iankaikkisesti." (2. Piet. 2: 17). Me olemme nähneet jo yksinomaan tällä etsikkoajalla sen, miten monilla seuduilla, missä elävän kristillisyyden tulet ovat joskus kirkkaasti palaneet, on tänään synkeä pimeys. Siellä tosin saatetaan saarnata evankeliumia jopa samoin sanakääntein kuin elävässä kristillisyydessä, mutta Jumalan Henki puuttuu, eli toisin sanoen edellä mainittua vertauskuvaa käyttääksemme, näitten seutujen yllä kulkee samanlaisia pilviä kuten ennenkin, mutta ne eivät enää pisaroitsekaan armon kastetta maan päälle. Pilvet ovat siis palanneet sateen jälkeen. Ennen näitä päiviä olisi tehtävä parannus, sillä sitä ei voi tehdä sen jälkeen kun evankeliumia ei ole enää saatavissa.

EDELLEEN KEHOTETTIIN tekstissä tekemään parannus, ennen kuin aurinko ja valkeus, kuu ja tähdet pimiäksi tulevat. Raamatussa on auringon kuvalla tarkoitettu evankeliumin valoa, kuulla lain valoa ja tähdillä Jumalan lapsia, jotka on asetettu armotaivaalle evankeliumin valoa tuikkimaan. Jumalan sana osoittaa meille, että kerran nämä käyvät pimeäksi, ja se on eräs Jeesuksen toisen tulemisen merkeistä, kuten Hän siitä opettaa: "Mutta kohta sen ajan vaivan jälkeen aurinko pimenee ja kuu ei anna valoansa, ja tähdet putoavat taivaasta ja taivaan voimat pitää liikutettaman." (Matt. 24:29). Tämäkin on huomioon otettava asia, sillä parannusta ei luonnollisesti voi tehdä enää sen jälkeen kun koko ihmiskunnalle varattu armon aika on kulunut umpeen. Kun Kristus tulee toisen kerran maan päälle kunniassaan, pyhien enkeleittensä kanssa, ei silloin enää ketään siunata, vaan koko ihmiskunta seisoo silloin kahdessa joukossa, joiden kohtalo iankaikkisuudessa on määräytynyt jo täällä ajassa.

"AJATTELE LUOJAAS nuoruudessas." Tee parannus, ennen kuin se on myöhäistä, sillä emme tiedä, kauanko tätä kallista etsikon aikaa vielä jatkuu isiemme maassa. Tule sisälle Jumalan valtakuntaan nauttimaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, sillä se on ainoa turvapaikka tämän pahan maailmanajan myrskyissä. Sielunvihollinen kyllä mielellään kiusaa ajatuksella, että et kuitenkaan jaksa kauan olla uskomassa, mutta se on turha ja hyvin ennenaikainen epäilys. Jumala on luvannut lapsensa varjella ja viedä hänet perille kunniaan, jos hän täällä vaeltaa Jumalan valtakunnassa uskon kuuliaisuudessa loppuun asti. Meidän on aina muistettava, että uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseenkin antaa voiman Jumala. Sitäkään ei omin voimin tarvitse tehdä, emmekä me omin voimin uskossa säilyisikään. Jeesus sanoo: "Katso, minä seison ovessa ja kolkutan, jos joku kuulee minun ääneni, kuulee ja avaa oven, sen tykö minä tahdon mennä sisälle ja pitää ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani." (Ilm 3: 20).

"Sä itseäs miks yhä piilottelet Ja Herrasi kasvoja vain pakenet?
Sua Hän verellään tuli puhdistamaan, Ja Jumalan kaupunkiin johdattamaan.
Oi armoa suurta, oi autuutta sen, Ken uskossa yhdistyy Jeesuksehen.
Saa vaatteeksi Hältä vanhurskauden, ja ikuisen armon ja ystävyyden. (Virsi 311: 5-6)

E. Kinnunen
Päivämies 25.7.1973
Väliotsikot skannaajan lisäämät
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki


Paluu Vanhojen opettajien kirjoituksia



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron