Esa Tuomaala: Erään laulun tarkastelua

kuulumisia ja muistoja

Esa Tuomaala: Erään laulun tarkastelua

ViestiKirjoittaja Taavetti » 02 Loka 2009, 22:07

Veren ääni ja kiitoksen ääni
Erään laulun tarkastelua


Siionin laulut ja virret sisältävät monta väkeväsisältöistä ja alkuvoimaista laulua. Niitä tutkiessaan voi aavistaa sen, että niiden kirjoittajille ei Jumalan armo ollut mitään kirjoista opittua teoriaa. Laulut kumpusivat esiin silloin, kun sisimmässä kuohui voimakkaana Kristuksen haavoista lähtevä armon virta, Jeesuksen veri, joka oli puhdistanut omantunnon. Tämä oli tapahtunut siinä, että seurakunnassa oli kuultu veren ääni, evankeliumin kallis sanoma.

Ilmeisesti tässä tunnossa, mahdollisesti vielä voimakkaan herätyksen aikana, on kirjoitettu J. Lahtisen laulu: "Jeesuksen veren ääni", jonka Jumalan lapset yleisesti tuntevat, vaikka sen laulaminen, ilmeisesti raskaan sävelen vuoksi on käynyt harvinaiseksi. Tämä laulu on hyvin raamatullinen, siitä voi löytää monen raamatun sanan heijastusta. Lisäksi se on sanonnaltaan hyvin värikäs ja iskevä. Se ei ole kauniilla sanoilla keikaroiva, eikä pelkästään tunteeseen vetoava, vaan siinä on vankka opillinenkin sisällys. Sen äärellä voi viipyä kauan ja katsella sitä, kuin suurta hehkuvin värein maalattua taulua. Jolloin voi melkein nähdä esimerkiksi liekehtivän "tulimuurin," tai otsaansa rypistävän, synkkäilmeisen fariseuksen, joka ei voi kuunnella pauhaavaa pasuunan ääntä.

Laulu lähtee liikkeelle Heprealaiskirjeessä tutusta kuvasta, jossa sen kirjoittaja kuvaa uskovaisten päässeen "Zionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, ja Uuden Testamentin välimiehen Jeesuksen tykö, ja priiskoitusveren tykö, joka parempia puhuu, kuin Abelin veri." (Hebr. 12: 22, 24). Tämä ääni, veren ääni, kuuluu vieläkin Siionin vuorella. Jo ensi säkeistössä tuodaan ilmi se, että veren äänen perustana on Kristuksen kärsimys ja kuolema. Kysymyksessä on sen Karitsan veri, joka kerran Getsemanessa valvoi verta hikoillen.

Veren äänen vaikutus

tuodaan ilmi toisessa säkeistössä. Siinä vaikuttaa avainten valta. Kun epäuskon lapsi, helvetin tien kulkija, sen uskoo, toteutuu Lutherin sana siitä, miten synninpäästön sana on vain heikko henkäys ihmisen suusta, mutta kuitenkin se katuvan syntisen edestä sulkee helvetin ja avaa taivaan. Kun tämä päästö vapauttaa omantunnon, sieltä katoaa syyllisyyden tuottama ahdistus, ja tilalle tulee rauha. Tämä ihme on laulunkirjoittajan mukaan juuri meille, uskoon autetuille tapahtunut.
Tätä vapautumisen ja rauhan ihmettä ei sen sijaan ole maailman ihmisille tapahtunut. Tulimuuri — kuva Sakarjan kirjasta (2: 5) – erottaa Jumalan lasten lauman maailmasta. Ero on selvä, suuri juopa. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei voida poistaa tai umpeuttaa.

Veren ääni, evankeliumi, on kuin kanava, joka tuo elämännesteen, Jeesuksen veren, hänen haavoistaan, saarnassa, todistuksen sanassa seurakunnan keskelle. Tämä saarna ei ole vain puhujan tehtävään asetettujen tehtävä, vaan ”koko Herran lauma saarnaa," julistaen Jumalan suuria tekoja,

Seuraavassa säkeistössä laulunkirjoittaja tulee mielenkiintoiseen ja samalla Jumalan seurakunnan elämässä koettuun tapahtumasarjaan. Kun nimittäin veren ääni, sovintosaarna, on jonkin aikaa kaikunut, alkaa sen herättämänä, sen vaikutuksesta, kuulua toinenkin ääni: "Herran lauma juopuu, ja alkaa kiittämään." Ilon ääni alkaa kaikua Siionin vuorella. On kysymys — jos on lupa käyttää kirkollista kieltä — todella mahtavasta liturgiasta, joka on kaukana korkeakirkollisesta kaavamaisuudesta. Pyhän Hengen voimassa saarnataan syntejä aneeksi, ja vastauksena tähän Jumalan lasten lauma yltyy kiittämään. Kuinka kaukana tästä onkaan maailman hengellisyyden ylistämä hiljainen kristillisyys, jossa kaiken tulee tapahtua arvokkaasti, ja ilman melua. Kuitenkin kuva on raamatullinen. "Ilon ja autuuden ääni on vanhurskasten majoissa: Herran oikia käsi saa voiton" Ps. 118:15
”…minä menisin `mielelläni joukon kanssa, ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen: ihastuksella ja kiitoksella joukon seassa, jotka juhlaa pitävät" Ps. 42:5. "…jos nämä vaikenevat, niin kivet pitää huutaman" Luuk. 19:40

Kiittävälle Herran laumalle löytyy vastakohta. "Tulimuurin" takana on "pirut", pimeyden voimat, joissa tämä melu herättää kauhua, samoin näiden palvelijoissa, jotka "uskottomana laumana" usein, varsinkin herätysten aikoina parveilivat seuratupien eteisissä ja ovenpielissä. Pelon tunteiden rinnalle heidän sielussaan nousee viha. He "puuskuvat vainon tulta". Kuitenkin he ovat onnettomia katkeruudessaan.

Uskottomien joukossa

laulunkirjoittaja erottaa yhden kasvot muusta joukosta. Hän on fariseus, tuhlaajapojan vanhempi veli, jonka korvia erityisesti särkee Jumalan lasten riemu. Niin kuin Stefanuksen kuolinhetken aikaan, väärän vanhurskauden edustajat tukkivat korvansa hänen puheeltaan. Samoin vieläkin Siionin vuorten äänten kuuleminen on fariseukselle ylivoimaista.

Ero ihmisten välillä on siinä, että Jumalan omille on tapahtunut puhdistuminen, heidän sielunsa on pesty, niissä on veren merkit, joita kuoleman enkeli kavahti jo Vanhan liiton aikana, Israelin lasten tehdessä lähtöä Egyptistä. Raamatulliset kuvat toistuvat: Ilmestyskirjan kuvaus kanteleensoittajista ja uuden virren laulajista (Ilm.14: 1-3) nousee esiin. Keedarin majat (Ps.120:5), joissa Jumalan lapset asuvat, kuvastavat siitä, niin kuin Psalmin sanassakin, Jumalan lapsen vierautta ja muukalaisuutta tässä maailmassa.

Vaikka maailma vihaa, ja fariseus ei jaksa kuunnella, ei lauluntekijä ja hänen osaveljensä tahdo kuitenkaan lähteä sammuttamaan Herran tulta, vaan mieluummin tahdotaan noudattaa Heprealaiskirjeen varoitusta: "Katsokaa, ettette häntä kiellä pois, joka puhuu. Sillä jos ei ne paeta saaneet, jotka kielsivät sen, joka maan päällä käskyn antoi, paljoa vähemmin ne, jos me sitä pyydämme karttaa, joka taivaasta puhuu" (Hebr. 12:25). Veren ääni on kallis, se on "sulosanoma", jonka vaientuessa katoavat myös kiittäjät.

Tulevan maailman voimaa

Puheena oleva laulu puhuu voimakkaasti nykyhetkestä, ja jo maan päällä Jumalan valtakunnassa koettavista asioista. Se vahvistaa sen raamatullisen totuuden, että Jumalan lapset tässä ajassa saavat maistaa tulevaisen maailman voimaa, ja että iankaikkinen elämä, taivaselämä, alkaa jo täällä ajassa uskossa ja puhtaassa omassatunnossa.
Kuitenkin tässä laulussa näkyy myös taivasikävä. "Herran lauma juopuu" jo täällä, mutta saa kerran "iäisesti juopua". Uudessa Jerusalemissa, kirkastetussa seurakunnassa ovat kaikki valitut koolla, ja siellä aloitettavaan lauluun yhtyy myös "enkelten kuori" (kuoro). Sinne pääsemisen toivossa Jumalan lapset kulkevat kiusausten tietä.

Tämän taivaskuvan rinnalle tulee viimeisessä säkeistöissä kuva Kristusta odottavasta seurakunnasta, adventin sanoma. Jumalan kansa katselee idän
taivaalle. Jeesuksen tulon hetken tietäminen ei ole tärkeintä. Hän voi tulla tänään tai viipyä vielä. Tärkeintä on – jälleen raitis, raamatullinen neuvo – olla valpas, valvoa ja odottaa. Viisaiden neitseiden tavalla tulee huolta kantaa siitä, että lampussa on Pyhän Hengen öljyä.

J. Lahtinen, poisnukkunut veli, on pitänyt saarnan. Uskon kautta hän
kuoltuaankin puhuu. Hänen laulussaan näkyvät veren merkit, elämän merkit. Näissä merkeissä mekin voitamme.

Esa Tuomaala
Päivämies, syyskuu 23 päivä1970
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Paluu Terveisiä seuroista



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa