Pudasjärven vaiheilta

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Pudasjärven vaiheilta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 25 Loka 2009, 07:55

Päivämies syyskuun 24 päivänä 1959

Elopellollakin luettiin Raamattua
Sotkajärvellä herätyksen aikana


Pyhät muistot ovat rakkaita. Sellaisia on myös Pudasjärven
Sotkajärvenkylän uskovaisilla omasta kokemastaan, ja myös jo edesmenneitten Jumalan lasten kertomina. Ne liittyvät aikaan, jolloin Jumala tarttui ihmisen elämään ja siirsi tomun lapsen saatanan valtakunnasta oman rakkaan Poikansa valtakuntaan. Tällainen aika oli Sotkajärvellä viime vuosisadan loppupuoliskolla, jolloin Jumalan evankeliumi murtautui sikäläisten ihmisten elämään.
Saarnaaja Kalle Timonen kertoo kuulemiaan tuolta ajalta.

Kun evankeliumi Pyhän Hengen sanomana laskeutui Lapista etelää kohden, ja Jumala herätti ihmisten omiatuntoja, sai se sijan monien ihmisten sydämissä. Mutta oli myös evankeliumin vastustajia, kuten kautta aikojen on ollut. Siksi oli pakko perehtyä Jumalan sanaan, sen vuoksi uskovaisissa kodeissa viljeltiin ja tutkittiinkin sitä ahkerasti. Kun köyhät sielut yhteen sattuivat, ja aivan tarkoituksella kokoontuivat, oli aina tutkistelun aiheena, onko oppi Kristuksesta ja uskomme Jumalan sanan mukaista? Uskon asioista puhuttiin ahkerasti myös työpaikoilla. Kerrankin elopellolla syntyi keskustelu pyhistä kysymyksistä, ja tilanne kehkeytyi niin tiukaksi, että oli haettava Raamattu pellolle.
Se sijoitettiin varakuhilaan päälle, josta aina käytiin varmistamassa, onko asia niin kirjoitettu. Näin perustettiin vahvan perustuksen päälle autuuden huone, josta apostoli sanoo, että emme ole niitä, jotka tietämättömän puoleen juoksemme niin kuin tuulta pieksäen.

Ne, jotka olivat käsittäneet elävän uskon, saivat rakkauden Herran työhön. Seuroja järjestettiin, ja sananjulistajia kutsuttiin joskus kaukaakin. Niihin aikoihin Jumala herätti sanansa saarnaajaksi pudasjärveläisen Paavali Ervastin.

Paavali Ervastia muistellessa tulee mieleen Raamatun sana: »Olkaa vakaat kuin käärme ja taitavat kuin kyyhky». Kun Jumala pystyttää kirkon, niin sielunvihollisella on kiire kyhätä kappelia vierelle. Elävän kristillisyyden rinnalle, sielujen surmaksi pyrki sellainen opin erhe, kuin esikoisuus.
Esikoisten saarnaaja Johan Takkinen oli kerran Pudasjärvellä, ja ihmiset ihmettelivät, että mistä se tämä oppi on. Paavali Ervasti lähti Takkisen matkaan, Tultiin Pudasjärveltä Utajärven Juorkunaan Mikkolan taloon. Siellä eräs paikkakunnan isäntä pyysi epäilyksiä anteeksi, mutta Takkinen asiaa kuulusteltuaan tuli siihen tulokseen, että tunnonheräys ei ole oikein riittävän syvä ja esitti, että kun hän palaa Gellivaarasta niin tutkitaan sitten paremmin ja katsotaan, voidaanko saarnata anteeksi.

Paavali Ervasti vain kuunteli, eikä puhunut mitään. Synnin kuorman alla nääntyvä isäntä meni raskautettuna kotiinsa, valitti, että ei ole enää armoa Jumalan huoneessa, kun ei syntiselle saarnata synninpäästöä. Talossa sattui olemaan uskovainen palvelija, juuri kirnuamassa pirtinnurkassa ja kuunteli isännän hätää. Hän keskeytti kirnuamisen ja meni isännän luokse ja sanoi: Armon kaupassa ovat ovet avoinna yöllä ja päivällä, uskokaa vaan vapaasti kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Isäntä sai rauhan ja tuntea, että eivät ole lähteet kuivuneet elävässä Herran seurakunnassa.

Juorkunasta Takkinen jatkoi matkaa Kuivaniemelle. Ei ole muistissani, mihin taloon, mutta kuitenkin oli Takkinen talossa ryhtynyt kaivamaan emännän omaatuntoa. Kun emännällä ei ollut mitään törkeitä asioita, niin Takkinen vain kaivoi ja kaivoi, että nyt pitäisi löytyä joitakin hirveitä asioita, sitten vasta on asiat paikallaan. Tätä vanhanemännän ja Takkisen keskustelua kuunteli talon miniä. Hän tunsi Takkisen menneisyyden ja tiesi, että sielläkin on asioita, jotka eivät kaipaa valkeutta ihmisen mielen mukaan. Hän puuttui keskusteluun ja sanoi Takkiselle: Antakaa meidän mummun olla rauhassa! Hän on uskovainen ihminen, ja ahkeroi vaeltaa tunnon puhtaudessa, hänellä on synnit anteeksi. Mutta miten on asianlaita, Takkisen?» Kun hän alkoi luetella syntejä, eletyn elämän erheitä oikein nimeltään, niin oli Takkiselta kuulustelun halu loppunut.

Paavali Ervasti oli tähän saakka kuunnellut äänettömänä, mutta kun hän oli miniän kertomuksen kuullut, oli hänkin avannut suunsa ja sanonut, että nyt tuli perustus tuolle opille. Oma sielu eli tunkiossa, jota ei ollut jaksanut ajaa pellolle, ja se pani tekemään toisista samannäköisiä ja sillä etsimään rauhaa omalle rauhattomalle sielulle. Väärä oppi usein lähtee saastaisesta omastatunnosta, tottelemattomuudesta omantunnon äänelle.

Seuroissa käytiin pitkienkin, ja vaivalloisten matkojen takana. Kaikilla oli todellinen hätä oman sielun autuudesta. Uskonasia oli kaikki kaikessa. Tämän maailman touhuilu tuntui tyhjältä ja halvalta sen rinnalla, että oli synnit anteeksi ja Jumalan valtakunta asuttavana.

