Lukaisin artikkelin pikaisesti, kahteen kohtaan huomioni kiinnittyi, jotka nyt yritän kommentoida.
Rauhanyhdistysten keskusjärjestön johtomiehet selittävät, ettei oikeauskoisten sovi käydä teatterissa, koska teatteria ei ole mainittu Raamatussa. Näytelmän sisältöön he eivät luonnollisestikaan voi puuttua, koska eivät käy teatterissa.
Ei pelkästään 'johtomiehet,' vaan laajemminkin se on niin ymmärretty. Olen yli 50 vuoden ajan saanut seurata uskoamme sisältä päin, koko ajan on teatterit nähty uskovaiselle sopimattomiksi, paheen ja turmeluksen levittäjiksi. Samaa kertoi äitini, jolla on omia ja häntä vanhempien uskovaisten kertomia muistoja yli 100 vuoden ajalta.
On ilmeinen tosiasia, ettei teatteria mainita Raamatussa, mutta ei se sieltä ole kauas jäänyt. Oikeastaan se mainitaan Vanhan Testamentin puolella, ainakin Danielin kirjassa, vaikka ne sanat ovat monelta piilossa.
Sen sijaan Uuden liiton ajan marttyyrien historia tuntee tietynlaiset 'teatterit.' Niissä oli kauhistuttavat näytelmät, kun kristittyjen veri virtasi marttyyrikuoleman kauheuksissa. Niiden muisto on yksi, mutta ei suinkaan ainoa eikä suurin syy, ettei teatterit ole uskovaisten käyntipaikkoja.
Toinen huomautuksen kohta koskee rippikoululeirejä.
Harvempi oli tietoinen myöskään siitä, että vanhoillislestadiolaisilla on omat rippikoululeirit, vaikka he kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Yksi ynnä yksi-menetelmällä voi tietysti päätellä, minkä takia herkässä ja ajattelevassa iässä olevat nuoret halutaan pitää ulkopuolisten vaikutteiden ulottumattomissa.
Vaikka leirit ovat SRK.n järjestämiä siten, että keskusjärjestö tarjoaa tai muuten etsii niille tilat ja opettajat, ne kuitenkin ovat luterilaisen kirkon leirejä. Paikalliset luterilaiset seurakunnat hakevat niille luvat ja ulkonaisesti valvovat niiden toimeenpanoa. Luonnollisesti lapsiaan lähettävien vanhempien luottamuksen pitäminen on tärkeää. Vastuuta on siis monella taholla, mutta niin on vastuuta odottaviakin.
Olen sitä mieltä, että tässä asiassa ovat monet tahot vaahdonneet enimmäkseen vaahtoamisen ilosta, sen kummemmin miettimättä, onko aihetta vai ei. Sellaista vaahtoamista muistan jo 1950 -luvun puolivälistä alkaen, kauanko lie ollut ennen sitä.