Matti Kuula: Jumalan hyvyys vetää parannukseen

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Matti Kuula: Jumalan hyvyys vetää parannukseen

ViestiKirjoittaja Taavetti » 17 Touko 2008, 21:35

Jumalan hyvyys vetää parannukseen
Kopioitu Lasten Siionin Joulu – lehdestä vuodelta 1953


Lainaamme tähän ”Kristillisestä Kuukausilehdestä” vuodelta 1883 rakkaan ja kalliin veljen Matti Kuulan kertomuksen siitä, miten Jumala on vetänyt häntä parannukseen. Kertomus on kirjoitettu ehkä pari tai kolme vuotta jälkeen hänen parannuksensa. Myöhemmin häntä Jumala kutsui valtakuntansa työhön evankeliumin saarnaajana. Paljon elää vielä (1953) kristityitä, jotka ovat saaneet iloita siitä evankeliumista, jota ”Kuula-Matti” on elämänsä viimeisinä, jopa useampina vuosikymmeninä saarnannut. Laulujakin on hän tehnyt. Sittemmin on hän jo saanut mennä uskollisen palvelijan osaan taivaaseen. Matti Kuula on säveltäjä Toivo Kuulan isä.
______________________________________

Lapsuus ja nuoruus

Jo varhain lapsuudessa noin viiden vuoden iässä, opin tuntemaan Jumalata, jolloin luin jo kirjaa hyvin sisältä. Usein lukissani sanoin: ”Voi, niin kovia ja häijyjä ihmisiä, jotka niin piinasivat Jeesusta, kun Hän kaikille niin paljon hyvää teki.” Mutta en silloin vielä tiennyt sitä, että Hänen piti juoda se kalkki, jossa koko maailman ja minunkin syntini olivat.
Minä olin kovin ilkeänkurinen äidilleni. Äiti oli hellä vaimo, mutta kuitenkin hän kuritti minua, ensin nuhteella, sitten vitsalla. Tästä en totellut, vaan puuduin, sillä en tiennyt, että lasten tulee olla vanhemmillensa kuuliaiset ja alamaiset.
Silloin alkoi minua Jumalan laki jo peljättää. Usein maatessa ja unissa se minua ahdisti monenmoisilla hirmuisuuksilla. Väliin kauhealla ja peljättävällä maailman lopulla, väliin hirmuisilla eläimillä ja vuorten päälle vyörymisillä jne., jotka nyt usein muistuttavat minua siitä, mihin joutuisin, jos kuolisin. Omatunto vaivasi: helvettiin. Silloin taas päätin, että sinne en mene, ennen olen kuuliainen äidille.
Kun olin 12-vuotias, kuoli ainoa veljeni, joka oli minulle sisaria rakkaampi. Sairastaessaan hän pyysi minua veisaamaan, mitä tein mielelläni. Juuri viime hetkelläkin hän sanoi: ”Matti, veisaa!” Minä aloin veisata: ”Sun haltuus rakas Isäni.” Kun olin sen virren veisannut loppuun, niin hän muutti kotiin. Minä jäin itkemään ja sanoin: ”Minäkin tahdon mennä taivaaseen.” Kuitenkin se halu vähitellen katosi.
Rippikoulua alkaessani olin taas hyvin kivettynyt. Sitten kävin rippikoulun kivettyneellä sydämellä. Se oli vain kuin pääsy ihmisten joukkoon ja rohkeampaan saatanan palvelukseen saamatta mitään muuta tuntoa asian kalleudesta. Mutta tultuani kotiin, saatuani ensi kerran syödä ja juoda kalliin Herran Jeesuksen ruumiin ja veren, oli sittenkin jäänyt tunnolleni raskas ja painava kuorma niistä kalliista sanoista, joita minunkin tunnolleni siinä tilaisuudessa laskettiin. Erittäin seuraavasta rukouksesta: ”…oikein uudistaisivat sen liiton, jonka he kasteessa tehneet ovat – ja niin he vapaalla aikomisella ylitse käydä, mitä he synnin päästössä Sinun pyhäin kasvois edessä luvanneet ovat.” Näitä tutkiessani pehmeni kivinen sydämeni. Sain ensi kerran nähdä sen pahan elämäni, jota olin siihen asti elänyt. Tästä seurasi polttava omantunnon tuska, katumus ja virtaavat kyynelet koko sunnuntain ehtoopuolen, saamatta rauhaa ja lohdutusta. Kunnian perkele ei antanut siitä kuitenkaan kenellekään puhua, vaan olin yksinäisyydessä, johon viimein nukuin. Aamulla herätessäni olin iloinen, että sain kivettyneen sydämeni rauhallisemmaksi, minkä kaiken luulin riittävän parantamaan elämäni. Mutta eipä käynytkään niin. Ei ollut voimaa luuloissani.

Sitten alkoi kaikkinainen rohkea synnin teko. Kuljin eksyksissä pimeyden poluilla, eikä ollut kummakaan, sillä niillä paikkakunnilla ei tiedetty valkeudesta, ei niin mitään. Seurakunnan papit olivat juomareita ja ilkeän voiton pyytäjiä, ”kalasseeraajia” ja kiukkuisia, joista ei pienintäkään valkeutta lähtenyt. Äitini, samoin kuin kumminikin oli körttilöinen. Muutoin hän kyllä minua rakasti, mutta taivaaseen hän ei tietä osoittanut, johon minulle usein halutti. Minä kun en koskaan nähnyt totuutta maailmassa, niin en myös koskaan totuutta seurannut. Äitini neuvot ja kyyneleet minua herättivät helvettiä pelkäämään.


Sotaväessä

Näin kuluivat sitten lapsuudestani 19 vuotta, jolloin kävin palvelemaan keisaria ja isänmaata Suomen kaartinpataljoonaan Helsinkiin. Siellä oli niin raaka ja jumalaton elämä, että voi kauhistus. Kun minä siellä ajattelin kodin hiljaista ja rauhallista elämää ja katselin kolmannesta kerroksesta alas kadulle, niin perkele käski heittäytyä alas. Mutta silloin tuli taas mieleeni kauhea iankaikkisesti vaivattujen elämä helvetissä. Tästä sain kovan helvetin pelon, ja kiitin Jumalaa, kun Hän vielä minut varjeli iankaikkisesta tulesta ja rukoilin, että Hän edelleenkin varjelisi. Haluni oli aina päästä taivaaseen pyhien yhteyteen.

Turkin sota

Niin tuli vuosi 1877, jolloin keisari Aleksanteri II alkoi miekalla vapauttaa sorretuita Turkin kynsistä, jolle matkalle hän itsensä valmisti valitsemalla ensin 40 rotevaa ja sotaan taidollista miestä varjelusmiehikseen, johon joukkoon minäkin lähdin vapaaehtoisesti 19 p. toukokuuta samana vuonna. Tätä matkaa en ikinä voi unohtaa suurten ja raskasten vaivain ja kuumuuden tähden. Mutta silloin oli omatuntoni niin nukuksissa ja sydämeni niin kivettynyt, ettei yhtään, ei yhtään ainoata muistutusta tullut mieleenikään siitä, kuinka kävisi, jos tällä matkalla tapettaisiin tai muuten kuolisin. Sitten vasta, kun oli jo 4 p. syyskuuta, ja meille annettiin tieto, että henkivartijat huomenna tappeluun. – Silloin tuli kiire ja hätä minullekin. Minä aloin rukoilla, niin kuin taisin, erittäin näillä sanoilla ja juhlallisilla lupauksilla: ”Kaikkivaltias Jumala taivaassa ja maan päällä! Sinä joka olet minutkin luonut ja tähän toimeen asettanut. Sinä olet jo luomispäivänä sen tiennyt, pitääkö minun tähän kaukaiseen maan poveen haudatuksi tuleman. Vaan tapahtukoon kaikki Sinun tahtosi! Kuitenkin rukoilen minä Sinua rakkaan poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että minut päästäisit täältä vielä terveenä rakkaalle kotimaalleni, kertomaan mitä kaikkea minä nähnyt olen. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi! Ja jos sinä minut vielä päästät täältä terveenä, niin en koskaan minä lakkaa Sinua kiittämästä, vaan julistan, että se oli suuri armo Jumalalta jne.” Vaan eipä niin käynytkään, sillä se oli lupaus omasta voimasta ilman Jumalaa ja Jumalan apua.
Kohta seuraavana, eli viidentenä päivänä jouduinkin tappeluun Lovasin kaupungin edustalla Bulgariassa. Kyllä siellä oli surkeutta. Näin miten toinen toisensa perästä haavoittui ja kaatui, jäivät kipuansa valittamaan. Turkkilaiset lennättivät lakkaamatta luotejansa, niin että ilma korvissa suhisi. Nyt tuli minun vuoroni. Noin neljä tuntia oltuani luotisateessa ja laskeuduttuani maahan pitkälleni jonkin suojan tai mättään varjoon, tuli turkkilainen luoti oikean jalkani pohkeeseen. Minä jäin siihen olemaan hiljaa, melkein hengittämättä koetellen jalkaani, tunteakseni, olivatko luut eheät. Kun en tuntenut erinomaista, niin lähdin konttaamaan ja hakemaan parempaa suojaa, jossa sitten jalkani sidottiin. Minut lähetettiin Venäjälle parantumaan.

Nyt oli minun toimeni tehty, sotani sodittu. Mutta enpä muistanutkaan kitittä Jumalaa, niin kuin olin luvannut. Kun hätä oli mennyt ohitse, niin kiitoskin unohtui. Näin lyhyet ovat hädän ja järjen lupaukset.

Toipilaana

Kun paranin terveeksi ja sain palata takaisin Helsinkiin, niin aloin taas surkeitten syntikumppanien kanssa onnetonta elämää, erittäinkin juoppoudessa, josta kaikki muutkin riettaudet lähtevät. Mutta tästä riettaasta elämästä ja siitä sotamatkalla tehdystä lupauksesta ei ollut tuntoni rauhassa. Omatunto soimasi aina, näinkö sinä nyt kiität Jumalaa, joka sinut kuolemasta pelasti. Tämä tunto pakotti minut enemmän ajattelemaan tilaani. Mutta kuitenkin se katumuksen murhe oli pieni. Nyt kun minä olin oikein syvälle syntiin ja riettauteen joutunut ´ja hengessäni kaduin ja paheksuin pahaa elämääni ja olisin suonut paremmin eläväni, niin näytti Jumala pyhän lakinsa kautta pahan elämäni seuraavalla tavalla:

Ollessani huoneessa, kasarmissa, yksinäisyydessäni istuen sänkyni päällä, huoneen ovelta päin aloin nähdä kuin harmaat kivivuoret, jotka hiljaksensa vyöryivät minun päälleni. Minulle tuli kova hätä ja kauhistus. Jumalan pyhä laki pauhasi raskaana omallatunnollani, eikä ollut turvaa muuhun kuin rukoukseen Jumalan tykö. Minä panin kädet ristiin, aloin rukoilla, vaan en voinutkaan sitä tehdä, sillä vuoret ahdistivat, niin etten voinut itseäni liikuttaakaan. Kuuma hiki juoksi ruumiistani virtana ja omassatunnossa oli ääni: ”Ellet tee parannusta pahasta elämästäsi, niin iankaikkisesti hukkaan tulet.” Niin kovin se hirmuinen näky minua ahdisti, että ruumiini osat paikoin mustuivat. Siitä toinnuttuani kiitin Jumalaa niin kuin taisin. Jos minä olisin tiennyt, että Helsingissä on tosi Jumalan lapsia, kristityitä, niin minä olen jälestä päin ajatellut, että suoraan olisin suoraan rientänyt elämän veden lähteelle. Mutta en raukka tiennyt, en ollut kuullutkaan, en totuuden enkä pilkan nimellä. En silloin vielä tiennyt koko maailmasta rauhaa löytyvän. Mutta sittenkin ne viimeiset näyt ja parannuksen lupaukset pysyivät vähän aikaa, juuri helvetin pelon tähden, johon en suinkaan koskaan tahtonut joutua iankaikkisesti saatanan joukon pilkaksi. Koko Helsingissä en enää tohtinut maistaa muikeaa pirun virtsaa. (paloviinaa tai olutta)

Siviiliin

Nyt loppui palvelusaikani ja pääsin lähtemään kotiin 16 p. syyskuuta 1878. Siellä sanoin silloin vanhemmilleni, että olen herännyt. Nämä tästä hyvään toivoon, sillä vanhempani olivat myös jollain tavalla autuuttansa hakemassa. Erittäin äiti lapsina ollessamme totutti minuakin Jumalan sanan rakastamiseen ja uskoon se totuudesta. Mutta pian taas paha puu hedelmänsä näytti. Vanhat kumppanit olivat valmiit vastaan ottamaan ja jokaisella oli ”rakkaudesta” tervetuliaisiksi pirun virtsarakko (viinapullo) mukana. Siitäkös ilo ja kipu, jota kesti aina vuoteen 1880, silloin tulin taas tunnon vaivoihin ja kovempiin, kuin ne olivat koskaan ennen olleetkaan. Silloin minä aioin alkaa todella jumaliseksi, sillä entinen elämä näytti kovin julmalta. Kumppanitkin alkoivat vihata, jopa kerran kurittivatkin. Ei ollut enää iloa maailmassakaan.
Silloin löysin kotipitäjässäni erään hengellisen lahkokunnan, joitten kanssa aloin tehdä seuraa ja kerskata autuudestani, vaikka en olut vielä yhdestäkään synnistä tehnyt parannusta, en tunnustanut enkä saanut niitä anteeksi. Viimein huomasin, ettei tuosta uskonlahkosta ole mihinkään. Ne olivat juomareita ja huoria ja viettelivät minuakin, josta sitten kerran tuli riita minun ja heidän esimiehensä välillä, sillä minä olin vähän lakannut törkeimmistä synneistä. Vaan hän ja muut sanoivat: ”Kuula ei ole vielä käsittänyt, että Kristus on kaikki täyttänyt jne.”
Sitten minä menin kotiseurakuntani Alavuden rovastin luo, jossa juttelin tilani ja olisin tahtonut lohdutusta, vaan ei hänellä sitä ollut.


Takaisin kaartiin

Tuli syksy. Minä lähdin Helsinkiin ja liityin taas Suomen kaartiin. Menin siellä taas pastorin luo juttelemaan tilastani ja pyytämään lohdutusta, mutta ei hänelläkään sitä ollut. Minä huokasin: ”Näinkö minun pitää olla? Ei minusta enää huoli Jumala, ei ihmiset.”
Sitten lähestyi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla. Minä lainasin Lutheruksen huonepostillan lukeakseni. Siitä vähitellen sain ymmärrystä ja silmäin voidetta Pyhältä Hengeltä näkemään, kuinka koko maailma on eksyksissä ja vaeltaa pimeyden poluilla.

Oli joulupäivä. Minä näin kaikki turhuudeksi, millä maailma ja minä itsekin olin viettänyt kalliita juhlia. Ajattelin lukiessani postillaa, että voi kumma ja kauhistus, kun ei koko maan päällä eletä vähääkään sen jälkeen, kuin Jumalan sana sanoo. Kyllä totuus on, että minä ja koko maailma on väärällä tiellä. Ja minä aloin tästä puhua kumppaneilleni, että meidän väärä ja kauhea elämämme hukuttaa meidät helvetin syvyyteen. Vaikka nyt oli Vapahtajan syntymäjuhla, niin jokainen varusti vain sitä vastaan ottamaan kauheassa ylellisyydessä, hyvillä ruuilla ja pää täynnä, pöhnässä viinasta ja oluesta. Ei tämä ollut oikein eikä kelvannut Jumalalle, vaan perkeleelle. Se oli totuus.
Mutta nyt tuli saatanan valtakunta loukatuksi. Se syttyi vihaan, eikä voinut hillitä itseänsä. Viimein sanoi minulle yksi kumppaneistani suoraan osoitteen: ”Mene Konstantinin kadulle N:o 6, siellä on niin hulluja kuin sinäkin.” No, mitäs muuta, minä en siitä väliä pitänyt, jos hulluksi sanottiin, kun tiesin totuuden. Painoin postillan kiinni ja lähdin niin kuin oudolta voimalta vedettynä, käymään ja katsomaan, mitä siellä oli. Osasin sinne hyvin, ja saavuin perille, niin siellä olivat kristityt koolla seuroissa. Saarna oli juuri kerinnyt loppua, mutta kanssapuheita pidettiin. Seisahdettuani oven luo tuli yksi tyttö, Magdaleena Loukeain, luokseni ja kysyi minulta:
”No, tämä sotilas, joka näin maalliselta keisarilta on kunnioitettu, ettekö te tahtoisi myös olla Jeesuksen sotamies?”
Minä epäröimättä vastasin siihen, että tahtoisin olla, mutta en taida. Ja juuri sitä varten olen tännekin tullut. Samalla tuli luokseni mies, Sundström, jonka puheesta en mitään ymmärtänyt. (Tarkoittaneeko kirjoittaja, että hänelle olivat elävän kristillisyyden, evankeliumin totuudet niin outoja, ettei hän niistä mitään ymmärtänyt, kuten on mahdollista, vai puhuiko Sundström mahdollisesti ruotsin kielellä, jota Kuula ehkä ei ymmärtänyt) Se vain minua ilahdutti, että kaikki olivat niin rakkaita, suloisia ja voimallisia puheissaan. Ja sen minä huomasin, että sanat tulivat puhtaasta sydämestä, ja ajattelin itsekseni, että näitä minä alan seurata, jos ne elävät siten, kuin ovat vakaat sanoissaan. Meninkin jo samana iltana kristityn aliupseerin, Nylundin luo iltaa viettämään, johon veljet olivat minua neuvoneet. Hän ei turhissa aikaa kuluttanutkaan, vaan etsi sieluni parasta. Rakastuin häneen sydämestäni.

Parannus

Kävin kolme, neljä kertaa kuulemassa sanaa samassa huoneessa ja näin, kuinka muut olivat iloisia ja riemussa kiittivät Jeesusta. joka heidät oli verellään lunastanut. Mutta minä tulin aina murheellisemmaksi. Taas joku kerran kysyi minulta, miksi en minäkin iloinnut. En tiennyt sitä hänelle selittää.
”Ettekö ole kuullut korvillasi sanan, että kaikki sinunkin syntisi on sovitettu ja maksettu Jeesuksen viattomassa kuolemassa Golgatan ristinpuulla huudolla: ”Se on täytetty?”
Tästä huomasin mitä minulta puuttui, kun kysymys tuli näin omalle kohdalle .Vastasin että olen kyllä kuullut, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Siihen rakkaat veljet jatkoivat puhettaan kysymyksillä:
”Uskotko sinä meillä olevan sen vallan, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen, antaa synnit anteeksi?”
Ymmärsin asian näin olevan ja vastasin: ”Uskon.” Ja ne Jumalan seurakunnan ihmiset antoivat minulle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä laskien pyhät kätensä minun päälleni. Silloin tunsin sellaisen voiman ja rauhan omassatunnossani, etten sanoa saata. Oikein monta kertaa minä huokasin, iloitsin ja uskoin. Kuinka kauan on hyvä Jumala minua vetänyt ja pitkämielisesti synnyttänyt. – Kiitos! Ja iankaikkinen kunnia Isälle nyt ja aina, amen, halleluja, amen!

Nyt minä olen seuraamassa sitä päätöstä, joka tehtiin Jumalassa Jeesuksen nimeen ja Jumalan valtakunnassa. Onnellinen on se ihminen, joka tässä armovaltakunnassa on saanut syntinsä anteeksi ja myös uskonut sen, että ihminen voi toiselle murheelliselle sanalla avata taivaan ja sulkea helvetin. Onnelliset olette kaikki, jotka tämän uskotte! Onnellinen ja iankaikkisesti onnellinen olen minäkin. Jumala on minulle vielä ilokseni antanut kristityn vaimonkin.
Niin olemme Jeesuksen veljet ja sisaret, onnelliset, vaikka oma liha on paha, niin sittenkin olemme onnelliset. Kun maailman ja saatanan joukko ahdistaa, niin me olemme vielä sittenkin onnelliset. Mutta pian me pääsemme pois tästä vieraasta maasta veisaamaan uusilla kielillä loppumatonta ja iäistä hallelujaa, mitä me toivommekin. On rakas Paimen ja Ylkämme luvannut tulla pian, ja palkka on Hänen mukanaan. Saahan sitten heikoinkin palkan, koska Hän on sen luvannut vesipikarin antajallekin.

Terveisiä, sydämellisiä, kaikille rakkaille veljille ja sisarille Vaasan vähäiseltä, valitulta Jeesuksen Kristuksen laumalta ja eritäin minulta vaimoni kanssa. Muistakaa meitä heikkoja esirukouksissanne. Jääkää Jeesuksen haavain turviin ja suojaan.
Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 16 Marras 2010, 05:19, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 04 Tammi 2010, 15:00

Vääpeli Matti Kuula:

Kertomus elävän kristillisyyden
vaiheista Vaasan seudulla


Vuonna 1872 tuli Mustasaaren pitäjään Jacob Berts vaimonsa Fredrikan kanssa, jotka Oulussa olivat kristityiksi tulleet. Ne vaikuttivat syntymäseudullaan jonkun vuoden, että useat ruotsinkielisistä olivat Kristuksen oppia vastaanottaneet, ja niin löysivät Jumalan valtakunnan maan päällä, josta eivät vainoin eikä vastoinkäymisten tähden luopuneet. (5 heistä oli uskomassa v. 1881). Kaksi kertaa särettiin akkunatkin heidän asunnostansa ja esivallan miehet pitivät silmällä tuota pientä majaa, jossa löytyi taivaan valtakunnan avaimet.

Vuonna 1881 asevelvollisuuden alkaessa tuli Helsingistä Vaasaan vääpeli Matti Kuula ja v. 1882 Pietarisia suutari A. Andersson. Nämä alkoivat kaupungissa ja ympäristöllä vainoja ja vastuksia pelkäämättä saarnaamaan evankeliumia taivaan valtakunnasta. Maa oli aluksi kovaa, mutta Jumalan sanan terävät nuolet sen pehmittivät ja elävä saarna parannuksesta ja syntien anteeksi saamisesta Jeesuksen nimeen alkoi hedelmää kantamaan. Vainot kohtasivat erittäinkin Kuulaa päällystönsä puolelta, mutta se Korkein, joka oli hänet asiallensa lähettänyt, vahvisti häntä pelkäämättömäksi Jeesuksen sotamieheksi, että uhkaukset ja rangaistukset vain virkistivät alkavaa kristillisyyttä. Palmupuu kasvoi painon alla, että noin 10 vuoden kuluttua oli toista kymmentä alipäällikköä ja sotilasta, ja liki 200 sielua pimeydestä valkeuteen kääntynyt. Neljä kertaa täytyi sillä ajalla vuokrata isomman huoneen seurain pitoa varten, jolla ajalla veljet Niilo Rapp, Henrik Kaivola, Juuso Runtti, A, Isotalo, G. A. Sundström, Karl Karllund, A. Koks, J. Punsar, P. Holmlund, 0. Puljula, J. Kieksi ja Kalle Heliste sekä monet muut kävivät meitä Jumalan sanalla ohjaamassa, neuvomassa ja vahvistamassa.

Eipä saanut tämä ihana ja kallis lauma sen suuremmaksi kasvaa, kun alkoi eriseuran mato kalvamaan seurakunnnan sydänjuuria, joten monet lehdet kellastuivat, kuivivat ja varisivat pois. Kristillisyys tuli siksi kun apostoli sanoo: Teidän seassanne pitää eriseurat oleman, että ne valitut koeteltaisiin. Tämän olemme surulla koetelleet, jopa niin, ettei ole tuskin sataakaan elämässä elämänpuun oksilla voitosta laulamassa. Kiitos kuitenkin Herralle, että Hän on meille siemenen jättänyt, muuten olisimme niin kuin Sodoma ja niin kuin Gomorra. Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa täydellisyys asuu aina ja iankaikkisesti.

Muisteli "velj. Matti Kuula
Veli Oskari (O. H. Jussilan kokoelma OMA). Olen tässä pyynnöstäsi vähän
muistellut Vaasan kristillisyyden riennoista ja pyydän samalla sanoa lämpimät terveiset sinulle ja koko isäsi huoneelle. Veljesi Matti.
Jos yllä oleva kirjoitukseni tulee yleiseen historiaan, niin silloinhan sopii jättää allekirjoittajan nimi pois, jos tahtoo, (Kirjoituksessa ei ole päiväystä).
Jäljennöksen teki
U. Kallunki

Päivämies syyskuun 11.päivä 1968
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 23 Huhti 2010, 16:52

Vaasasta Kuusamoon

Vaasa 7.9.1911

Rakkaalle veljelle Herrassa. Adolf K. Suoraniemelle perheenne ja ympärillä olevan Herran lauman kanssa, toivotan Jumalan rauhaa ja terveyttä!

Sain kalliin ja lohduttavaisen kirjeen veljeltä, josta kiitän: siitä myöskin näin, että veli muistaa minuakin elämäntien matkamiehenä. Se tahdon ollakin, vaikka tosin virren tekijän kanssa saan valittaa: "ah, ei minusta mitään hyvää löydy, sitä valitan" jne. Mutta kun myöskin virren tekijän kanssa katselen lunastustani: "Koska viimein kasvosi näen taivaan kuorissa kauniissa, soivan pitää harpun äänen Sinun pyhäisi parissa", niin löydän lohdutuksen matkan vaivoissa. Tämän maan matka ei ole minullekaan hupaisaa; sen tähden on usein kanteleeni ripustettu pajuihin, nähdessäni ja tuntiessani synnin voimaa ja sotiessani kolmea väkevää vihollista vastaan.
Olen vanha sotilas, koeteltu luonnollisessakin sodassa, mutta sen täytyy tunnustaa, ettei luonnollinen sota, eikä sen tuliset nuolet ole mitään tämän hengellisen sodan suhteen, kun vihollinen on aina vastassa, yöllä niin kuin päivälläkin. Luonnollisesta sodasta oppii piankin vihollisen juonet, ja myöskin kaikki ne seikat, kuinka vihollisia vastustetaan, väijytään ja vihdoin voitetaan. Mutta tästä hengellisestä sodasta näkyy ja tuntuu alati oma heikkous ja oppimattomuus, pienimmästäkin syystä ja synnistä käy vihollinen hengen päälle, ottaen minun vangiksi synnin laissa, joka jäsenissä on. Ei lupaa kertaakaan vapautta uskomiseen. Tämä on sotaa, jota kestää loppuun asti. Mutta sen kuitenkin voin sanoa, että tässäkin harjaantuu, jos ei muuhun niin hyvää ja pahaa erottamaan, sekä sen tuntemaan ja uskomaan, että minun täytyy joka hetki pysyä sen suuren Sotasankarin suojassa, joka on sotinut ja voiton voittanut ja minunkin väkevältä ryöstänyt, majaansa, korjannut, kaikki syntihaavani pessyt omalla pyhällä verellänsä, vieläpä käskenyt korjata kahden kalliin penningin varoilla. Onpa vielä palatessaan luvannut hyvän maksonkin. Ja, kyllä se tosi on, veljeni rakas, että tämän sodan loputtua, kun matkan vaivat päättyvät, matkamies
kruunataan, ja tämä rukoilija, joka rukoilee vielä hedelmää kantamattomankin viikunapuun edessä, että peltomies kaivaisi sen ympäriinsä ja maan sonnittaisi (voimistuttaisi), on näkevä, että Hän on suuren lauman maasta verellänsä ostanut Isänsä, itsensä, koko taivaan sotajoukon ja meidän syntisten iki-iloksi. Näitä muistellessa haihtuu surut ja monet murheet, ja sydän alkaa Daavidin kanssa sanoa: Kiitä Herraa minun sieluni ja älä unohda, mitä hyvää Hän minulle tehnyt on, joka sinun syntisi anteeksi antanut on, ja kaikki sinun vikasi pyyhkinyt pois! Kiitä sieluni Herraa!

Ah, rakas veljeni! Lohduttakaamme täällä vieraan maan päällä toisiamme, että` kaikki – jaa kaikki – synnit ovat anteeksi annetut, ja siirretyt kauemmaksi kuin itä on lännestä. Niin kuin Isä armahtaa poikaansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Pyydän muistamaan minuakin rukouksissanne! Jääkää taas Jumalan rauhaan!

Muisteli heikko veljesi Matti Kuula
Siionin Lähetyslehti 1912
Päivämies 18.11.1964
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 16 Marras 2010, 05:02

Meidän uskomme voitto


Rakkaat veljeni ja sisareni Jeesuksen uskossa. Toivotan teille loppuun asti armoa ja rauhaa Jumalalta, valkeuden Isältä, jota itsekin olen nauttimassa suuresta armosta. Tuntemisen jälkeen köyhä, mutta uskossa rikas on Jeesuksen morsian tässä elämässä, sillä elävällä uskolla on suuri voima ja voitto, josta Hebr. epistolan 11 ja koko pyhässä Raamatussa puhutaan. Erityisesti tahdon tässä esittää Johanneksen sanoja 1. Joh. 5: 1. Jokainen kuin uskoo, että Jeesus on Kristus, hän on Jumalasta syntynyt, ja jokainen kuin rakastaa sitä, joka synnytti, hän rakastaa myös sitä, joka Hänestä syntynyt on.

Herran apostoli Johannes uuden liiton alusta, tuo esille aikanansa, elävän uskon tuntomerkkiä, mistä väärät henget tuntea taidetaan. Silloin on jo ollut Herra, Herra huutaja, niin kuin niitä aina on, mutta eivät kuitenkaan kuule, eivätkä usko meitä Jumalasta syntyneiksi. Eivät usko Jeesusta meistä niin lähelle, että Hän on syntymisessä tullut lihaamme, eivät usko Herran omia sanoja: "Me tulemme hänen tykönsä ja asumme hänen tykönänsä.” Eikä Johanneksen sanoja: ”Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä." Jeesus Kristus on heillä ainoastaan kuulona ja luulona ihmisessä, vaan ei elävänä totuutena.

Tämä tulee pian ja selkeästi näkösälle, kun alamme heitä puhutella omantunnon äänellä. Silloin löydämme heistä vastustajan eli antikristuksen hengen. Mutta Jumalan lapsi uskoo, että Jeesus Kristus on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun ihmisen lunasti ja vapahti, ja päästi synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, että minä Hänen omansa olisin iankaikkisesti, ja että Hän nousi kuolleista, perusti maan päälle valtakuntansa, jossa alati omainsa keskellä elää, asuu ja vaikuttaa.

Tämä uskominen vaikuttaa hedelmänä rakkauden Jumalaan, joka synnytti, ja myöskin rakkauden sitä kohtaan, joka on syntynyt Jumalasta. Hänellä on se tunto, että koska Jumala niin suuresti rakasti häntä itseään, että tempasi syliinsä, armohelmaansa, eli seurakuntaansa, keskeltä helvettiä, niin kuin palavan kekäleen, sammutti helvetin tulen tunnolta, pesi, puhdisti ja vaatetti puhtaalla armovaatteilla ja antoi synnit anteeksi Poikansa Jeesuksen veressä jne. Niin hänkin nyt tekee samoin. Hän ottaa aina vaaria omantuntonsa äänestä, joka on Jumalan ääni puhtaassa sydämessä. Mitä Jumala teki minulle, sen teen myös tuolle rakkaalle veljelleni ja sisarelleni, joka Jumalasta syntynyt on. Sillä rakkaus ei suo eikä tee lähimmäiselle mitään pahaa. Jumala on rakkaus. Ja koska me rakkaudessa pysymme Jumalasta syntyneitten kanssa, niin voitamme maailman. Ja silloin on meidän uskomme se voitto, joka maailman voitti.

Tiedämme sen, että koko maailma ilman Jumalaa, elää hengellisessä pimeydessä, joka on väkevä meitäkin eksyttämään. Ja jos ei meillä olisi Jumalan sota-aseita, joista Paavali sanoo Efes. 6:sta, niin emme voisi pahana päivänä seisoa maailmaa vastaan, ja kaikissa asioissa pysyväisiä olla. Mutta kun ahkeroimme sitä vastaan seisoa totuudella, ja vanhurskauden rintaraudalla puettuna, uskon kilvellä ja
autuuden rautalakilla sekä Hengen miekalla varustettuna, joka on Jumalan sana. Silloin vasta voimme sammuttaa kaikki ruman tuliset nuolet, ja niin ovat jalat valmiiksi kengitettynä saarnaamaan rauhan evankeliumia. Kiitos Jumalan, että Hän on meille, veljet ja sisaret mielen ja ymmärryksen, sekä Jumalan sota-aseet antanut, ja että me sen Totisen tunnemme ja siinä pysyä tahdomme, Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Pyydän muistamaan minuakin aina rukouksissanne, että siinä Totisessa pysyisin loppuun asti.

Muistelee heikko veljenne, Matti Kuula
Siionin Lähetyslehti
Päivämies 4.1.1967
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 20 Marras 2010, 21:28

Matti Kuulaa muistellessa


Alavudella yli sata vuotta sitten syntynyt vääpeli M. Kuula on jäänyt rakkaaseen, unhottumattomaan muistoon. Hän käyskenteli täällä luonamme yli kuusikymmentä vuotta sitten, ja kertoili meille nuoremmille mm. että on kirjoitettu Pyhään kirjaan: Jeesus sanoi, että ellei Isä vedä häntä, niin ei yksikään taida tulla minun tyköni. Matti Kuula kertoi omasta vaelluksestaan. Hän oli löytänyt syntien anteeksiantamuksen juuri niin kuin tietäjät löysivät tähden johdolla Jeesus lapsen tallin seimestä.

Mieheksi tultuaan hän meni armeijan palvelukseen ajan tavan mukaisesti. Palveluspaikaksi määräytyi Viipuri. Osastossaan hän sai pilkkaa osakseen, kun ei tahtonut osallistua muiden rientoihin. He sanoivat hänelle, että sinähän olet aivan kuin hihhulit, ja nauroivat, kehottaen häntä menemään sinne, missä tiesivät olevan samanlaisia hihhuleita. He osoittivat paikan, missä heitä tapaa, ja lähtivät häntä vielä opastamaan. He tulivat paikalle, avasivat oven, ja: kuulivat ääniä, joista ei tiennyt olivatko ne ilon ja riemun ääniä. Sen jälkeen kuuluvalla äänellä lausuttiin sanat: "Jeesuksen veren ääni Siionin vuorella." Veli sai esittää kerjäläisen passiaan, ja omallatunnolla oli todistus, että Jumalan pyhä laki oli ylitse käyty kerta toisensa jälkeen. Veljelle saarnattiin kaikki synnit anteeksi. Hän sai uskosta elämän, ja lahjan saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta kaikille luoduille. Sisällä oleville ja myös ulkona vaeltaville. Lapsi syntyi Jumalalle, ja kun lapsi syntyy, siitä ei ole iloa ainoastaan seurakunnalle, vaan taivaan enkelitkin iloitsevat.

Ihmeelliset ovat Jumalan kutsumukset, Matti Kuulan pojankin, säveltäjä Toivo Kuulan, Jumala herätti. Vapaussodan alkaessa 1918 Toivo tuli vastapuolen tyrmäämäksi, ja kohta tämän jälkeen hän tuli tunnolliseksi siitä, että hänellä ei ole osallisuutta pyhäin joukon kanssa Jumalan valtakunnassa. Hän alkoi ahdistuksessa huutaa Jumalan puoleen, että Jumala armossaan lähettäisi Siionista evankeliumin saarnaajan, saarnaamaan hänelle synnit anteeksi, että hän pääsisi ovesta sisälle. Jeesus on ovena ja Pyhä Henki ovenvartijana. Ja Jumala lähetti hänen Isänsä, lähtökäsky oli kiireellinen: Poika rukoilee suuressa ahdistuksessa. Isä lähti käskyn mukaisesti, ja hänen saapuessaan poikansa luo, tilanne masentava. Mutta kohtalo oli ottava vastaan uskossa eikä tuntemisissa. Isä saarnasi pojalleen kaikki synnit anteeksi Jeesuksen pyhässä nimessä ja sovintoveressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Eikä ollut pitkä aika, kun enkelit kantoivat säveltäjän Aabrahamin helmaan. Siellä hän nyt soittaa uusilla kanteleilla ylistystä tapetulle Karitsalle, joka on meidänkin edestämme uhrattu, että meillä olisi vapaa tykö käymys Isän luo.

Vihollinen oli jo paratiisissa saarnaamassa epäuskoa Eevalle. Jumala sanoi: Minä panen vainon sinun ja vaimon välille, ja sinun siemenesi ja vaimon siemenen välille. Sen pitää rikki polkeman käärmeen pään, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän. Kun aika oli täytetty, sana tuli lihaksi ja hän otti orjan muodon päällensä, ja kärsi paratiisissa tehdyt synnit. Näin meille aukeni taivas, helvetti sulkeutui. Temppelin esivaate repesi ylhäältä alas asti. Nyt meillä on vapaus käydä pyhään Jeesuksen veren kautta, ja hänen todistuksensa sanan kautta.

Kalle Rajala
Päivämies 25.1.1972
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 24 Helmi 2011, 16:21

"Oli se hauskaa olla oppimassa Tampereen weljiä ja sisaria"

Matkamuistelmia

Muutamain sydämestä rakastawain weljein ja sisarten pyynnöstä, ynnä oman haluni kanssa päätin syysloman aikana tehdä pienen matkan Tampereelle ja
Keuruulle, johon weli Winkin kanssa lähdimme syyskuun 23 päiwänä. Puhellessamme ajan ratoksi siitä kuninkaasta, joka rikkaana ollessansa tuli köyhäksi, kului matkamme hupaisesti; wieläpä yksimielisesti rukoilimme Jumalaa Isää Jeesuksen nimeen ett'emme sekaantuisi mihinkään muuhun asiaan, kuin ainoastaan Herraan Jeesukseen, käsittääkseen ja löytääkseen elämää, Hänen kärsimisensä osallisuudesta ja ylösnousemisensa woimasta. — Sen tunnustan, että pahaan olen minäkin kowin pikainen tarttumaan ja siinä walwomaan, mutta hidas, — hidas käsittämään Herran Jeesuksen kärsimisen osallisuutta ja Hänen ylösnousemisensa woimaa, josta kuitenkin wuotaa elämän woima, elämäntien matkamiehille. Tarttuen kuitenkin kiinni Hänen armolupauksestaan: mitä ikänä te anotte Isältä Minun nimeeni, niin Hän antaa teille, on Hänen lupauksensa toteutuneet anojalle. Ap. Jakob sanoo: «jos joltakin teistä wiisautta puuttuisi, hän anokoon sitä Jumalalta, joka jokaiselle antaa yksinkertaisesti, ja ei soimaa, ja se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, epäilemättä, sillä joka epäilee, se on meren aallon kaltainen.«

Tampereella menin sisälle weli W. Toivosen luokse, sieltä, rakkaitten sisarten Maria Huowilan ja Kaisa Wimparin, ja niin rakkaan weljen ja sisaren Aug- ja Emma Hermansson'in luokse kokonaan koteuduin, jotka minua hoitiwat sydämellisellä rakkaudella, walmistaen runsaan ruokapöytänsä, awonaiset huoneensa ja sydämensä. — Liikutetulla sydämellä, Jumalan Isän hywyydestä, keskustelimme jo samana iltana weli Hermansson'in huoneissa, mitä Jumala rakkaudesta kohtaamme on osoittanut poikansa Jeesuksen kautta.

Sunnuntaina weli Lindgren puhui prof. Jesaian 9 luv. Kansa, joka pimeydessä waelsi, näki suuren walkeuden j.n.e., jota minäkin jatkoin. Eipä Jumalan sanat hukkaan menneet, ilon riemun ääni kuului wanhurskasten majoista. Ja niin pidimme seuroja koko viikon ja totisesti Herra Jeesus oli parhaana seurakumppaninamme. Oli se hauskaa, olla oppimassa Tampereen weljiä ja sisaria. Sydämeni laulaa kiitosta Jumalalle, joka syntisiä niin pohjattomalla rakkaudella rakasti, antaen rakkaan poikansa kuolemaan, joka kuoleman wangin päästi wapaaksi synnistä, kuolemasta ja helwetistä. — Ole nyt wieläkin sinä kallis weljeni ja sisareni T:reella hywin turwattu. Kätkey sinä pieni lintuinen Herran Jeesuksen awattuun kylkeen, rauhaan, myrskyn tullessa, laula wielä ilowirttäisi Wiinipuun oksilla, pian pääset laulamaan kotiin, jossa ei ole enään laulusi sekoitettu surulla.

Keuruulta rakkaan sisaren Keppleruksen kautta sain pyynnön, poikkeemaan samalla sinne. Mutta ajan wähyyten tähden pysähdyin Keuruun aseman liki, rakkaan weljen Josua Hanhisen asuntoon, joka oli vastaanottamassa. Siihen kokoontui muutamia Jeesuksen seuraajia Ähtäristä, Multialta ja Keuruulta, jossa yksinkertaisten ja palawahenkisten kristittyjen kanssa pidimme seuraa kaksi päiwää, jossa myös weli Samuel Rantanen Multialta puheli. Siellä paikkakunnalla Jumalan sanan waikutus ei ole turha. Ihmiset kokoontuu hiljaisuudessa ja nöryydessä kuulemaan Jumalan sanaa, joka uskottomia kyyneleihin waikuttaa. Kaksi syntistä Maria Magdaleenan sisarta teki kanssamme liittoja Jeesuksen seuraamiseen. Olisi kyllä tarpeen tehdä usein lähetyksiä sille paikkakunnalle, jota he pyysivätkin.

Siellä ollessani eräs weljemme Manasse Wirtanen, muutti autuaitten maihin, ainoastaan pari wuorok. sairastettuaan. Wiimeisiksi sanoikseen hän sanoi uskottomille: nyt minä menen pois, jääkäät hywästit ja tehkäät parannus! Taas wähän ajan perästä hän sanoi itselleen: walittu monen tuhannen seasta, ja antoi henkensä. — Walittu tosin, monen tuhannen seasta Keuruullakin.

Jumalan, rakkaan Isämme haltuun jätettyä toisemme, lähdin syntymäseurak. Alawuteen, ja saawuin rakkaan isän ja äitin luokse, jotka owat ijällisiä wanhuksia. Uskomassa he owat, matkasauwaan turwaten, odottaen elämän kruunua, joka armosta heillekin annetaan. Nurmimäen talossa pidimme seurakokousta, johon suuri joukko kokoontui ihmisiä, waan ei ollut siellä katuwaisia synttisiä. Antakoon Jumala rakas isä sanansa waikuttaa ihmisten sydärmissä, että he näkisivät elämän walkeuden, ja että he tuntisivat sen, jonka Jumala lähetti, ettei kallis etsikon aika hukkaan kulkisi heidänkin ohitsensa.

Jumalalle kiitos Jeesuksen nimeen. Hywin on asiat, kun uskomme synnit anteeksi. Wastoin kaikkia kuin mua waiwaa, haawas tukee sydäntän.

Kantakaa minuakin weljet ja sisaret esirukouksissanne armoistuimen tykö.
Weljenne armosta
Matti Kuula
Sanomia Siionista. N: 1, Tammikuu 1893
Päivämies joulukuun 10 päivänä 1959
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja hepa » 11 Joulu 2018, 18:14

Sanomia Siionista 01.09.1903

Kirje Vaasasta, Elokuun 8 päivnä 1903

Rakkaille kanssakumppaneille elämän tiellä. Toivotan Jumalan rauhaa ja terveyttä loppuun asti. Kiitetty olkoon Jumala, rakas taivaallinen Isämme, Poikansa Jeesuksen kautta, joka meitä suuresta armostaan on tähän hetkeen asti varjellut ja suojellut seurakunnassansa, jossa meillä on armo ja kaikkein syntein anteeksiantamus, hänen armonsa rikkauden jälkeen; jota vieläkin edespäin rukoilemme kaikissa hädissämme, johon Jumala on opettanut kansaansa: ”avukses huuda minua hädässä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Sillähän me kunnioitamme Jumalata, kuin lujasti uskomme ja luotamme Häneen, rakkaan poikansa Jeesuksen ansion kautta ja lupauksensa lujana pidämme. Hän on luvannut meitä auttaa pahoina päivinä ja kantaa siksi kuin harmaiksi tulemme. Hän on käskenyt saarnata meille suloisesti, että kaikki meidän rikoksemme ovat anteeksi annetut ja olemme saaneet kaksinkertaisesti Herralta, kaikkein rikostemme tähden. Olemme olleet erittäin kiitollisia S. S. Lehdessä julkaistuihin semmoisiin kirjoituksiin, joissa Jeesus Kristus on perustuksena ja parhaana kulmakivenä, sillä se perustus pysyy, joka alussa pantu on.

Minä matkustin Etelä-Suomessa viime kuussa. (Tampereella, Porissa, Turussa ja Helsingissä) ja kuulustelin kuinka surettavasti tämän ajan eriseurat ovat repineet ja hajottaneet kallista Herran laumaa. Surullista on tosiaan nähdä ja kuulla kaikkialla suuret laumat hajaantuneina, ennen rakkaat weljet ja sisaret, nyt toinen toisiaan repien ja tuomiten, purren ja lyöden, joten piankin tullaan toinen toisiltansa purtuiksi ja kokonaan syödyiksi, ellei pikainen parannus väliin tule. Tämä meidän kristillisyytemme, Jeesus Kristus, on Jumalalta meille annettu vanhurskaudeksi, viattomuudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin me jokainen alussa uskoimme, emmekä perustaneet uskomistamme ihmisiin, vaikka Jumalalta herätetyt ja Jeesuksen tykö vedetyt ihmiset saarnasivat parannusta ja synteinanteeksiantamusta Jeesuksen nimeen, niin ei yksikään lunastettu sielu kiittänyt ihmisiä, vaan sydämen riemulla täytettynä yletyillä käsilläkin kiitettiin Jumalaa.

Tätä on sielun vihollinen aina kadehtinut ja tappaa pyytänyt enkeleittensä kautta, että ilon ja riemun ääni lakkaisi kuulumasta vanhurskasten majoissa. Nyt on surkuteltavasti niin käynyt monessakin paikassa, joissa on tuhatmääriin ollut samantien matkamiehiä, nyt on ilo ja riemu poissa, Jumalan kiitos muuttunut monenkin suussa voi, voi, huudoksi; joka ei ole ihmekään, yksikään ei ole tässä hirmuisessa hengen tappamis-sodassa haavoitta jäänyt ia haavat ei ole tulleet ilo-öljyllä pestyksi. Silloin sielun vihollinen huomasi parhaaksi rynnätä sisälle Siioniin, ensinnä hirveästi tuomiten ja kiroten evankeliumia, josta hengen ja elämän saimme alussa; sillä vihollisen apulaiset sanoivat: se oppi on löysää oppia, jossa armosta annetaaa kaikki synnit anteeksi ja niin uskotaan. Mutt'ei vihollinen sitä muistuttanut, että siinä alkuopissa tehtiin myöskin tarkkaan parannusta kaikista rakastamattomuuksista, epäuskosta, epäilyksistä ja synnin vioista ja niin rakettiin oikian perustuksen päälle ja pysyttiin yhden paimenen alla, yhdessä lammashuoneessa, mutta tätä ei wihollinen suonut. Jeesus, paras kulmativi syrjäytettiin.

Sitten on tullut sielun wihollinen taas repimään ja raatamaan Jeesuksen laumaa tänne Etelä- Suomeen Ruotsista, he ovat ottaneet nimeksensä: ”esikoinen", ja esikoisen eli vanhimman kristityn nimellä he esiintyvät hirmuisina, kuten paavi, kiroten ja tuomiten kaikkia muita kristityitä, jotka ei tunnusta Gelliwaaran esikoisseurakuntaa oikeaksi. Ei yhtäkään he pidä kristittynä, eikä kelvollisena seurakunnassa, joka ei ole alentunut heiltä neuvoa kysymään ja Gelliwaaran esikoisseurakuntaa oikeaksi seurakunnaksi tunnustamaan. Heidän parannussaarnassansa, jonka omilla korvillani kuulin Lahdessa, on mitä törkeimpää lihallisuutta. Kaikki muut, paitsi he itse, ovat kuolleet koirat, irvisuut y. m. m. siivotonta sanaa, mitä ei kehtaa julkisesti kirjoittaa. Kaikkein, olipa ketä hyvänsa pitäisi likaisimman ja törkeimmän lappalaisen tavalla elämän. Kaikkea sivistystä rääkkäävät he mitä riettaimmilla ja lihallisuudesta lähtevillä sanoilla. Tämänlainen olo ja puhe on heillä ”sanan terä", jota me kuitenkin olemme pitäneet Pyhän Hengen vaikutuksen rinnalla: Koutokeinon raivona ja paavin pakko-oppina.

Vielä kolmaskin lahko on erinnyt meistä, jonka vaikutusta en lähemmin tunne, muuta kuin sen hengen tuomitsemista, jonka me kaikin alussa saimme, kuin saarnattiin parannusta ja syntein anteeksiantamusta Jeesuksen nimeen, eikä tunnettu eriseuroja. Nyt se on valjennut meille sekin apostolin sana: seassanne pitää eriseurat oleman, että ne kuin koitellut ovat, ilmoitettaisiin". Ja evankelista Johanneksen sana: ”he ovat meistä lähteneet, mutta eivät he kaikki olleet meistä, sillä jos he meistä olleet olisivat, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet" j. n. e.*)

Nyt sopii Paavalin kysyä; onko Kristus jaettu? Koska Paavalinkin aikana ihmiset uskoivat ihmisiin, niin Paavali eroitti ihmisen pois ja sanoo: ”ei se ole mitään, joka istuttaa ja joka kastaa, vaan se joka kasvun antaa." Niin pysykäämme rakkaat weljet ja sisaret tälläkin ajalla siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on ja älkäämme jälleen sekoittako itseämme orjuuden ikeeseen. Suurena syntisenä löysi Jumala meidät tien vieressä ensi kerrallakin, kuin hän otti meidät vastaan ja kuin hän näki surkeutemme, levitti hän armonsa vaatteen liepeet suojaksemme, pesi ja puhdisti meidät poikansa Jeesuksen verellä, majassa, seurakunnassansa. Rakas taivaallinen Isämme, anna tämä meidän muistaa loppuun asti ja anna myöskin vielä langenneillekin tietää, mistä he alussa Hengen ja elämän saivat.
Näitä merkitsee weljenne Herrassa. Matti Kuula.


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 11 Joulu 2018, 18:14
Avatar
hepa
tähtiahkera
 
Viestit: 877
Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Paikkakunta: Oulunseutu


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron