Heino Hakso :Evankeliumin leviämisestä Kolarissa

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Heino Hakso :Evankeliumin leviämisestä Kolarissa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 22 Touko 2009, 19:03

Kuin keväinen tunturitulva
Evankeliumin leviämisestä Kolarissa


Niin kuin keväinen tunturitulva syöksyy alas, leviten matalille ja laajoille nevoille ja soille, oli kristillisyytemme alkuaika täällä Lapissa — niin kuin monin paikoin muuallakin maassamme. Herätyksen aalto huuhtoi läpi kylien ja maakuntien. Jumalan elävä sana sai koskettaa ihmissydämiä, silloin tuli kysymys ihmisen kalleimmasta asiasta: "Miehet rakkaat veljet, mitä minä tekisin, että saisin iankaikkisen elämän?"
Ensimmäiset uskon käsittäneet läksivät rakkauden velvoittamina viemään ilosanomaa eteenpäin. Lähettäjän käskylle kuuliaisuutta osoittaen he tahtoivat vaikeuksista huolimatta, vaivojaan säästämättä, jakaa sitä tavaraa, mistä itse ensin olivat osallisiksi päässeet.
Kun me ajattelemme alkuheräyksen aikaa ja niitä vaikeuksia, missä työtä saatiin tehdä Herran elovainiolla, niin se oli vain suuri Jumalan rakkaus, joka sai sellaisiin uhrauksiin. Reppu selässä, suksilla tai kävellen täytyi liikkua viedessään pelastuksen sanomaa eteenpäin. Mutta kun Jumala sai kirkastaa, kuinka suuri vahinko ihmisraukoille tulee siinä sieluntilassa, jossa he armoaikaansa kuluttivat, niin silloin eivät maalliset vaivat olleet esteenä.

NÄIN HERÄTYKSEN virrat saavuttivat paikkakuntammekin, ja onhan Kolari niin lähellä herätyksen alkulähteitä että on oletettavaa hyvin varhaisessa vaiheessa jo sen saavuttaneen seutukuntamme. Esimerkiksi Ruotsin Pajalan seurakunta on naapuripitäjä —, rajajoki vain välissä -, jossa Laestadius oli kirkkoherrana loppuelämänsä ajan. Ei kuitenkaan ole tiedossani, enkä ole ehtinyt hankkiakaan tarkempia selvityksiä - milloin ja kenen välityksellä elävä kristillisyys on paikkakuntamme saavuttanut. Kuitenkin on muistitiedossa, että Raattamaakin on pitänyt seuroja ainakin kirkonkylällä Heikkilän talossa ja muuallakin useammissa paikoissa. Sen lisäksi Erkki-Antti on kulkenut hyvinkin paljon paikkakunnallamme ja tiettävästi pitänyt kiertokouluakin yhtenä talvena Kurtakon kylällä. Alkuaikoinahan Laestadius asetti katekeettoja (kiertokoulun opettajia) opettamaan lukutaitoa ja samalla he saivat viedä elämän sanaa eteenpäin, kun heillä ei muuten ollut saarnalupaa. Vaikka olikin vastustusta ja vaikeuksia, niin eihän koskaan ole elävää uskoa voitu kahlehtia, sillä sen takana on ollut Jumalan voima. Seuroja pidettiin paljon ja muistitietojen mukaan oli myös paljon seuraväkeä. Isäni Juho Hakso muisteli, kuinka hänen isoisänsä Mooses Niemi (eli Hakso) sai parannuksen armon ja alkoi ottaa seuroja kotinsa. Tästä hänen epäuskoinen veljensä ennusti, ettei tuolla tavalla kauan pysy talossa, kun alkaa maakuntaa ruokkia. Silloin saattoi olla seurat viikottain samassa kylässä. Mutta Jumala siunasi kuitenkin sekä ajallisesti että iankaikkisesti, josta siunauksesta ovat lapset ja lastenlapsetkin päässeet osallisiksi.

KUITENKAAN EI sielunvihollinen antanut vapaasti tehdä työtä ja uskoa. Tuli takatalvi, alkoivat puhaltaa kylmät tuulet yli maakuntien. Kittilästä käsin tuli uusia virtauksia, siellä alettiin opettaa, että nyt on saarnattu liian paljon evankeliumia. Erkki-Antti nukuttaa Torniojoki-varren evankeliumilla. Näin lähti uudenherätyksen eriseura matkalle. Taistelu oli kova paikkakunnallammekin, mutta kotikyläni Pasmajärvi on säästynyt miltei kokonaan. Taistelua kyllä on käyty. Muisteli isäni, kuinka Kalle Liikamaa ja kirjoittajan isoisä Iisakki Hakso (eli Honkaniemi, millä nimellä häntä talon mukaan nimitettiin) taistelivat em. eriseuraa vastaan ja osoittivat sen raamatulla vääräksi.

