VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 20 Syys 2018, 15:25

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 9 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Väinö Havas, saarnoja
ViestiLähetetty: 19 Huhti 2008, 02:44 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
Väinö Havaksen saarna Rovaniemen suurissa seuroissa 1936

KRISTUKSEN SEURAKUNTA HOIDETAAN EVANKELIUMILLA.

Paavali, Kristuksen Jeesuksen kutsuttu apostoli Jumalan tahdosta, ja veli Soostenes Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin. Armo teille ja
rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Minä kiitän Jumalaani aina teidän tähtenne siitä Jumalan armosta, joka on annettu teille Kristuksessa Jeesuksessa, että kaikessa olette rikastuneet hänessä, kaikessa puheessa ja kaikessa tiedossa, sen mukaan kuin todistus Kristuksesta on teissä vahvistettu, niin ettei teiltä
mitään puutu missään armolahjassa, teidän odottaessanne meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen ilmestystä. Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen, (1 Kor. 1: 1?9.)

Kun Jeesus Genetsaretin järven rannalla lähetti Pietarin ihmisten kalamieheksi, oli tuossa apostolin saamassa tehtävässä kaksi kohtaa: ensimmäinen oli se, että hänen piti ruokkia Herran lampaita, toinen se, että hänen tuli kaita Kristuksen karitsoita. Kaksi kertaa kuului
määräys:»Ruoki lampaitani» ja yhden kerran: »Kaitse karitsoitani.»

Seurakunnan hoidossa on siis pääasia se, että köyhät tulevat taivaan leivällä ruokituiksi. Välttämätöntä on myöskin, että Jumalan lapset tulevat niin neuvotuiksi ja nuhdelluiksi, ettei vain lauman heikoinkaan horjahtaisi kaidalta tieltä, ei oikealle eikä vasemmalle, ei lihan vapauteen eikä lakihengellisyyteen. Evankeliumissa onkin nämä kaksi puolta: lohdun sanat ja opetuksen sanat. Lohtu kulkee edellä, neuvo ja nuhde perässä. Ensin ruoka, sitten vitsa.

Me näemme apostolien kirjoituksista, että he ovat tunnollisesti noudattaneet Jeesuksen antamaa ohjelmaa. Se käy ilmi myös tästä korinttolaiskirjeestä. Korintton seurakunta oli tuiki viallinen lauma. Siellä riideltiin saarnaajista, käytiinpä keskenään käräjiäkin
pakanallisten tuomareitten edessä. Oli häiriöitä Herran pöydässä: muutamat olivat päihtyneinä pyhällä aterialla. Eräs seurakunnan jäsen oli hairahtanut törkeään haureuteen. Meidän inhimillisen mielemme mukaan
tällainen joukkokunta kaipaisi heti aluksi kelpolailla keppiä ja sitten hyvän pehmityksen perästä hieman lohdun palsamiakin. Mutta apostolillapa
onkin päinvastainen järjestys. Tälle vialliselle joukolle hän aivan aluksi toivottaa Jumalan armoa ja sitä rauhaa, jonka Kristus syntisille teki Golgatalla. Paavalilla näyttää olevan tavaton luottamus Jumalan armoon. Hän ymmärtää, että vioistakin noustaan parannukseen vain armon voimin.

Tämän saman havainnon teemme myös Ilmestyskirjasta. Siinä Kristuksen henki tervehtelee seitsemää Vähän-Aasian seurakuntapaimenta. Heistä on viisi surkeasti viallista, yksi niin pahoin, että saa mainetodistuksen: »Sinulla on nimi, että elät, mutta olet kuollut.» Kuitenkin Jumalan Poika kantaa kaikkia seitsemää samalla tavalla tähtinä oikeassa kädessään. Viallisintakaan ei ole vielä viskattu pois, vaan hellän
Paimenen käsi häntä vielä armossa kantaa. Samalla kaikuu myös totinen
kehotus parannukseen ja tottelemattomalle rangaistuksen uhka.

Meilläkin, matkaveljet, on sama luottamus Jumalan armoon. Ainoastaan
tätä armon tietä tulee Kristuksen seurakunta oikein hoidetuksi. Niin sanoi jo aikoinaan Juhani Raattamaa: »Kristuksen seurakunta hallitaan
evankeliumilla.»
Jumala olkoon kiitetty, että vielä olemme tällä
vanhalla koetulla tolalla. Meitäkin evankeliumilla hoivataan tämän vanhan Saaran helmassa. Evankeliumilla meidät taivaan tielle nostettiin. Vikoihinkin sortuneina meitä on tahdottu armolla auttaa. Vaikka olemme sotineetkin vakavasti syntikiusauksia vastaan, on kompastuksia tullut.

Sinulla, kristitty seuravieras, saattaa tälläkin hetkellä olla polttava tahra tunnollasi. Tunnet itsesi vikaan langenneeksi matkamieheksi. Ei sinua kuitenkaan vielä ole viskattu armon tilasta pois tunnolle tarttuneen vikasi tähden, eikä sinulle taivaasta käsin sanota, että joudut Jumalan valtakunnasta ulos. Ei sinulle edes ensimmäiseksi suolaisia vitsoja anneta, vaan sinulle toivotetaan armoa ja ristillä
tehtyä rauhaa. Saat uskoa lapsellisesti ja yksinkertaisesti, että sinulla, raukalla, on armollinen Isä taivaassa ja että Jumalan Karitsa otti Golgatalla maailman syntien matkassa sinunkin syntisi pois. Kanna,
haavoitettu ja rääkkääntynyt sydämesi tälle Siionin avoimelle lähteelle.
Ammenna siitä ilolla!

Ei ole tästä evankeliumista vahingollisia seurauksia, vaikka fariseukset luulevat, että tällainen seurakunnan hoitaminen johtaa kevytmielisyyteen. Me kaidan polun kilvoittelijat olemme kokeneet, ettei evankeliumi koskaan kanna kehnoa hedelmää. Me saamme siitä ensinnäkin voimaa valkeudessa vaeltamiseen. Jos sinä, vikoihin sortunut veljeni ja sisareni, tänään oikein turvatusti uskot kohdallesi Jumalan sanan armolupaukset, ei sinusta tule syntiesi salaajaa. Armo ei ole syntejä peittävä maali, vaan se on raitis kristallinkirkas virta, joka huuhtoo roskat pinnalle. Siellä missä seurakuntaa evankeliumilla hoivataan, siellä tunnustetaan synnit Jumalalle ja ihmisille. Olemme panneet
merkille esim. sen, että lämpimistä ja ruokkivista seuroista palatessa,
on ollut helppo anoa anteeksi ja tunnustaa kotiväellekin rikkomuksia.

Tarttukaamme siis rohkeasti evankeliumin ihaniin armolupauksiin! Ja
katso, me saamme nähdä, miten sydämet avautuvat toinen toisillensa ja
tuntojen painot huuhtoutuvat pois. Siionin juhlakaupunki on ihana virtoinensa!

Toiseksi armo tuo voiman keskinäiseen rakkauteen. Rakkauden rikkeetkin
se yksin korjaa. Vanha saarnaaja lähetettiin muutamaan kylään, jossa
kristityt kamppailivat keskenään. Jumalan lapset kiiruhtivat hänen
luokseen tunnustamaan toistensa syntejä. Oi, miten helppoa hommaa! Ukko oli luonnostaankin heikkokuuloinen. Nyt hän heittäytyi umpikuuroksi. Hän ryhtyi hiljaisena seurojen pitoon. Luulisimme, että hän tuollaisille riitapukareille olisi vinguttanut aimo tavalla ruoskaa. Mutta ei! Hän puheli herttaisesti sulia armon sanoja, johdatteli kuulijoitaan uskossa ja hengessä katselemaan sitä orjantappuroilla kruunattua kipujen miestä ja Golgatan keskimmäisen ristin Kuningasta, jonka haavoista veri
syntiemme pesoksi varisi, ja pääsiäisen kirkasta voittopäivää, jona kuoleman kahleetkin kirposivat, ja rupesi syntiseen sieluun siintämään avoin ura haudasta taivaaseen. Kolmantena seurapäivänä siihen asti selin toisiinsa istuneet kuulijat kääntyivät vastakkain. Jo kuului
armonkerjääjänkin ääni. Ja synnin tunnustajia ilmaantui. Kukin vaikersi ja anoi anteeksi omia vikojansa ja erheitänsä, ja toinen toisiansa
siunattiin synninpäästön evankeliumilla.
Näin on armo yhdistävä voima,
se Uittaa lapset yksimieliseksi laumaksi Ylipaimenen ympärille. Kohise
siis keskellämme armon virta ja lujita veljellisen rakkauden siteitä
välillämme!


Loppupuolella tätä kirjettä näemme, miten apostoli arastelematta
nuhtelee ja kehottaa parannukseen kaikista niistä virheistä, jotka aluksi mainitsimme. Siis ensin ruoka, sitten vitsa. Sama järjestys säilyköön loppuun asti meilläkin. Muistakaa kotiseudullannekin, että Kristuksen seurakuntaa on hallittu ja hallitaan evankeliumilla! Emme häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itse kullekin uskovalle autuudeksi.

Armollisen alkutervehdyksen jälkeen tulee vielä odottamattomampaa.
Apostoli käy kiittämään Herraa Korintton kristittyjen edestä. Ei hän luonnollisestikaan Jumalaa ylistä siitä, että korinttolaiset riitelivät, tai että oli tapahtunut sopimattomuuksia Herran pyhällä ehtoollisella. Hän puhkeaa kiittämään siitä Kristuksen armosta, jonka Korintton veljet olivat uskossa omistaneet. Tästä samasta asiasta kaikukoon meidänkin kiitoksemme. Kannattaa köyhän kristityn omasta kohdastansa kiitollisena sanoa: »Ole kiitetty, Isä, armostasi!» Samasta syystä kannattaa ylistää Herraa toinen toistemmekin edestä. Tekee mielemme nytkin lausua: »Ole kiitetty, taivaallinen Isä, että Suomen kansankin keskuudesta olet koonnut tällaisen lauman, joka kantaa povessaan taivaan tulta ja sitä rauhan tyventä, jota loppuaikojen myrskyissä niin kipeästi kaivataan!»

Samoin iloitsemme kiittävinä saadessamme kuulla, miten siellä ja täällä kautta Suomenniemen tuhlaajalasten sydämet avautuvat sovintosaarnalle, ja armo lääkitsee sairaita sieluja. Tuntuu sanomattoman hyvältä, kun Isän kodin ovet ovat yhä auki ja niistä konttailee sisälle kurjia
kulkijoita. Armo tekee rikkaaksi. Köyhästä tulee vielä muitakin
rikkaiksi tekevä. Mekin olemme tässä itsessämme ihan köyhät. Typötyhjin
käsin seisomme Herramme tutkivan katseen alla. Emme voi ainoatakaan
täydellistä työtä näyttää hänelle. Olemme itsessämme köyhät, mutta
Kristuksessa ? vain hänessä ? rikkaat. Armo oli tehnyt Korintton kristityt rikkaiksi nimenomaan kahdessa asiassa: opissa ja tuntemisessa.