Vielä muistuu mieleeni eräs Raamatun taitava vanha mummo, Iinatin mummo, joka oli `saanut parannuksen armon Sotkajärven seuroissa. Hänellä oli uskoton mies, joka vastusti evankeliumia, ja oli monasti suurena vaivana vanhurskaalle vaimolle. Mummo oli kertonut, että hän usein ajatteli sitä Raamatun paikkaa, jossa Jeesus sanoo: ”Jos teillä olisi uskoa sinapin siemenen verran, ja sanoisitte tälle vuorelle: siirrä itsesi ja kukista mereen, niin se niin tapahtuisi.» Hän oli aina rukoillut että hänen miehensä saisi parannuksen armon. Vihdoin hän alkoikin sen verran myöntyä, että voitiin kotona järjestää seuroja ja viimein sai mieskin; parannuksen armon. Vaimo oli jo ehtinyt 40 vuotta rukoilla tätä armoa, ja kun se tapahtui, sanoi hän ajatelleensa, että nyt
toteutui Jeesuksen sana, nyt vuori kukistui mereen. Usko ei ollut suuri, mutta siinä oli Jumalan voima. Omanvanhurskauden vuorikin musertui ja kukistui mereen. Mummo ei koskaan voinut kerskata uskostaan, vaan päinvastoin, Aino oli hätä vähäuskoisuudesta, mutta hänen kerskauksensa oli Herra Jeesus ja hänen vanhurskautensa, joka uskossa antaa taivaan voiman ja lahjan.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 29 Loka 2009, 08:54

Lähes kaikki saivat parannuksen armon


Taloustirehtööri Kalle Sarala muistelee vanhojen aikojen
kristillisyyden toimintaa Pudasjärvellä.

Herra Jeesus on opettanut Isä meidän rukouksessa: »Lähestyköön sinun valtakuntasi.» Jumalan valtakunta on lähestynyt Pudasjärvelle pohjoisesta saapuneessa evankeliumissa. Jumalan työaseena ovat olleet Juhani Raattamaa, Heikki Parkajoki ym. Kun taivaan tuli pääsi alkuun, otti Jumala työaseekseen myöskin paikkakunnan miehiä, kuten Paavali Ervastin, Risto Lohen ym. Nykyisin on Pudasjärvellä noin 20 veljeä, jotka lahjoillaan tekevät samaa työtä. Muilta paikkakunnilta kulkeneita puhujia on vanhemmalta ajalta muistissani Kalle Heliste, Juho Kieksi, Matti Suo ym.

Isäni Matti Sarala (entinen nimi Kellinsalmi) kertoi asuessaan Kuusamossa, kulkeneensa puhujamatkalla Sarakylän -Simojärven ja Ranuan kautta, Simojoki-vartta Simoon. Seuroja pidettiin myös Sarajärvellä. Seurapirtteinä oli pirtti, jonka pöytä oli ollut vakinaisena korttipöytänä, jopa niin ahkerasti, että oli joskus jäädä kuivat heinät korjaamatta. Vaikka isäntä oli jumalaton, hän oli antanut pirtin seurapirtiksi. Hämärän tultua oli valmistauduttu seuroja pitämään. Silloin uskottomat miehet olivat laittaneet kynttilöitä palamaan seinille niin pallon, että isä sanoi jo kieltäneensä, että kyllä kai ne jo riittäisivät. Miehet olivat vastanneet, että on niitä kortillakin palanut paljon, saa niitä nyt seuroissakin palaa. Tulos oli se, että seuroissa, vaikka väkeä oli paljon, lähes kaikki saivat parannuksen armon.

Sellaisista papeista, jotka ovat taivaan tulta vireillä pitäneet Pudasjärvellä, mainittakoon K. A. Heikel, V. A. Virkkula, E. Thauvon, Pauli Honkasalo ja Lenna Pellikka. Ja nyt Timo Hämäläinen. Oli täällä myös kappalainen O. I. Heikel. Hän oli ollut aikoinaan oikein uskomassa, mutta sitten mennyt uuteenherätykseen. Kun hän tuli Sarakylään, menimme häntä puhuttelemaan. Eräs vanha saarnaaja Olli Sarajärvi kysyi Heikeliltä: »Oletko samassa uskossa kuin aikaisemmin, jolloin seuroissa rinnan istuttiin ja puhuttiin. Hän vastasi olevansa, mutta kulkenut uskon eri asteelle. Ennen ollessaan vapaassa uskomisessa, hän sanoi ajatelleensa, miksi Jumala ei ota jo pois, kun hän oli valmis menemään taivaaseen. Mutta nyt hän onkin huomannut, että hänessä on ollut vielä paljon kuluttamista ja valmistamista. Ja lopputulos oli se, ettei hän tiennyt, onko valmis lainkaan. Heikeliltä oli hävinnyt se valo, mikä Paavalilla oli, että »minä tiedän kenenkä päälle minä uskon ja hän voi kätkeä minulle uskotun tavaran siihen päivään asti». Ja »armosta te olette autuaat, eikä itse teistänne, Jumalan lahja se on».

Mutta eivät uusiherätys, eikä pikkuesikoisuuskaan saanut Pudasjärvellä montakaan kannattajaa. Sen sijaan Itäsyrjällä oli eräs saarnaaja, joka eli lihallisesti. Hän sai kannattajiakin, vieläpä niin toimellisia, että lähettivät 2 miestä Kemijärvelle noutamaan Heliste-Kallea. Tarkoituksella, että hän kiroaisi sen `kristillisyyden, jota Parpalan Ville, Risto Lohi ym. Pudasjärvellä olivat Jumalan valtakunnassa tehneet. Heliste lähti kyllä matkaan, mutta sanoi, että mennään Ranuan kautta. Ranua kuului silloin Pudasjärven seurakuntaan. Ranualla oli parasta aikaa seurat, puhujina Ville Parpala ja Risto Lohi (”Miekka- Risto”). Heliste tuli seuroihin, ja oli viikon seuroissa. Hän siunasi Jumalan työn, mitä Jumalan sana oli tällä vaikuttanut. Oli kalliit seurat ja erikoisesti nuorukaisia oli uskomassa, ja toisia teki parannuksia. Eriseura Itä- syrjällä sammui, kun saarnaaja ennen kuolemaansa teki parannuksen ja tunnusti, että hän oli huorannut ja saarnannut.

Olen tässä pyynnöstä merkinnyt muistoistani eräitä tietoja siitä työstä, mitä Jumala on täällä tehnyt. Olen viimeisillä askelilla. Ikäni on 77 vuotta. Jumala on heikkoa lastaan armossaan tallella pitänyt parannuksen askeleilla. Erikoisessa muistossani on Risto Lohen käynti seuramatkoilla kotonani. Hän muisti aina minua puhutella ja kehotti pysymään kaikissa tilanteissa Jumalan lapsena, uskomalla synnit anteeksi ja tekemällä, jos tuntoon tulee nimellisiä syntejä, niistä parannus. Matkanteko on ollut heikkoa. Ei ole ansiota karttunut. Kun Herra hoitaa omiansa Siionissa armollansa, niin armosta olemme
autuaat.

Päivämies syyskuun 24 päivä 1959
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 29 Loka 2009, 08:58

Jumala on varjellut seurakuntaamme yhdessä hengessä

Koska sain kuulla, että pian ilmestyy Pudasjärven oma Päivämiehen numero, niin haluan jonkun sanan tervehdyksenä sanoa seurakuntamme kristillisestä elämästä siltä ajalta, kun aloin muistaa. Ja muistanhan minä noin 50 vuoden takaa, varsinkin kotiseutuni Pintamonkylältä. Näin aloittaa muistelunsa saarnaaja Kalle Iinatti.

Siellä pidettiin paljon seuroja. Vakituisia seurataloja Pintamolla olivat Elkkola, Huitsi, Jutela ja Heikkilä. Niissä seuroissa sain istua lukemattomia kertoja, vanhurskaan äitini kanssa eläväksi tekevän sanan kuulossa. Sananjulistajina oli usein Parpala, Juuso Runtti, Kanniainen, Hemmilä ja monia muitakin. Myöhemmin on Jumala siunannut seurakuntaamme runsaasti. Hän on herättänyt puhujiakin keskuudestamme niin, että yhteen aikaan oli seurakunnassamme yli kaksikymmentä saarnaajaa. On ollut myöskin useita uskovaisia pappejakin. Tälläkin kerralla on kirkkoherrana seurakunnan rakastama Timo Hämäläinen, joka totuuden sanan oikein jakaa niin, ettei vanhurskauta jumalatonta eikä sorra heikkoa. Toivotamme rakkaalle veljelle Korkeimman varjelusta ja siunausta vaikeassa tehtävässä.

Seurakuntaamme on Jumala varjellut yhdessä hengessä. Ison esikoisuuden ja uudenherätyksen väkevä eksytys lienee vain aivan muutamia saanut horjuttaa, vaikka kyllä vihollinen on yrityksiä tehnyt. Muistan, kuinka minunkin nuoruuteni aikana yritti lihan vapauden oppikin kotiseudullani tunkea sisälle, mutta kun se hulluus tuli pian kaikille ilmi, niin se hylättiin ja niin pääsi seurakunnassa taas raitis, mutta samalla lämmin Eedomin tuuli.

Muistuu mieleeni eräs ihana tapaus. Oli taas seurat Pintamon Elkkolassa. Sinne tuotiin muistaakseni kelkalla Hietamäen vanha isäntä Heikki. Kun hän meni tervehtimään kamarissa istuvaa puhujaa, Parpalaa vanhan tavan mukaan kaulasta pitäen, ja kun Parpala rupesi kertomaan terveisiä Jumalan lapsilta ja Veriyljältä Herralta Jeesukselta, niin vanhus täytettiin niin taivaan hekumalla, että vanhuuden jäykistämä kieli tuli jalon kirjoittajan kynäksi, mutta – se samalla vaikeni ainiaaksi siinä puhujan kaulassa ollen, ja verellä pesty henki sai sillä hetkellä lennähtää savimajan ahtaudesta lämpimään ilmaan. Ihana muisto jäi muutenkin vanhuksesta.

Pudasjärven seurakunnan historia on rikas ja pitkä. Mutta uskon ja toivon, että rakkaat vielä elävät vanhemmat veljet ja sisaret antavat tietoja eri puolilta seurakuntaamme.
On vain ilo todeta, että vielä tällä lopun pahalla ajalla, seisoo yksimielisenä opissa, elämässä ja kärsimisessä seurakuntamme puhujat ja uskovaisetkin, paitsi täällä itäsyrjällä, jossa asun, on viime vuosina alkanut puhaltaa kylmä itätuuli, laintappava, ja anteeksiantamaton henki. Se henki on jäädyttänyt muutamien sydämet, joissa ennen paloivat rakkauden pyhät tulet.
Ei liioin ennen liene tämän etsikkopäivän alusta alkaen, vihaisempaa eri seuraa noussut, kuin edellä mainittu.
Mutta sittenkin lienee parasta, että annamme historian opettaa itseämme ja seuraamme Mestarimme jälkiä kärsivällisyydessä. Vaikka maallinen laki ei kyllä sillä ajalla suojellut Rakastajamme Jeesuksen kunniaa eikä ihmisoikeuksia, niin olisi hänellä ollut valta vedota Korkeimpaan oikeuteen ja voimaan, joka varmasti olisi kyennyt antamaan Jeesukselle oikeusturvan, ja mahdollisuuden suojella suuren kunniansa. Mutta hän ei käyttänyt valtaansa ja voimaansa, sanoipa Pietarillekin yrttitarhan kentällä, että »pane miekkasi tuppeen». Niin lienee parasta, ettemme mekään taistele lihan käsivarrella, mutta Herran Sebaotin voimalla ja hengen miekalla, joka on Jumalan sana.

Jumalan rauhan terveiset kaikille kaidan tien kulkijoille,
Kalle Iinatti.
Päivämies syyskuu 24 päivä 1959
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja metsätähti » 29 Loka 2009, 15:15

Kiitos, ihana on lukea näitä! :D
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)
Avatar
metsätähti
ahertaja
 
Viestit: 571
Liittynyt: 02 Syys 2009, 17:00
Paikkakunta: Pohjois-Suomi

ViestiKirjoittaja Taavetti » 10 Maalis 2011, 04:14

Jo vuosisadan on heräys vaikuttanut Ranualla
Miekka-Risto oikeudessa vastata vanhurskaudestaan


– Tuo oikeustapaus, jossa sittemmin saarnaajana tunnettu Miekka-Risto, oikealta nimeltään Kristoffer Lohi, oli vastaamassa siitä, että oli kinkereillä puolustanut uskovaista naista, jolle pappi tarjosi ehtoollisviinin tyhjästä kalkista, oli tyypillinen ajan kuva virkakunnan suhtautumisesta elävään kristillisyyteen. Etsittiin etsimällä jotakin lainkirjaimen rikkomusta, jonka perusteella laestadiolaisia päästäisiin syyttämään käräjillä, ja kasaamaan syytteisiin viha, mikä itse asiassa aiheutui siitä, että laestadiolaisuus asetti Herran Sanan täysäänisenä virkaansa, — Mursuahon vanhaisäntä, Juho Impiö kertoo Päivämiehelle laestadiolaisuuden peruja Ranualta.

Miekka-Risto l. Kristoffer Lohi, edesmenneen valtiopäivämies ja ministeri Kalle Aukusti Lohen isä, kuului vanhaan Angelius- nimiseen varsinaissuomalaiseen pappissukuun ja oli ilmeisen lahjakas mies. Hän asui Miekkaniemessä, missä nykyinen Ranuan pappila sijaitsee.

Hän oli kokenut vakavan heräyksen jo nuorukaisena ollessaan. Seudullahan oli pidetty laestadiolaisen heräyksen seuroja jo vuosia ennen 1860- luvun alkua.

Ranualla tiedetään näitä ensimmäisiä seuroja pitäneen Juhani Raattamaa ja Parka-Heikin l. Heikki Parkajoen. Kuten tiedetään, otettiin viimemainittu virkakunnan toimesta kiinni, ja kuljetettiin Ouluun v. 1854 tammikuulla. Mistä hänet kuitenkin syyttömästi vangittuna määrättiin pian vapautettavaksi, Luulajan maaherran huomautettua asiasta, ja kuljetettiin kruununkyydillä Rotsin puolelle.

Miekka-Riston äiti piti herännyttä ja uskoon tullutta poikaansa vääräoppisena, toimittaen hänet vastaamaan opistaan seurakunnan pappilaan. Tuolloinhan seurakunnallisesti kuuluttiin Pudasjärveen. Hyvin oli nuorukainen selvinnyt papin kuulusteluista. Sen sijaan oli kirkkoherran rouva ollut hyvin kiivas ja jopa taitava vastustaja, kun oli jouduttu kiistaan siitä, missä Jumala asuu ja mistä Hänet tavoitetaan. Rouvalle oli Jumala taivaan korkeuksissa ja pyhyyksissä, mutta lujasti raamatulliseen totuuteen perustuen, oli Miekka-Risto osoittanut Herran asuvan ja vaikuttavan Pyhänä Henkenä, Kristuksen seurakunnassa. Siinä Hänen äänensä kuullaan.

Uskovaiset kutsuivat Miekka-Riston evankeliumin julistajan korkeaan tehtävään, ja sellaisena hän vaikutti laajalti ympäristössään.

Pudasjärveläiselle Paavali Ervastille hän sai välittää siunauksen evankeliumin, ja voidaankin sanoa, että nämä kaksi Kristuksen käskyläistä kasvoivat Jumalan armossa "Suomen Siionin koillisen taivaan kirkkaimmiksi tähdiksi", kuten heistä Pudasjärven rovastin K. A. Heikelin tiedetään lausuneen.

Kun Miekka-Risto sitten joutui kinkeripapin kiihtynyttä syyttelyä vastaan, puolustamaan erästä uskovaista vaimoa, joka hypäten kiitti Herraa Jeesusta hänen verensä osallisuudesta, "vaikka en saanutkaan tyhjästä ehtoolliskalkista. tuota verta nauttia", nosti tämä syytteen Miekka-Ristoa vastaan "viranomaisen vastustamisesta hänen virkatoimessaan." Kristoffer Lohi sai asiasta sakkorangaistuksen. Tarkoitus oli saattaa hänet saarnaamiskieltoon, mutta se ei onnistunut, sillä häntä tutkineiden pappien lausunnoista ilmeni, että hän julistaa oikeaa Pyhän Raamatun ja Lutherin oppia. Eikä häntä voitu karkottamallakaan häätää Ranuan seuduilta, kuten ruotsinmaalaiselle Parka-Heikille kävi.

Jo kolmannessa polvessa ovat Kristoffer Lohen jälkeläiset jumalanvaltakunnan saarnaajia.

Paitsi edellä mainittua, kunnallisneuvos K. A. Lohea, jonka saarnaajatoiminta on uurtanut syvän jäljen vieläpä pääkaupungissa ja nykyisen pappispolven keskuudessa, on tämän poika, saarnaaja Väinö Lohi, kristillisyydessämme tunnettu.

Virkakunnan taholta laestadiolaisuuteen kohdistunut vastustuskiihko sai usein naurettaviakin piirteitä, ollen tämä omiaan vähentämään virkakunnan arvovaltaa. Niinpä saarnaaja Matti Sarala piti seuroja, joihin kirkkoherrakin saapui. Kesken saarnaa viimemainittu teki huomautuksia puhujalle, jolloin tämä Raamatun sanalla ojensi pappia. Kiihtyneenä pappi iski nyrkillään pöytään, jonka takana puhuja istui. Pöytä halkesi ja Sara-Matti huomautti sen korvaamisen talon isännälle kuuluvan kirkkoherralle. Tämän jälkeen seurapuhe ja seurat jatkuivat normaalisti.

Pudasjärven ja Kiimingin nimismiehet oli papiston taholta saatettu hyvinkin epäystävällisiksi herätystä kohtaan.
Ranuan ensimmäisiä seurataloja ovat olleet Saarijärvi, Heikki Saarijärven talo, sekä kirkolla Impiö, joissa molemmissa vanhoina aikoina pidettiin seuroja viikkokausia. Toisinaan ei pirtintäyteisestä kuulijakunnasta lähtenyt ketään uskottomana.

Tuo edellä mainittu Saari-Heikki oli toimekas kristitty kotiseudullaan. Samoin muistuu mieleen Aukusti Viinikka ahkerana keskustelijana kristillisyyden asioista. Anna-Liisa Pernu Kemihaaran kylältä oli ahkerista ahkerin seuroissa kävijä, joka liikuttuneena puhui Kristuksen lunastusteosta lausuen kerran tämänkin syvän toden: "Ei ne naulat tainneet Herraamme ristillä pitää, vaan yksin se pyhä Rakkaus."

Kun kinkereillä opeteltiin vanhaa virttä, äsken kirkolliskokouksessa muutetuin, mutta samalla latistetuin sanoin, lausahti Pernun Anna-Liisa: "Onpa siitäkin virrestä helvetin pajassa otettu terä pois!"

Kuulopuheissa, joita ranualaiset vanhemmat ovat lapsilleen kristillisyyden aamunkoiton ajoista kertoilleet, mainittakoon kerrallisista Alkkulan (Ylitornion) seuroista, jonne oli lähdetty Ranualta asti. Alkkulan kirkossa sattuneet suuret liikutukset häiritsivät siinä määrin seurakunnan silloista kirkkoherraa, että tämä korotti äänensä yli kirkkoväen pauhaten: "Tällä sanalla on kaikki Suomen kirkot teiltä suljettu! Silloinpa Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Grape, joka oli seuraväen mukana, oli kuuluttanut seuraväelle:
"Lähdetään meidän kirkkoon, siellä ei ole manalaisia!"

Tuosta sanasta Alkkulan pappi sai piston sydämeensä, tehden julkisen anteeksipyynnön, kun oli ajanut jumalanlapset ulos kirkostaan". Hän tunnusti rouvansa häntä tuosta teosta kieltäneen, mutta sanoi olleensa kuin Pilatus, joka ei ottanut vaimonsa neuvosta vaaria."

Meillä tämän päivän kristityillä on syy kiittää armollista isäämme siitä, että vanha ja alati tuore evankeliumi puhtaana, ja Jumalan voimaksi osoittautuneena raikuu Suomen Siionissa. Kristillisyys ei ole muuttunut. Sekin on aivan erityinen armo meille ranualaisille, että Herra on varjellut seurakuntansa täällä eriseuran myrskyiltä. Epäuskoisetkin suhtautuvat täällä kristillisyyteen kunnioittavasti.

Päivämies syyskuun 27 päivänä 1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 01 Huhti 2011, 09:56

Kansanomaisen sanonnan piirteitä
Kuusamon lestadiolaisesta sanastosta

Elävä kristillisyys on vaikuttanut Kuusamossa jo pian sata vuotta. Ihmeellistä on, että siellä on vielä käytössä monia sellaisia sanoja ja sanomuksia, jotka ovat muodostuneet herätyksen alkuvaiheissa. Niiden sanottava on tuoretta ja nasevaa, elämänläheistä. Muutamat niistä saattavat tuntua nykyajan ihmisestä arkisilta, mutta kuitenkin ne ovat Pyhän Hengen valaisemia ja kirkastamia. Tässä yhteydessä voin tarkastella vain muutamia näistä sanoista, ja samalla niiden sisällystä ja merkitystä uskovan ihmisen elämässä:

"Siellä minä tein anteeksirukkoilemisen ensi kerran ja jälestä sitä on, ollus sitä vuoteenkorjausta", sanoi eräs vanha kristitty, kun kysyin, milloin hän oli tehnyt parannuksen. "Anteeksirukoilemisesta" Jumalan seurakunnalta alkoi hänenkin vaelluksensa, kilvoituksen tie, jota kuljettaessa on alituisesti edessä "vuoteenkorjaus." Täytyy palata yhä uudelleen alkulähteille kuulemaan sitä evankeliumia, joka kerran on nostanut "uskonseuraajan" tielle. "Uskonseuraajana min oon ollu kuus-seihtemänkymmentä vuotta", sanoi vanhus Sirpa Korva Virrankylässsä. Jumalanlapsen vaelluksessa ei ole mitään omaa. Se on todellakin vain "uskon seuraajan matkaamista Kristuksen askelissa.

Vanhukset Sippa Korva ja Maria Törmänen olivat olleet mukana Raattamaan seuroissa. "Monta oli siellä niin sieluvviholliselta ujona, että rohkeni tehäs siinä parannuksen." Herätyksen tulet paloivat. Raattamaa oli harvoin punuessaan kiivastunut. "Se oli semmonel leuto puhuja se Raattamaa", muisteli Maria Törmänen. Hän oli Jumalan lasten rakastama "seurapappi," joka ei unohtanut lapsiakaan. Kun seurat loppuivat, toivat vanhemmat lapsensa Raattamaan siunattaviksi. Hän pani kätensä pienten päälle ja siunasi heitä Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kristittyjen keskeinen vanhin tervehtimistapa on ainakin Kuusamossa ollut "Jumalan terve" eikä "Jumalan rauhaan," Maria Törmänen muisteli vanhojen kristittyjen tervehtimistä: "No kyllähän ne terreyttivät semmosella kättelyllä parrastaaj ja sano Jumalan tervej ja sillä lailla." Erottaessa on sanottu vain „Hyväst.i" "Jumalan rauhan" toivottaminen on tullut käyttöön vasta myöhemmin.

Jumalan lasten kokouksia herätyksen alkuaikoina sanottu seuroiksi. Vanhin nimitys Kuusamossa ollut "iltarukkoukset". Konventikkeliplakaatti kielsi konventtikkelien eli seurojen pidon, ja siksi kristityt ensiherätyksen aikoina saattoivat kokoontua vain pienissä joukoissa lukemaan raamattua ja postillaa, sekä veisaamaan virsiä ja lauluja. Nimitys "iltarukoukset" säilyi vielä kauan, vaikka "seurampitäjie" eli saarnaajia rupesikin yhä enemmän liikkumaan Kuusamassa. Eräästä saarnaajasta kerrottiin, että hän oli iltarukkouksen aekana polovistunul lattielle".

Seuroissa oli "seurapapin" eli "puhuvaisen" lisäksi aina myös "veisoaja". Useinkaan ei seurojen "veisoaja" ollut seurakunnassa saarnaajan virassa. Hän aloitti virret ja oli usein myös "testillukkiena": luki saarnamiehelle tekstin puheen johdannoksi. Kerojärveläinen Kustu Ronkainen muisteli saarnaaja Huttua ja sanoi: "Kukko-Pietari oli sillä veisoaja, se oli äena virrennii alottaja seurossa."

Kolehtia ei ollut tapana kerätä kuusamolaisissa "seuroissa ennen kuin vasta viime vuosikymmeninä. "Sitä ei kollehtie koottu', ne antovat suoristaaj jolla nyt oli rahhoa, niinkun ne antovat niillep puhuvaisillekki." "Seuratalosta" annettiin ruoat kaikille "seuramiehille," joita kutsuttiin "ruokkolaisiksi." Seurojen pidosta oli ajallinenkin siunaus. Eräs vanhus sanoi: "Se ei köyhyytä, että Jumalal lapsie kokovaa seuroin".

"Kum Pyhän Hengen tuulet puhaltivat, ne uskovaiset oli vähär riemussa", kertoi eräs paanajärveläinen vanhus. On ilmeistä, että Kuusamossa on herätyksen alkuaikoina käytetty liikutuksissa olemisesta vain sanontaa "ollar riemussa." Mutta kuten nykyäänkin, oli sata vuotta sitten kristittyjen iloa seuraamassa pilkkaajia. "Siellä seisso oven suussa perkelein tarhapöllie, ne ilikkuvat ja naurovat." Usein kuitenkin kävi niin, että sana sattui pahimpaankin pilkkaajaan, ja tämä joutui pyytämään omalle kohdalleen siunausta Jumalan seurakunnalta.

Seurojen päätyttyä alkoivat "kansapuhheet". Kristityt alkoivat keskustella yhteisestä matkasta. Saarnamies rupesi "Verkkoja kokemaan. " Haluttiin puhutella herätykseen tulleita sanankuulijoita, jotka eivät olleet vielä löytäneet tietä Jumalan valtakuntaan. Evankeliumin tulet paloivat kirkkaina. Myöhään yöhön asti kaikuivat kiitosäänet ja Siionin laulut ja virret, joiden perussävynä olivat sanat:

"Niinpä se sana todistaa; minä pääsen kotia,
Ei Jeesus enää viivyttele, vaan noutaa minua."

Juha Pentikäinen
Päivämies 2.11.1960
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 01 Huhti 2011, 11:57

Pyhät saattajat (Lisäsin hymiöeston, Taavetti)


Kun ylimmäinen pappi riisuttiin saastaisista vaatteista ja puettiin juhlavaatteisiin, annettiin hänelle muutamia ympärillä olevista saattajiksi. Kun ajattelen omaa taivaltani taivaan tiellä, pysähdyn usein muistamaan näitä saattajiani. Tapaan heitä yhäkin vielä matkani varrella. Milloin he istuvat saarnatuolin juuressa, milloin seuratuvassa, milloin he astuvat pappilan kynnyksen yli juuri oikeaan aikaan tahi hetkinä kun olen tukehtumaisillani epäilysten usvaan. He tulevat köyhinä mutta monta rikkaaksi tekevinä. Mutta monet saattajistani ovat jo menneet ja saavuttaneet ne, jotka kerran heitäkin saattelivat taivaan tiellä. Uskon vakavasti, että ne jotka monta ovat autuuteen opettaneet, paistavat kuin tähdet alati Isän valtakunnassa.

En voi nimeltä mainita kaikkia heitä. Heitä on niin paljon. Olen usein jouluyönä, kun kaikki ovat menneet levolle, hiipinyt kynttilöin valaistuun seurakuntani kalmistoon. Ensiksi olen pysähtynyt oman lapseni kummun ääreen, eikä minun tarvitse teille sanoa, mihin ajatukseni ovat minut vieneet, taivaaseen pienen enkelin luo. Olen kääntynyt, lukenut jykevästä graniitista edeltäjäni ja esimieheni nimen, ja paateen kirjoitetut sanat: „Maan multa ei armoa peitä".
Mieleni teki lausua äänen: Setä, nyt vasta ymmärrän ja muistan sananne: Yksi pappi näin suuressa seurakunnassa, on kuin pisara meressä. Elleivät maallikkosaarnaajat ja tavalliset Jumalan lapset olisi evankeliumia julistaneet ja sieluja hoitaneet, ei täällä olisi kristillisyys niin voimallista, kuin se nyt on". Oi kuinka paljon täällä lepää niitä, jotka ovat saatelleet taivaan tiellä, itkeneet omaa syntisyyttään, kantaneet ristiänsä, jättäneet todistuksen ja rakkauden, jota kuolemakaan ei ole voinut katkaista, saarnanneet papillekin syntein anteeksiantamuksen Herran Jeesuksen nimessä ja
veressä, ja itse myös sitä tarvinneet. Siksipä ei täällä kuulu ainoatakaan tuomion sanaa. Täällä on hiljaisuus ja rauha, mutta siellä, missä sielut ovat, ei kynttilää sammuteta eikä itkun ääntä kuulla, ainoastaan alinomainen kiitos Karitsalle, joka johdattaa heitä elämän vetten lähteille.

Näitä saattajia saattaa kaivata niin sanomattomasti juuri nyt, nyt kun uupuneena odottelee noutajiaan ja uuden ajan tuulet uhkaavat pimittää, ettei saattajien arvo ja Kristuksen seurakunnan kalleus aina niin kirkkaana loista.

Siellä on kunniassa TASALAN Erkkikin, jolla oli tapana heikon kuulonsa vuoksi istua saarnatuolissa nuoren papin jaloissa. Olipa niin turvallista, kun tiesi, että rukouksen käsivarsi oli kohotettu niin likellä, ja toisaalta kaartui vanhan kirkon penkeistä muitten saattajien yletyt kädet. Aivanpa tuntui, kun nuoren pojan polvet vapisivat, että kaaduinpa mihin suuntaan tahansa, kaadun aina saattajien käsiin, jotka vihdoin kantavat minut Jeesuksen helmaan. Tuntui myös turvalliselta kun vanhus hartaasti puheen alussa ja puheen lopussa luki aina saman mutta, vakaan rukouksen seuratuvissa ja joku aloitti virren: „Mä uskon pyhän puhtahan, tääll seurakunnan olevan, mi uskovaiset yhdistää, ja jonk' on Jeesus Kristus pää." Tahtoisinpa vielä sanoa sinulle esikoiseni, että tämä vanhus sanoi, kun tuli sinua ensi kerran katsomaan ja veti peitteesi yltäsi, kosketti kättäsi ja jalkaasi: „Katson aina kun pienen lapsen näen, onko hänellä terveet kädet ja jalat, sillä olen kerran nähnyt kädettömän lapsen. Se oli suru vanhemmille, ja jatkoi, kiittäkää Jumalaa tästä terveestä lapsesta." Saattaja siunasi sinut silloin ja meidät. Etsi sinäkin siunatut saattajat Siionista.

„Miksi te onnutte oikealle ja vasemmalle?" kuului ANTO SUORANIEMEN miehekäs saarna, muistuttaen Kristuksen opin puhtautta, lammashuoneeseen tulemisen ja lammashuoneessa pysymisen tärkeyttä, johdatellen samalla mitä hellemmin sille paikalle, missä synnin viat annetaan anteeksi. „Lapsi ei se syntiä kummempi ole, usko se anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä." Ja kun Kuusamon seuroissa siihen aikaan kastettiin aina runsaasti lapsia, hän muistutti, että kaste on hyvän omantunnon liitto. Hänellä oli aina saattajan ote, ja kun viimeisen kerran kävin häntä hyvästelemässä, hän lausui: Muista aina, että Jumalan valtakunta tulee toimeen ilman minuakin, mutta minä en tule toimeen ilman Jumalan valtakuntaa."

Lukemattomat ovat ne hetket MARIA RAISTAKAN kodissa jolloin saatiin tuntea saattajan siunausta. Rakkaus oli tällä saattajalla aina pohjasävelenä. Auttava, antava käsi palvelemaan ja uhraamaan, ja varta vasten telineelle asetettu Raamattu, jolle johdatettiin aina joku lukemaan Jumalan sanaa kotiin kokoontuvalle joukolle. Siinäpä kohtasi usein saattajia, joitten yhteydessä se kaikkein uupuneinkin pahasta temmattiin mukaan pyhäinkylänmiesten saattoon. Mari-sisaren pohjasävelenä oli todella aina rakkaus. Hän omisti itselleen Vapahtajan rakkauden, ja hartaasti sitä tahtoi muillekin kirkastaa. Rakkaus myös kotiseutuun tuli liikuttavalla tavalla esille talvisodan aikana, jolloin hän oli evakkona Pudasjärvellä. Kerran hän kiirehti maantielle, pysäytti Kuusamoon
menevän auton ja sanoi auton kuljettajalle: "Tuokaa palatessanne yksi turpas rakasta Kuusamon maata, että saan painaa sitä sydäntäni vasten." Jatkosodan jälkeen vietiin hänet evakkoaikana taivaan kotiin Oulussa, ja maallinen maja peitettiin Oulun multiin. Ei saanut Kuusamon turve painaa häntä rakkaaseen syliinsä, mutta isänmaa kuitenkin löytyi, johon oli kilvoitellut koko elämänsä ajan.

Lukematon on se saattajien lauma, joka kotiin on jo päässyt ja yhtynyt pyhäin virteen. Olen jäänyt velkaa kiittämään Jumalaa heistä ja kiittämään vielä niistä, jotka yhä saattelevat Jumalan valtakuntaa ikuiseen isänmaahan. Liian yksinäinen ja turvaton on se pappi ja kristitty, jolla ei ole Jumalan valtakuntaa ja saattajia. Liian turvaton hän olisi ilman Jumalan lasten rakkautta, ja liian köyhä olisi se seurakunta, joka ei pappinsa rinnalla saisi lukea maallikko- saarnaajiaan, jotka saattelevat, ja joita saatellaan ikuiseen isänmaahan. Jumala on Kuusamonkin Sionille heitä suonut. Lähes 20 maallikkosaarnaajaa jakaa pappien kanssa työn ilot ja työn vaivat Herran elovainiolla, ja voimme kiitollisin, mutta nöyrin mielin tunnustaa, että Kuusamossa on Jumala johtanut niin armollisesti, että kaikilla heillä on yksi sydän ja yksi henki. Kristuksen seurakunta on siunannut ja hoitanut puhujansa. Siksipä juuri korjatut ja siunatut joutuvatkin kovasti harkitsemaan, etten vain koskaan nousisi halveksimaan tai väheksymään sitä seurakuntaa, joka on kutsunut, nostanut, pessyt ja virvoittanut, en silloinkaan, kun en ole jaksanut kaikkea ymmärtää niin äkkiä. Ja jos olen vaikkapa tietäni aiheuttanut murhetta Jumalan valtakunnalle, olen velkapää kerjäämään anteeksi. Ei ole Jumalan valtakunnasta yhtäkään heitetty maailman kylmälle lattialle. Saattajat ovat kantaneet evankeliumin kautta sille puhdistuspaikalle, jossa Herra Jeesus on armoistuimena. Sen armoistuimen juurelta lähtee pelastetun suusta edelleenkin virsi: "Sen tähden mahdollinen, olen häihin Karitsan, kun on pesty vaatteheni, valkeaksi verellä. Niin en pelkää tuomiolla, kun oon Yljän puvussa. Nimeni on kirjoitettu, elävitten kirjassa."

Antti Poukkula
Päivämies 2.11.1960
Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 14 Loka 2012, 12:15, muokattu yhteensä 1 kerran
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 21 Joulu 2018, 17:01

Ranuan kristillisyyden vanhoja saarnaajaveljiä


Herra Jeesus antoi opetuslapsilleen lähetyskäskyn mennä saarnaamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan. Hän lupasi olla heidän kanssaan joka päivä. Totisesti hän omiensa kanssa ollut ja vieläkin on. Tänäkin päivänä Jumalan lapset kuuluttavat hyvää sanomaa syntien anteeksi saamisesta Jeesuksen nimessä ja veressä. Seurakunnan palvelijat, rakkaat puhujaveljet, kirkastavat Pyhän Hengen kautta Jumalan sanan totuuksia kukin omalla kalliilla lahjallaan.

Niin Jumalan valtakunta on elävänä täällä pohjanmaalla. Armosta osattomia kutsutaan: uskokaa kohdallenne autuaaksitekevä evankeliumin sana ennen kuin ovi sulkeutuu edestänne, eikä ole enää mahdollisuutta päästä sisälle. Tuomari tulee ja tuomitsee omansa armolla ja laupeudella. Ulkopuolella olevat ovat hänelle vieraita, heitä hän ei tunne, vaan käskee heidän mennä pois. Heille alkaa loppumaton tuska ja vaiva.

Jumalan valtakunta tuli Ranualle viime vuosisadan puolivälissä. Rovaniemeltä ja Simojoki-varresta kallis oppi levisi Ranuan kylään ja sinne syntyi piskuinen Jumalan lapsilauma. Muutamat olivat käyneet Rovaniemellä seuroissa tutustumassa uuteen puhuttuun oppiin. Monet saivat armon käydä sisälle valtakuntaan. Siemen on itänyt ja kasvanut satoa – nyt Ranualla on laaja uskovien joukko kilvoittelemassa ainoassa autuaaksi tekevässä uskossa. Jumala siunasi Ranualle omia sananpalvelijoita, joista ensimmäinen on Risto Lohi, Miekka-Risto. Hänestä ja muistakin ranualaisista kunniaan siirtyneistä puhujaveljistä kertoili veljemme Eino Lohi, Risto Lohen pojanpoika.

Risto Lohi on syntynyt 18.7.1850. Nimensä Miekka-Risto hän on saanut asumapaikastaan Miekkaniemestä, joka on Ranuanjärven rannalla, nykyisen pappilan paikalla. Risto Lohen isovanhemmat ovat tulleet Taivalkosken Koisijärveltä vuonna 1820. – Saarnamatkat olivat siihen aikaan kovin erilaisia nykyisiin verrattuna. Kesällä kävellen ja talvella hiihtäen kuljettiin pitkiäkin taipaleita. Kuukausienkin pituisia matkoja tehtiin. Risto Lohi kulki myös lähetyspuhujana, hän oli toinen ensimmäisestä lähetyspuhujaparista. Usein hänen kanssaan kulki Ville Parpala. Risto Lohi on liikkunut saarnamatkoilla Lapissa ja Oulun eteläpuolellakin, mutta pääasiallisesti Pudasjärvellä ja Ranualla. Vuonna 1909 Risto Lohi sairasti useita viikkoja, ja elokuun toisen päivän iltapuolella hänen matkansa pää saapui.

Ranuan kirkonkylällä on toiminut puhujan myös opettaja Marikainen. Hän lienee ollut kansakoulunopettajana 1920-luvulle saakka. Saarnannut hän on vuoden 1910 paikkeilla. Pääasiassa hän palveli kirkonkylällä, eläkkeelle jäätyään laajemminkin.

Eevertti Ojala Ranuan Kuukasjärveltä toimi lähinnä paikallisena puhujana. Jonkun verran hän kulki seuramatkoilla Posiolla päin ja Kuusamossakin. Hänen toimeentulonaan oli pieni talous ja metsätyöt. Hän lienee kuollut 20-luvun alkupuolella.

Jaakko Väärälä oli kotoisin Simojoelta Näverryksestä. Mainittakoon tässä myös Simon puolella asustava Jaakko Väärälä, jota nimitettiin Virranniemen Jaakoksi. Nämä ovat eri henkilöitä. Näverrys-Jaakko ei liikkunut laajemmin. Kirkonkylällä hän kävi esimerkiksi juhlapyhien aikaan ja liikkui lähikylissä. Hänen serkkunsa Iikka Väärälä oli kotoisin Portimojärveltä. Hänen mainitaan olleen raamatullinen saarnamies.

Kalle Aukusti LOHI, syntynyt 23.11.1872, on ruvennut puhumaan vuonna 1915. Hänen poikansa Eino Lohi muistaa tapauksen. "Kuhassa oli ollut joku rovaniemeläinen saarnaaja, ja siellä K. A. Lohi pantiin puhumaan. Siitä lähtien hän on palvellut puhujana, ei varsinaisesti matkapuhujana, mutta kotikylässään, ja erikoisen paljon Helsingin Rauhanyhdistyksellä.

Vielä mainittakoon vanhoista ranualaisista puhajista Jaakko Jämsä. Hän oli kotoisin Leppiahon alapuolelta Simojokivarresta. Hän oli ammatiltaan muurari ja kulki saarnamatkoilla mm, Tornionjoki-varressa. Hän lienee käynyt Norjassakin saakka.

Ranuan kirkonkylä oli edellä mainittujen veljien aikaan kovasti toisen näköinen kuin nykyaikana. Taloja oli vain muutamia. Seurapaikkoina olivat pääasiassa Miekkala ja Erkkilä. Siellä majailivat puhujaveljetkin. Kalle Aukusti Lohen kertoman mukaan Ies-Pietikin olisi käynyt Miekkalassa seuranpidossa. Erkkilän vanha isäntä on yksi niistä, jotka kävivät tutustumassa Kittilässä uuteen puhuttuun oppiin. Myöhemmin Miekkalan osti Ranuan seurakunta ja kunta puoleksi. Vanhan Miekkalan rakennuksen paikalle rakennettiin pappila ja kunta kunnosti toiseen paikkaan siirretyn Miekkalan rakennuksen kunnan taloksi. Erkkilän talossa on Raattamaakin pitänyt seuroja Kuusamosta palatessaan.

Entisajan seurameno oli toisenlaista, kuin nykyisten, nopeiden kulkuneuvojen aikana. Jalkapatikassa seuraväki tuli ilman kiirettä, eväiden kanssa. Useita päiviä viivyttiin elävän sanaa äärellä. Oli sanannälkää, oli hyvä olla — niin hyvä, että saattoi hypäten kiittää. Armonaurinko lämmitti. Illan varjot eivät heittyneet heidän ylleen niin pitkinä, kuin meidän aikanamme. Ehkä useammin saatiin uskoa aivan tuntemisiin asti. Nyt painaa niin usein raskas uupumus. Mutta niin monet sen aikaisista ovat saaneet laskea matkasauvan. He ovat voittaneet. Matkan päässä meitäkin odottaa sama hyvä osa, jos uskossa pysymme.

Vanhoja saarnaaja- veljiä muistamme rakastaen ja kunnioittaen. Heidän suullaan on kylvetty Jumalan sanan siementä. Jatkuvasti Jumala on siunannut Ranuaa myös uusilla puhujaveljillä. Nykyisin saadaan pitää kalliita seuroja ominkin puhujavoimin. Seuroja pidetään usein, ja niissä näkyy suuri nuorten joukko, yhdessä vanhojen kanssa kilvoittelee kohti kunniaa. Kerran kaikki pyhät ovat yhdellä koolla Jumalan luona.

Päivämies 16.5.1973


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 21 Joulu 2018, 17:01
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron