Seuramuistelu vuodelta 1959

[Taavetti]

SEURAT

MAALAISTUVASSA on kiirettä ja touhua. Iso uuni lämpiää. Taikinat nousevat, ja piirakoita leivotaan oikein naapurin tädin avustuksella.
Pyykkinarulla heiluvat poikien ”kirkkopaidat.” Monta muuta askaretta on vielä ehdittävä suoritta. Kello tikuttaa, rauhallisesti. Sen viisarit lähestyvät sitä tuntia, jolloin pitäisi pyöräretkeläisten lähteä.
Arvaattehan varmaan, `että seuroihin ollaan lähdössä. Monen kymmenen kilometrin pyöräily on edessä. Sitä. varten pitää olla palon evästä, vieläpä kahvipannukin mukana, jolla saa sitten matkan varrella kiehauttaa mustaa ja väkevää kahvia virkistykseksi.

Tuossa kiireessä alkaa äidin minä hieman napista. Lisätyötä ja huolta sitä on
tällaisista. Mutta kun serkut pyörähtävät tupaan ja nuorten Jumalan lasten ryhmiä siten kasvaa, äitikin alkaa katsella asioita toisessa valossa. Sydän alkaa ihastella minunko poikiani nuo taivaan tiellä – ja heidän mielessään pyhät matkat! Kuinka onkaan Jumalan armo, että tällainen huono kotipappi saan evästää lapsiani seuramatkoille! Iloisesti huiskuttaen ja Jumalan rauhaa toivottaen nuoret katoavat pihaportista. Äiti jää rappusille ihmettelemään. Hänen mielessään soi laulu:

”Mikä armosi mitta oi Herra,
minun kohdalle määrätty!
Ole kiitetty Herrani Jeesus!”

Äidillä itselläänkin oli aikomus lähteä aamuautossa samoihin seuroihin, mutta voi ihme, kuinka paljon vihollinen toi esteitä. Ei muka jouda! Tuo jalkakin taas! Seuramekkokin on jo vanhanmallinen. Kaikki työt pitäisi ehtiä tehdä ja neuvoa ja varottaa loppumattomin. Kaivon kannellekin piti käydä nostamassa suuri kivi, etteivät pienimmät putoaisi sinne.
Mutta kaivotiellä äiti pysähtyy ajattelemaan. Hyvänen aika! Niinhän minä olen kuin omavanhurskaat: kun kaikkeni olen yrittänyt, ehkempä Herra sitten armahtaa! Voinko minä itse estää minkäänlaisen vahingon tapahtumista, vaikka kuinka valppaana olisin? Kysytäänkö sairauden ja kuoleman kohdatessa, joudanko lähtemään? Eikö taivaan Isä voi kotiani ja perhettäni näinä parina päivänä varjella, kun Hän armosiivillään suojelee vuoden jokaisena hetkenä? Voi epäuskoani! Voi, voi!

Aamun tullen äiti jätti kaikki, mitä huoneentaulussa luetellaan, taivaan Isän varjelukseen. Turvallisella mielellä hän köröttää Leppävirran kirkolle. Sinne oli kokoontunut paljon Jumalan lapsia sanan ääreen. Puhujiakin oli kosolti, olivat pastorit Huhtinen ja Raittila, oli ”paimenpoikakin”. Heidän lisäkseen olivat Hintsalan Arvi, Ylönen, Juuso ja Otto Markkanen. Jumalan armoleipää murennettiin pieniksi ja tuotiin eteen aivan kuin tarjottimella, niin että jokainen, kaikkein huonoimman tuntoinenkin Jumalan lapsi rohkenisi siitä ottaa sielunsa ravinnoksi. Jumalan sana ei koskaan tyhjänä palaja. Se joko sulkee sisälleen, siunaa ja vahvistaa, näyttää synnin synniksi ja neuvoo parannukseen, tai sitten sulkee taivaan oven niiltä, jotka ovat osoittaneet tottelemattomuuden sanalle ja Pyhän Hengen neuvoille.
Oli mieltä liikuttavaa ja mieltä ylentävää katseltavaa se runsas nuorten joukko, joka liikkui toimellisena seurakunnan palvelustehtävissä. Sinne olivat pyöräretkeläisetkin saapuneet, ja monet muut, kuka miltäkin paikkakunnalta. Siellä oli opistotovereita, oli rippikoululeiriläisiä. Kaikki he rakkaudella muistelivat Reisjärven opistoa, johtajaa perheineen ja kaikkia opettajia.
Kallista valtakunnan työtä tehdään opistoissamme nuortemme hyväksi. Rakas Isä vaivanne palkitkoon!