Oikea raamatullinen puhdas oppi on kallis taivaan lahja. Myönnämme
kylläkin, ettei pelkkä puhdas oppi ketään pelasta, sillä ihminen saattaa
sortua tottelemattomuutensa tähden sisäiseen lankeemukseen, vaikka
pääkalloon jääkin oikea opinkäsitys. Mutta samalla vakuutamme, että
väärässä opissa ei kukaan tule autuaaksi. Väärä oppi on lihan työ, josta
on alistuttava parannukseen niin kuin muustakin saastaisuudesta. Me
kiitämme, matkaveljet, sydämemme pohjasta Herraa siitä, että meillä on
oikea raamatullinen ja luterilainen oppi. Meidän tulee tänä suurena
luopumuksen ja eksytyksen aikana lujittua siinä. Olkaamme ahkerasti
seuroissa ja kotona avatun Raamatun ääressä, jotta vaikeuksienkin ja
ovelien viettelysten kohdatessa olemme sisäisesti lujasti vakuutetut siitä, että me uskomme niin kuin Raamattu sanoo!

Korinttolaiset olivat tulleet armon kautta rikkaiksi myös kaikessa tuntemisessa. Jumala olkoon kiitetty siitä, ettei tässä sanota hyvissä tuntemisissa, sillä silloin meiltä, kylmärintaisilta, katkeaisi taivaan
tie. Kaikkeen tuntemiseen sopivat huonotkin tuntemiset: murheet,
kiusaukset, ahdistukset, kylmyydet ja kuivuudet. Niitten tähden ei näin
ollen tarvitse säikähtää pudonneensa pyhien saatosta pois. Tämä rakas
Raamattu todistaa, että entisetkin pyhät ovat olleet rikkaita tällaisista kehnoistakin tunteista ja kokemuksista.

Elävä lapsi niitä tuntee, ei kuollut koskaan. Vasta helluntain tulen loisteessa olemme suureksi suruksemme oppineet tuntemaan pahanilkisen ja petollisen pienen sydämemme, joka toisinaan oikein uhoo kylmyyttä. Siellä sitten on pohjimpana kipene taivaan tulta. Se ei ilmaisee kylmäkiskoisuutemme ja riitelee sitä vastaan. On myös suloisia tunteita. Mutta niitä saamme vain silloin tällöin maistaa. Niillä Isä vahvistaa meitä, kun olemme ristiemme ja taakkojemme alla aivan nääntymäisillämme. Täällä
seuroissakin armo etsiskelee tällaisia monien ahdistusten repelemiä
sydänriepuja. Miten alas se laskeutuu juuri sinun kohdallesi, kärsivä
veljeni ja sisareni! Jumala tahtoo täyttää juuri sinut armonsa ylitsevuotavilla tuntemisilla. Eikä sinne ahtaaseen astiaan paljon mahdukaan.

Korintton seurakunta oli edelleen rikas erityisistä Pyhän Hengen armolahjoista. Meillä kaikilla kristityillä on eräitä yhteisiä Pyhän Hengen tuomia lahjoja. Sellaisia ovat mm. nuo äsken mainitut moninaiset tuntemiset, syntien anteeksi saaminen, taivastoivo, rakkaus veljiin.
Mutta näiden yhteisten lahjojen lisäksi on seurakunnan rakennukseksi ja
erilaisten seurakuntatehtävien hoitamiseksi olemassa erikoislahjoja,
kuten profeetan, opettajan, evankelistan lahjat, parantamisen lahja ja henkien erottamisen lahja. Niitä ei ole kenellekään yksityiselle kristitylle annettu kaikkia, sillä ylpeän luontomme tähden emme jaksaisi niitä kantaa. Vähemmästäkin jo me, poloiset, paisumme. Mutta seurakunnassa nämäkin kaikki lahjat ovat. Siksi on sanottu, että seurakunta on totuuden patsas ja perustus. Siksi olivat Juhani Raattamaa ja Raution Junnu sitä mieltä, että seurakuntien on hallittava vielä
puhuvaisetkin miehet. Tässä vanhassa opissa olemme mekin näissäkin
asioissa tahtoneet seisoa tietoisina siitä, että seurakuntalaivan ruorissa ovat lävistetyt kädet, ja että Pyhän Hengen tuuli meitä vie autuuden satamaan!

Korintton Herran kansa näkyy myös odottaneen Jeesuksen toista tulemista.
Se on kaikkien Jumalan lasten yhteinen tuntomerkki. Ja se on seikka, joka jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään. Tänne seuroihinkin on varmaan saapunut kuulijoita, jotka kammoten ajattelevat suuren tuomarin ilmestymistä. Uskoton ystäväni, se johtuu siitä, että kannat salattuja syntejä sydämelläsi.

Omantuntosi tilikirja on kuittaamaton. Siinä tilassa on hirveä astua
tulisilmäisen tuomarin kasvojen eteen. Siksi säikähdät, kun huuto kuuluu: »Katso, Kristus tulee kirkkaudessansa!» Yksikin tunnollasi oleva, anteeksi saamaton synti painaa silloin kalliisti lunastetun sielusi iäiseen eroon Jumalasta. Mutta me, köyhät Jumalan lapset, odotamme
Kuninkaamme ilmestymistä siksi, että hän on meille rakas. Vaikka
sydämemme tunteet voivatkin olla kaikkea muuta kuin palavat, on Jeesus
kuitenkin meille niin rakas, ettemme uskalla hänestä hellittää. Ilman
Jeesusta joudumme hukkaan, ja ilman hänen armoaan sielumme nääntyy
tuskissaan. Toiseksi olemme niin nihki uupuneet tämän turmeluksemme
raskaan ja rosoisen savimajan raahaamiseen. Odotamme hetkeä, jona
kuolematon osuutemme vapautuu ahtaasta häkistään ja lennähtää kiitosta
veisaten kirkkauteen. Kolmanneksi tämä maa on meille vieras.

Me emme usko maailman olosuhteiden parantumiseen, emme sillä emmekä
tällä vanhalla tai uudella järjestelmällä. Tämä maailma on ollut epävanhurskas maailma, ja sellaisena se pysyy. Loppuaikoina sen epävanhurskaus käy vain yhä ilmeisemmäksi. Siksi me aikojen iltapuhteen matkamiehet, odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Näin ollen olemme kuin muuttolintuparvi syksyisen hämärän laskeutuessa maille. Odotamme lähtömerkkiä. Vai olisiko sinulla,
rääkkääntynyt kilvoittelija, mitään sitä vastaan, että Ihmisen Pojan salama leimahtaisi ja huuto kajahtaisi: »Ylkä saapuu.» Uskon, että väsyneinkin kohottaisi kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huulille nousisi: »Amen, tule Herra Jeesus!»

Mutta vaikka Yljän tulo viipyisikin vähäisen, emme sittenkään ole lopun
ahdingossa turvattomia. Herramme vahvistaa meitä loppuun asti. Lujana
pysyminen ei jäänyt meidän varaamme, veljeni ja sisareni, vaan Jumalan.
Se Herra, joka meissä hyvän työnsä alkoi, päättää sen myös. Se Isä, joka
lapsen käteen tarttui, ei heitä pois. Meitä kätketään Jumalan voimalla autuuteen.

Se Jumala, joka meidät armovaltakuntaansa kutsui ja sovintosaarnalla kiinnitti, kuuluu olevan uskollinen. Tähän asti hän onkin meitä
uskollisesti hoitanut ja kärsinyt. Uskomme vakaasti, että meitä edelleen
nuhteettomina säilytetään Herramme tulemukseen saakka. Nuhteettomina!
Tuo sana saattoi säikäyttää monta. Minäkö nuhteeton? Koko seurojen ajan
minua on sana nuhdellut milloin mistäkin viastani ja puutoksestani. Ja kuitenkin me, itsessämme nuhteenalaiset uskovaiset, olemme iäisyysvalossa katsoen tälläkin silmänräpäyksellä ihan nuhteettomat. Olemme sitä Kristuksessa. Kun heikoinkin uskoin pidämme hänen
lunastusteostaan kiinni, katselee Isä meitä, poloisia lapsiaan, Poikansa
täydellisyyteen verhottuina. Ja sen tähden toki jaksamme uskoa, että
Jeesuksen vaellus oli nuhteeton. Tahtoisin sanoa juuri sinulle, joka
nuhteenalaisena vapiset: Hän, joka tuomarina kerran ja pian tulee, on
sinun oma Vapahtajasi. Jotta tämän armon jaksaisit kiusattunakin omistaa, siunaan sinut synninpäästön ihanalla evankeliumilla. Vakuutan, että sinut Golgatan ristillä sovitettiin pyhän Jumalan kanssa. Siksi ovat syntisi Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetut. Tämän uskoessasi olet nuhteeton Herrasi edessä. Olet armon paisteessa ja surujen sateissa valjennut vilja, joka odottaa sirppiä ja elojuhlia.


Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 13 Maalis 2012, 20:26, muokattu yhteensä 3 kertaa

Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 19 Huhti 2008, 23:17 
Poissa
vakiintunut

Liittynyt: 08 Touko 2007, 22:53
Viestit: 116
Oli mukava lukea tuo saarna ja huomata taas että samaa mannaa sitä on tuohonkin aikaan ollut tarjolla.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Viinipuu ja oksat
ViestiLähetetty: 02 Heinä 2008, 09:08 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
VIINIPUU JA OKSAT. (Väinö Havas, Rippisaarna.) Oulussa 1934

Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua ette voi tehdä mitään (Joh. 15:4—5).

Rukoilkaamme! Rakas taivaallinen Isä! Me kiitämme sinua, että et jättänyt meitä synneissämme kuolemaan, vaan annoit oman Poikasi Vapahtajaksemme ja Lunastajaksemme! Me kiitämme sinua siitä sovintotyöstä, joka kerran pitkänäperjantaina tehtiin, kun pyhä ruumis annettiin edestämme ja pyhä veri vuodatettiin syntiemme anteeksiantamukseksi! — Nyt, rakas Isä, me sinun heikot ja väsyneet lapsesi olemme saapuneet tähän temppeliin käydäksemme sinun pöytääsi nauttimaan Jeesuksen ruumiin ja veren sakramenttia.

Siunaa meitä täällä alttarikaiteen ääressä. Vahvista nääntyneimmänkin kilvoittelijan usko niin, että me lohdutettuina ja virvoitettuina täältä nousisimme, vakuutettuina siitä, että totisesti Jeesuksen ruumis on juuri minun edestäni annettu ja Jeesuksen veri juuri minun syntieni sovinnoksi vuodatettu. Amen.

Tässä suuressa kristittyjen joukossa voi olla monta lapsuuden uskovaista. Sinä ystäväni, joka pienuudestasi pitäen olet uskossa ja parannuksessa kilvoitellut, sinä tulit jo silloin lapsena eläväksi oksaksi totiseen viinipuuhun, Herran Jeesukseen. Sinulle Herra sanoo tänä iltana yksinkertaisesti: 'Pysy jatkuvasti lapsenuskossasi! Älä heitä nuoruuden kiusaustenkaan keskellä uskallustasi, vaan pidä kiinni Lunastajastasi!'
Sitten meitä on täällä suuri joukko sellaisia, jotka olimme tuhlaajapoikia ja -tyttäriä maailman valtatiellä. Olimme silloin kuivia oksia, irtaantuneita elävästä viinipuusta Herrasta Kristuksesta. Mutta Jumalan armo oli niin mittaamaton kohtaamme, että vaikka me olimme synneissämme kuolleet, meidät oksastettiin jälleen elävään ja elämää tuottavaan viinipuuhun. Silloin saimme elämän, sen elämän, joka ei kuolemassakaan sammu. Muistamme miten tämä tapahtui. Laki oli herättänyt omattuntomme. Tunsimme itsemme kadotetuiksi ja tuomituiksi. Silloin evankeliumin saarna lähestyi meitä. Ennen uskoneet ihmiset saarnasivat meille, että pitkänäperjantaina oli meidänkin puolestamme uhrattu Jumalalle iankaikkisesti kelpaava uhri. Silloin uskontuli syttyi povessamme. Saimme sieluihimme lapsellisen vakuuden, että Jeesus on minun oma Vapahtajani ja että hän on antanut juuri minun edestäni ruumiinsa ja vuodattanut verensä juuri minun veriruskeiden syntieni poispyyhkimiseksi. Niin elämänvirrat rupesivat vuotamaan Lunastajan sydämestä meidän järkytettyihin sydämiimme. Saimme rauhan. Siitä hetkestä lähtien olemme saattaneet yhtyä apostoli veljemme sanoihin: »Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.»

