Jumalan hyvyys vetää parannukseen
Kopioitu Lasten Siionin Joulu – lehdestä vuodelta 1953
Lainaamme tähän ”Kristillisestä Kuukausilehdestä” vuodelta 1883 rakkaan ja kalliin veljen Matti Kuulan kertomuksen siitä, miten Jumala on vetänyt häntä parannukseen. Kertomus on kirjoitettu ehkä pari tai kolme vuotta jälkeen hänen parannuksensa. Myöhemmin häntä Jumala kutsui valtakuntansa työhön evankeliumin saarnaajana. Paljon elää vielä (1953) kristityitä, jotka ovat saaneet iloita siitä evankeliumista, jota ”Kuula-Matti” on elämänsä viimeisinä, jopa useampina vuosikymmeninä saarnannut. Laulujakin on hän tehnyt. Sittemmin on hän jo saanut mennä uskollisen palvelijan osaan taivaaseen. Matti Kuula on säveltäjä Toivo Kuulan isä.
______________________________________
Lapsuus ja nuoruus
Jo varhain lapsuudessa noin viiden vuoden iässä, opin tuntemaan Jumalata, jolloin luin jo kirjaa hyvin sisältä. Usein lukissani sanoin: ”Voi, niin kovia ja häijyjä ihmisiä, jotka niin piinasivat Jeesusta, kun Hän kaikille niin paljon hyvää teki.” Mutta en silloin vielä tiennyt sitä, että Hänen piti juoda se kalkki, jossa koko maailman ja minunkin syntini olivat.
Minä olin kovin ilkeänkurinen äidilleni. Äiti oli hellä vaimo, mutta kuitenkin hän kuritti minua, ensin nuhteella, sitten vitsalla. Tästä en totellut, vaan puuduin, sillä en tiennyt, että lasten tulee olla vanhemmillensa kuuliaiset ja alamaiset.
Silloin alkoi minua Jumalan laki jo peljättää. Usein maatessa ja unissa se minua ahdisti monenmoisilla hirmuisuuksilla. Väliin kauhealla ja peljättävällä maailman lopulla, väliin hirmuisilla eläimillä ja vuorten päälle vyörymisillä jne., jotka nyt usein muistuttavat minua siitä, mihin joutuisin, jos kuolisin. Omatunto vaivasi: helvettiin. Silloin taas päätin, että sinne en mene, ennen olen kuuliainen äidille.
Kun olin 12-vuotias, kuoli ainoa veljeni, joka oli minulle sisaria rakkaampi. Sairastaessaan hän pyysi minua veisaamaan, mitä tein mielelläni. Juuri viime hetkelläkin hän sanoi: ”Matti, veisaa!” Minä aloin veisata: ”Sun haltuus rakas Isäni.” Kun olin sen virren veisannut loppuun, niin hän muutti kotiin. Minä jäin itkemään ja sanoin: ”Minäkin tahdon mennä taivaaseen.” Kuitenkin se halu vähitellen katosi.
Rippikoulua alkaessani olin taas hyvin kivettynyt. Sitten kävin rippikoulun kivettyneellä sydämellä. Se oli vain kuin pääsy ihmisten joukkoon ja rohkeampaan saatanan palvelukseen saamatta mitään muuta tuntoa asian kalleudesta. Mutta tultuani kotiin, saatuani ensi kerran syödä ja juoda kalliin Herran Jeesuksen ruumiin ja veren, oli sittenkin jäänyt tunnolleni raskas ja painava kuorma niistä kalliista sanoista, joita minunkin tunnolleni siinä tilaisuudessa laskettiin. Erittäin seuraavasta rukouksesta: ”…oikein uudistaisivat sen liiton, jonka he kasteessa tehneet ovat – ja niin he vapaalla aikomisella ylitse käydä, mitä he synnin päästössä Sinun pyhäin kasvois edessä luvanneet ovat.” Näitä tutkiessani pehmeni kivinen sydämeni. Sain ensi kerran nähdä sen pahan elämäni, jota olin siihen asti elänyt. Tästä seurasi polttava omantunnon tuska, katumus ja virtaavat kyynelet koko sunnuntain ehtoopuolen, saamatta rauhaa ja lohdutusta. Kunnian perkele ei antanut siitä kuitenkaan kenellekään puhua, vaan olin yksinäisyydessä, johon viimein nukuin. Aamulla herätessäni olin iloinen, että sain kivettyneen sydämeni rauhallisemmaksi, minkä kaiken luulin riittävän parantamaan elämäni. Mutta eipä käynytkään niin. Ei ollut voimaa luuloissani.