Ehtoollisjumalanpalvelus oli harras ja mieliin painuva. Harvinaisen kaunis oli kirkko kesä- ja juhla-asussa. Satoihin nouseva oli rippivieraiden joukko. Alttarikaiteen yli kuului monet, monituiset kerrat: ”Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Herramme Jeesuksen ruumis ja veri, sinun edestäsi vuodatettu.” Taivas tuntui kaareutuvan aivan lähellä. Matka näytti lyhyeltä kotimaan rannalle. Alttarilta kantautui kiitosääniä.

Varmaan moni minun kaltaiseni kylmä ja vähäuskoinen teki sydämessään taas liittoja jatkaa sittenkin kilvoitusta perille asti. Palkan makso on suuri. Armopalkka!
Ihmeellinen on tämä Jumalan lasten joukko. Kasvoista tuntemattomat hetken keskusteltuaan tulevat kohta toisen rakkaiksi siskoiksi ja veljiksi vaivassa ja valtakunnassa. Kyynelsilmin sitten erotaan ja jäädään uskon rukouksissa muistamaan, että rakas Isä varjelisi tuon ja tuonkin taivaltajan kaikesta pahasta.
Railille ja kotiin sydämen rakkaat terveiset ja tuhannet kiitokset rakkauden palvelusta omasta ja oravilaisten puolesta. ”Minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä veljistäni, sen olette tehneet Minulle”, Jeesus sanoo.
Muistakaa minuakin ynnä perhettäni esirukouksissa. Jääkää Jumalan rauhaan.

Regina Laitinen
Lasten Siioni 1959

[Taavetti]

