Siionin Lähetyslehti 5/ 1965: Mikä on totuus?
"(A. L. Heideman-vainajan saarna, jonka hän on pitänyt jolloinkin viime vuosisadan loppupuolella Suomessa.)
Pilatus sanoi hänelle: "Mikä on totuus?" Joh. 18:35
Yhden miehen suusta lähtee tämä kysymys, mikä on totuus, vaan hänen takanansa on kokonainen maailma. Koko pakanakunta tässä väänteleiksi kuolintuskissa ja sen huulilta ja sen sydämen pohjasta värähtelee epätoivon huuto: mikä on totuus?
Totuuden etsimistä on ollut ihmisissä kaikkina aikoina. Silloinkin koska pakanakunta Jumalan ylönantaman on vaeltanut omia teitänsä mitä syvimmässä synnin kurjuudessa, silloinkin on ollut joukossa jaloja henkiä, jotka eivät ole tyytyneet eläimen tavalla elämään luontoviettien ja intohimojen tyydyttämisessä, vaan ovat etsineet, hakeneet ja haparoineet, pyytäneet kaikin voimin päästä käsittämään mikä on ihmiskunnan synty, mikä sen olemisen tarkoitus, sanalla sanottuna, mikä oli totuus. Tämä totuuden etsiminen on muodostanut koulukuntia ja järjestelmiä, jotka eri tavalla ovat koettaneet päästä tarkoituksensa perille, pyytäneet käsittää elämän korkeimpia kysymyksiä. Siihen aikaan, jolloin Jeesus Nazarenus vaelsi, oli sivistyneessä maailmassa sellainen käsityskanta, että kaikesta epäileminen oli totuuden käsittämisen alkuperustus. Ei ollut mitään varmaa, ei mitään perusteellista eikä uskottavan vakavaa. Perustusta ei ollut ihmisillä jalkain alla joka olisi kestänyt kuolemassa. Ei mitään päämaalia, jota kohtaan tuli pyrkiä. Kaikki tyhjää, turhan epäilyksen alaista.
Melkein epäilivät ihmiset olivatko itse olemassakaan. Ei kummakaan jos Pilatukselle on kuulunut oudolta Vapahtajan puhe totuuden tunnustamisesta ja kuulemisesta. Ei ole ihme jos hän on joutunut ihmetellen kysymään: mikä on totuus?
Pilatuksen poislähteminen vastausta saamatta kysymykseensä osoittaa hänen lausuneen tätä vain näyttääksensä halveksimistansa Jeesusta ja hänen oppiansa kohtaan. Pilatus epäili suuresti oliko Vapahtajalla minkäänlaista oppia ja sivistyskantaa, koska hän puhui totuudesta, jota ei kukaan sivistynyt ihminen siihen aikaan otaksunut olevaksi.
Ei ole uskonopin perustaja ruvennut ulkonaisilla voiman osoituksilla todistamaan jumalallista syntyperäänsä, vähämielisenä uskonnollisena haaveilijana on häntä järkiviisas roomalainen pitänyt. Niin ei ole kristillisyydellä sitä ulkonaista loistetta ja kauneutta kuin muilla uskonnoilla ja inhimillisillä tieteillä, mutta taivaallisessa yksikertaisuudessaan sisältää se ylimaailman hengen ja voiman, joka kristillisyyden ilmestyksestä asti vaikutti mitä ei mikään muu usko, ei mikään tiede, ei koko ihmiskunnan voima kyennyt vaikuttamaan.
Ihmishenki isoo totuutta, sillä totuuden Jumala hänen loi, ja aina kyselee hän mikä on totuus. Pakanakunta etsi tätä totuutta. Judakunnassa koitti toivo, jonka ilmestys synnytti, mutta vasta elävä usko yksin antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen: mikä on totuus. Lukemattomat ovat tässä vastauksessa löytäneet mitä etsivät, löytäneet täyden tyydytyksen hengelleen. Kristuksen uskoa vastusti mahtavin maailmanvaltio, pakanakunnan tieteet ja sivistys, mutta se valloitti maailman kaikilta ulkonaisilta voimilta yksistään sisäisellä henkivoimalla.
