Päivämies syyskuun 24 päivänä 1959
Elopellollakin luettiin Raamattua
Sotkajärvellä herätyksen aikana
Pyhät muistot ovat rakkaita. Sellaisia on myös Pudasjärven
Sotkajärvenkylän uskovaisilla omasta kokemastaan, ja myös jo edesmenneitten Jumalan lasten kertomina. Ne liittyvät aikaan, jolloin Jumala tarttui ihmisen elämään ja siirsi tomun lapsen saatanan valtakunnasta oman rakkaan Poikansa valtakuntaan. Tällainen aika oli Sotkajärvellä viime vuosisadan loppupuoliskolla, jolloin Jumalan evankeliumi murtautui sikäläisten ihmisten elämään.
Saarnaaja Kalle Timonen kertoo kuulemiaan tuolta ajalta.
Kun evankeliumi Pyhän Hengen sanomana laskeutui Lapista etelää kohden, ja Jumala herätti ihmisten omiatuntoja, sai se sijan monien ihmisten sydämissä. Mutta oli myös evankeliumin vastustajia, kuten kautta aikojen on ollut. Siksi oli pakko perehtyä Jumalan sanaan, sen vuoksi uskovaisissa kodeissa viljeltiin ja tutkittiinkin sitä ahkerasti. Kun köyhät sielut yhteen sattuivat, ja aivan tarkoituksella kokoontuivat, oli aina tutkistelun aiheena, onko oppi Kristuksesta ja uskomme Jumalan sanan mukaista? Uskon asioista puhuttiin ahkerasti myös työpaikoilla. Kerrankin elopellolla syntyi keskustelu pyhistä kysymyksistä, ja tilanne kehkeytyi niin tiukaksi, että oli haettava Raamattu pellolle.
Se sijoitettiin varakuhilaan päälle, josta aina käytiin varmistamassa, onko asia niin kirjoitettu. Näin perustettiin vahvan perustuksen päälle autuuden huone, josta apostoli sanoo, että emme ole niitä, jotka tietämättömän puoleen juoksemme niin kuin tuulta pieksäen.
Ne, jotka olivat käsittäneet elävän uskon, saivat rakkauden Herran työhön. Seuroja järjestettiin, ja sananjulistajia kutsuttiin joskus kaukaakin. Niihin aikoihin Jumala herätti sanansa saarnaajaksi pudasjärveläisen Paavali Ervastin.
Paavali Ervastia muistellessa tulee mieleen Raamatun sana: »Olkaa vakaat kuin käärme ja taitavat kuin kyyhky». Kun Jumala pystyttää kirkon, niin sielunvihollisella on kiire kyhätä kappelia vierelle. Elävän kristillisyyden rinnalle, sielujen surmaksi pyrki sellainen opin erhe, kuin esikoisuus.
Esikoisten saarnaaja Johan Takkinen oli kerran Pudasjärvellä, ja ihmiset ihmettelivät, että mistä se tämä oppi on. Paavali Ervasti lähti Takkisen matkaan, Tultiin Pudasjärveltä Utajärven Juorkunaan Mikkolan taloon. Siellä eräs paikkakunnan isäntä pyysi epäilyksiä anteeksi, mutta Takkinen asiaa kuulusteltuaan tuli siihen tulokseen, että tunnonheräys ei ole oikein riittävän syvä ja esitti, että kun hän palaa Gellivaarasta niin tutkitaan sitten paremmin ja katsotaan, voidaanko saarnata anteeksi.
Paavali Ervasti vain kuunteli, eikä puhunut mitään. Synnin kuorman alla nääntyvä isäntä meni raskautettuna kotiinsa, valitti, että ei ole enää armoa Jumalan huoneessa, kun ei syntiselle saarnata synninpäästöä. Talossa sattui olemaan uskovainen palvelija, juuri kirnuamassa pirtinnurkassa ja kuunteli isännän hätää. Hän keskeytti kirnuamisen ja meni isännän luokse ja sanoi: Armon kaupassa ovat ovet avoinna yöllä ja päivällä, uskokaa vaan vapaasti kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Isäntä sai rauhan ja tuntea, että eivät ole lähteet kuivuneet elävässä Herran seurakunnassa.
Juorkunasta Takkinen jatkoi matkaa Kuivaniemelle. Ei ole muistissani, mihin taloon, mutta kuitenkin oli Takkinen talossa ryhtynyt kaivamaan emännän omaatuntoa. Kun emännällä ei ollut mitään törkeitä asioita, niin Takkinen vain kaivoi ja kaivoi, että nyt pitäisi löytyä joitakin hirveitä asioita, sitten vasta on asiat paikallaan. Tätä vanhanemännän ja Takkisen keskustelua kuunteli talon miniä. Hän tunsi Takkisen menneisyyden ja tiesi, että sielläkin on asioita, jotka eivät kaipaa valkeutta ihmisen mielen mukaan. Hän puuttui keskusteluun ja sanoi Takkiselle: Antakaa meidän mummun olla rauhassa! Hän on uskovainen ihminen, ja ahkeroi vaeltaa tunnon puhtaudessa, hänellä on synnit anteeksi. Mutta miten on asianlaita, Takkisen?» Kun hän alkoi luetella syntejä, eletyn elämän erheitä oikein nimeltään, niin oli Takkiselta kuulustelun halu loppunut.
Paavali Ervasti oli tähän saakka kuunnellut äänettömänä, mutta kun hän oli miniän kertomuksen kuullut, oli hänkin avannut suunsa ja sanonut, että nyt tuli perustus tuolle opille. Oma sielu eli tunkiossa, jota ei ollut jaksanut ajaa pellolle, ja se pani tekemään toisista samannäköisiä ja sillä etsimään rauhaa omalle rauhattomalle sielulle. Väärä oppi usein lähtee saastaisesta omastatunnosta, tottelemattomuudesta omantunnon äänelle.
Seuroissa käytiin pitkienkin, ja vaivalloisten matkojen takana. Kaikilla oli todellinen hätä oman sielun autuudesta. Uskonasia oli kaikki kaikessa. Tämän maailman touhuilu tuntui tyhjältä ja halvalta sen rinnalla, että oli synnit anteeksi ja Jumalan valtakunta asuttavana.
Vielä muistuu mieleeni eräs Raamatun taitava vanha mummo, Iinatin mummo, joka oli `saanut parannuksen armon Sotkajärven seuroissa. Hänellä oli uskoton mies, joka vastusti evankeliumia, ja oli monasti suurena vaivana vanhurskaalle vaimolle. Mummo oli kertonut, että hän usein ajatteli sitä Raamatun paikkaa, jossa Jeesus sanoo: ”Jos teillä olisi uskoa sinapin siemenen verran, ja sanoisitte tälle vuorelle: siirrä itsesi ja kukista mereen, niin se niin tapahtuisi.» Hän oli aina rukoillut että hänen miehensä saisi parannuksen armon. Vihdoin hän alkoikin sen verran myöntyä, että voitiin kotona järjestää seuroja ja viimein sai mieskin; parannuksen armon. Vaimo oli jo ehtinyt 40 vuotta rukoilla tätä armoa, ja kun se tapahtui, sanoi hän ajatelleensa, että nyt
toteutui Jeesuksen sana, nyt vuori kukistui mereen. Usko ei ollut suuri, mutta siinä oli Jumalan voima. Omanvanhurskauden vuorikin musertui ja kukistui mereen. Mummo ei koskaan voinut kerskata uskostaan, vaan päinvastoin, Aino oli hätä vähäuskoisuudesta, mutta hänen kerskauksensa oli Herra Jeesus ja hänen vanhurskautensa, joka uskossa antaa taivaan voiman ja lahjan.