1956 LASTEN SIIONI

Maailman tie on vaarallinen

Rakkaat lapset!
Tehän olette usein kuulleet vanhempien ihmisten puhuvan ajan vaarallisuudesta ja siitä, kuinka sielunvihollinen koettaa asettaa paulojansa juuri nuorison tielle. Se asettaa jo teillekin, kansakoulupojat ja -tytöt. Sielunvihollinen voi monesti tulla jonkun koulutoverinkin muodossa ja niin viekkaasti esittää asiansa, ettei sitä edeltäpäin osaa ajatella synniksi. Se käyttää monia muitakin keinoja saadakseen teidät kieltämään uskonne. Älkää lannistuko, vaan taistelkaa rohkeasti uskon jaloa taistelua sielunvihollista, omaa lihaa ja maailmaa vastaan.
Juuri rippikouluiässä ja sen jälkeen sielunvihollinen koettaa erikoisesti kietoa pauloihinsa. Moni nuori silloin käy sisäistä taistelua siitä, kummanko tien valitsisi. On vielä sellaisia, nuoria, jotka kestävät nämä taistelut pauloihin lankeamatta. Mutta toisille sielunvihollinen saa näytetyksi maailman tien niin kauniilta ja viehättävältä puolelta iloinensa, että nämä raukat eivät jaksa kestää kiusausta, vaan lähtevät katsomaan, miltä siellä näyttää. Monesti he palaavat niiltä retkiltä tunto haavoitettuna.
Uni ei tahdo silloin tulla silmään. Mutta kun kerran on uskonsa kieltänyt, niin paluu Jumalan lapseksi tuntuu vaikealta, ja lopulta voi käydä niinkin, että jää lavean tien vaeltajaksi. Tästä voin kertoa teille esimerkin.
Tutustuin rippikouluaikanani erääseen tyttöön, joka oli uskovaisesta kodista. Hän itsekin ahkeroi myös kulkea Jumalan lapsena. Rippikouluaika meni menojaan, ja ystäväni lähti seuraavaksi talveksi H:n kaupunkiin kotiapulaiseksi. Siellä hän ei tuntenut ketään uskovaista. Talven mittaan rupesi elämä tuntumaan kovin ikävältä ja yksinäiseltä. Ystäväni kävi muutaman kerran tansseissa ja elokuvissa, mutta palasi usein niiltä retkiltä raskain mielin ja kostutti kyynelillä tyynynsä ennen nukkumista. Hän kirjoitti minulle kohtalastaan, muttei minustakaan ollut paljon lohtua hänelle, koska olemme kaukana toisistamme. Sitä paitsi en ollut silloin vielä uskomassa. Puhuimme kuitenkin paljon uskon asioista kirjeissämme, sillä vaelsin heränneellä omallatunnolla ja kaipasin ystävää, jolle voisin puhua asioistani.
Tämä ystäväni ei ilmoittanut kotiinsa mitään uskonsa kieltämisestä. Minuakin hän varoitti siitä kenellekään puhumasta. Kuitenkin kaikki tulee ilmi aikanaan. Niin tämäkin. Hän saapui näet kesäksi kotiin. Eräs hänen veljistään halusi sisaren tultua kotiin saada tietää, vieläkö tämä oli uskomassa. Hänellä varmaan heräsi jotain epäilystä jo siitä, kun pitkä tukka oli vaihtunut kiharoihin. Muutenkaan ei kaupunkielämä voinut olla vaikuttamatta hänen herkkään sisareensa. Sisar vastasi vältellen, si11ä hän tiesi, kuinka pahalta tuntuisi hänen kotiväestään, varsinkin äidistä, jos he saisivat tietää asian oikean laidan.
Kävi kuitenkin niin, että toista viikon päästä hänen kotiinsa tulon jälkeen olivat isot seurat kotipitäjän kirkolla. Menin sinne. Tapasin siellä ensiksi tyttären äidin. Kysyin häneltä ystävästäni ja sain kuulla, että hänkin on tullut seuroihin. Mutta samalla tuo äiti kysyi, miten lie tyttären uskon asian laita? Vaikealta tuntui minustakin sanoa totuutta, mutta jouduin kuitenkin sanomaan tuolle äidille: ”Ikävä kyllä, mutta asia on niin, ett hän on kieltänyt uskonsa." Sitten jouduimme eroamaan.
Tapasin ystäväni ensimmäisellä väliajalla. Heti tervehdittyämme hän sanoi: "Olet kai onnellinen nyt?" Vastasin myöntävästi, koska tiesin hänen tarkoittavan sitä, että minusta oli tullut pari viikkoa aikaisemmin Jumalan armolapseksi. Itsestään hän kertoi, että kyllä on kaduttanut, kun tuli usko kielletyksi. Toisena seurapäivänä hän tekikin parannuksen. Mutta koska hän o1i jo päässyt maailman ilojen makuun ja lavea tie näytti helpommalta kulkea, ei hän jaksanut kauan pysyä Herrassa. Jo samana kesänä hän kielsi toistamiseen uskonsa ja on siitä asti vaeltanut uskotonna. Kun viimeksi tapasin ystäväni, oli hän pa1jon muuttunut siitä, kun edellä olevat ovat tapahtuneet. Tuntui ihan ikävältä kuunnella hänen puheitaan ja -kiroiluaan. Mutta toivokaamme ja rukoilkaamme, ettei Jumala olisi vielä ottanut pois armoansa hänen kohdaltaan, että. saisimme hänetkin kerran nähdä valkopukuisten joukossa.