Seuroja ja sunnuntairukouksia

EDELLÄ MAINITTUJEN Kalle ja Helena Liikamaan kotona pidettiin niihin aikoihin paljon seuroja, samoin Iisakki ja Eevakaisa Honkaniemen talossa. Niihin aikoihin, sekä paljon myöhemminkin, milloin ei ollut seuroja, pidettiin sunnuntaisin rukouksia. Luettiin Lutherin tai Laestadiuksen postillasta päivän saarna ja veisattiin virsiä ja siionin lauluja. Rukousten lukijoina toimii Iisakki Honkaniemi ja kylälukkarina Kalle Liikamaa. Mainittakoon vielä, että kun hän vanhana meni sokeaksi, hän muisti virret suurimmaksi osaksi ulkoa ja jatkoi laulujen ja virsien esilaulajana.
Rukousten lukijana jatkoi sitten isäni. Viimeisten sotien jälkeen pyhärukousten pitäminen on loppunut. Sen jälkeen on pidetty ompeluseuroja ja lauluseuroja. Pasmajärven seurapaikkoina mainittakoon em. lisäksi, aikaisemmin Uusitalo ja Kangas, sekä minun muistamani aikana Vanhatalo, jossa Kustaa ja Hanna Pasma pitivät isännyyttä. Sekin seurapaikka on muuttoliikkeen vuoksi jäänyt autioksi heidän poispääsynsä jälkeen. Hilja Pasmalta saamieni tietojen mukaan on täällä kulkenut puhujina Kalle Heliste Kemijärveltä, Mikko Pääkkölä ja Näätsaari.
Minun muistini aikana on käynyt Hurulan Eetu, Keskitalon Juho Ketola sekä Huhtalan Eljas, joka kävi miltei joka talvi. Lisäksi Kauno Kemppainen. Sotien jälkeen on käynyt monia veljiä, mutta sehän onkin jo nykyaikaa lähempänä.

RUOKOJÄRVEN seurapaikkoina muistetaan olleen Kuoppala, Mäkitalo ja Ruokovaara. Ruokojärven kyläpappina (rukousten lukijana) on toiminut Leevi Ruokojärvi ja kylälukkarina Juho Pasma eli Rajalan Jussa, niin kuin häntä tavallisesti kutsuttiin. Uudenheräyksen eriseura sai aikoinaan siinäkin kylässä muutamia eksytetyksi, eikä heillä kaikilla ollut palaamisen armoa. Myöhemmin on Ruokojärvikin jäänyt hengellisesti kylmilleen, kommunismi ja väärät hengellisyydet ovat sammuttaneet elävän uskon, niin kuin monesta muustakin Kolarin kylästä. Sieppijärven kylässä on seurapaikkoina ollut vanhastaan, Iivari, Männistö ja jonkin verran on myös seuroja pidetty Pääkkölällä. Rukousten lukijana siellä ovat toimineet, Kankaan Heikki, Männistön Arviiti ja jonkin verran myöhemmässä vaiheessa Ravelin Kalle. Esiveisaajana on toiminut Kalle Kyrö, Iivarin Kaleviksi myös mainittu. Uuden heräyksen höyry sai Sieppijärven kylällä jonkin verran enemmän jalansijaa, mitä muissa kylissä. Heidän johtomiehenään muistetaan olleen Jaukan Fetto niminen mies. Mutta on aina ollut myös niitä, jotka eivät ole hetkeksikään olleet kuuliaisia
vääränhengen viettelyksille.

Oman paikkakunnan saarnaajana täällä on toiminut rakastettu veljemme Aukusti Rantakurtakko, joka oli syntynyt Kolarin Kurtakon kylässä vuonna 1887. Hän oli horjumaton oikean opin puolesta taistelija; pääsi muutamia vuosia sitten vanhurskasten sapatin lepoa nauttimaan. Aukusti-veli muisteli, kuinka hänen jo mieheksi vartuttuaan oli alkuheräyksen aikainen uskovien joukko harventunut, ettei ollut kuin vähän uskovaisia. Mutta Jumala antoi vielä voimakkaan heräyksen ajan koittaa näille seuduille. Seuroja järjestettiin paljon ja uusia parannuksen tekijöitä oli, etenkin nuoria jokaisissa seuratilaisuuksissa, joskus pyhärukouksissakin. Silloin hänellekin, tuhlaajapojalle avautuivat isän kodin ovet, hän oli silloin 29-vuotias. Oman muistini mukaan, kotikylässäni oli varhaisemman kylässäni varhaisemman lapsuuteni aikana suurin osa keski-ikäisistä uskomassa. Olettavasti heistä suurin osa oli juuri edellä mainitun heräyksen aikana saanut parannuksen armon.
Edelleen jatkaa muistelustaan Aukusti-veli: Kolarin kirkonkylässä pidettiin isoja seuroja. Väkeä oli niin paljon, etteivät seuratilat riittäneet, vaan pappilan pihan täytyi toimia seurapaikkana ja kaivon kannelle oli järjestetty puhujankoroke. Kun ajattelemme sen ajan kulkuvälineitä ja myös asukastiheyttä, niin täytyy todeta, että sanannälkää on todella ollut.


Seurapirtit täysiä

MUISTAN ITSEKIN varhaisemman lapsuuteni ajalta, kuinka seurapirtit olivat aina tupaten täynnä. Hevosilla ajettiin talviaikaan monet kymmenet kilometrit seuroihin ja kesällä jalkaisin tai venekyydillä. Helmi-Maria Niva, 80 -vuotias muisteli kuinka Pasmajärveltä tulivat seuroihin Vaattojärvelle venekyydillä, niin kuului pitkien matkojen päästä jo siionin laulut. Ei silloin ollut kiirettä, vaikka toimeentulo oli monesti hyvin vaikeaa. Mutta kun oli saatu tuntea, kuinka Herra on suloinen, ei voitu olla poissa sieltä missä pyhäin kokoukset olivat.
Viimeiset isot seurat Kolarin kirkolla pidettiin 1939 juhannuksena. Olin äitini kanssa siellä mukana. Seurat olivat vanhassa saarikirkossa. Puhujina niissä seuroissa olivat Rantamaula, Leppäsaajo, Rantakurtakko ja Kolarin silloinen kirkkoherra Lauri Kivekäs. Pienempiä seuroja kirkonkylällä on pidetty myöhemminkin, useimmiten vain silloin kun lähetyspuhujat ovat vierailleet paikkakunnalla. Seuroja on pääasiassa pidetty seurakunnan tiloissa, mutta myös jo sapatin lepoon päässeiden Tyyne ja Vihtori Pellikan kotona. He ovatkin olleet viimeiset taivaantien kulkijat, jotka ovat Jumalan joukon kanssa samassa hengessä matkaa tehneet kirkonkylällä.

VAATTOJÄRVEN kylän vanhimpia kristityitä olivat Antti Niva, Salomon ja Mooses Heikki, Iisakki Vaattovaara, myös näiden vaimot, Abiel Heikki, Tuomas Kylmämaa ja Stiina-Kaisa Niva. Heikkien talo muistetaan seurapaikkana. Edellä mainittujen lisäksi mainitaan vielä vanhimmista kristityistä Vaattojärvellä Heikki Vaattovaara, hänen vaimonsa Helena, s 1848. Vaattojärven rukousten lukijana mainitaan olleen Antti Niva. Venejärvellä oli vanhoja uskovaisia Heikki Vettanen emäntineen, Erkki Vettanen emäntineen, sekä naisia Anna-Kaisa Seppälä, Karoliina Nenämaa, Juho Vesala Fanni Raitala eli Vaattovaara miehineen. Näiden vanhojen Venejärven kristittyjen mukana elävä usko meni hautaan. Edellä mainittujen puhujien lisäksi mainitaan täällä kulkeneen myös Songan Mikon, ja Hanhi-Pietin, joka viimeksi mainittu meni uudenheräyksen eriseuraan.

JUMALA ON AIKOJEN kuluessa tehnyt suuria tekoja paikkakunnallammekin. Paljon on niitä, jotka ovat ottaneet evankeliumin siunauksen vastaan, ovat uskoneet ja Jumalan voima kautta myös uskon säilyttäneet - ja aikanaan saaneet siirtyä sapatin lepoon. Mutta palon on myös sielunvihollinen saanut kesyttää ihmisraukkoja pois totuuden uskomisesta, joko julki jumalattomuuteen, tai eriseurojen tai muiden väärien hengellisyyksien kautta.

UUDENHERÄYKSEN eksytyksien jälkeen tuli 30-luvun tienoilla pikkuesikoisuuden eriseura, joka sai paljon vahinkoa aikaan. Myös korpelaisuus vaikutti jonkin verran – etenkin Sieppijärven kylässä – mutta sen vaikutus jäi verraten vähäiseksi. Viimeinen eriseura ei saanut juuri jalansijaa täällä. Myös jehovalaisuutta ja helluntailaisuutta esiintyy jonkin verran. Paavali kirjoittaa tessalonikkalaisille: ”Ettei he rakkautta totuuden puoleen ottaneet autuaaksi tullakseen. Sen tähden on Jumala heille lähettänyt väkevän eksytyksen niin että he valheen uskovat.”

*Pieni on se Jumalan lasten joukko, joka tekee vielä matkaa pilkattuna ja ylön katsottuna, mutta uskoen että kerran on kiusausten matkalla pää. Ei ole suuri se joukko, joka kantaa Yljän kihloja ja tunnustaa Herraa Jeesusta lunastajaksi ja vapahtajaksi tämän nurjan ja pahanilkisen sukukunnan keskellä. ”Ja ehkä kymmenes osa siihen vielä jää, niin sekin hävitetään. Kuitenkin tammelle ja tuomelle jää kanto, vaikka heidän lehtensä varistetaan, niin pitää myös pyhällä siemenellä kanto oleman.” (Jes. 6:13) Mutta kerran heille sanotaan; Tulkaa minun Isäni siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on valmistettu maailman alusta. Vähässä olit sinä uskollinen, minä panen sinut paljon päälle.

