"Ajattele Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja vuodet lähenevät, jolloin olet sanova: ei se minule kelpaa."
Vuonna 1863 elokuun 17 päivän koittaessa hallayönä on Heikki Jussila ensi kerran nähnyt päivän valon. Isä kertoi, että kun hän syntymisen jälkeen ensi kerran meni ulos, oli maa valkeana kuurassa, ja heinikko samoin kahisi jäässä askelten alla niityllä. Suuret nälkävuodetn 1867 tapaukset, kerjäläisten liikkuminen, pettuleivän syöminen ja suuret lumikinokset jäivät elävästi mieleen varhaisimpina lapsuusmuistoina. Heikki muistaa kotonaan lukukukínkerit, kuinka osasi aapisen ulkoa. Jatketaan Heikin omin sanoin:
_________________
Minä osasin aapisen ulkoa. Sitten minä innostuin lukemaan Raamattua ja yhtenä talvena luin sen alusta loppuun kovalla äänellä, niin kuin olin kuullut papin saarnaavan. Toiset sanoivat,että pappi tuosta pojasta tulee. Ja se oli ihmeellistä sielun ruokaa ja elämän sanan voimaa. Herra on sanassaan sanonut, "ettei sen pidä tyhjänä palaaman." Timoteukselle Paavali taas kirjoittaa. "Olet lapsuudestasi Raamattusi tainnut, joka sinut taitaa autuuteen neuvoa sen uskon kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa."
Mutta siitä onnellisuudesta tuli kymmenvuotiaana lankeemus. Meidän naapuriimme muutti asukas, jonka pojat olivat kovin jumalattomia ja jotka viettelivät minua samoihin rikoksiin, joissa he itsekin elivät. Minä sain pahan omantunnon, ja kun en ymmärtänyt miten vahinko korjataan ja synnistä parannus tapahtuu, sillä ei kirkkojumalisuudessa, jossa vanhempani silloin olivat, sitä opetettu, niin minä päätin, etten vasta syntiä tee. Mutta eiväthän tehdyt rikokset sillä lähteneet tunnolta.
Uusi synnin kiusaus taas voitti. Kiusaaja saarnasi, että sinä olet jo langennut, et sinä ole Jumalan lapsi etkä pääse taivaaseen. Ja kun olin astunut avarasta portista lavealle tielle, niin se alkoi viedä väkevällä voimalla kadotukseen. Niin minusta tuli suruton, etten katunut syntejäni, vaan iloitsin niissä, ja päätin, että nyt sitä vasta entisestään teenkin. en enää rakastanut myöskin Jumalan sanaa, vaan kartoin sitä, sillä pelkäsin, että se tuomitsee minut.
Kutsujan armo on ihmeellinen, niin kuin on kirjoitettu: "Minut ovat löytäneet ne, jotka eivät etsineet ja olen ilmaantunut niille, jotka eivät kysyneet minua." (Room. 10:20)
Herätyksen aika
Huhtikuun 17 päivänä 1880 tuli minulle synnin hätä. Lain sauva rusikoi minua ankarasti, ja sen kirkkaus valaisi omalletunnolle tehdyt synnit. Siinä valossa näkyi paljon pahoja tekoja. Olin suurin syntinen koko maan päällä. Etsin yksinäisiä paikkoja, jossa polvillani ja kasvoillani rukoilin Jumalalta armoa. Mutta tunnon hätä ja vaiva suureni. Kahden viikon kuluttua pääsi minulta keskellä yötä suuri itku ja valitus, jota en voinut mitenkään hillitä.
isäni tuli silloin toisesta huoneesta luokseni kysymään, mikä minulle oli tullut. Sain itkultani sanotuksi asiani ja kysytyksi myös neuvoa, sillä luotin häneen, olihan hän aina ollut hurskas mies ja lukenut paljon Raamattua. Isäni sanoi kumminkin, ettei hän osannut minua neuvoa eikä auttaa. "Mutta kun tulee aamu, niin mene pappilaan , pappihan se tietää. Ja se osaa sinua neuvoa. Sehän kuuluu hönen virkaansakin." Näin isäni lohdutti minua.