Niin, pienet taivahan taimet! Tahdoin kertoa teille tämän katkelman ystäväni elämästä sen tähden, että huomaisitte kuinka valkealta tuntuu monesti paluu takaisin Jumalan lapseksi sitten, kun on päässyt maailman ilojen makuun. Eikä kukaan ihminen tiedä uskonsa kieltäessään, kutsuuko Jumala häntä enää koskaan. Voi käydä niinkin että, kuolema tulee varoittamatta, ja parannus jää tekemättä. Sen tähden lapset rakkaat, ahkeroikaa aina vaeltaa, Jumalan lapsina! Kilvoitelkaa jalo uskon kilvoitus, että kerran voittajina pääsisitte veisaamaan ikuista kiitosvirttä tapetulle Karitsalle. Aivan kuin muistolauseeksi tahtoisin teille antaa: ”Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan sinun kruunuasi ottaisi.”
Jääkää Jumalan haltuun!

Isosisko

[Taavetti]

Mitä oikeudella on vääryyden kanssa?

Leppävirran seuroissa puhui Pentti Pelkonen, samoin kuin Toivo Laitinen Varkaudessa siitä, kuinka vaarallista ja Jumalan sanan vastaista on seurustelu ja avioliittoon meno uskottoman kanssa. Sekin on yksi sielunvihollisen keino, jolla koettaa saada Jumalan Valtakunnan ja maailman välisen raja-aidan kaadetuksi, se yrittää keinolla millä hyvänsä tehdä turhiksi ne Jumalan sanan paikat, joissa nimenlomaan tästä asiasta varoitetaan.

Koko ensimmäisen maailman Herra hukutti, sen synnin tähden, että "Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi, ja ottivat emänniksensä kaikesta, kuin he valitsivat" {2.Moos. 6:2).
Tämä oli Herran edessä niin suuri synti, että "Herra katui ihmisen tehneensä maan päälle, ja tuli murheelliseksi sydämessänsä". Ja Herra sanoi vielä; "Minä tahdon ihmisen, jonka minä loin, hukuttaa maan päältä, hamasta ihmisestä niin karjaan asti, matoihin ja taivaan lintuihin asti. Sillä minä kadun, että minä niitä tehnyt olen". Näin kirjoitetaan Vanhassa Testamentissa, ja: Uuden Testamentin puolella on lukemattomissa paikoissa samasta asiasta.

Paavali esimerkiksi kirjoittaa Korinton uskovaisille mm. näin: "Älkäät vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, sillä mitä oikeuden on vääryyden kanssa tekemistä? Eli mitä osallisuutta on valkeudella pimeyden kanssa? Ja mikä sovinto on Kristuksella belialin kanssa? Taikka mikä osa on uskovaisella uskottoman kanssa?" Ja edelleen: "Sen tähden paetkaat heidän seastansa ja eroittakaat teitänne, sanoo Herra: ja älkäät saastaiseen ruvetko, ja niin minä korjaan teitä, ja olen teidän Isänne, ja teidän pitää oleman minun poikani ja tyttäreni, sanoo kaikkivaltias ` Herra." (2. Kor. 6: 14 – 15, 17–18)

Näin sanoo Jumala sanassaan tästä asiasta. Jumalan sanahan on annettu meille neuvoksi, nuhteeksi ja ojennukseksi, että me Pyhän Hengen valossa tästä saisimme opastusta korpitietä kulkiessamme. Siksi on aivan turhaa yrittää saada siihen muutoksia tahi lievityksiä, jotta se paremmin soveltuisi nykyajan ihmisen, ja Jumalan lapsen käytettäväksi. Minkä Pyhä Henki synniksi näyttää, on syntiä maailman alusta maailman loppuun asti.

Usein kuulee muistettavan sitä tahi tätä tapausta, milloin uskoton on tehnyt parannuksen, seurustellessaan uskovaisen kanssa. Jumalan armo ja rakkaus on todellakin niin ääretön ja ihmeellinen langennutta lasta kohtaan, että näinkin voi, tosin ani harvoin tapahtua. Ei kuitenkaan mistään löydy sellaista Jumalan sanan paikkaa, jossa kehotettaisiin armoon luottaen syntiä tekemään. Päinvastoin epäillään, ja kokemus on sen osoittanut, että harvoin on sellainen ihminen parannuksen armon saanut, joka ehdoin tahdoin, ja vapaasta halustaan on tottelemattomuuden Jumalan sanan ja Jumalan lasten varoituksille osoittanut. Monen monet ovat itkien muistelleet uskomisensa kalleutta, jonka he halpana pitivät ja näihin ajallisiin vaihtoivat.