Nyt tekstissämme Jeesus sanoo meille: »Pysykää minussa!» Ei riitä, veljet ja sisaret, että olemme kerran tulleet liitetyiksi lapsenuskolla Lunastajaamme. Meidän tarvitsee jatkuvasti pysyä hänessä. Sanathan kuuluvat tinkimättöminä: ilman Jeesusta emme voi yhtään mitään tehdä! Heti kun hellitämme Herrastamme, heti paikalla katkeaa elämäntien taival, ja helvetin kuilut avaavat kitansa. Näin ollen meillä on ihan sisäinen pakko pitää kiinni omasta Jeesuksestamme. Meidän täytyy turvata siihen, mitä sovintopäivänä tapahtui, kun pyhät haavat aukenivat, ja niistä vuoti syntien anteeksiantamuksen veri.

Mutta nyt voi moni teistä, matkaystävistä, kysyä, millä tavalla köyhä ja väsynyt kilvoittelija jaksaa jatkuvasti pitää Jeesuksesta kiinni. Minä tiedän, että me olemme tässä kohden ylen puuttuvaisia. Kaikki väärät valvomiset pyrkivät sydänriepuihimme, ja Jeesus tahtoo unohtua. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: 'Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?' Uskon, että tällaista köyhää Herran kansaa on tänä ehtoona saapunut tähän temppeliin. Et ole aikonutkaan, matkaystäväni, tulla tänne ehtoollispöytään näyttämään jaloa uskoasi ja suurta hartauttasi. Päinvastoin sinua peloittaa, miten minä, kehno kilvoittelija, uskallan noiden hyvien Jumalan lasten matkaan. Miten tohdin muiden kanssa notkistaa polveni alttarikaiteen ääreen? Näin tunnemme, miten sydän on pyrkinyt ja pyrkii Jeesuksesta irti, miten Lunastaja tahtoo meiltä raukoilta väkisinkin unohtua. Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. Toivon, että te, veljet ja sisaret, olette saaneet kuulla täällä Herran huoneessa etupäässä vain julistusta Jeesuksesta, teidän omasta Vapahtajastanne ja Lunastajastanne. Teidän keskellänne on ollut tuo elävä viinipuu kuulemassanne evankeliumin sanassa. Ajattelen, että rääkätyinkin sydän on näin tullut täällä ruokituksi. Sinä olet tuntenut toisinaan siinä seurapaikan penkissä istuessasi, että on se sittenkin totta, että Jeesus on minun Herrani, ja että hänen armonsa ulottuu niin matalalle, minunkin väsyneeseen sieluuni asti. Mutta nämä tällaiset tunteet ovat sittenkin olleet vain haihtuvia Herran suloisuuden maistamisia. Ne ovat jo voineet kadota. Siinä istut taas niin kylmänä ja uupuneena. Ajatuksetkin pyrkivät kaikkiin maailman tuuliin. Kuule! Vielä nytkin kaikuu täältä evankeliumin nostava sana, joka piirtää sielusi silmäin eteen taaskin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin, Golgatan keskimmäisen ristinpuun ja sen päällä riippujan, ja Pyhä Henki sanoo juuri sinulle: 'Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnit ja niiden matkassa sinunkin syntisi!' Näissä Raamatun ihanissa armolupauksissa on sinun autuutesi, kylmä ja kuiva matkamies, eikä vaihtelevissa tunteissasi! Näin evankeliumi meitä jatkuvasti lohduttaa, pitää sydämemme kiinni elävän viinipuun sydämessä, jossa ei ole pimeyden ja valkeuden vaihetusta. Näin pysymme elävinä oksina Jeesuksessa evankeliumin voimalla ja kannamme rakkauden hedelmiä.

Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. Täten, matkaystävät rakkaat, tänäkin iltana saatte tulla katettuun armo pöytään. Sinäkin, joka vapiset omaa heikkouttasi, sinäkin, joka niin monesti olet säikähtänyt sydämesi vääriä valvomisia, sinäkin, vialliseksi itsesi tunteva raukka, saat tulla ammentamaan armonvoimaa Herrasta Jeesuksesta. Totisesti on niin, että Jeesus itse on teitä, köyhiä kilvoittelijoita, täällä vastaanottamassa ruumiinsa ja verensä kautta. Hän ihan näkyvissä ja huulin vastaanotettavissa aineissa tulee juuri sinua kohti, rasitettu matkamies, ja tahtoo sanoa: 'Katso, minä olen antanut juuri sinun edestäsi ruumiini ja olen vuodattanut vereni juuri sinun syntiesi iankaikkiseksi anteeksiantamukseksi!' Näin ehtoollisessa meidän oksien suhde elävään viinipuuhun tulee yhä kiinteämmäksi. Täällä meitä painetaan lähelle sitä sydäntä, joka kerran pitkänäperjantaina halkesi mittaamattomasta rakkaudesta meitä kohtaan.

Kun täten suhteemme Jeesukseen tulee lujitetuksi, lujitetaan samalla siteitämme taivaalliseen Isään. Jeesuksen veren siunauksen alla elävä köyhä sielu muistaa, että minulla on Isä taivaassa, sovitettu Isä, jolle saan hätäni uskonrukouksessa kertoa, joka kuljettaa minua joka päivä lähemmä ja lähemmä kotia, ei hellitä, vaan vie sinne, missä pyyhkii kaikki kyyneleet kasvoiltani.

Vielä muitakin yhteyksiä täällä armopöydässä lujitetaan. Myös viinipuun oksat muodostavat elävän kokonaisuuden täällä maan päällä. Käytännössä tahtoo olla kuitenkin niin, että meidän kristittyjen välinen rakkaus pyrkii useinkin jäähtymään. Ilmestyy kateuden ja katkeruuden hiiriä nakertamaan täydellisyyden sidettä väliltämme poikki. Näin ollen me tarvitsemme tässäkin kohden siteiden lujittamista. Ja sekin armo tapahtuu meille tähän Herran pöytään käydessämme. Kun sinä, raadollinen veljeni ja sisareni, saavut tänne, huomaat, että on muitakin yhtä kurjia matkamiehiä kuin sinäkin olet. Tuon ja tuonkin matkaystävän silmä on kyyneltynyt oman kelvottomuuden tuntemisen tähden. Täten teitä yhdistää täällä alttarin ympärillä ensinnäkin sama kurjuuden tunto. Köyhästä tuntuu hyvältä olla muiden köyhien piirittämänä! Olet myös näkevä, miten kaikilla Jumalan heikoilla lapsilla on yksi ainoa turvapaikka: Lunastajan täydellinen ansio, hänen pyhä ja kallis sovintoverensä. Kohta kurkotatte tässä alttarikaiteen ääressä kuin pääskysenpojat samoja taivaan herkkuja kohti, häntä kohti, joka lähestyy ehtoollisen leivässä ja viinissä! Näin on Herran pöytä kaikkina aikoina ollut elävä yhdysside myös Jumalan lasten välillä. Se on kiinnittänyt oksia myös Jeesuksen Kristuksen kautta toinen toisiinsa. Sitten lopuksi! Täällä lujitetaan myös taivas-toivoamme. Voi sentään, miten monta kertaa olemmekaan joutuneet epäilemään sitä, miten minullekin, poloiselle, matkan päässä käy. Kestääköhän näinkin heikko usko kuoleman kolkutellessa? Toisinaanhan sisimpämme on niin kietoutuneena omaan minään ja näihin maallisiin, että taivas väkisinkin pyrkii unohtumaan. Tässäkin kohden tarvitsemme Herralta tulevaa apua. Sitä saamme täällä alttarin ääressä, sitäkin! Tämä Herran pöytä johdattaa meidän mieliimme sen suuren ehtoollisen, johon Herran kansan kilvoituksen taival päättyy. Tähän kun kohta kumarrutte, tähän alhaalla olevaan ehtoollispöytään, teidän silmänne ovat kyynelissä maailman pahuuden ja oman kurjuuden tähden. Mutta kerran alkaa sellainen ehtoollinen, jossa kukaan ei itke. Täältä kylmän maan kamaralta kohoaa kirkkauteen valkopukuinen seuraväki, kirkastettu ehtoollisvierasten lauma.. Isä on sitä vastaan ottamassa. Hän pyyhkii kyyneleet viimeisenkin väsyneen tulijan kulmilta pois. Niitä ei sitten enää milloinkaan ilmesty!

Tällainen armo on meitä odottamassa täällä Herran pöydässä tänäkin iltana. Saapukaa, heikot ja uupuneet, turvatuin mielin. Teitä kiinnitetään täällä elävän viinipuun sydämeen, taivaalliseen Isään, toinen toisiinne, taivaaseen! Tämän suuren, mittaamattoman armon osallisuuteen käydessämme tunnustakaamme syntimme ja heikkoutemme itse kukin sydämessämme näin sanoen: »Oi sinä kaikkein armollisin . . .»

---------------------------------------------------
(Tämä rippisaarna on pidetty samana vuonna ja luullakseni samojen suviseurojen yhteydessä, jolloin oli myös laaja, pikkuesikoisuuden eron varmistanut puhujien ja seurakuntavanhinten keskustelu. Olen kahdesta eri lähteestä lukenut Havaksen toimittaman, mainitun keskustelun puheenvuoropöytäkirjan. Tarkkaava lukija saattaa havaita tässä rippisaarnassa häivähdyksen toteutuneesta hajaannuksesta ja sen syistä.)

_________________
On uskon kautta taivas määränpäämme,
ja perintömme siellä odottaa.
Kun uskoon, toivoon matkalla me jäämme,
niin kodin portti meille aukeaa.
SL 282: 5


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Heinä 2009, 18:17 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
He pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä
yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa



Kunniaan päässyt veljemme, kirkkoherra Väinö Havas, saarnasi alkuseurakunnan
kilvoituksesta tekstinään Apt. 2: 42–47 Pöytäkirja: Suuret seurat Oulussa v. 1935):
Ihmisten olo ja elämä tämän maan päällä on muuttelevaista ja kehityksen alaista. Tavat ja muodit vaihtelevat. Tänään on jokin aate suuressa huudossa, huomenna toinen ihan päinvastainen. Ken tuohon suruttoman maailman vilinään sortuu, on vailla sielun lepoa. Perustus jalkojen alla huojuu. Siksi on ihanaa, että kaiken tämän kiihkeän ja kuluttavan kehityksen hyörinän keskellä on jotakin
muuttumatonta. Se on elävä kristillisyys. Jeesus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, samoin Hänen ruumiinsa, seurakunta. Todellinen Pyhän Hengen synnyttämä seurakuntaelämä on irti kehityksen vimmatusti pyörivästä vauhtipyörästä. Se on aina säilynyt sellaisena kuin lukemassamme Pyhän kirjan kohdassa on kuvattu. Aina silloin, kun sammahtamaan päässyt helluntain tuli on jälleen tuhkan alta kirkkaaseen loimuun leimahtanut, on seurakuntaelämä palannut tähän lähtökohtaansa. Saamme olla vakuuttuneet siitä, että pitemmälle ei uskova ja taisteleva seurakunta koskaan pääse. Siksi, veljet ja, sisaret, tutkimme tällä pyhällä hetkellä vakaasti, onko uskon synnyttämä elämä meidän keskuudessamme samanlaista.