Kristuksen usko vaikutti oppilaissa Jumalan tunnon, joka vaikutti viisauden, joka on pahassa yksinkertainen, mutta hyvässä älykäs. Se vaikutti siveyden, joka Jumalan rakkaudessa toimii. Vaikutti rauhan, jota maailma ei anna. Ja vaikutti siveellisen uudistuksen, jota ei muulla tiellä saada. Kristuksen usko antoi maailmalle toisen muodon, ja vaikuttaa vielä, mitä se ennen vaikutti jokaisessa ihmisessä, joka luottamuksella antaupi sen opetukseen.
Mutta kuinka moni tänä aikana on tämän uskon elähyttämä, kuinka moni on käsittämässä tämän uskon ylimaailmaista uudestisynnyttäväistä voimaa? Ne ovat harvat, ani harvat, jotta raamattu tässäkin kohden täytettäisiin: monet ovat kutsutut, vaan harvat valitut.
Tiedän varmaan, että moni tässä kirkossa nyt olevainen on tykönänsä tuntenut Jumalan Hengen kutsumista, vaan ei ole antautunut, ja vieläkin pelkää ja estelee antautumasta valittujen joukkoon.
Mitä pitäisi saarnattaman, jolla esteet tulisivat poisotetuksi sen tieltä, jolla on totuuden kaipausta ja iankaikkisen elämän ikävää. Pitäisikö antaman tuomiopasuunan kajahtamaan ihmisen korvan, pitäisikö rukoiltaman Jumala lähettämään enkeli taivaasta suloisella saarnallansa sulattamaan kivikovat sydämet, vai mitä pitäisi tehtämän, jotta se aita, jonka perkele rakentaa Jumalan ja ihmisten välille, hajoaisi, ja ihminen aukon kautta kättä antaisi Kaikkivaltiaalle. Itse teossa ei tätä aitaa olekaan, sillä Kristus on sen kärsimisellänsä ja kuolemallansa jo aikaa sitten särkenyt. Mikseivät totuutta etsiväiset sielut, mikseivät heränneet ihmiset tätä usko. Mikseivät he ymmärrä Jumalan vanhurskautta, vaan pyytävät omaa vanhurskauttansa vahvistaa, eivätkä ole Jumalan vanhurskaudelle kuuliaiset. Miksikä he lakikilvoituksessa työtä tekevät, vaikka Moses kirjoittaa siitä vanhurskaudesta kuin laissa on, että kuka ihminen ne tekee, hänen pitää niissä elämän, mutta se vanhurskaus, joka uskosta on, sanoo näin: älä sano sydämessäs, kuka tahtoo astua ylös taivaaseen, se on Kristusta tänne tuoda alas, eli kuka tahtoo astua alas syvyyteen, sen on Kristusta kuolluista jälleen tuoda, vaan mitä hän sanoo? Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja sydämessäs. Tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä suullas tunnustat Herran Jeesuksen ja uskot sydämessäs, että Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin sinä tulet autuaaksi.
Tämähän on puhdasta apostolista uskoa, sille perustukselle rakennettu, jossa Jeesus Kristus paras kulmakivi on. Ellei tämä kelpaa, mikäs sitten? Paremminko kelpaa saastaisin käsin kiinnikäyminen siihen lakiin, josta on kirjoitettu: kirottu olkoon, joka ei kaikkia näitä lain sanoja täytä. Ovat jo koettaneet tuhannet Jumalan lakia täyttää hurskaalla elämällä ja laupeuden töillä ja koettavat vieläkin ennen kuin tyytyvät siitä kilvoituksesta väsyneenä autuutta armosta omistamaan. Sillä tiellä ei ansaita autuutta, ei vaikka ihminen verta itkisi rukoillessansa voimaa lain täyttämiseen. Täyttämättä jääpi laki ja se Moses, jota ei hänen palvelijansa ole kyennyt tyydyttämään, on säälimättä lausuva tuomion ja kirouksen lakiorjalle. Sillä jos ihmisestä on olisi lain täyttäjäksi, mitä varten olisi Jumalan Poika ollut pakanain ruoskittavana, pieksettävänä ja syljettävänä.