Pauli Korteniemi puhui myös kalliisti eräässä puheessaan siitä, kuinka sielunvihollinen harvoin suden muodossa lähestyy Jeesuksen pieniä karitsoita. Jos se kaltaisenaan tulisi, niin (tyhmempikin sen sudeksi huomaisi.)
*) Tästä oli sanoja pois

Juuri tällaisena, "lammasnahkaisena" se maailman poika ja tyttö lähestyy Jumalan armolasta silloin, kun se aikoo Jumalan valtakunnasta aviopuolison itselleen houkutella. Silloin ollaan niin suosiollisia ja myötämielisiä kristillisyydelle, käydään joku kerta seuroissa, parannuskin olisi hyvä tehdä, otetaanpa joskus siunauskin vastaan, kun Jumalan lapset parannukseen kehottavat. Luvataan paljon uskomisen suhteen, mutta ei ajatella, mistä saadaan voimaa näitä lupauksia täyttämään.

Ei ole meidän omassa varassamme parannuksenteko, sillä Raamatussa sanotaan: "Ei taida kukaan minun tyköni tulla, ellei Isä, joka minun lähetti, vedä häntä." Nämä ovat Jeesuksen omat sanat. Ja vielä: "Parannus on mielenmuutos." Se on kokonaan Pyhän Hengen vaikutus, kun entinen elämä alkaa raiskana ja mitättömänä näkyä, tulee hätä synnistä, ja ainoaksi kysymykseksi se, "mitä minun pitäisi tehdä, että minä autuaaksi tulisin?" Ei ole Jumalan armo itse otettavissa, eikä toisen annettavissa, vaan kaikki on Pyhän Hengen työtä. Tämä on hyvä muistaa, rakkaat nuoret, kun näitä asioita ajattelee. Älkää yksinänne näitä pohtiko, sillä aina löytyy Jumalan valtakunnasta joku luotettu matkaystävä, joka itse vaeltaa puhtaalla tunnolla, ja voi teitä näissäkin asioissa Jumalan sanalla neuvoa.

Rakkaat nuoret, antakaa Pyhän Hengen johtaa askeleitanne, ja ahkeroikaa kuuliaisuutta Jumalan sanan neuvoille osoittaa. Vain rakkaus Jumalaan antaa voimaa kuuliaisuuteenkin, että voitte kiusausten tullen sanoa: "Kuinka minä tekisin niin pahan teon, että rikkoisin minun Jumalaani vastaan?" Jos joku nuori matkamies kumminkin sen sudeksi huomaisi, mutta kun se panee kaksitoista lampaannahkaa selkäänsä, ja lähestyy hyvin villaisena ja pehmeänä, ei sitä niin helposti sudeksi huomaakaan. Ääntänsä se ei voi muuttaa, vaikka kuinka sitä koettaisi, siksi se lähestyy hiljaisena, ja pitää suunsa kiinni. Menepäs kuitenkin kohottamaan sen ylähuulta sanomaan sille, "teepäs sinäkin synnistä parannus." Silloin paljastuukin sieltä julmat raateluhampaat.

