Kirjoittaja Taavetti » 03 Helmi 2007, 04:13
Eivät kiitosäänet ainakaan kovin paljoa taisteluihin liittyneet, ellei jossakin määrin siten, että niitä saattoi esiintyä hiukan vähemmän taisteluiden aikana ja taas niiden jälkeen hiukan lisääntyen.
Enemmän ne lienevät liittyneen ulkonaiseen, ajalliseen hyvinvointiin. Kun aika oli ulkonaisesti ahdasta, että talouden vaikeuksien vuoksi harvoin pääsi seuroihin, niin toiveen toteutuessa kiitollisuus valtasi mielen. Oli sisäisesti ja ulkonaisesti suuri ilo, kun kukaties miten pitkän seurattoman kauden jälkeen pääsi taas Herran kansan ilojuhlaan mukaan toisten Jumalan lasten joukkon.
Seuroja oli ennen harvemmin, oli jossakin kuukausien, ehkä vuosienkin taukoja. Kun puhujat osuivat paikkakunnalle, saatettiin seuroja pitää viikko, kaksi, kolmekin yhteen menoon. Samassa talossakin voitiin majailla ja pitää seuroja muutama yhteen menoon. Sitä aikaa minä en kuitenkaan muista, muistan kuitenkin ajan, kun samassa kodissa saattoi olla sunnuntaina päivä- ja iltaseurat. Lähetysmiehet viipyivät silloin kylällämme viikon tai kaksi yhteen menoon.
Kiitosääniä esiintyi eniten luonnon kansojen, kuten saamelaisten keskuudessa. Heillä seuroihin pääsy pitkien matkojen vuoksi oli vielä harvinaisempaa, kuin muilla. Luonnon ihmisillä esiintyvä välittömyys purkautui helpommin julki kiitosääninäkin.
Tässä selitin asiaa psykologiselta ja kansatieteelliseltä puolelta. Parempi selitys löytyy kuitenkin Jumalan sanan pohjalta, joka todistaa: Kun Sinä lisäät kansaa, Sinä lisäät myös iloa. Ilman Jumalan armovoiman vaikutusta ei sydämestämme nouse edes hiljaista kiitosta, äänellisestä puhumattakaan. Alussa kertomani ulkoiset tekijät, yhdistettynä sisäiseen ilon ja Jumalan armon vaikutukseen puhkesivat usein äänellisinä kiitoksina. Monet niistä pahentuivat niin, että joitakin haukkumanimiä uskovaiset niiden vuoksi saivat. Ne olivat toisaalta monelle vahva kutsu ja todistus Jumalan voimasta.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4