Sitten alkoi kaikkinainen rohkea synnin teko. Kuljin eksyksissä pimeyden poluilla, eikä ollut kummakaan, sillä niillä paikkakunnilla ei tiedetty valkeudesta, ei niin mitään. Seurakunnan papit olivat juomareita ja ilkeän voiton pyytäjiä, ”kalasseeraajia” ja kiukkuisia, joista ei pienintäkään valkeutta lähtenyt. Äitini, samoin kuin kumminikin oli körttilöinen. Muutoin hän kyllä minua rakasti, mutta taivaaseen hän ei tietä osoittanut, johon minulle usein halutti. Minä kun en koskaan nähnyt totuutta maailmassa, niin en myös koskaan totuutta seurannut. Äitini neuvot ja kyyneleet minua herättivät helvettiä pelkäämään.
Sotaväessä
Näin kuluivat sitten lapsuudestani 19 vuotta, jolloin kävin palvelemaan keisaria ja isänmaata Suomen kaartinpataljoonaan Helsinkiin. Siellä oli niin raaka ja jumalaton elämä, että voi kauhistus. Kun minä siellä ajattelin kodin hiljaista ja rauhallista elämää ja katselin kolmannesta kerroksesta alas kadulle, niin perkele käski heittäytyä alas. Mutta silloin tuli taas mieleeni kauhea iankaikkisesti vaivattujen elämä helvetissä. Tästä sain kovan helvetin pelon, ja kiitin Jumalaa, kun Hän vielä minut varjeli iankaikkisesta tulesta ja rukoilin, että Hän edelleenkin varjelisi. Haluni oli aina päästä taivaaseen pyhien yhteyteen.
Turkin sota
Niin tuli vuosi 1877, jolloin keisari Aleksanteri II alkoi miekalla vapauttaa sorretuita Turkin kynsistä, jolle matkalle hän itsensä valmisti valitsemalla ensin 40 rotevaa ja sotaan taidollista miestä varjelusmiehikseen, johon joukkoon minäkin lähdin vapaaehtoisesti 19 p. toukokuuta samana vuonna. Tätä matkaa en ikinä voi unohtaa suurten ja raskasten vaivain ja kuumuuden tähden. Mutta silloin oli omatuntoni niin nukuksissa ja sydämeni niin kivettynyt, ettei yhtään, ei yhtään ainoata muistutusta tullut mieleenikään siitä, kuinka kävisi, jos tällä matkalla tapettaisiin tai muuten kuolisin. Sitten vasta, kun oli jo 4 p. syyskuuta, ja meille annettiin tieto, että henkivartijat huomenna tappeluun. – Silloin tuli kiire ja hätä minullekin. Minä aloin rukoilla, niin kuin taisin, erittäin näillä sanoilla ja juhlallisilla lupauksilla: ”Kaikkivaltias Jumala taivaassa ja maan päällä! Sinä joka olet minutkin luonut ja tähän toimeen asettanut. Sinä olet jo luomispäivänä sen tiennyt, pitääkö minun tähän kaukaiseen maan poveen haudatuksi tuleman. Vaan tapahtukoon kaikki Sinun tahtosi! Kuitenkin rukoilen minä Sinua rakkaan poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että minut päästäisit täältä vielä terveenä rakkaalle kotimaalleni, kertomaan mitä kaikkea minä nähnyt olen. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi! Ja jos sinä minut vielä päästät täältä terveenä, niin en koskaan minä lakkaa Sinua kiittämästä, vaan julistan, että se oli suuri armo Jumalalta jne.” Vaan eipä niin käynytkään, sillä se oli lupaus omasta voimasta ilman Jumalaa ja Jumalan apua.