Pyhä Henki on aina kokoava voima. Se sulattaa uskovaiset ihmiset eläväksi yhteisöksi. Se ei synnytä erillisiä kristityitä, yhtä yhteen loukkoon, toista toiseen, vaan se muodostaa Hyvän Paimenen ympärille yhden lauman. Se liittää yhteen päähän, Kristukseen, yhden ruumiin, jonka jäsenet ovat veljellisen rakkauden sitein saumattomasti toisiinsa yhdistetyt. Missä helluntain liekki on leimahtanut, siellä on pyhien yhteys! Näin ei ole tämän maailman jumalisuudessa. Siellä on kyllä etsiviä ja heränneitäkin sieluja, mutta niillä raukoilla ei ole hengellistä kotia. Ei siellä tunneta toinen toisiaan sydämen kautta, kun keskinäinen avonaisuus puuttuu. Ei siellä anna toinen toisestaan sitä sydämellistä todistusta, että veljien ja sisarten nimet ovat kirjoitettuina elämän kirjaan taivaassa. Eivät siellä näy ne muutkaan todellisen seurakuntaelämän tuntomerkit, joita tekstimme kuvaa. Kun täten seurakunta on kateissa, on se merkki siitä, ettei ole Pyhän Hengen tultakaan. Seurakunnaton hartauden touhu on hengetöntä jumalisuutta.

Apostolien opissa

Taivaan tulen poveensa saaneet seurakunnan jäsenet pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä. Kun he olivat saavuttaneet täyden autuuden Kristuksessa, ei heidän enää tarvinnut haparoiden etsiä uutta. Näin ovat meidänkin asiamme, matkaystävät. Me itsessämme pahat olennot olemme uskon kautta tälläkin hetkellä Kristuksessa pyhiä ja sovintoveren puhtaudessa taivaskelpoisia. Henki povessamme todistaa, että olemme Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä. Emme osaa kaivata muuta. Meidän sielumme tyytyy siihen vanhaan armoon, joka tähänkin asti on ruokkinut rääkätyitä sydämiämme. Meille riittää se vanha autuuden oppi, jonka Pyhä kirja todistaa oikeaksi. Me suorastaan pelkäämme vieraita opintuulia ja niitä opettajia, "jotka outoi edesottavat ja uusiansa tarjoovat". Siksi on tuntunut näissäkin suurissa seuroissa niin sanomattoman hyvältä, kun olemme saaneet nälkäisiin sieluihimme ihan entistä evankeliumin mannaa, kun olemme kuulleet sitä tuttua taivaallisen totuuden ääntä, sitä taatusti oikeata oppia matkasta ja tiestä, joka vie perille. Ja kun lähdemme täältä arkikiusauksiimme, rukoilemme: Rakas Isä, älä anna meidän "horjahtaa tästä evankeliumista minnekään, pidä, pyhä ja hyvä Isä, meitä tässä apostolien opetuksessa kotikunniaan saakka!

Nämä lukemassamme raamatun kohdassa mainitut pyhät ihmiset pysyivät myös elävässä yhteydessä keskenään. Ikävä kohdata toisiaan oli niin polttava, että he pitivät seuroja joka päivä. Päivän kiusauksissa he varmaan ajattelivat: Kunpa ehtoo joutuisi ja minäkin kurja pääsisin sinne hyvien kristittyjen keskelle huoliani kertomaan, tarttunutta syntiä tunnustamaan ja taivaallista lohtua ja neuvoa saamaan! Olen varma siitä, että helluntain tuli vaikuttaa samaa nykyäänkin. Ainakin minä olen aina ollut niin kehno kristitty, lihan puolesta pelkkää eksyväisyyttä täynnä, etten olisi jaksanut kilvoitella ilman sitä apua, jonka Isä on suonut lastensa kautta pyhien ihmisten yhteydessä. Monta kertaa on ollut mielenmasennus niin suuri, että olisin nääntynyt puolitaipaleelle, jolleivät veljet olisi armolupauksin lohduttaneet. Monesti olisin eksynyt ties minne, elleivät matkaystävät olisi varoittaneet ja nuhdelleet. Uskon, että teidän keskuudessanne, kuulijat, on useita samanlaisia uupuvia ja helposti eksyviä poloisia. Siksi meidän pitää niin usein yhteenkin tulla. Arkihuolten painon alta on aivan kiire sinne, missä Herran lauma kokoontuu. Siellä pyhien keskellä saa avata raskautetun sydämensä, siellä pulppuavat kymmenet ja sadat pikku lähteet kristallinkirkasta ja raitista evankeliumin vettä. Siellä profeetat profetoivat.

Neuvon sanoja

Siellä opettajat jakavat neuvon sanoja. Siellä opetellaan uusia taivaan kieliä ja sitä Karitsan kiitosvirttä, joka kerran täyteläisenä taivaassa kajahtaa voittaneen ja näkevän seurakunnan huulilta. On kallista, että näin saavumme näihin suuriin seuroihimme silloin tällöin kuulemaan ja näkemään, miten Hengen tulet maassamme palavat ja leviävät. Mutta erikoisen tarpeellista on se, että siellä kotipaikkakunnillamme kokoonnumme ahkerasti pieniin pirttiseuroihin. Ei niissä aina saarnamiestäkään tarvita. Lukekaa joku raamatun kohta ja yhdessä tuttavallisesti tuumailkaa siitä, laulelkaa Herran kansan lauluja ja virsiä, tunnustakaa toinen toisellenne syntinne ja rukoilkaa, että parantuisitte. Viljelkää synninpäästön siunattua sanaa ja neuvokaa toisianne! Älkää unohtako yhteistä seurakunnan kokoustanne, niin kuin muutamien tapa on!

Alkuseurakunnan jäsenet nauttivat niin ikään ahkerasti — joka päivä — Herran pyhää ehtoollista. Tämänkin aiheutti varmaan raadollisuuden tunto. Oli palava halu päästä yhä elävämpään ja elävämpään yhteyteen oman Lunastajan kanssa. Heikko on vieläkin uskomme. Vaikka olemme nytkin monta ihanaa saarnaa kuulleet, vaikka evankeliumin sana on vapauttavana eteemme kannettu, niin sittenkin monen sisin vapisee kylmyyttään ja kuivuuttaan, ja on kaipuu povessa päästä oikein lähelle Jeesuksen sovintotyötä. Maailman lapset kuvittelevat, että on äärettömän helppoa uskoa Kristukseen ja syntien anteeksiantamukseen Hänen veressään. Erehdys! Me olemme, matkaystävät, koetelleet, ettei ole olemassakaan mitään vaikeampaa kuin lapsellinen turvautuminen kokonaisena syntisenä kokonaiseen armoon Kristuksessa. Tuollaista uskonrohkeutta ja siihen liittyvää pelastusvarmuutta vastaan sotii oma liha, maailma ja perkele. Juuri tästä syystä on elämäntie niin tuiki kaita. Näin ollen Vapahtajamme tiesi, mitä Hän teki, asettaessaan ehtoollisen omiensa heikon uskon vahvistukseksi. Alttaripöytä on katettu juuri niitä köyhiä ja rääkkääntyneitä kaidan polun kilvoittelijoita varten, joiden tunnustus on: "Minussa, se on, minun lihassani, ei ole mitään hyvää.” Käykäämme usein tätä armoateriaa nauttimassa, näin seuroissamme ja myös siellä kotipaikkakunnillamme. Meille raadollisille taivaaseen matkaajille ei sovi, että vain kerran tai kahdesti vuodessa kumarrumme alttarikaiteen ääreen. Kerran vuodessa nautittu "heinärippi" kuuluu kuolleeseen kirkkojumalisuuteen! Ehtoollispöydässä, jos missä, saamme oikein kouriintuntuvan todistuksen siitä, että kerran pitkänäperjäntaina pyhä ruumis annettiin uhriksi juuri meidän, saastaisten edestä, ja että silloin, suurena sovintopäivänä, pyhä veri vuodatettiin juuri meidän veriruskeitten syntiemme anteeksiantamukseksi. Usein ovatkin tuolla alttarin ympärillä siunauksen virrat vuolaina vuotaneet, ja kyyneltyneisiinkin silmiin ovat syttyneet taivaallisen ilon tulet.

Rukouksissa

Neljänneksi sanotaan näiden autuaitten ihmisten olleen rukouksessa. Se Henki, joka alkuseurakuntaan vuodatettiin, oli myös rukouksen henki. Mekin muistamme, miten heti uudestisyntymisemme silmänräpäyksellä tuli paljon asiaa taivaalliselle Isällemme. Henki huokasi povessamme: "Ole kiitetty, Isä, mittaamattomasta armostasi! Isä, rakas Isä, varjele nyt minua kaikesta synnistä ja anna minun olla kuuliainen lapsesi!" Sitten olemme, veljet ja sisaret, eläneet jatkuvaa rukouselämää Jumalan yhteydessä. Me emme ole rukoilleet näkyvin muodoin ja menoin, saadaksemme hurskaan ja hyvän kristityn nimen, vaan meitä on johtanut hiljaisiin sydämen huokauksiimme sisäinen tarve, hätä kiusausten piirittäessä ja kiitollisuus Isää kohtaan Hänen ihmeellisestä armostaan ja huolenpidostaan. Näidenkin seurojen aikana sivulliset tarkkaajat eivät ole täällä paljonkaan rukousta havainneet, mutta sittenkin tämä temppeli on ollut täynnä rukousta. Kun kotihuolet ovat saapuneet painamaan, olet huokaillut, matkaystäväni: "Herra, auta ja armahda!" Kun ovat muistuneet mieleen ne synnin loassa rypevät tuhlaajalapset, olet anonut: "Herra, armahda minua, sillä saatana kiusaa kovasti poikaani ja tytärtäni!" Kun puhuvainen veli on noussut tälle paikalle, olet sisimmässäsi sopertanut: "Avaa, Herra, sanasi ovet! Murra, Isä, köyhälle lapsellesi taivaan leipää!” Kun armonvirrat ovat kohisten kulkeneet sielusta sieluun ja sinunkin kylmä sydämesi on hieman lämmennyt, olet kiittäen sanonut: "Ole kiitetty, Herrani Jeesus, ole kiitetty, kiitetty!"