Näissä seuroissa tapasin erään sisaren, johon jo pitemmän aikaa olen halunnut tutustua. Siinä puhellessamme toivoin saavani jonkun hyvän kasvatusvihjeen, kun sisarella on se onni, että kaikki lapset ovat uskomassa. Ja parhaanpa sainkin! Sisar kertoili, kuinka taivaan Isä on hänen lapsensa kasvattanut ja huolta heistä pitänyt. "Omasta puolestani olen vain rikkaruohoja kylvänyt." Se tuli niin nöyrästi ja vakuuttavasti, että uskoin sisaret todella olevan niin lähellä armon valoa, että oma kasvatustyö, vuosikymmenienkin pituinen, näkyy rikkaruohojen kylvämisenä. Kysyessäni, mitä hän tekee ja kuinka rauhallisella sydämellä hän aikuiset lapsensa hyvästelee, heidän kotoa pois lähtiessään, sain vastauksen: "Taivaan Isän varjeltavaksi minä heidät jätän ja siunaan heidät Jeesuksen nimeen. Vielä neuvon heille, että anteeksiantamisen evankeliumi on heidän turvanaan joka hetki." Eikö tässä ole aivan kaikki, mitä uskova vanhin voi lapselleen matkaeväiksi antaa? Näin uskoen tuntuivat niin turhilta omat huoleni ja hätäilyni. Saman taivaan Isän varjelukseen voimme jokainen äiti ja isä lapsemme ja itsemme jättää.
Olisi tarvinnut aivan omakohtaisesti kuulla, saako tällaisetkin huolet ja epäilykset anteeksi uskoa, mutta orjuus voitti. Niin menetin taas yhden kalliin ja siunatun hetken elämästäni.

Mitähän varten vapaaksi ostettu armolapsi joskus seuroissakin, aivan kuin "nielaisee" sellaisen orjallisen mielen? Arkana, oman huonoutensa tunnossa ravistunutta sydämensä astiaa vain kääntelee ja asettelee, että siihen tipahtaisi edes joku armon pisara. Jumalan sana tulee kohti elävänä, ruokkivana. Haluttaisi kysyä, saako tällainenkin kaiken tuon omistaa. Ei rohkene, orjuuttaa. Ei tahdo taka- tahi sivupenkkiin puhe kuulua oikein selvästi. Etupenkkiin ei rohkene mennä, vaikka usein siellä on tilaa. Siellä kuuluisi ja "saisi taivaan antimet lämpiminä, väljähtymättä sydämelleen," niin kuin Elsa-sisko sanoi.
Orjuuttaa sairauskin, vaikka muistaa, että Jeesuksen ympärillä oli juuri sairaita, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin raihnaisia. Ketään hän ei pois lähettänyt, vaan paransi heidät. Näin moniin kysymyksiin emme saa varmaan vastausta, ennen kuin meidät päästetään tästä turmeluksen orjuudesta. Ystävä näissä asioissa valvoo ja epäilyksiä ja heikkoutta tuntee, niin sinulle juuri kuuluu taivaan Isän sydämeltä terveisiä: Rakas lapsi, kaikki väärät valvomiset ja puutokset saat uskoa anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Tästä yksin saamme me jokainen voimaa syntiä vastaan sotiessamme.

"Kun pasuuna kutsua soittaa,
niin minäkin nähdä sen saan,
että heikolla uskolla voittaa,
ja siirtyä kunniaan saan."

Jumala riisuu meidät kaikesta omastamme, joko raskailla koettelemuksilla tahi ylenmääräisellä rakkaudellaan. Ei voi kuin hiljaisena ihmetellä Jumalan armon suuruutta kohdalleen, kun kasvoista tuntemattomatkin matkaystävät tulevat tervehtimään, kertovat muistavansa minuakin rukouksissaan, ja vieläpä lukevansa näitä, jotka ovat vain huonon kulkijan köyhiä kokemuksia. En voi kuin nöyrällä mielellä kysyä, ”mikä armosi mitta oi Herra, minun kohdalle määrätty,” että saan Jumalan ja Jumalan lasten rakkauden kantamana tätä korpitietäni kulkea.

Rakkaat matkaystävät, ahkeroimme vielä hetkisen uskoa kaikki synnit ja synnin viat anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa veressä. Katselemme armoauringon valossa omaa sydäntämme, niin pysymme niissä oikeissa lähtökuopissa, pienellä paikalla, ilman mitään kerskausta omasta hyvyydestä. Silloin kelpaa ja jää ainoaksi turvaksi Herran Jeesuksen täydellinen vanhurskaus. Tämä maa pysyy silloin vieraana ja sydän yhtyy Siionin laulun sanoihin:

"Täält' halajaa mun sieluni iäiseen kotiini,
jossa on minun Ylkäni, rauhani, voittoni.”