Heino Hakso
Päivämies huhtikuun 26 päivä 1972

’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’

Mielistyin tähän Kolaria koskevaan historialliseen kirjoitukseen siitäkin syystä, että viitisen vuotta sitten sain olla mukana Kolarin uudessa kirkossa järjestetyissä suurissa seuroissa. Siellä valaisi seudun historiaa puheessaan ainakin Pauli Korteniemi, joka kertoi Kolarin lapsuutensa asuinpaikaksi. Kirjoitus antanee jonkin kaltaisen käsityksen siitä, miten ennen uskottiin ja seuroissa kuljettiin. Suunnilleen samanlaista se on ollut muuallakin harvaan asutuilla alueilla.

Seurojen ohjelmassa oli yhden illan retki Pajalaan, jossa tutustuimme Laestadiuksen alueeseen Köngäsessä ja Pajalan kirkonkylässä. Retkeen kuului iltakahvi seurakuntatalolla ja seurat Pajalan kirkossa. Jotka eivät käyneet Ruotsin puolella, tutustuivat Kolarin vanhaan saarikirkkoon, josta mainitaan muistelmassakin.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 02 Joulu 2010, 14:39

Tornion Rauhanyhdistyksen menneistä vaiheista


Olemme saaneet aikaisemmin lukea Päivämiehen palstoilta, helmikuun 1. päivän numerossa 1967, jolloin yhdistys vietti 80- vuotisjuhlaansa. Kertomuksen taakse jääneestä toiminnasta oli Päivämieheen kirjoittanut veljemme Veikko Tervo. Sen vuoksi emme nyt tähän Tornion numeroon ryhdy kertailemaan kaikkea sitä, mitä ko. kirjoituksessa on jo esitetty. Vain eräitä matkan varrella tapahtuneita asioita ja henkilökuvia tuomme tässä julkisuuteen Siionin väelle.

ENSI tammikuun 31. päivänä tulee kuluneeksi 84 vuotta siitä, kun Tornion Rauhanyhdistyksen syntysanat lausuttiin ja kirjoihin merkittiin. Tämä historiallinen kokous pidettiin H. Hällin talossa. Osanottajia kokouksessa oli kaikkiaan 14 henkilöä, 12 miestä ja 2 naista. Pieni oli "kristittyjen joukko vielä silloin. Mutta toimellisia kun olivat, niin yhdistystoiminta alkoi hahmottua. Useita neuvottelukokouksia pidettiin. Niissä keskusteltiin yhdistystoiminnan rekisteröimisestä, sääntöjen laatimisesta, seurahuoneen rakentamisesta ja sille sopivan tontin ostamisesta. Kaikki nämä, ja paljon muuta annettiin komitean, so. toimikunnan valmisteltaviksi. Komitean jäsenet toimivat ripeästi, niin että Oulun läänin kuvernööri joulukuun 31. päivänä 1888 hyväksyi ja vahvisti "Sääntöjen ehdoitus Rauhan Yhdistykselle Torniossa." Koska kysymyksessä oleva esitys tarkoittaa hyvää järjestystä, ja ei ole lakia vastaan sotiva," kuten kuvernöörin päätöksessä siitä mainittiin.

KUN kuvernöörin vahvistamat säännöt saatiin yhdistyksen käyttöön, niin ensimmäinen tehtävä oli valita johtokunta. Se tapahtui 20.1.1889. Johtokuntaan tulivat valituiksi J.O. Molnberg esimieheksi, Juho Nykänen varaesimieheksi, rahastonhoitajaksi J. W. Kajander, sihteeriksi Rob. Pettersson, sekä muiksi jäseniksi Aleksi Pasma, Juho Pelttari, Juho Hemmola, Salomon Savikuja ja Heikki Hälli.

Rohkea ja paljon varoja vaativa suunnitelma oli seurahuoneen rakentamiskysymys. Monien neuvotteluiden jälkeen saatiin seurahuoneen tonttikysymys ratkaistuksi. Sen jälkeen voitiin ryhtyä talon rakennuspuuhiin. Ensimmäiset seurat uudessa seurahuoneessa pidettiin lokak. 13. päivänä 1889. Varmasti silloinen pieni, piskuinen ja jumalanlasten joukko iloitsi ja kiitti taivaallista Isää, joka siunauksellaan oli heidän työtään tukenut. Olihan heillä nyt oma seurahuone, jonka suojiin he nyt saivat kokoontua evankeliumin hyvää sanomaa kuulemaan ja uskomaan.

VUODET ja vuosikymmenet ovat tuosta ajasta vierineet. Tornion Ry:n seurahuone on pysynyt paikallaan. Vuosien kuluessa on sitä korjailtu sekä sisältä, että ulkopuolelta. Sen suojiin ovat jumalanlapset pyhäiltaisin kokoontuneet. Mutta seuroja on myös pidetty arkipäivinäkin, varsinkin iltaisin ja suurina juhlapäivinä on seuroihin saapunut sanankuulijoita Tornion väylän molemmilta rannoilta eri kyläkunnista. Silloin on vietetty juhlaa Herran omien keskuudessa. On saatu sanankuulossa tuntea, kuinka Herra on hyvä, ja hänen armonsa ja laupeutensa mittaamaton.

Tornion Siionin kansa menneitten vuosikymmenten aikana on saanut nauttia Herran hyvyydestä myös siinäkin mielessä, että sillä on ollut sananjulistajia, täällä paikkakunnalla asuvaisia veljiä.
Jo niihin aikoihin, kun seurahuone valmistui, oli kaupunginvouti J. M. Hartman sananjulistajana seuroissa. Kerrotaan, että hän oli rakastettava setä, joka osasi alapaulalta käsin — kuten tapana on sanoa — lähestyä kiusattua veljeä taikka sisarta. Seurojen jälkeen hän pyysi jumalanlapsia kotiinsa, missä kanssapuhelua jatkettiin, ja Siionin lauluja laulettiin.

Kenkäkauppias Eljas Aho toimi puhujana lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Tornion Siionissa useat saarnamiehet majailivat hänen kodissaan. Veljemme Aho usein muisteli niitä aikoja, jolloin hän sai kokea kääntymisen armon, ja Jumalan valtakunnan siunauksen. – Minulle annettiin etsimisen ja parannuksen tekemisen aikaa, niin että sain omalle kohdalleni uskon kautta omistaa syntien anteeksi saamisen Jeesuksen nimessä ja hänen pyhässä, maahan vuotaneessa veressään Jumalan valtakunnassa, oli Ahon sedällä tapana sanoa. Tätä kallista evankeliumia hän puheissaan toi julki.

Rautakauppias, veljemme Juho Kanniainen, monien kunnallisten luottamustehtäviensä ohella, palveli Herran Siionia Torniossa lähes viidenkymmenen vuoden aikana. Vuodesta 1915 lähtien hän oli Tornion Ry.n johtokunnan jäsenenä, ja sen puheenjohtajana (vv. 1922–63). Muuttaessaan Kemistä Tornioon, hän hoiti evankeliumin julistajan tehtäviä, uskollisesti aina siihen asti, kun hänet kutsuttiin Jumalan kansan lepoon ja rauhaan. Rauhallinen ja harkitseva luonteen ominaisuus oli Kanniaisen sedällä syntymälahjana. Kun sellaiseen sydämeen on Jumala armossaan saanut vuodattaa valtakuntansa armolahjoja Pyhän Hengen kautta, niin silloin kaikki tulee Jumalan kunniaksi, ja hänen omiensa siunaukseksi. Näitä armolahjoja veljellemme Juho Kanniaiselle oli suotu, ja niitä hän myös välitti edellä menneitten pyhäinmiesten tavoin sekä Suomen, että Ruotsin puolella. Useat kerrat jumalanlapset kokoontuivat Kanniaisen sedän vieraanvaraiseen kotiin neuvottelemaan, toimintasuunnitelmia laatimaan, ja tehtäviä hoitamaan kulloinkin esille tulevista kysymyksistä Siionin työvainiolla. Taitoa ja kärsivällisyyttä monien asioitten käsittelyssä tuli puheenjohtajalla olla. Mutta niitäpä veljemme oli Herraltamme runsaasti saanut.

Sähkölaitoksen johtaja, veljemme Veikko Tervon äkillinen poismeno autokolarissa Luulajan tiellä Ruotsissa, oli suuri menetys Tornion Siionille. Tornion Ry:n johtokunnan pitkäaikaisena jäsenenä ja taloudenhoitajana hän toimi kuolemaansa asti. Keskeltämme pois kutsuttu veljemme, joka lapsuudesta saakka tunsi pyhät kirjoitukset elämän kalleimmasta lupauksesta, oli Suurelle Työnantajalleen kuuliainen, ja rohkeasti julisti Jumalan hukkumatonta sanaa sanankuulijoilleen sekä seuroissa että työpaikoilla. Hänen Herraltaan saamia lahjoja käytettiin myös ajallisiin, kunnallisiin ja seurakunnallisiin tehtäviin Torniossa. Hän toimi mm. useita vuosia seurakunnan kirkkohallintokunnan puheenjohtajana, sekä useissa eri lautakunnissa, joissa hänen asiantuntemustaan tarvittiin.

Mitä minun vielä tulisi kirjoittaa näistä Tornion Ry:n menneistä vaiheista? Sanoisin sen pyhän kirjoittajan sanoilla: "Aika tulisi minulle lyhyeksi." "On monta seurastamme jo muuttanut kotimaalle, joita nyt muistamme, ikävällä kaipaamme," veisaa lauluntekijä. Heitä on suuri joukko, uskollisia he ovat olleet kukin sille tehtävälle, mikä heille täällä ajassa oli suotu. Uskollisia Herran Siionin joukossa tekemään työtä niillä lahjoilla, joita Herra oli heille antanut. Eivät he ole voineet mainostaa itseään. He ovat tunteneet oman vajavaisuutensa, vieläpä kykenemättömyytensä kaikkeen. Mutta kaikesta tästä huolimatta he ovat tyytyneet osaansa, ja Jumalan joukon kanssa uskossa matkaa tehneet, pitäen uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa siihen asti, kunnes vaivalloinen, helteinen matka on päättynyt, ja uusi Jumalan kansan sapatinlepo alkanut.

V. R.
Päivämies 28.10.1970
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Janne Tervo Utajärveltä muistelee parannuksen tekoaan

ViestiKirjoittaja Taavetti » 14 Loka 2012, 12:16

Janne Tervo Utajärveltä muistelee parannuksen tekoaan

Olen tämän Utajärven Siionin mukana ollut siitä asti, kun vuonna 1932 sain armon Jumalalta uskoa synnit anteeksi. Jo minun nuoruuteni aikana oli kristillisyys täällä Utajärvellä aika laaja. Vanhat uskovaiset kutsuivat puhujia ja tuossa Utoslahdella Linkillä pidettiin viikoittainkin seuroja. Minäkin kävin siellä kuuntelemassa ja aina oli iso pirtti täynnä väkeä. Se näytti kyllä oikein mukavalta silloinkin, vaikka minä uskottomana nuorena miehenä seurailin sitä. Linkin isäntä Heikki Utoslahti ja emäntänsä Reeta os. Hiltunen olivat uskovaisia ihmisiä. Kerrankin minä olin siellä emännän istuessa soututuolissa. Totta se seurasi minua, minä kai lienen kuunnellut tarkasti niitä sanoja, niin hän sanoi minulle. "Kuulepas nyt ja tule tänne minun luokseni. Ei puutu enää mitään muuta kuin että teet synnistä parannuksen ja uskot evankeliumin omalle kohdallesi."

Ja minähän tiesin, mistä ulos mennään ja minä polonen lähdin pakoon, koska ajattelin, etten minä jouda parannusta tekemään, koska olen niin nuori, eikä minulla ole mitään vastuksia, minähän vaan meinä höllöttelen. Se oli sitä aikaa kun olin ajattelematon ja juoksin tämän maailman potuilla. Mutta ne kristityt ottivat aina puheilleen. Janne Hatunen oli minun naapurini ja jo yksinäisenä miehenä hän oli uskomassa. Kerrankin hän tuli minun puheilleni eräänä helluntainpyhänä kun olin valmistautunut lähtemään tansseihin. Janne-vainaja "kellittää" siinä törmällä aurinkoa ottamassa ja sanoo minulle, että tulehan tänne, niin puhutaan. Hän sanoi minulle, että hän olisi aivan valmis saarnaamaan minulle evankeliumin taivaasta.

Minä polonen en osannut puhua kerrassaan mitään. Tuli vain tuollainen ajatus, että kunpa taas pääsisi tästä "pinteestä," niin kyllä minulla sitten taas riittäisi noita jalkoja tämän maailman juoksuun. Tämä Hatunen oli niin mukava mies kristittynä minua kohtaan, ettei sen mukavampaa löydy tästä kylästä, vaikkakin kaikki kristityt ovat rakkaita, kun ovat jaksaneet minua kärsiä tässä Jumalan valtakunnassa.

Kun muistelee vanhoja pois menneitä pyhiä, niin tahtoopa Janne-vainaja ensiksi tulla mieleen. Hän yritti hyvillä neuvoilla ohjata minua rauhan askelille. Ja jälkeenpäin olen ajatellut, että Jumala johdatteli näitä asioita tämän kirkaslahjaisen veli Hatusen kautta, hän olikin puhujaveli. Hän puhutteli minua, hankalaa miestä niin hyvin, etten vastustanut häntä koskaan. Hän yhä uudelleen kysyi: "Kuule sinä Tervo, kun on kuolematon sielu, ja on parannus tekemättä, niin joko minä nyt sinulle saarnaan evankeliumin." Tämä tapahtui vähän väliä. Minä olin sitten loppujen lopuksi niin mustalla paikalla, että olin sanonut, etten käy enää koskaan noiden laestadiolaisten seuroissa. Olin silloin jo naimisissa. Mutta sitten kun Jumala otti kiinni, niin naapurini, Hatus- vainaja minullekin ensimmäisen evankeliumin saarnasi. Vaimoni teki ensin parannuksen. Ajattelin, että nyt kun kotipappi ja Hatunen naapuria, niin kyllä kai ne puhuvat minullekin tuosta kalleimmasta asiasta, että minäkin pääsen Jumalan pojan valtakuntaan, jotta saisin rauhassa yöni nukkua. Vaan sitten tuli sellainen tunne, että nyt ei kukaan puhu minulle, enää mitään, että nyt minut on heitetty
kerta kaikkiaan. Naapurini Hatunen tulee alkaa puhua vain näistä maallisista ja sanoo, että menepäs tuonne hänen menepäs tuonne hänen metsäänsä hakkaamaan hirsiä.

Minä olin valmis lähtemään sinne toista kymmenen kilometrin metsään. Kaadoin siellä muutamia puita, mutta kun minulla oli herännyt omatunto, niin minun piti lähteä kesken pois ja minä tulin joutuisasti. Ja tuntui, että varmasti menen helvettiin ja oli aivan kuin elävä tuli olisi polttanut jalkojen alla. Mutta kylän alkaessa lähestyä ajattelin, että kyllä sitä taas pärjää, kun kylään pääsee ja näkee ihmisiä. Kävin sanomassa vain naapurille, että aikani meni siihen suuntaan, että lähdin kesken pois, mutta kaadetaan huomenna lisää. En sanonut todellista syytä. Mutta lieneekö hän hoksannut asian, koska sanoi minulle: "Käyppäs nyt noutamassa hevosella niitä puita!" Ja niin me lähdimme Karinkannan Janne-vainajan kanssa. Palatessa minulta särkyi kuorma ja kaveri jätti minut. En ehtinyt ottamaan kaikkia puita mukaan, niin raskasta elämä oli minulla. Reki särkyi toistamiseen. Silloin minä jätin ne ainot puutkin. Minulla oli niin kiire Jannen luo. Silloin sanoin hänelle, että nyt ovat niin ahtaalla asiat sekä ajallisesti että iankaikkisesti. Janne sanoi: ”Niille ajallisille on kyllä sama, mutta ne iankaikkiset ovat anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä." Ja siitä lähtien minä olen koettanut kilvoitella.

Rakkaat kristityt ovat olleet kantamassa aina tähän hetkeen asti. Tällaiset ovat minun elämäni vaiheet. Olen siitä niin kiitollinen. Kunpa Jumala pitäisi vielä lapsenaan, että vielä sillä hetkellä olisin uskomassa kun tämän maailman jätän. Se toivo on vielä tälläkin hetkellä.

Silloin tein parannuksen, olin niin kuin "kellokas" heti menemään ja puhumaan toisillekin. Ajattelin että kun minä tein parannuksen, niin kyllä kai nekin ymmärtävät ottaa siunauksen vastaan, kun minäkin poloinen koetan heille puhua. Mutta voi sitä naurua ja ivaa, mitä olen monta kertaa saanut kokea, kun olen suuni aukaissut. On kyllä muutamia, jotka ovat osoittaneet kuuliaisuutta, mutta suurin osa on pitänyt nämä kalliit asiat pilkkana ja naurusananlaskuna. Vaikka ensimmäinen asia täällä ajassa on se, että uskomme. Mutta nykyään ei ole paljoa parannuksen tekijöitä. Olemmekin veli Poutiaisen kanssa keskustelleet siitä, että kun meitä vanhempia täältä kutsutaan pois, niin sitä mukaa Jumalan lasten lauma pienenee. Onhan niitä nuoriakin uskomassa. Yhteen aikaan niitä ei juuri ollut. Siitä on iloa, emmekä osaa olla niin kiitollisia taivaan Isälle kuin tulisi, että meillä on uskovainen rovasti. Sitä vaan toivomme, että hän vielä eläkkeelle päästyäänkin jäisi meille saarnailemaan tätä elävää evankeliumia.

Silloin kun täällä alettiin syksyisin ja keväisin pitää isoja seuroja, piti meidän Hatusen Jannen kanssa aina mennä tuonne Heikkiselle Laitilan isännän ja emännän puheille, että saisimme taas seurapaikan sieltä. Siellä sanottiin, että kun he on ajallista ja iankaikkista, niin pidetään vaan seurat täällä. Kirkko tahtoi olla silloin monasti lujassa saada seurapaikaksi. Mutta Laitilassa oli vapaus. Ei haitannut, vaikka siellä kuului kiitosäänikin. Ja siellä oli iloa. Se on hyvä asia, että meillä on säilynyt rakkaus. Ja jos se on ollut ennen vuotavainen rakkaus, niin se on sitä nytkin. Minä kun muka olen tässä Rauhanyhdistyksen puheenjohtajana, niin olen huomannut, ettei kenelläkään ole pää sen korkeammalla kuin toisellakaan. Niin tasapäisenä joukkona on tämä meidän pieni joukkomme tehnyt matkaa. Siitä saamme kaikin olla kiitollisia ja panna kädet ristiin ja kiittää taivaan Isää, että meitä on näin paljon siunattu täällä Utajärvellä.

Päivämies 27.10.1965
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 17 Joulu 2018, 20:27

Kolmenkyynärän jumaluusoppi hajoitti ensin

96- vuotias saarnaaja Janne Ketola kertoo Päivämiehelle 1955

Rovaniemen Tapionkylän Ketolassa asuu ja vielä verrattain hyvissä voimissa Suomen kristillisyyden ilmeisesti iäkkäin saarnaaja. Hän on Juho Raudanoja, tutummalta nimeltään Janne Ketola, joka ensi elokuussa täyttää 97 ikävuottansa.

Päivämiehen toimitus in corpore pistäytyi äsken tervehtimässä tätä ”Ounasjokilaakson profeettaa," jolle tämäntapainen yllättävä vierailu oli niin nöyryyttävä huomionosoitus, että hänen piti käydä kerjäilemään "moninaisista vioista armollista anteeksiantoa."

Ketolan talo Rovaniemen Tapionkylässä on Perä-Pohjolalle ja Lapille tyypillinen "koti virran rannalla." Sisä- Lapin valtasuoni, Ounasjoki, on vuosisatojen saatossa loihtinut rantamilleen voimakasta elämänsykettä. Sen ekonoominen laita on vasta aivan viime aikoina yleisemmin löydetty. Nyt puhutaan Pohjois- Suomen teollistamisesta. Mutta tuon elämänsykkeen sisempi laita ei pysynyt niin kauan piilossa. Siinä tulvi Jumalan väkevä voima "patoamiselle" alistumattomampi kuin vuolas Ounas. Ja se toi tuntureilta elävän Jumalan pyhyyden ja kokovikaisena armahdetun syntisen tuntoja alas laaksoihin ja rintamaille.

Juha Raudanoja, tuo salskea peräpohjalainen, jota miniänsä käsipuolesta tukee "peräkamarista tupaan vieraita vastustamaan,” tekee, kun on jo vanhuus tullut "kyytimiestensä" raskaan kuulon ja silmäin heikkenemisen kanssa, on kokenut nuo elävän kristillisyyden väkevät tunnot. Ne ovat lyöneet hänen aatelispiirteisiinsä koko hänen ryhdikkääseen olemukseensa omat lähtemättömät jälkensä. Ja miksikäs ei, kun hän vieläkin elää ja aivan joka hetki tuota nuoruudessaan jo saamaansa armoitusta. Hän on 96- vuotias, yli 70 vuotta uskossa matkaa tehnyt ja monia, monia vuosikymmentä saarnannut eikä ole sittenkään "vanha kristitty". ”Siunatkaa minua moninaisten vikojeni anteeksiannolla" hän pyytää. Ja kun hän kuulee, että kaikki, kaikki ovat Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja sovintoveressä anteeksi," puhkeaa sydän ääneensä kiittämään: ”Ole rakas Jeesus kiitetty, ole minunki eestäni kiitetty!"

Sitnä juhlassa muistotkin virkistyvät, monia rakkaita veljiä ja sisaria hän muistaa. Ja sitten lapsuuttansa, kun hän isänsä ja Aappo -veljen kanssa kulki Pellossa ja Jarhoisissa neulomassa. 11-vuotiaana kevättalvella hän tapasi siellä mm. Laestadiuksen pojan, iäkkään ja leikkisän miehen, joka peskissään käveli tuvan lattialla ja puheli leikkisanoja koirallensa. Silloin oli vain kaksi joukkoa. Oli suruttomain seurakunta ja kristittyin seurakunta. "Mieki muistan, kun piti mennä seuroihin, vaikkei kukaan käskenyt, oli se vain pakko, net kristityt oli niin kauniin näköisiäki, vaikka net saivat patjon pahaa kärsiä."

"Sitte se tulit net kolmen kyynärän jumaluusopin puhujat sisämaasta, Kittilästä käsin. Ne otit monia kristityitä puolelleen, ja niissä oli lain henki. Ja niiltä kristityiltä meni ilo ja vapaus pois. Ne aloit toisten päälle tähätä. Ja sitten, kun ne tulit Silenit ja Hanheinaan miehet, niin ne menit heän matkaan. Ja näin se tuli kolmas joukko."

Kyynel välkehti vanhuksen silmäkulmassa, sillä iloita ei hän tätä onnettomuutta muistele, vaan toteaa kristillisyyteen ilmestyneet hajotukset vihollisen työksi. ”Pahinta on aina se, että hengellinen eksyttäjä tulee valkeuden enkelinä ja kuuluttaa, että "nyt on kulkeuvuttu semmosheen ja semmosheen valvomattomuuteen"; näin se ensisti sokkeuttaa silmät, ettei enää nähäkään,että sehän on Jumala itte, joka. Pyhänä Henkenä hoitaa Siionia. Ne ei vain usko Pyhän Hengen päälle, vaan. yksistään oman viisauvensa päälle."

Ajatus katkeaa välillä ja vanhus vaipuu mietteisiinsä. Väsymyskin on jo näyttäytynyt. "Mutta sitä mie vain pyyvän ja pyytäkää teki minulle, että mie jo pian saan nukkua pois Kristuksen haavoissa." Emme voi olla pyytämättä, mutta miksikähän emme hennoisi tuota rakasta vanhusta vielä päästää pois. Menettäisimmekö heissä jotain korvaamatonta!

''''''''''''''''''''''''''''''''
Janne Ketola on jo saanut jättää matkasauvansa ja siirtyä kirkkauden maahan. Hän sai nukkua Kristuksen haavoissa.

Päivämies 11.11.1964
Artikkelin yhteydessä ei ollut kirjoittajan nimeä.


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 17 Joulu 2018, 20:27
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron