VL-FOORUMI

Meidän, jotka olemme Jumalan valtakuntaa talostelleet pienestä pitäen, on vaikea käsittää noita karismaattisten liikkeiden kielilläpuhumis- ja parantamisjuttuja jne.

Sen sijaan muistan pienenä poikana seuroissa usein säpsähtäneeni siihen kun, joku alkoi kiittämään yletyin käsin Herraa Jeesusta. Nykyisin se on erittäin harvinaista. Sanokaapa te vanhemmat veljet ja sisaret, onko niin, että kiittäminen yleistyi siionissa taisteluiden jälkeen. Voisin kuvitella, että armon tuntemiset ovat erittäin voimakkaat silloin kun on saanut taisteluista voittajana selvitä.
Raamatusta nousee mieleen se kun Israelin kansa selvisi Faaraon joukoista. Mirjam lauloi kiitosvirren meren toisella puolen, sen jälkeen kun faaraon sotajoukot hukkuivat.

Tuohon Wehan avaukseen vielä sen verran, että Paavali piti profetoimisen lahjaa suurimpana lahjana armolahjoista. Kyllä sitä on monta kertaa seuroissa saanut iloita, kun sananpalvelijat ovat Jumalan sanaa kirkastaneet.

Eivät kiitosäänet ainakaan kovin paljoa taisteluihin liittyneet, ellei jossakin määrin siten, että niitä saattoi esiintyä hiukan vähemmän taisteluiden aikana ja taas niiden jälkeen hiukan lisääntyen.

Enemmän ne lienevät liittyneen ulkonaiseen, ajalliseen hyvinvointiin. Kun aika oli ulkonaisesti ahdasta, että talouden vaikeuksien vuoksi harvoin pääsi seuroihin, niin toiveen toteutuessa kiitollisuus valtasi mielen. Oli sisäisesti ja ulkonaisesti suuri ilo, kun kukaties miten pitkän seurattoman kauden jälkeen pääsi taas Herran kansan ilojuhlaan mukaan toisten Jumalan lasten joukkon.

Seuroja oli ennen harvemmin, oli jossakin kuukausien, ehkä vuosienkin taukoja. Kun puhujat osuivat paikkakunnalle, saatettiin seuroja pitää viikko, kaksi, kolmekin yhteen menoon. Samassa talossakin voitiin majailla ja pitää seuroja muutama yhteen menoon. Sitä aikaa minä en kuitenkaan muista, muistan kuitenkin ajan, kun samassa kodissa saattoi olla sunnuntaina päivä- ja iltaseurat. Lähetysmiehet viipyivät silloin kylällämme viikon tai kaksi yhteen menoon.

Kiitosääniä esiintyi eniten luonnon kansojen, kuten saamelaisten keskuudessa. Heillä seuroihin pääsy pitkien matkojen vuoksi oli vielä harvinaisempaa, kuin muilla. Luonnon ihmisillä esiintyvä välittömyys purkautui helpommin julki kiitosääninäkin.

Tässä selitin asiaa psykologiselta ja kansatieteelliseltä puolelta. Parempi selitys löytyy kuitenkin Jumalan sanan pohjalta, joka todistaa: Kun Sinä lisäät kansaa, Sinä lisäät myös iloa. Ilman Jumalan armovoiman vaikutusta ei sydämestämme nouse edes hiljaista kiitosta, äänellisestä puhumattakaan. Alussa kertomani ulkoiset tekijät, yhdistettynä sisäiseen ilon ja Jumalan armon vaikutukseen puhkesivat usein äänellisinä kiitoksina. Monet niistä pahentuivat niin, että joitakin haukkumanimiä uskovaiset niiden vuoksi saivat. Ne olivat toisaalta monelle vahva kutsu ja todistus Jumalan voimasta.

Kun olen kuunnellut noita 60 ja 70 luvun seurapuheita, niin siellä kuuluu paljon liikutuksia eli kiitosääniä.

Niiden takiahan uskovaisia alettiin kutsua hihhuleiksi, joista voi lukea myös noista vanhoista sanomalehdistä. Epäuskoiset pahentuivat niihin ja kun kirkossa syntyi liikutuksia, niin he pitivät niitä kirkkohäiriönä. Laestadius piti liikutuksia selvänä armonmerkkinä.

Jes. 51:3
Sillä Herra lohduttaa Zionia, hän lohduttaa kaiken hänen aukiutensa, ja tekee hänen aukiutensa niinkuin Edenin, ja hänen erämaansa niinkuin Herran yrttitarhan; että siellä löytään ilo ja riemu, kiitos ja veisun ääni.

Nykyään ei tosiaan liikutuksia juurikaan kuule, joskus suviseuroissa.
Saarn. 12:4
Ja ovet katua vastaan suljetaan, niin että myllyn ääni vaikenee, ja hän heräjää linnun ääneen, ja kaikki veisun tyttäret vaipuvat.

Nykyään kuuluu erilaiset kiitosäänet:

Matt. 21:16 ...Niin Jesus sanoi heille: kuulen kyllä. Ettekö te koskaan ole lukeneet: lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen valmistanut?