Jumalan rauhalla teitä kaikkia tervehtien'

Regina Laitinen
Päivämies tammikuun 29 päivä 1964

’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’
Tässä artikkelissa oli ladonnassa mennyt kappaleita ja lauseita sekaisin. Yritin niitä stilisoida sopiviin kohtiin, silti jäi sekavuutta. Evankeliumin neuvon, nuhteen ja lohdutuksen sanat ovat tässä kuitenkin niin kohdallaan, että rohkenen tämän tällaisenaan saattaa luettavaksi. Koettakaa saada selvää.

[Taavetti]

Kirje Ivalonlaakson Jumalan lapsille

Jumalan rauhan tervehdys, sinne kauas Ivalonlaakson sisarille ja veljille. Olemme usein nyt talven kylmässä pakkasessa, ja pohjoistuulen tuivertaessa muistelleet viime kesän ihanaa seuramatkaa Ivaloon. Meitähän lähti eräänä kauniina kesäaamuna kolme linja-autollista ajaa köröttelemään pohjoiseen, päämääränä Ivalon kesäseurat. Monet meistä olivat jo ennekin siellä käyneet, mutta oli ensikertalaisiakin. Tulihan se joskus mieleen, miten jaksaa koko päivän istua kuumassa autossa. Se epäilys oli turha, eihän se edes joutanut väsyttämään, niin kiinnostavaa katseltavaa olivat pohjolan maisemat. Taivaan Isä antoi voimia sen mukaan kuin tarvitsi. Kun pääskysparvi siritteli kiitosta kaiken hyvän antajalle, niin se nosti mielet ylös maasta ja matka kului hupaisesti, Jääskeläisen Martti-veljen ohjaillessa autoa varmalla kädellä kohti Lappia.

Poikkesimme Kaunispäälläkin. Sitä ennen oli kahvitauko erään joen rannalla. Ihmetellen siellä katseltiin Luojan kätten töitä. Kaunispääkin on kuin valtava pata kumollaan. Ei niitä näköaloja voi sanoin selittää, ihminen mykistyy Luojan kätten töitä katsellessa. Niinpä sitten illan suussa saavuttiin perille ja sielläkös vilske alkoi majapaikan ja patjojen ostossa. Sitten kun siitä selvittiin, mentiin iltaseuroihin Ivalon kauniiseen kirkkoon. Ihana oli istua ja kuunnella, mitä taivaan Isällä oli veljien kautta meille sanottavaa. Sydämellinen kiitoksemme myös teille palvelevat "Martat," jotka jaksoitte väsymättä uurastaa soppapatojen ja kattiloiden äärellä. Tuskin yölläkään saitte levätä, kun meitä nälkäisiä oli niin paljon aina odottamassa. Kyllä taivaan Isä palkitsee vaivanne vanhurskasten ylösnousemisessa. Siispä kiitokset, vaikka näin myöhäiset. Jumalan runsasta siunausta toivottaen,

K. H.
Päivämies 9.6.1971

[Emka]

Terveisiä Jämsän opistolta raamattutiedon kursseilta, kuluneena viikonvaihteena pidetyiltä. Aihe oli Paavalin kirjeestä Roomalaisille. Olin ensimmäistä kertaa mukana yleensäkään millään kurssilla, ja vaikka raihnas kroppa otti itteensä, niin mieli tyytyväisenä kurssin antiin ja uusiin ystäviin virkisti mieltä.

Suosittelen lämpimästi käyttämään tilaisuutta osallistua erilaisille kursseille mitä opistoilla ja leirikeskuksissa järjestetään. Nytkin siellä oli neljä eri kurssia ja yhteinen iltaohjelma kokosi yhteen kaikenikäiset. Siellä oli nuorten musiiki ja liikunta kurssi jossa oli aivan nuoria ja vanhempia oli sitten raamattutiedon kurssilla vaikka sielläkin oli mukana aika nuoriakin osanottajia.