Eikö pitäisi tälle vanhurskaudelle oltaman kuuliaiset ja omavanhurskaus hyljättämän. Eikö pitäisi jo mahtuman sydämeen Herran Jeesuksen ääretön rakkaus, koska Hän seisoo kunniansa puvussa viattomuutensa valkeissa vaatteissa Herodes kuninkaan edessä ja rakkautensa punaisessa puvussa Pilatuksen ja niiden kurjain huovien keskellä. Siinä on maailman turhuuden ja koreuden rakastajalle mallikuva katseltavana. Eikö selviä tässä paikassa koreutta ja prameutta rakastavaiselle, mikä on totuus. Eikö käy joutavaksi ja inhottavaksi koreilun ja kaunistelemisen halu, koska Herra Jeesus purppurakaapuun puettuna orjantappurakruunu päässään seisoo kauneuden mallikuvana. Minä ajattelen, että kenenkä sydämeen on tämä kuva kirkastuminen painunut, sille on myöskin koreus, huoruuden kaksoissisar ja tuntomerkki tullut kauheaksi synniksi. Mutta se on myös käsittänyt missä ovat ne orjantappurat kasvaneet, joista Vapahtajan kruunu on väännetty, että on oma paha ja pirullinen sydän ollut se maa, jossa ne ovat kukoistaneet ja kasvaneet. Tämän maailman murhaajain ja varkaitten, juomarein, huorien, ahneiden ja omavanhurskasten veriruskeat synnit ovat terävinä orjantappurapiikkeinä piirtäneet viatonta päähän. Ylpeyden orjat ovat hänelle korvapuustia antaneet ja kysyneet: terve, Juutalaisten Kuningas, arvaa kuka sinua löi. Mutta Juutalaisten Kuningas on kärsinyt kaiken tämän ääneti kuin lammas, jota teuraaksi talutetaan.
Onpa ollut suuri Vanhimman rakkaus lapsiansa kohtaan, että on seisonut siinä paikassa siinä muodossa ja puvussa, missä meidän olisi pitänyt syystä seisoman.
Missä on sitten epäilemisen varaa lapsilla. Jos Hän on näin meitä rakastanut, koska vielä olimme kuolleet syntein ja ylitsekäymisten tähden, voisiko Hän nyt olla rakastamatta, koska on saanut meidät synnin ja kuoleman unesta herättää ja eläviksi tehdä. Tyytykäämme tähän rakkauteen ja muistakaamme, että omasta saastaisuudestamme pyhyyttä kaivaminen on yhtä suuri synti kuin Herran Jeesuksen sydäntä särkevä pirullinen pilkkaaminen. Pyhyys on meistä kaukana. Emme saa sitä käsille, vaikka kuinka kaipaisimme. Pahuus on sitä likempänä, koska se omassa povessamme kuohuu.
Katselkaamme orjantappurakruunulla kruunatussa Kuninkaassa, mitä ovat ihmisten pyhyys, mitä heidän pahuutensa matkaansaattaneet. Hyljätkäämme jos kelvottomina kaikki omat pyrinnöt ja harrastukset ja tyytykäämme armon nojassa kulkemaan. Jos jalat puuttuvat, niin konttaaminen varaksi. Ellei sekään käy uun, on taivaan valtakunnassa kantajia. Eteenpäin vain on pyrkiminen. Eteenpäin, ei kannata taakse katsoa, sieltä kuuluu julma huuto: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse. Mutta eestäpäin jo alkavat kuulumaan edellämme kotimaahan menneen muuttolintuparven viserrys, kun punaisen viinipuun oksilla visertelevät --- (Loppu saarnasta on kadonnut). "