Kohta seuraavana, eli viidentenä päivänä jouduinkin tappeluun Lovasin kaupungin edustalla Bulgariassa. Kyllä siellä oli surkeutta. Näin miten toinen toisensa perästä haavoittui ja kaatui, jäivät kipuansa valittamaan. Turkkilaiset lennättivät lakkaamatta luotejansa, niin että ilma korvissa suhisi. Nyt tuli minun vuoroni. Noin neljä tuntia oltuani luotisateessa ja laskeuduttuani maahan pitkälleni jonkin suojan tai mättään varjoon, tuli turkkilainen luoti oikean jalkani pohkeeseen. Minä jäin siihen olemaan hiljaa, melkein hengittämättä koetellen jalkaani, tunteakseni, olivatko luut eheät. Kun en tuntenut erinomaista, niin lähdin konttaamaan ja hakemaan parempaa suojaa, jossa sitten jalkani sidottiin. Minut lähetettiin Venäjälle parantumaan.
Nyt oli minun toimeni tehty, sotani sodittu. Mutta enpä muistanutkaan kitittä Jumalaa, niin kuin olin luvannut. Kun hätä oli mennyt ohitse, niin kiitoskin unohtui. Näin lyhyet ovat hädän ja järjen lupaukset.
Toipilaana
Kun paranin terveeksi ja sain palata takaisin Helsinkiin, niin aloin taas surkeitten syntikumppanien kanssa onnetonta elämää, erittäinkin juoppoudessa, josta kaikki muutkin riettaudet lähtevät. Mutta tästä riettaasta elämästä ja siitä sotamatkalla tehdystä lupauksesta ei ollut tuntoni rauhassa. Omatunto soimasi aina, näinkö sinä nyt kiität Jumalaa, joka sinut kuolemasta pelasti. Tämä tunto pakotti minut enemmän ajattelemaan tilaani. Mutta kuitenkin se katumuksen murhe oli pieni. Nyt kun minä olin oikein syvälle syntiin ja riettauteen joutunut ´ja hengessäni kaduin ja paheksuin pahaa elämääni ja olisin suonut paremmin eläväni, niin näytti Jumala pyhän lakinsa kautta pahan elämäni seuraavalla tavalla:
Ollessani huoneessa, kasarmissa, yksinäisyydessäni istuen sänkyni päällä, huoneen ovelta päin aloin nähdä kuin harmaat kivivuoret, jotka hiljaksensa vyöryivät minun päälleni. Minulle tuli kova hätä ja kauhistus. Jumalan pyhä laki pauhasi raskaana omallatunnollani, eikä ollut turvaa muuhun kuin rukoukseen Jumalan tykö. Minä panin kädet ristiin, aloin rukoilla, vaan en voinutkaan sitä tehdä, sillä vuoret ahdistivat, niin etten voinut itseäni liikuttaakaan. Kuuma hiki juoksi ruumiistani virtana ja omassatunnossa oli ääni: ”Ellet tee parannusta pahasta elämästäsi, niin iankaikkisesti hukkaan tulet.” Niin kovin se hirmuinen näky minua ahdisti, että ruumiini osat paikoin mustuivat. Siitä toinnuttuani kiitin Jumalaa niin kuin taisin. Jos minä olisin tiennyt, että Helsingissä on tosi Jumalan lapsia, kristityitä, niin minä olen jälestä päin ajatellut, että suoraan olisin suoraan rientänyt elämän veden lähteelle. Mutta en raukka tiennyt, en ollut kuullutkaan, en totuuden enkä pilkan nimellä. En silloin vielä tiennyt koko maailmasta rauhaa löytyvän. Mutta sittenkin ne viimeiset näyt ja parannuksen lupaukset pysyivät vähän aikaa, juuri helvetin pelon tähden, johon en suinkaan koskaan tahtonut joutua iankaikkisesti saatanan joukon pilkaksi. Koko Helsingissä en enää tohtinut maistaa muikeaa pirun virtsaa. (paloviinaa tai olutta)
Siviiliin
Nyt loppui palvelusaikani ja pääsin lähtemään kotiin 16 p. syyskuuta 1878. Siellä sanoin silloin vanhemmilleni, että olen herännyt. Nämä tästä hyvään toivoon, sillä vanhempani olivat myös jollain tavalla autuuttansa hakemassa. Erittäin äiti lapsina ollessamme totutti minuakin Jumalan sanan rakastamiseen ja uskoon se totuudesta. Mutta pian taas paha puu hedelmänsä näytti. Vanhat kumppanit olivat valmiit vastaan ottamaan ja jokaisella oli ”rakkaudesta” tervetuliaisiksi pirun virtsarakko (viinapullo) mukana. Siitäkös ilo ja kipu, jota kesti aina vuoteen 1880, silloin tulin taas tunnon vaivoihin ja kovempiin, kuin ne olivat koskaan ennen olleetkaan. Silloin minä aioin alkaa todella jumaliseksi, sillä entinen elämä näytti kovin julmalta. Kumppanitkin alkoivat vihata, jopa kerran kurittivatkin. Ei ollut enää iloa maailmassakaan.
Silloin löysin kotipitäjässäni erään hengellisen lahkokunnan, joitten kanssa aloin tehdä seuraa ja kerskata autuudestani, vaikka en olut vielä yhdestäkään synnistä tehnyt parannusta, en tunnustanut enkä saanut niitä anteeksi. Viimein huomasin, ettei tuosta uskonlahkosta ole mihinkään. Ne olivat juomareita ja huoria ja viettelivät minuakin, josta sitten kerran tuli riita minun ja heidän esimiehensä välillä, sillä minä olin vähän lakannut törkeimmistä synneistä. Vaan hän ja muut sanoivat: ”Kuula ei ole vielä käsittänyt, että Kristus on kaikki täyttänyt jne.”
Sitten minä menin kotiseurakuntani Alavuden rovastin luo, jossa juttelin tilani ja olisin tahtonut lohdutusta, vaan ei hänellä sitä ollut.
Takaisin kaartiin
Tuli syksy. Minä lähdin Helsinkiin ja liityin taas Suomen kaartiin. Menin siellä taas pastorin luo juttelemaan tilastani ja pyytämään lohdutusta, mutta ei hänelläkään sitä ollut. Minä huokasin: ”Näinkö minun pitää olla? Ei minusta enää huoli Jumala, ei ihmiset.”
Sitten lähestyi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla. Minä lainasin Lutheruksen huonepostillan lukeakseni. Siitä vähitellen sain ymmärrystä ja silmäin voidetta Pyhältä Hengeltä näkemään, kuinka koko maailma on eksyksissä ja vaeltaa pimeyden poluilla.
Oli joulupäivä. Minä näin kaikki turhuudeksi, millä maailma ja minä itsekin olin viettänyt kalliita juhlia. Ajattelin lukiessani postillaa, että voi kumma ja kauhistus, kun ei koko maan päällä eletä vähääkään sen jälkeen, kuin Jumalan sana sanoo. Kyllä totuus on, että minä ja koko maailma on väärällä tiellä. Ja minä aloin tästä puhua kumppaneilleni, että meidän väärä ja kauhea elämämme hukuttaa meidät helvetin syvyyteen. Vaikka nyt oli Vapahtajan syntymäjuhla, niin jokainen varusti vain sitä vastaan ottamaan kauheassa ylellisyydessä, hyvillä ruuilla ja pää täynnä, pöhnässä viinasta ja oluesta. Ei tämä ollut oikein eikä kelvannut Jumalalle, vaan perkeleelle. Se oli totuus.
Mutta nyt tuli saatanan valtakunta loukatuksi. Se syttyi vihaan, eikä voinut hillitä itseänsä. Viimein sanoi minulle yksi kumppaneistani suoraan osoitteen: ”Mene Konstantinin kadulle N:o 6, siellä on niin hulluja kuin sinäkin.” No, mitäs muuta, minä en siitä väliä pitänyt, jos hulluksi sanottiin, kun tiesin totuuden. Painoin postillan kiinni ja lähdin niin kuin oudolta voimalta vedettynä, käymään ja katsomaan, mitä siellä oli. Osasin sinne hyvin, ja saavuin perille, niin siellä olivat kristityt koolla seuroissa. Saarna oli juuri kerinnyt loppua, mutta kanssapuheita pidettiin. Seisahdettuani oven luo tuli yksi tyttö, Magdaleena Loukeain, luokseni ja kysyi minulta:
”No, tämä sotilas, joka näin maalliselta keisarilta on kunnioitettu, ettekö te tahtoisi myös olla Jeesuksen sotamies?”
Minä epäröimättä vastasin siihen, että tahtoisin olla, mutta en taida. Ja juuri sitä varten olen tännekin tullut. Samalla tuli luokseni mies, Sundström, jonka puheesta en mitään ymmärtänyt. (Tarkoittaneeko kirjoittaja, että hänelle olivat elävän kristillisyyden, evankeliumin totuudet niin outoja, ettei hän niistä mitään ymmärtänyt, kuten on mahdollista, vai puhuiko Sundström mahdollisesti ruotsin kielellä, jota Kuula ehkä ei ymmärtänyt) Se vain minua ilahdutti, että kaikki olivat niin rakkaita, suloisia ja voimallisia puheissaan. Ja sen minä huomasin, että sanat tulivat puhtaasta sydämestä, ja ajattelin itsekseni, että näitä minä alan seurata, jos ne elävät siten, kuin ovat vakaat sanoissaan. Meninkin jo samana iltana kristityn aliupseerin, Nylundin luo iltaa viettämään, johon veljet olivat minua neuvoneet. Hän ei turhissa aikaa kuluttanutkaan, vaan etsi sieluni parasta. Rakastuin häneen sydämestäni.
Parannus
Kävin kolme, neljä kertaa kuulemassa sanaa samassa huoneessa ja näin, kuinka muut olivat iloisia ja riemussa kiittivät Jeesusta. joka heidät oli verellään lunastanut. Mutta minä tulin aina murheellisemmaksi. Taas joku kerran kysyi minulta, miksi en minäkin iloinnut. En tiennyt sitä hänelle selittää.
”Ettekö ole kuullut korvillasi sanan, että kaikki sinunkin syntisi on sovitettu ja maksettu Jeesuksen viattomassa kuolemassa Golgatan ristinpuulla huudolla: ”Se on täytetty?”
Tästä huomasin mitä minulta puuttui, kun kysymys tuli näin omalle kohdalle .Vastasin että olen kyllä kuullut, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Siihen rakkaat veljet jatkoivat puhettaan kysymyksillä:
”Uskotko sinä meillä olevan sen vallan, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen, antaa synnit anteeksi?”
Ymmärsin asian näin olevan ja vastasin: ”Uskon.” Ja ne Jumalan seurakunnan ihmiset antoivat minulle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä laskien pyhät kätensä minun päälleni. Silloin tunsin sellaisen voiman ja rauhan omassatunnossani, etten sanoa saata. Oikein monta kertaa minä huokasin, iloitsin ja uskoin. Kuinka kauan on hyvä Jumala minua vetänyt ja pitkämielisesti synnyttänyt. – Kiitos! Ja iankaikkinen kunnia Isälle nyt ja aina, amen, halleluja, amen!
Nyt minä olen seuraamassa sitä päätöstä, joka tehtiin Jumalassa Jeesuksen nimeen ja Jumalan valtakunnassa. Onnellinen on se ihminen, joka tässä armovaltakunnassa on saanut syntinsä anteeksi ja myös uskonut sen, että ihminen voi toiselle murheelliselle sanalla avata taivaan ja sulkea helvetin. Onnelliset olette kaikki, jotka tämän uskotte! Onnellinen ja iankaikkisesti onnellinen olen minäkin. Jumala on minulle vielä ilokseni antanut kristityn vaimonkin.
Niin olemme Jeesuksen veljet ja sisaret, onnelliset, vaikka oma liha on paha, niin sittenkin olemme onnelliset. Kun maailman ja saatanan joukko ahdistaa, niin me olemme vielä sittenkin onnelliset. Mutta pian me pääsemme pois tästä vieraasta maasta veisaamaan uusilla kielillä loppumatonta ja iäistä hallelujaa, mitä me toivommekin. On rakas Paimen ja Ylkämme luvannut tulla pian, ja palkka on Hänen mukanaan. Saahan sitten heikoinkin palkan, koska Hän on sen luvannut vesipikarin antajallekin.
Terveisiä, sydämellisiä, kaikille rakkaille veljille ja sisarille Vaasan vähäiseltä, valitulta Jeesuksen Kristuksen laumalta ja eritäin minulta vaimoni kanssa. Muistakaa meitä heikkoja esirukouksissanne. Jääkää Jeesuksen haavain turviin ja suojaan.