Toukokuun 1 päivänä sangen varhain olin pappilan oven takana kolkuttamassa. Kun palvelija tuli avaamaan ja kuuli, että minulla on kirkkoherralle asiaa, vei hän minut istumaan siksi aikaa, kunnes kirkkoherra olisi pukeutunut. Sitten minä tunnustin syntini ja odotin, että hän Jumalan puolesta päästäisi minut synneistäni. Mutta hän ei tohtinut käyttää taivaan valtakunnan avaimia. Hänen neuvonsa oli, että tulisin Herran ehtoolliselle sunnuntaina, niin minä saisin sitten synninpäästön.
Kun sain puhutuksi tunnolla olevat syntini, niin se lievensi hätääni, vaikka en ollut saanutkaan pappilassa synninpäästöä. Kun sitten ehtoollisellakaan en käsittänyt mitään rauhaa enkä vakuutusta, niin toivottomuus ja synninhätä yhä lisääntyi. Epätoivo, ettei Jumala tahdokaan minua armahtaa, tahtoi voittaa. Koetin Jumalan sanasta etsiä lohdutusta. Mutta omatunto pani vastaan. Se sanoi, ettei armo kuulunut minulle, vaan minä olin sen ulkopuolella.
Sattumalta sain käsiini Johan Aarndtin ensimmäisen kirjan "Totisesta kristillisyydestä." Siinä oli sopivaa "possun ruokaa", jota koetin ahmia ja siihen liittyviä pitkiä rukouksia rukoilla. Mutta mieleeni tuli pahoja ajatuksia ynnä paljon pahan himon "porsaita", joita yritin paimentaa. Kyllä siinä touhua riitti. Koetin kiivetä oman pyhyyden tikapuita taivaaseen. Mutta oman pahuuden voima painoi yhä syvemmälle epäilyksen suohon, jossa ei ääriä näkynyt eikä keinojakaan, miten yli päästä.
Isäni ja äitini käsittivät, että minä olin parhaalla paikalla, varsinkin, kun kävin joka pyhä kirkossa ja joka kuukausi Heran ehtoollisella sekä luin vireästi Jumalan sanaa ja vietin siveästi hurskasta elämää. Heidän mielipiteenä orjuutti ja maailman kunnia ja opillinen pimeys esti minua käymästä uskovaisten seuroissa, vaikka minä salaa niitä rakastin ja mielessäni kunnioitin. Vanhempien istutus oli niin sitkeä orjantappura ja sopiva luonnollisen järjen mukaan, että muutoinkin tullaan autuaaksi.
_________________
Elokuun 17 päivänä 1881 olin Jyväskylässä seminaarin pääsytutkintoa suorittamassa. Se onnistuikin loistavasti. Jyväskylässä minä jouduin jumalisuutta harjoittavain oppilaiden seuraan. He pitivät seminaarin mallikoulun voimistelusalissa eräänlaisia seuroja kaupungin hedbergiläisten kanssa. Sinne he veivät minutkin vuorollani puhujaksi. Noissa kokouksissa pidin ensimmäisen kerran Raamatun tekstistä julkisen puheen helmikuun 17 päivänä 1882. Olin silloin 18,5 vuoden ikäinen. Kuulijat muistuttivat, että minä saarnasin lakia.
Huhtikuussa 1883 muutti seminaari uusiin huoneisiin eikä seurapaikkaa enää ollut. Mooses oli vetänyt kasvonsa peitteen taakse, ja niiden kirkkaus oli kadonnut. Jäljelle jäänyt oli vain jumalisuuden tapojen harjoitus, mikä oli paljon hidastunut ja taantunut. Koetin rukouselämää ja omaa vanhurskautta vahvistaa ja oman pyhyyden tornia rakentaa.
Elämäni uusi vaihe
Heinäkuun 17 päivänä olin Iin kirkossa, jossa saarnaamaan nousi uskovainen papinkokelas Jaakko Veijola oikeasta ja väärästä vanhurskaudesta. Hänellä oli Pyhän Hengen lahjat ja valo selittää väärä vanhurskaus. saarnallaan hän kaatoi minun oman vanhurskauden tornini peruskivetkin. Kun hän sitten selitti oikean vanhurskauden ja sen, miten Jumala tekee jumalattoman vanhurskaaksi, niin minä käsitin, että olin ollut fariseus.
Silloin minä menin häneltä kysymään neuvoa. Hänellä olikin taivaan valtakunnan avaimet. Silloin tapahtui yhtä haavaa se päästö taivaassa mikä maan päälläkin tehtiin. Pääsin ulkoa sisälle, Jumalan valtakuntaan. Kun sitten oli illalla uskovaisten seurat, niin tuli yleiseksi tiedoksi, että Jumalan valtakunta oli lisääntynyt yhdellä kansalaisella. Järki ei käsitä eikä ihmisviisaus tajua, miten sauva avaa Punaisen meren ja sen jälkeen sulkee. Silloin eivät kanteleet ole pajuihin ripustettuina.
Heikki Jussilan parannus oli sinä päivänä tapahtunut tosiasia, josta taivaassa iloittiin. Tämän elämäni uuden vaiheen ja suurimman kokemukseni ja mielen muutokseni muistoksi olen sepittänyt seuraavan laulun, joka lauletaan sävelellä "Se oikein ompi autuas."
Matkalle lähdin taivaaseen, kun arpa lankesi mulle. Tein silloin liiton iäisen, oi Jeesus kuulua Sulle. Sun nimeäsi tunnustaa, Sun askeleitas noudattaa, Sun ristiäsi kantaa.
Oi liiton päivä siunattu, siunattu on se hetki. Siunatut ensi askeleet, siunattu koko retki. Siunatut veren pisarat, mua matkallani puhdistaa, kaikista synneistäni.
Suo, Jeesus liiton iäisen, mun kalliina ain pitää. Suo sanas kalliin siemenen, mun sielussani itää. Hedelmän satakertaisen, Sinulle kantaa iäisen, etten ois kuiva oksa.
Mun sieluani puhdista, kalliilla verelläsi. Ja henkeäni uudista, Pyhällä Hengelläsi. Kirkasta , Jeesus haavasi, osoita avoin kylkesi, uskoni kilpi, Jeesus.
Tää matka pian päättyypi, loppuvat tuskat vaivat. Sieluni siloin pääseepi, siteistä kaikist aivan. Siunattu pyhä veresi, on elämäni kaikkeni, se kotia mun kantaa.
Pian uusi virsi ihana, uskollisuudestasi. Oi, jeesus, Sulle kajahtaa, Sun rakkaudestasi. Ei koskaan lakkaa lauluni, ei väsy lauma lastesi, Sinua kiittämästä.
Ylistys, kiitos iäinen, Karitsa nyt jo Sulle. Kunnia suuri riemuinen, kun portti aukes mulle. Suo Jeesus oikein käsittää, Ja kieleni myös kertoa, veresi siunausta.
_________________
Heikki Jussilan muistelu jatkuu vielä pohdinnalla:
Pyhästä Hengestä syntymisen kokemusta ei järjellä ymmärretä. Raamatussa sanotaan: "Niiden paljoudessa, jotka uskoivat, oli yksi sydän ja yksi sielu." Sellaisen Hengen yhteyden Pyhä Henki synnytti uuden testamentin seurakunnassa. Ja niin minullekin näkyi entinen pyhyys, jolla olin koettanut kiivetä taivaaseen, vahingoksi, ja että Pyhä Henki on lahjainsa kanssa pyhäin ihmisten yhteydessä.
"Teille on annettu tuta Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta ei heille ole annettu," sanoi Jeesus opetuslapsilleen. Jumalan valtakunta salaisuuksineen kirkastetaan Pyhän Hengen pyhittämällä sielumme ja henkemme. On monta, jotka ovat ottaneet lisää entisen jumalisuutensa tavarain päälle,ja pitäneet seurakuntaopissa omat mielipiteensä. "Joka on viisas, tulkoon ensin tyhmäksi, että hän viisaaksi tulisi," Sen tähden on seurakuntaopissa niin moni kompastunut tälläkin etsikkoajalla.
_________________
Tämä katkelma on kopioitu Heikki Jussilan kirjasta, Kutsujan armo, jonka hän julkaisi omakustanteena eläessään. Oikeudet saatuaan SRK julkaisi uuden painoksen vuonna 1974. Jos haluat saada kirjan lukeaksesi, sitä voi tiedustella kustantajalta, jolla voi olla yksittäisiä kappaleita. Monella yksityisellä ihmisellä on myös kirjoja, ehkä alkuperäisinäkin painoksena. Mahdollisesti sitä on muissakin paikoissa, esimerkiksi vanhoissa kirjastoissa.
Tämä on yhden miehen etsimisen ja löytämisen vaiheista, mutta tämän kaltaisia tapauksia kulkee keskuudessamme lukuisia. On ollut aikojen kuluessa ja vuosien vieriessä, mutta täyttä todellisuutta tänäkin päivänä.
_________________