Kun seurakunta eli tällaista elämää, oli sillä voima vaikuttaa myös ulospäin. Helluntain tulen kanssa kosketuksiin joutuneet maailman ihmisetkin tulivat järkytetyiksi, pelon valtaan. Tämän maailman keinotekoinen jumalisuuden touhu jättää suruttomat välinpitämättömiksi. Mutta missä helluntaina sytytetty liekki vieläkin leimuaa, siellä joudutaan tinkimättömästi ratkaisun eteen. Sana kaivelee niitä kaikkein arimpia ja peitetyimpiä kohtia omissatunnoissa. Kiitosäänet vavahduttavat sisintä. Toiset tällöin pahentuvat elävään seurakuntaan ja sen merkkeihin. "He ovat täynnä makeaa viiniä! Tuo on epäraitista hurmausta!" Muutamat tuntevat piston sydämissään, uskovat sovintosaarnan, saavat sisäisen rauhan ja ilon. Missä uskova kansa viettää helluntaijuhlia Hyvän Paimenen ympärillä, siellä ulkopuolella olevaiset jakaantuvat jyrkästi kahtia, myötä tai vastaan, kukaan ei jää välinpitämättömäksi. Jumala varjelkoon meitä, veljet ja sisaret, ettei seuramenomme koskaan painuisi tämän maailman hengellisyyden latteisiin kaavoihin niin, että ihmiset pahentumatta tai parannukseen taipumatta poistuvat kokouksistamme!
Edelleen kerrotaan, että Pyhän Hengen saaneet ihmiset luopuivat omaisuudestaan. He kantoivat tavaransa apostolien eteen, ja nämä käyttivät ne seurakunnan yhteisiin tarpeisiin, nimenomaan köyhien ja leskien holhoamiseen. Tätä ei ole kirjoitettu laiksi tai säännöksi. Apostolien kirjeistä me huomaamme, että muissa seurakunnissa säilyi yksityisomaisuus. Mutta tämä kertomuksen kohta on merkkinä vain siitä, miten taivaallisen rikkauden päästessä sydämiin, mammona tuli halvaksi. Niin nytkin. Kun kurja syntinen tulee rikkaaksi Kristuksessa, tuntuu siltä, että vaikka keppikerjäläisenä tämän lyhyen viipymiseni ajan vaellan, kunhan vain avatun paratiisin portit odottavat matkan päässä! Samoin tulevat halvoiksi armon aarteiden rinnalla kaikki muutkin ajalliset arvot. Taivaallinen isänmaa on ensi sijalla, maan päällä oleva vasta toisella!


Riemulla ja yksinkertaisuudella

Jokapäiväisen leipänsä nauttivat alkuajan kristityt riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella kodeissaan. Katsokaahan, uskoton ihminen turvaa omien kättensä voimaan ja oman järkensä terävyyteen. Hän syö itse ansaitsemaansa leipää, syö sitä joko ylpeästi kerskaten tai muristen ja napisten. Niin teimme mekin suruttomina ollessamme. Mutta kristityiksi tultuamme olemme nauttineet armoleipää. Vaikka olemmekin tahtoneet olla uutteria jokapäiväisen elämänkutsumuksemme suorittamisessa, olemme leivän pyytäneet taivaalliselta Isältä pelkkänä lahjana ilman mitään meidän ansiotamme tai mahdollisuuttamme. Olemme Häntä joka murenesta kiittäneet, ja olemme koettaneet tyytyä kuivaankin kannikkaan.

Alkuseurakunta oli edelleen Jumalan kiittäjien lauma. Niin on yhä. Missä Pyhä Henki pitää seurakuntaa koossa, siellä ollaan kiittäen taivaan tulilla lämmittelemässä. Siellä kiitetään Herraa hiljaisin sydämen huokauksin. Toisinaan sydänten ahtaat astiat täyttyvät niin, että sisäinen riemu kuohuu yli laitojen, kuuluu valtavia kiitoshuutoja. Niin kävi helluntaipäivänä, niin Korneliuksen huoneessa.
Ja vihdoin: "Herra lisäsi heidän yhteyteensä niitä, jotka saivat pelastuksen." Siinä on yhdessä lauseessa sanottu paljon. Herra lisäsi! Apostolit saarnasivat parannusta ja syntein anteeksiantamusta, mutta Jumala teki kristityitä. Tässä mielessä on vieläkin turvallista tehdä Jumalan valtakunnan työtä. Me heikot kaidan polun matkaajat koetamme uskottomille kirkastaa heidän vaarallisen tilansa, mutta ainoatakaan omaatuntoa me emme pysty herättämään. Herra sen tekee parannussaarnojemme alla. Me julistamme sovintosaarnaa Kristuksen täydellisestä lunastusteosta, saamamme viran mukaisesti, mutta samalla olemme tietoiset siitä, ettemme voi uskoa yhdenkään katuvaisen sydämeen antaa. Senkin tekee vain Herra meidän saarnaamamme evankeliumin alla. Näin ollen me vähävoimaiset kristityt, emme lisää seurakuntaa, Herra se on, joka levittää taivaan tulta kaatamassaan kaskessa. Herra lisäsi pelastuvia. Seurakunta rupesi kantamaan näitä uusia tulokkaita heti täysinä taivaan perillisinä Kristuksessa. Heidän autuutensa ei jäänyt puntaroinnin ja epäluulojen varaan. Meidän lihassamme ja veressämme on niin lähellä omanvanhurskauden vikoileva vanha mato. Monestakin parannuksen lupauksien antajasta jäämme ajattelemaan: "Annapa olla, mikähän tuostakin syntyi!" Tällainen mieliala on syntinä hylättävä. Me saamme iloisesti luottaa siihen, että Herra suorittaa autuuttavan työnsä täydellisesti. Saamme tervehdellä vasta Isän huoneeseen saapuneita; tuhlaajapoikia täysinä veljinä Kristuksessa, Jeesuksen veren puhtaudessa, yhtä taivaskelpoisina kuin itsekin olemme saman sovintaveren kautta.
Jumala lisäsi autuaaksi tulevaisia seurakunnalle, "heidän yhteyteensä". Isä synnytti lapsensa, äidin, seurakunnan helmaan, ei siis sinne ja tänne moniin eri joukkoihin, lohkoihin ja lahkoihin! Seurakunta on nimittäin yksi yhtä varmasti kuin meillä on vain yksi Paimen, joka on pannut henkensä lammasten edestä.

Tällainen oli alkuseurakunnan ohjelma. Eikö tämä ole meidänkin ainoa ohjelmamme, rakkaat matkaystävät! Niin kauan kuin tämä ohjelma on meidän, olemme varmat siitä, että kostumme voittajina kotiin, sillä tätä ohjelmaa seurataan siinä vanhassa tervatussa arkissa, jonka keula on käännettynä taivaaseen, ja jonka ruorissa seisoo Hän, joka sanallaan vaimentaa rajuimmankin myrskytuulen.

Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti joulukuu 1960
Oulun suviseurakokoelma 1935

_________________
On uskon kautta taivas määränpäämme,
ja perintömme siellä odottaa.
Kun uskoon, toivoon matkalla me jäämme,
niin kodin portti meille aukeaa.
SL 282: 5


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Heinä 2009, 20:40 
Poissa
pirteä

Liittynyt: 15 Maalis 2009, 23:21
Viestit: 289
Kiitos naista Havaksen puheista ja kirjoituksista. Han tuntuu tutulta vaikkemme koskaan tavanneet. Sisarensa Aili Havas oli perustamassa Shalhevetjaa eli Lahetysseuran toimipaikkaa Jerusalemiin. Hanen viimeisella kayntikerrallaan nain tyopaikan ikkunasta kuinka han seisoi iloisena pihalla jaksamatta huoneisiin kiipeilla. Siina vasta tarmonpesa ja fiksu nainen!


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 21 Heinä 2009, 09:03 
Poissa
Ylläpitäjä

Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00
Viestit: 3548
Taavetti kirjoitti:
- - Pyhä Henki on aina kokoava voima. Se sulattaa uskovaiset ihmiset eläväksi yhteisöksi. Se ei synnytä erillisiä kristityitä, yhtä yhteen loukkoon, toista toiseen, vaan se muodostaa Hyvän Paimenen ympärille yhden lauman. Se liittää yhteen päähän, Kristukseen, yhden ruumiin, jonka jäsenet ovat veljellisen rakkauden sitein saumattomasti toisiinsa yhdistetyt. Missä helluntain liekki on leimahtanut, siellä on pyhien yhteys! Näin ei ole tämän maailman jumalisuudessa. Siellä on kyllä etsiviä ja heränneitäkin sieluja, mutta niillä raukoilla ei ole hengellistä kotia. Ei siellä tunneta toinen toisiaan sydämen kautta, kun keskinäinen avonaisuus puuttuu. Ei siellä anna toinen toisestaan sitä sydämellistä todistusta, että veljien ja sisarten nimet ovat kirjoitettuina elämän kirjaan taivaassa. Eivät siellä näy ne muutkaan todellisen seurakuntaelämän tuntomerkit, joita tekstimme kuvaa. Kun täten seurakunta on kateissa, on se merkki siitä, ettei ole Pyhän Hengen tultakaan. Seurakunnaton hartauden touhu on hengetöntä jumalisuutta.
- -
Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti joulukuu 1960
Oulun suviseurakokoelma 1935


Tuossa lienee kiteytettynä Havaksen seurakuntakäsitys.

_________________
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 14 Syys 2009, 20:36 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
Ainoa perusta

ROOM. 5: 1
Seurapuhe vuosien takaa.

Me kuulimme tässä apostoli Paavalin puhuvan Rooman kristityille Jumalan rauhasta. Täällä juhlaväen joukossa voi löytyä sellaisia ihmisiä, joilta aina on puuttunut Jumalan rauha, ja joilta se puuttuu tälläkin hetkellä. Olemme lukeneet tuhlaajapojasta, joka joutui nälkäkuoleman partaalle vieraalla maalla. Häneltä puuttui rauha povesta. Löytyy vieläkin niitä, joiden sydämestä puuttuu Jumalan rauha. Kun synnin polkuja kuljet, on varsin paha olla. Kun saavut Jumalan sanan ääreen, iskee säilä poveesi.

Toisinaan ihmettelevät ihmiset seuroissa, mistä tuo saarnaaja tietää minun rikkomukseni ja omantunnon haavat, sekä sen sairauden. Tämä johtuu siitä, että Jumalan sana kirkastaa ihmisen sydämen tilan. Silloin joutuu ihminen lukemaan sydämen tilikirjaa, ja se ilmoittaa kuoleman. Nytkin on sellaisia, joiden sydämeen on Jumalan laki iskenyt. Kuuluu sisimmässä Jumalan, ääni: - "Tuossa tilassa hukut." — "Taivaallinen Isä tahtoo rauhaa. Isän tahto ei ole, että lähdet täältä pois samana. Vaan Isä toivoo, että sinunkin sielussasi asuisi se Jumalan rauha, josta Paavali kirjoittaa Rooman Jumalan lapsille. Voimme sanoa sen, että kaikki Jumalan lapset yhtyvät Jumalan sydämen laatuun. Ei ole meillä muuta tarkoitusta, kuin siunata sinua. Sinuakin. Ja me, Isän palvelijat, kannamme valkeat vaatteet, ja toivomme, että puet ne päällesi, ja että sinusta tulisi rauhan lapsi.

Nämä apostoli Paavalin sanat on kirjoitettu Jumalan lapsille. On kirjoitettu, että me olemme tulleet vanhurskaiksi Jumalan edessä. Se ei ole siis enää tulemisessa. Mutta taivaasta katsotaan aivan puhtaana, aivan taivaskelpoisina. Emme osaa aina katsoa näitä asioita taivaan kannalta, vaan katsomme maan kannalta. Silloin huomaamme paljon niitä asioita, jotka peljättävät meitä. Tällaiset kohdat ovat siunattuja. Olemme kaikin nytkin vanhurskaat, niin moni kuin nyt uskoo. Vanhurskaus on saavuttu aivan vain uskolla. Jos muistat sen, kun vanhurskaus puettiin meille, silloin ei ollut meillä mitään muuta kuin usko. Jos ajattelet oman katumuksen syvyyttä, niin se näyttää kovin matalalta. Täytyy sanoa: "Voi, kuinka veriset synnit!" Ei muuta kuin katumusta vain. Näin ei katumuskaan tullut perustukseksi. Niin on nytkin. Emme nytkään siksi ole vanhurskaat, että tuntomme on elävä. Meillä on nytkin vaivaa siitä, ettemme kyllin hyvin tunne kehnouttamme.
Vanhurskaus ei lepää itsetuntomme perustuksella. Sinä, veljeni ja sisareni, olet vanhurskas, kun uskot Herraan Jeesukseen, ja pidät kiinni siitä, että syntimme on anteeksi annettu. Tämä usko perustuu Herraan Jeesukseen. Mitään muuta avun lähdettä ei ole ollut eikä ole. Kun uskoon tulimme, niin meille Jeesuksen sovintosaarna saarnattiin. Sanottiin Johanneksen tavoin: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!"
Uskomme uhriin, joka maksoi velkamme. Ei ole vieläkään muuta apua, kuin Siionin avoin lähde. Tämä lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan kumpua nytkin keskellämme. Uskomme, että Jumala on nytkin keskellämme, avaa kirjoituksia, ja kirkastaa Golgatan voittoa, näyttäen sovintasaarnan kautta, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että lähetti ainoan Poikansa. Hän rakasti niin, että otti synnin ja laski sen oman Poikansa kannettavaksi. Jeesus otti kuorman vapaaehtoisesti. Hän kantoi kuorman Getsemanesta Golgatalle. Hyvä Paimen pani vapaaehtoisesti henkensä lammasten edestä. Tätä saarnataan siinä tarkoituksessa, että jokainen Jumalan lapsi siihen kiinni tarttuisi uskolla. Jos niin teemme, niin nytkin olemme vanhurskaat, ja meitä katsotaan taivaaseen
kelvollisina.

Apostoli lausuu, että tällaista uskoa on seuraava Jumalan rauha. Monta kertaa joudutaan rauhaa etsimään väärältä paikalta. Vihollinen painaa katsomaan omaa sisimpää. Siellä on kiivas taistelu. On henki ja liha vastakkain. Ajattelemme: "Minulla pitäisi olla rauha, mutta missä se on?" Rauhamme on Kristus, muistamme tällöin sen. Hän se vaiheaidan särki. Emme etsi sydämestämme rauhan perustusta. Sieltä löydämme epäilyksiä ja synnin kiusauksia. Me saamme muistaa, että vanhurskaus on Isän oikealla puolella, se on Kristus. Sitä ei ryöstä saatana. Se on tallella. Kun tämän muistamme, niin on hyvä olla. Saatamme katsoa kuolemaa silmästä silmään ja sanoa: "Amen, tule Herra Jeesus! Sinua olen jo odottanut".

Vihollinen koettaa sotkea armon pohjaa ja perustaa. Silloin joudumme ajattelemaan: ”Pääsenkö lainkaan perille?" Mutta kun me jälleen tunnemme kallion jalkaimme alla, niin näemme tien päässä avoimet Jerusalemin portit. Näkyy se valkopukuinen joukko, joka on jo taistelunsa taistellut, ja on puettu pitkiin Karitsan veressä valkaistuihin vaatteisiin.

Apostoli Paavali ei tahdo kuitenkaan antaa yksipuolista kuvaa kristityn sieluntilasta, sillä hän tietää, että Jumalan, lapsi joutuu monella tavalla vaivatuksi. Hän kirjoaittaa: "Mutta ei ainoasti siitä, vaan me kerskaamme meitämme vaivoissa jne." Nuo vaivat johtuvat meille eri syistä. Suurin vaiva on vanha ihminen. Savimaja on painona kuolemattoman sielumme ympärillä. Tahtoisimme olla pyhiä ja hyviä. Toivoisimme, ettei kärsimättömyyttä ja saastaisia ajatuksia tulisi mieleemme. – Löydämme lihassamme kaikkea tätä. "Liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan jne." Monta kertaa olemme yhtyneet Paavalin kanssa huokaamaan: "Kuka päästää tästä synnin ja kuoleman ruumiista?" Saatamme kuitenkin olla turvattuina ja rohkeina kulkea päivää kohti, jolloin savimaja puretaan ja saamme uuden synnittömän asunnon.
Vaivaa tuo myös maailma. Eikä mikään olekaan niin vainottua maailmassa, kuin uskonvanhurskaus. Jos tätä lakataan saarnaamasta, niin risti otetaan pois. Mutta Paavali saarnasi, että ihminen tulee uskon kautta vanhurskaaksi, ilman lain töitä! "Kyllä nytkin maailma suuttuu, kun tätä saarnataan. Maailma suuttuu, kun uskomme Jeesuksen syntisten vapahtajaksi, ja Hänen veressään syntimme anteeksi, sekä uskomme pääsevämme taivaaseen, kun matkamme päättyy. Tämän uskon ympärillä nytkin kiristellään hampaita. Psalmista on jo veisannut kuitenkin: "Sinä
valmistat minulle pöydän vihollisteni keskellä" (Ps. 23:
5). Toisinaan nuo vaivat täällä nousevat sellaiseen valtaan, että tunnemme, ettemme ole tekemisissä oman syntisen luontomme, emmekä maailman kanssa, vaan itse saatana on luonamme. Usein valvomme yötä, etsimme mieleemme edes yhtä raamatunlausetta, mutta ei löydy. Vihollinen kuiskaa: "Et tule sinä eivätkä toiset autuaaksi!„Silloin olemme kuoleman varjon laaksossa. Silloinkin ”Sinun vitsasi ja sauvasi tukevat minua"! (Ps. 23:4).
Usein ajattelemme, että kun ovat hyvät tuntemiset, silloin on Herra läsnä ja päinvastoin. Jätätkö sinä, äiti, sairaan lapsesi ja olet terveen kanssa? Eikö ole niin, että olet sairaan lapsen luona, ja jätät terveen? Paljon ennemmin taivaallinen Isä tekee näin. Juuri silloin hädän hetkellä, on hän meidän kanssamme, antaen meille lohdutusta ja johdattaen mieliimme: "Hän on sovinto meidän syntiemme edestä, eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailman."
Jos sanottaisiin, että hän on sovinto vanhurskaitten edestä, niin silloin voisi ajatella köyhä Jumalan lapsi: "Kyllä se paremmille kuuluu, mutta ei minulle huonolle." Mutta kun Jeesus on sovinto koko maailman syntien edestä, niin silloin minäkin, maan mato, saan tarttua Jumalan armoon. Siksipä saatamme kerskatakin, kun saatana ja maailma riehuvat. Saatamme sanoa, että tällaisella raukalla on lunastaja, joka on avannut taivaan oven, ja ottaa vastaan minutkin. Siinä suuressa seuraväessä, joka on vaatteensa Karitsan veressä valaissut.

Armo on laskeutunut matalalle keskellämme. Saatamme sanoa, että me seisomme Jumalan armossa. Emme voi seisoa oman vanhurskautemme, katumuksemme tai rukouksemme pohjalla. Emme voi seisoa muuta kuin armossa. Jäämme siis seisomaan armoon, ja turvaamme siihen vereen, joka armon perustus on. Turvaamme siihen vereen, joka kuuluu jokaiselle katuvalle syntiselle. Jeesuksen veressä ovat nytkin kaikki synnit anteeksi. Amen.

Wäinö Havas:
Siionin Lähetyslehti kesäkuu (?) 1960

’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’

Aina on parempi pitää asioista huoli edeltäpäin, kuin surra niitä perästäpäin.
Luther.

Siionin Lähetyslehti kesäkuu (?) 1960

_________________
On uskon kautta taivas määränpäämme,
ja perintömme siellä odottaa.
Kun uskoon, toivoon matkalla me jäämme,
niin kodin portti meille aukeaa.
SL 282: 5


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 19 Joulu 2009, 11:58 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
1957 Siionin Lähetyslehti


Menkää kaikkeen maailmaan




Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. (Mark. 16: 15)

Jumalan antama tehtävä

Sananjulistus on Jumalan antama tehtävä. Jo vanhan testamentin profeetat nousivat huutavan ääniksi kansan keskuuteen Herran käskystä. Heille tuli Herran sana. Me uuden liiton saarnamiehet olemme tehtävässämme Jeesuksen antamalla valtakirjalla. Mestari sanoi opetuslapsilleen: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" (Mark 16: 15).
Jotta sanansaarnaaja tulisi tehtäväänsä soveliaaksi, täytyy hänen saada puhdistus synneistään. Jesajan huulia kosketti armoalttarilta otettu tulinen hiili, ja Herran palvelija lausui hänelle ihanan synninpäästön: "Katso, tällä olen minä ruvennut huuliis, että sinun pahat tekos otettaisiin sinulta pois, ja sinun rikokses olis sovitetut" (Jes. 6: 6-7). Vasta tämän jälkeen profeetta saattoi nöyrästi mutta varmasti lupautua Herran työhön. Oikeiden Jumalan valta- kunnan työmiesten on tarvinnut tänäkin aikana kulkea näiden kokemusten läpi.
Synninhädässämme olemme kuulleet Kristuksen seurakunnassa kalliin sovintosaarnan siitä Jumalan Karitsasta, joka Golgatan ristillä pois otti meidänkin syntimme. Jumala on tämän evankeliumin alla sytyttänyt uskon syntisiin sydämiimme, ja taivaallisen rakkauden tulinen virta on huuhtonut puhtaiksi omattuntomme ja huulemme, Pyhän Hengen tuli on laskeutunut sisimpäämme. Kun näin itse uskomme, silloin myös muille puhumme. Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Kristuksen rakkaus vaatii Herran työhön. Voi meitä, ellemme evankeliumia julista! — Ne ovat siis Siionin avoimet lähteet, joiden partaalla todellisia pappeja vihitään, ja vihkijänä on Pyhä Henki.

Maallikkopuhujaveljet

Tällä tavalla kaikki Pyhän Hengen saaneet ja Pyhän Hengen kuljettamat ihmiset ovat kuninkaallisia ja hengellisiä pappeja täällä maan päällä. Mutta Herran seurakunta on kaikkina aikoina kutsunut keskuudestaan Hengen lahjoilla varustettuja miehiä erikoiseen sananpalvelijan tehtävään. Niin esimerkiksi Barnabas ja Saulus erotettiin lähetystyöhön. Siitä kerrotaan:

”Mutta Antiokian seurakunnassa oli muutamia prophetaita ja opettajia, Barnabas ja Simeon, joka Nigeriksi kutsuttiin, ja Lukius Kyreniläien ja Manahen, joka Herodes tetrarkan kanssa kasvatettu oli, ja Saulus. Kuin siis nämät Herraa palvelivat ja paastosivat, sanoi Pyhä Henki: 'eroittakaåt minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut. Ja kuin he olivat paastonneet ja rukoilleet ja kätensä heidän päällensä panneet, päästivät he heidät menemään. (Apt. 13: 1-3).

Kun tänä etsikonaikana Herran tuli Lapissa syttyi, kutsui rovasti Laestadius itselleen uudensyntymisen armon saaneita maallikoita työkumppaneikseen. Kun kristillisyys sitten levisi yhä kauemmaksi, kävi niin, että kunkin paikkakunnan kristityt sielujen tarpeen pakottamina valitsivat joukostaan jonkun nuoren miehen sanan selittäjäksi. Tavallisesti jonkun vanhan saarnaajan läsnä ollessa asianomainen sitten liikutusten vallitessa siunattiin tehtäväänsä. Näin tuli nuorukaisesta aluksi paikallinen puhuja. Mutta jos Jumala hänelle lahjoja lisäsi ja hän perehtyi yhä paremmin Raamattuun, saattoi seurakunta lähettää hänet jonkun vanhemman saarnaajan kanssa lähetysmieheksi sellaisille paikkakunnille, minne herätys ei vielä ollut levinnyt, tai muiden paikkakuntien Jumalan lapset kutsuivat hänet seurojen pitoon luokseen. Lähettämättömiä ja kutsumattomia saarnaajia on tässä kristillisyydessä aina vierottu. Lujuus tässä asiassa on ollut herätysliikkeellemme suureksi siunaukseksi.

Kaksin ja kaksin

Suureksi siunaukseksi kristillisyydellemme on aivan ilmeisesti koitunut myös se raamatullisiin esikuviin perustuva tapa, että puhujat kulkevat saarnamatkoillaan kaksin ja kaksin. Matkojen ulkonaisetkin rasitukset ja vaivat tulevat sillä tavoin tasatuiksi. Lauman kiintyminen yhteen ainoaan henkilöön tulee estetyksi. Puhuvaiset veljet ottavat myös rakkaudella vaarin toistensa opetuksen ja vaelluksen puhtaudesta, sekä tukevat toisiaan kaikkinaisissa sisäisissä kiusauksissa ja uupumuksen uhatessa.

Sanaa selittäessään ovat tämän kristillisyyden puhuvaiset miehet tavallisesti istuneet pöydän ääressä: Toinen on lukenut tekstin ja toinen on sitten tekstin johdolla puhellut, mitä Herra kullakin kerralla on nähnyt hyväksi kuulijoille ja saarnaajalle itselleen kirkastaa.

Pysyttävä Raamatussa

Pääasia Herran seurakunnan sananjulistuksessa on se, että kukin saarnaaja puhuu puhdasta Jumalan sanaa, so. kiinteästi pysyy Raamatussa. Joka puhuu, puhukoon Jumalan sanoja! Tässä kohdassa onkin Kristuksen seurakunnan palvelijoilla aina ollut nöyrä arkuus. Ei ole uskallettu avata suuta saarnaamaan ilman Pyhää kirjaa. Seuroissamme on aina saarnaajan edessä avoin Raamattu. Siitä luetaan yleensä pitkä teksti, tavallisimmin sovitetaan nykyaikaan ja kuulijoihin. Valitettavasti tämä paljon siunausta tuottanut kristillisyytemme vanha tapa pyrkii muutamilta saarnaajilta unohtumaan. Ylpeä ihmisluonto haluaisi pitää komeita saarnoja, ja silloin tahtoo Jumalan kirjoitetun sanan
kallioperustus luiskahtaa jalkojen alta. Vaalikaamme siis, puhuvaiset veljet, tätäkin entisiltä matkamiehiltä saatua perintöä!

Kun Raamatussa tiukasti pysytään, kaikuu julistuksessa kaksi pääsäveltä: parannus ja syntien anteeksiantamus, armo ja totuus, laki ja evankeliumi. Lain saarna kuuluu suruttomille ja ulkokullatuille synnintunnon herättämiseksi. Evankeliumia julistetaan kaikille luoduille. "Armolla ruokitaan, totuudella nuhdellaan ja neuvotaan kaidantien matkaajia. Oikea Herran palvelija jakaa näin kullekin määrätyn osan - määrätyllä ajalla. Tämä on sitä uskollisuutta, jota Isän huoneenhaltijoilta vaaditaan (Kor. 4: 2). Ihmisorjuus ja oman mukavuuden etsiminen ei tässä saa tulla esteeksi, ei myöskään oman kunnian pyytäminen tai jonkun muun ajallisen edun halajaminen.

Saarnaamalla ei tulla autuaaksi, vaan uskomalla

Kukaan saarnaaja ei tule saarnaamalla autuaaksi, vaan meidän puhuvaistenkin miesten tulee uskossa ja puhtaalla omallatunnolla vaeltaa. Paavalikin todistaa itsestään, ettei hän tiedä mitään olevan omallatunnollaan (Kor. 4: 4). Jos saarnaaja kadottaa hyvän omantunnon ja on jatkuvasti Pyhän Hengen äänelle tottelematon, hämärtyy helposti myös oikea valo Jumalan sanasta. Likainen torvi antaa epäpuhtaan äänen. Silloin suistutaan joko lakihengellisyyteen tai lihalliseen vapauteen, ja moni kristitty rukka voi tulla eksytetyksi ja suuri turmio matkaan saatetuksi.

Päämääränä Herran työssä on Jumalan kunnia, ihmissielujen pelastus ja Kristuksen seurakunnan rakentaminen. Kaikesta sanan vaikutuksesta on yksin Herra saava ylistyksen. On tympeää kuulla, jos joku meistä puhujista, aivan kuin kerskaten kertoo suurista kuulijakunnista, joita on ollut hänen seuroissaan. Kymmenistä parannuksentekijöistä, joita hän on siunannut, kiitoslauseista, joita se tai se pappi on antanut hänen saarnoistaan jne. Silloin on suuri minä pyörähtänyt Kristuksen eteen. Huono merkki on usein myös se, jos seurakuntiin jää epäsopua jonkun saarnaajan käynnin jälkeen. Tuollaiseen kalinaan voivat olla paikkakunnan kristitytkin syypäitä. He ovat esim. liiaksi kiintyneet puhujain persooniin, kuten oli käynyt Korintossa. Mutta usein on syy puhuvaisessa veljessä itsessään. Hän on noussut korkealle jalustalle, ja sieltä käsin ankarasti arvostelee, vieläpä parjaa työtovereitaan. Laumaa on näin helppo hajottaa. Jumalan tahto on se, että kaikki Jumalan valtakunnan työmiehet olemme kokoamassa, kihlaamassa ihmisiä Kristukselle ja rakentamassa ja vartioimassa Siionin muuria. On kallista, että meillä on se sydämellinen todistus toinen toisistamme, että veljien nimet ovat elämän kirjassa taivaassa. Sellaisen todistuksen antoi Paavali työkumppaneistaan (Fil. 4: 3).

Sanankuulijain tehtävä

Sanankuulijoilla on omat velvollisuutensa. Heidän olisi ensinnäkin oltava ahkerasti sanan kuulossa. Ei pidä antaa ylön yhteistä seurakuntaa, kuten muutamain tapa on (Hebr. 10:25). Toiseksi on tarkasti seurattava saarnaajain puhetta, ei vikovalla mielellä, mutta kuitenkin terveellisessä ja nöyrässä hengessä arvostellen. Meidän olisi kuulijain penkillä aina avoimin korvin ja sydämin tarkattava, puhuuko puhuja omiaan vai Jumalan sanaa. Emme koskaan saisi niin kiintyä kenenkään puhuvaisen veljen persoonaan tai niin joutua tunteittemme hallittaviksi, että tämä jää pois. Emme saisi enää olla lapsia, joita kaikkinaisissa opetuksen tuulissa heitellään (Ef. 4: 14).

Kuulijain tulisi myös rukoilla opettajainsa puolesta. Sitä pyysi esim. Paavali melkein jokaisessa kirjeessään. Mm. efesolaisille hän kirjoittaa: "Ja rukoilkaa minunkin tähteni, että minulle puhetta annettaisiin avoimella suulla rohkiasti puhuakseni, ja niin tiettäväksi tekisin evankeliumin salaisuuden, jonka käskyläinen minä näissä kahleissa olen, että minä niissä rohkiasti puhuisin, niin kuin minun puhua tulee" (Ef. 6' 19, 20). Me saarnaajat olemme lihamme puolesta tavallisia syntisiä uskovaisia. Meilläkin on lankeemisen vaara joka hetki. Kullakin kristityllä on omat kiusauksensa, mutta puhuvaisilla veljillä on noiden yhteisten kiusauksien lisäksi omat erikoiset, itse saarnatoimeen liittyvät kiusauksensa. Masentumisen ja uupumisen vaara on erikoisen suuri, sillä maailma ja valheveljet parjauksillaan ja kiivaudellaan tekevät tien todelliseksi läkähdyttäväksi ristin tieksi. Paisumisen vaara on ehkä edellistäkin suurempi — ainakin vahingollisempi se on, sekä itselle että koko Kristuksen laumalle.
On vaikeata säilyttää sielun sisäinen tasapaino kunnian ja kiitoksen ja toisaalta pilkan ja panetuksen välillä. Tämä tulee kaikkien uskovaisten muistaa, ja omia asioitaan Isän sydämelle kantaessaan, huokailla myös meidän edestämme, jotka muille saarnaamme, ettemme vain itse mihinkään sielun vahinkoon joutuisi.
Seurakunnan olisi sanan alle saapuessaan myös tarkoin muistettava, että oikea seurasiunaus on kotoisin taivaasta eikä puhujista. Raamattu on lukittu kirja, ellei Herra itse sitä armossaan avaa. Jumala yksin antaa puhujalle oikeata puhetta. Älkää koskaan, veljet ja sisaret, tulko seuroihin valmista kuulemaan. Vaan huokailkaa Hengessä, että Isä antaisi sanan ovien auki olla, ja vahvistaisi puhuvaista miestä niin, että armoleipä pieninä muruina putoaisi nälkäisiin sydämiin, ja Jumalan rakkauden tuli lämmittäisi niitä rintoja, jotka kylmät ovat!

Wäinö Havas

'''''''''''''''''''''''''''''''''
En tiedä, missä ja milloin tämä on ensi kerran julkaistu, mutta
Siionin Lähetyslehti helmikuun 1957 numerosta sen skannasin.

_________________
On uskon kautta taivas määränpäämme,
ja perintömme siellä odottaa.
Kun uskoon, toivoon matkalla me jäämme,
niin kodin portti meille aukeaa.
SL 282: 5


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 11 Huhti 2011, 19:12 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6894
Paikkakunta: Suomenselkä
Jumala lähetti omansa saarnaamaan,
Evankeliumia että ei maailma synnissä


Otteita kirkkoherra Väinö Havaksen pitämästä saarnasta Iisalmen suviseuroissa vuonna 1932. Tekstinä Mt. 5: 9-16. Katkelmat on otettu saman vuoden pöytäkirjasta sivuilta 35 – 42.


Jeesus on tässä puhunut autuaista ihmisistä. Hän on osoittanut, että murheelliset ovat autuaita sen tähden, että saavat lohdutuksen. Hän on kirkastanut, miten autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Nyt lukemassamme paikassa Jeesus muistuttaa opetuslapsillensa, millä tavoin nuo lohdun saaneet murheelliset ja nuo puhdassydämiset suhtautuvat ympäristöönsä. Hän sanoo: "Autuaita ovat rauhantekijät sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi!" Apostoli Johannes kirjoittaa: "Katsokaa,
millaisen laupeuden Jumala on meille osoittanut kun meitä Hänen lapsiksensa kutsutaan!"
Tuo Jumalan lapseus on tuonut meille suuren onnen. Maailman ja perkeleen lapsina olimme onnettomia. Jos jotain onnen tunnettakin joskus oli, haihtui se pois. Pohjimmaltamme olimme aina onnettomia. Pahan omantunnon mato kalvoi povessa.

Mutta kun sovintosaarnan uskomisen kautta uudesti synnyimme Jumalan lapsiksi, niin autuus täytti rintamme. Sillä silloin pääsimme osallisiksi Jumalan suurasta rauhasta, kuten Paavali kirjoittaa Rooman kristityille: "Kun me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, on meillä rauha Jumalan kanssa meidän herramme Jeesuksen Kristuksen kautta."

Kun mekin siis uskoimme Jeesuksen omaksi vapahtajaksemme ja saimme Hänen veressään veriruskeat syntimme anteeksi, Jumalan ihana rauha laskeutui omilletunnoillemme ja meidän tuli sanomattoman hyvä olla. Tämä rauha on rikkautemme vielä tälläkin hetkellä, Jeesuksen ristillä tekemä rauha. Meidän ei tarvitse säikkyä ihmisten, maailman tai pahojen henkivaltojen nostamia myrskyjä. Kun mestari on purressa, tyyntyy tuuli. Jumalan rauha sydämessä saattaa turvallisesti matkaa tehdä suurimpienkin vaikeuksien keskellä täällä maan päällä. Ja vihdoin nukahtaa pois kuin pikku lapsi, jättäen henkensä Isän käsiin, varmana siitä, että Jeesuksen avaama taivas on edessä, Jumalan kansan sunnuntailepo odottamassa.

Suolana

Tämmöiset Jeesuksen kuvaamat ihmiset ovat sitten suolana maailmassa. Me tiedämme jokapäiväisestä elämästä, että suolaa käytetään mausteeksi, ja ennen kaikkea mätänemisen estämiseksi. Maailma mätänee synnissä.

Paljon on suruttomia, jotka vapaasti elävät himojensa ja halujensa palveluksessa. On paljon omavanhurskaita, jotka syntejänsä peittäen, parannukseen taipumatta heittäytyvät jumaliksi. Omatunto jää Jeesuksen verellä puhdistamatta, pintaa vain kiillotellen. Näin ihmiset mätänevät, sekä julki jumalattomuudessa, että väärässä jumalisuudessa. Meidän kristittyjen tulisi armon avulla olla suolarakeina tätä mätänemistä estämässä.

Meidän tulisi rakkaudella nuhdella ja kutsua parannukseen sellaisia ihmisiä, jotka lavealla tiellä suistuvat kadotusta kohti. Kun kahden kesken hellästi puhuttelemme esim. uskottomia omaisiamme, vaikuttaa se usein enemmän, kuin komea lakisaarna.

Rakas taivaallinen Isä antakoon Sinulle, veljeni ja Sisareni, voimaa tällaiseen hengelliseen pappeuteen siinä ympäristössä, missä elämänkutsumustasi suoritat. Älä koskaan sulje suutasi silloin, kun Pyhä Henki kehottaa sinua nuhtelemaan ympäristöäsi synnistä. — Samoin meillä pitäisi olla voimaa korkeudesta myöskin ojentamaan Raamatun sanoilla väärässä Jumalisuudessa itseään pettäviä lähimmäisiämme. Kun tässä työssä olemme koettaneet armon opastamina olla, olemme joutuneet siihen maineeseen, että me olemme maailman ahdasmielisimpiä olennoita.

Rakkaudella

Mutta ei mahtaisi olla oikeata rakkautta se, jos antaisimme jonkun luonnollisesti eksyneen naapurimme kiertää kehää korvessa ja lopuksi nääntyä sinne. Ei, rakkaus panisi neuvomaan tietä: "Tule tänne päin. Täällä on koti."

Samoin velvoittaa todellinen, taivaasta kotoisin oleva rakkaus näyttämään väärän, Jumalan sanalla vääräksi, olipa se ihmissilmin katsoen miten totista tahansa. Monasti tekisi mieli tässä kohden hieman tinkiä. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos suu hymyssä kaiken hyväksyisimme, mitä kristinuskon nimikkeellä varustettuna tarjotaan. Mutta rakas Isä varjelkoon meitä tällaisesta oman nahkamme säästämisestä, ihmiskunnian tavoittelusta ja ihmisten mielistelemisestä!

Rakkauden tiet ovat suoria ja suolaisia teitä! – Tässä kohden, veljet ja sisaret, meillä on myöskin suuria vaaroja. Maailma ei nimittäin enää vain suoranaisesti vainoa ja pilkkaa meitä, vaan se heittäytyy myöskin ovelasti makeilevaksi.

Se sanoo kunnioittavansa meitä ja meidän uskoamme, kunhan vain pidämme suumme kiinni ja annamme sille siivon rauhan sekä sen suruttomuudessa että sen ulkokullaisuudessa. Kun meitä oikein mielistellään, vaikeata on silloin nakata nuhteen suoloja. Olen pannut merkille omalle kohdalleni senkin, että rahvaalle on helpompi nuhteen sanoja puhella, kuin herrasmiehelle. Tahtoo puuttua tuota Johannes Kastajan mieltä, joka panee kuninkaallekin sanomaan: "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa!" Kun näin tunnemme puuttuvaisuutemme, tuntuvat kovin kalliilta nämä Jeesuksen suomat rakkauden neuvot, ettei vain suolamme menisi mauttomaksi, vaan että aina voisimme huutaa niille, jotka kuoleman varjon laaksossa värjöttelevät: "Tehkää parannus!"

Valona


Autuas ihminen on myös Maailman valo. Itsessämme meillä ei ole valoa. Se valo, jota säteilemme, on Kristus-valoa. Jeesushan sanoi myöskin itsestään: "Minä olen maailman valo!" Kristuksen kirkkaus loistaa meidän kauttamme silloin, kun me Hänestä saarnaamme. Niin Mestarimme asettikin parannussaarnan rinnalle myös syntein anteeksiantamuksen julistamisen: "Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille, sanoi Hän opetuslapsilleen. Näin Hän antoi meille viran sovinnosta saarnata. Näin Hän sääti meissä sovintosaarnan, kuten Paavali osoittaa. Kun Kristuksen rakkaus on päässyt sydämillemme kirkastumaan, emme ole malttaneet olla vaiti! Suu on puhjennut puhumaan sydämen kyllyydestä. On täytynyt ruveta kaikille kertomaan siitä, miten Kristus on sovinto koko maailman syntien edestä. Maailman jumalisuudessa on sellaista käsitystä, että meidän ensin pitäisi tutkia, onko katumus kyllin vilpitön, ja synnintunto kyllin syvä, sitten vasta muka saisimme evankeliumia saarnata. Ylpeä ajatus! Mitä sydänten tutkijoita me olemme. Jeesus käskikin yksinkertaisesti saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille. Hän itse julisti sitä mitä ihanimmalla tavalla esim. Nikodemukselle, vaikka tiesikin tästä oppineesta herrasta, että hän oli niitä Israelin mestareita, jotka eivät usko maallista eikä taivaallista.

Samoin mekin saamme puhua Jeesuksen lunastustyöstä kaikille ihmisille. Oma on kuulijan vahinko, jos sydämensä armon sanalta sulkee. Me kyllä tiedämme, ettei heräämätön ihminen evankeliumia tarvitse eikä sille sisintään avaa. Mutta sittenkin tarjoamme Jumalan pelastavaa rakkautta kaikille, sillä särkyneitä sydämiä voi olla sielläkin, missä niitä kaikkein vähimmin luulisimme löytävämme. Me saamme olla tässä Jumalan valkeuden levittämistyössä rohkeita. — Tällä tavoin Jumalan Siioni on valkeutena maan päällä. Sitä kaupunkia ei taideta peittää, joka vuorella on. Se ei pysy salassa siksi, että sen asuvaiset eivät voi jättää syntiä synniksi nuhtelematta ja armoa armoksi kirkastamatta.

Armohuone

Siionin asukkaat muodostavat myöskin Isän armohuoneen tänne maan päälle. Siinä huoneessa on paljon sytytettyjä kynttilöitä valaisemassa. Ne eivät ole irrallaan yksi siellä, toinen, täällä, vaan palavat kynttilänjalassa. Kun me suurina syntisinä uskoimme sovintosaarnan kohdallemme, sytytettiin meidätkin tällaisiksi Isän huoneen kynttilöiksi, ja meidät pantiin kynttilän jalkaan. Jumala ei synnytäkään itselleen yksinäisiä lapsia, vaan Kristuksen seurakunnan jäseniä. Näin me nytkin olemme kynttilöinä seurakunnan kynttilänjalassa valaisemassa niitä, jotka huoneessa ovat. Voi kun me kipeästi tarvitsemmekin valoa toinen toisiltammekin. Luisumme helposti synnin ja maailman rakkauteen. Veljien ja sisarten tarvitsee nuhdella meitä. Meiltä niin helposti unohtuu Jeesus, painumme epäilyksiin, näännymme ja rääkkäännymme. Tuntuu niin hyvältä, kun matkaystävät raamatun lujilla armolupauksilla lohduttavat meitä ja terästävät muistiamme siinä, että Kristus on ainoa autuutemme, viisautemme, pyhityksemme ja lunastuksemme. Paistakaa näissäkin seuroissa kynttiläpahaiset elävistä kivistä rakennetussa kirkossa. Neuvokaa ja lohduttakaa toisianne.

Jumalan kunniaa

Vaikka nyt Jumalan lapset näin työtä tekevät, ovat suolana ja valona maailmassa, niin emme siitä kunniaa saa emmekä sitä tarvitse. Meillä kaikilla on vahva turmeluksen savimaja kuolemattoman henkemme ympärillä. Luonnossamme on paljon ylpeyttä ja herkästi paisuvaa mieltä. Kunnia kuuluu siis yksin Jumalalle. Kun siis maailmastakin tulee ihmisiä parannuksen tekijöinä Isän huoneeseen, eivät he koskaan kiitä meitä, ei meitä evankeliumin saarnaajiakaan. Meistä kyllä sanotaan, kun me synnin päästöä käytämme raamattumme ja luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti, että me kiinnitämme ihmisiä itseemme. Mutta me emme ole vahingossakaan kuulleet, että joku palajava tuhlaajalapsi olisi armon käsitettyään ruvennut kiittämään saarnamiestä. Mutta monesti on heidän huuliltaan tulvahtanut tällainen kiitos: "Herra Jeesus ole kiitetty! Rakas Isä ole kiitetty!"

Näin veljet ja sisaret kun kynttilöinä olemme tässä Isän armohuoneessa maan päällä, niin tämän huoneen ikkunoista tuikuttaa taivaan tuli maailman pimeään yöhön. Tuhlaajapojat ja -tyttäret näkevät sen Suuren Tulensytyttäjän ylistäjiä, joka kerran sanoi: "Minä olen tullut tulta sytyttämään maan päälle!„

Väinö Havas
Suviseurasaarna Iisalmessa 1932, pöytäkirjakokoelma
Päivämies 30.6.1960
Väliotsikot skannaajan tekemiä

_________________
On uskon kautta taivas määränpäämme,
ja perintömme siellä odottaa.
Kun uskoon, toivoon matkalla me jäämme,
niin kodin portti meille aukeaa.
SL 282: 5


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 9 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia