K. Hulkko: Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustukirjat

[Taavetti]

1961
Torstaina helmikuun 2. päivänä ~
Teol. lis. Kullervo Hulkko:

Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat

VANHOILLISUUDEN keskusjärjestön, SUOMEN RAUHANYHDISTYSTEN keskusyhdistyksen säännöissä (2 § 2 mom.) todetaan, että SRK. tekee sisälähetystyötä, "järjestämällä pyhän Raamatun ja evankelisluterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalla hartausseuroja, joihin kaikilla on vapaa pääsy..." Nämä säännöt, ja niin myös sisälähetystyötä tarkoittava kohta hyväksyttiin vanhoilliskristillisyyden vuosikokouksessa juhlavuonna 1956. Jo keskusjärjestön edellisissä säännöissä oli saman sisältöinen tunnustuskirjoja koskeva maininta.
Aivan viime aikoina on useassa eri yhteydessä ja monella eri tavalla lausuttu arvailuja vanhoillisuuden pitäytymisestä evankelisluterilaiseen tunnustukseen, jopa kirkkoon kuulumisestakin. On sen tähden perusteltua syytä jälleen kerran palauttaa mieleen, miten vanhoillisuudessa on uskottu ja opetettu, ja luoda lyhyt katsaus viime vuodenvaihteen tapahtumiin saakka.

1. OULUN VUOSIKOKOUS V 1907

Kun lokakuussa 1907 pidetyssä Oulun kokouksessa herätettiin Karjalan kristittyjen aloitteesta keskustelukysymys kansankirkkoon kuulumisesta — sama asiahan oli jo esille edellisenäkin vuonna, jolloin ei haluttu edes keskustella erosta - viitattiin jo puheenvuoroissa tunnustuskirjoihin. Niinpä Leonard Typpö muistutti siitä, että "meidän on riiputtava kiinni Kristuksen omissa asetussanoissa, eikä persoonissa, ja että sakramentti on — kuten tunnustuskirjammekin sanoo — aina pyhä, missä se Jumalan sanan mukaan jaetaan, huolimatta siitä, että uskoton sitä jakaa" (Ptk. s. 7). Kiertokirjeessä, joka apostolisen järjestyksen mukaan lähetettiin Karjalaan, ja joka on vanhoillisuuden kehityksen kannalta erittäin tärkeä, on myös aivan selvä maininta tunnustuksesta. Se on keskustelun aikana käytyjen puheenvuorojen toisto. Se kuuluu näin: "Mitä sakramenttien nautitsemiseen tulee, niin me riipumme kiinni asetussanoissa emmekä persoonissa, ajatellen tunnustuskirjan mukaan, että sakramentti on pyhä, missä se Jumalan sanan mukaan jaetaan, huolimatta siitä, vaikka uskotonkin sitä jakaa" (Ptk. s.9).

Jos Karjalan vanhoillis-kristityille lähetetyn kiertokirjeen yksiköllinen sanamuoto tarkoittaa vain Augsburgin tunnustusta, niin tämäkin kannanotto on täysin perusteltavissa. Onhan Augsburgin Tunnustus luterilaisuuden perusasiakirja, joka sai lopullisen muotonsa Melachtonin käsissä, mutta johon myös Luther perehtyi. Kun Luther oli tuolloin Koburgissa, lähetettiin luonnos hänen tarkastettavakseen. Luther palautti asiakirjan ja vastasi: "Olen sen lukenut. En tiedä siinä mitään parantamista enkä muuttamista."
On myös mahdollista, että po. Sanamuoto on jonkinlainen kielellinen heikkous pöytäkirjassa. Siinä tapauksessa siihen voidaan sisällyttää yleensä tunnustuskirjat, Sovintokaavaa lukuun ottamatta.

2. TORNION JA HAAPARANNAN KOKOUS V. 1909

Kahta vuotta myöhemmin pidettiin vuosikokous valtakuntain rajalla. Kokoukselle antoi oman lisävärinsä norjalaisten kristittyjen esiintyminen. Alattiolainen Pekka Posti esitti ainakin kaksi eri keskustelukysymystä. Toinen näistä koski päästöavainten käyttöä ja toinen ehtoollisasiaa. Jälkimmäistä kysymystä käsiteltäessä Posti kertoi, että osa Norjan papistoa on alkanut kallistua kalvinilaiseen suuntaan. Mitä hän tällä tarkoitti? Se ilmenee hänen kokoukselle tekemästään kysymyksestä: "Ovatko kristityt velvolliset seuraamaan heitä, jotka sanovat, että leipä ja viini merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta" (Ptk, s. 29)

Reformoidun kirkon sakramenttikäsitys, jonka mukaan sakramentit ovat vain merkkejä tahi symboleja, oli tunkeutunut Norjaan Englannista käsin. Anglokatolisella maaperällähän ovat syntyneet monet pyhitysliikkeet, jotka väheksyvät armonvälikappaleiden merkitystä. Juuri tällaisesta vaikutuksesta oli nyt kysymys.

Suomen veljistä ottivat käytyyn keskusteluun osaa saarnaajat Vilhelm Markkanen, Leonard Typpö ja Kalle Helisten. Markkanen muisteli asetussanoja, joissa Jeesus nimenomaan sanoo: "Tämä on." Helisten puhui samaan tapaan: "Kristuksen ruumiin otat, kun leivän otat. Ja kun viiniä nautitset, nautitset Hänen vertansa. Anna rakas taivaallinen Vanhin niitten, jotka sakramentillisesti Sinua nautitsevat, veresi voimaa tuta" (Ptk. s. 30). Veli Typpö taas kiinnitti kuulijoiden huomiota tunnustukseen. Hän lausui: "Pidän luterilaisen tunnustuksen raamatullisena, ja sen vuoksi kannatan sitä." (s. 29).
Kun Typpö keskustelun aikana käytti vielä toisenkin puheenvuoron. Hän keskitti sanottavansa seuraavaan: "Tästä kysymyksestä on edesmenneinä aikoina jo kylliksi keskusteltu, joten kristityillä lienee selvillä luterilainen, että kalvinilainen tunnustus. Kysyn: hyväksytäänkö luterilainen tunnustus, joka kuuluu näin: "Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni?” Yksimielisesti päätettiin hyväksyä. Kokouksesta kuului voimakas vastaus: ”Se hyväksytään, eikä mitään muuta!"

Tässä päätöksessä ei nähdäkseni ole selittämisen varaa. Päätös koski tunnustuskirjoja yleensä. Vanhoilliskristityt tahtoivat pitäytyä evankelisluterilaiseen tunnustukseen.

Päivämies helmikuun 2 päivä 1961

[O.M]

Hyvä historiallinen dokumentti!

[Taavetti]

Päivämies helmikuu 9 päivä 1961

Kullervo Hulkko:
Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat

Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917, vaikutti monella tavalla kehitykseen myös Suomessa. Niinpä poliittinen ajattelu elpyi ja avautui. Katsottiin, että vallankumous oli sopiva lähtökohta Suomen valtiollisen itsenäistymisen tiellä. Mutta samalla alkoi yhteiskunnallinen käymistila, joka saavutti tunnetut radikaaliset muotonsa.

Maaliskuun vallankumouksen johdosta tuli myös uskonnonvapauslain säätäminen maassamme päiväjärjestykseen. Senaatti asetti kun toukokuun 2. päivänä 1917 komitean lakia imaan, ja komitean mietintö valmistui joulukuussa samana vuonna.

3. Iin vuosikokous v. 1917

Ilman muuta on selvää, että muuttuneissa olosuhteissa, ja uskonnonvapaudesta käyty keskustelu heijastui myös vanhoillisuuden piirissä. Kun kuohuntavuonna 1917 pidettiin vuosikokous Iissä, oli jo tavanmukaiseen puhujainkokoukseen lähetetty kolme varsin ajankohtaista, ja toisiinsa läheisesti liittyvää keskustelukysymystä. Ne olivat:

1) Voivatko kristityt hyvää omaatuntoa säilyttäen liittyä sosialistisiin ammattiyhdistyksiin?
2) Miten tulee kristittyjen suhtautua kysymykseen kirkon ja valtion erosta?
3) Miten tulee kristittyjen suhtautua eduskuntavaaleihin? (Kertomus kristittyjen 11.stä suurista kokouksista Iissä 1.-3. 7. 17, s, 13). - Nämä kysymykset esitettiin myös vuosikokouksessa. Vastaukseksi toiseen kysymykseen, joka koski suhdetta kirkkoon ja valtioon, viitattiin Oulussa v. 1906 tehtyyn päätökseen, jonka mukaan kirkossa tahdottiin pysyä, eikä eroamisesta haluttu edes keskustella. Pöytäkirjassa, joka on aika niukkasanainen, todetaan: "Yleinen mielipide tuntui nytkin päätöstä kannattavan."

Vaikkei Iin kokouksessa meille säilyneiden lähteiden mukaan keskusteltukaan varsinaisesti tunnustuskirjoista, olivat ne kuitenkin esillä siten, että kokouksessa vedottiin aikaisemmin tehtyihin päätöksiin, joissa myös kirkkomme luterilainen tunnustus on nimenomaan mainittu. Lisäksi on mielenkiintoista tietää, että juuri valtion ja kirkon välisiä suhteita pohdittaessa luettiin vuosikokoukselle ne tervehdykset, jotka kansanedustajat Leonard Typpö ja Juuso Runtti olivat lähettäneet. Juuso Runtti kirjoitti näin: "Minä myös tervehdän Herran kokoontunutta laumaa – minä näen ja kuulen hengessäni Sionin sota- ja voittohuudon verellä ostetun ja pestyn lauman huulilta, kun Karitsa on keskellä vereen kastetussa puvussa, ja käypi laumansa edellä lyöden vihollisensa suunsa kaksiteräisellä miekalla. — Oi kallis Herran lauma, muista, veljeni ja siskoni, aina tuo tosiasia, että olemme ostetut hinnalla, veren ja hengen hinnalla; olkoon tuo aina turvanamme tuo ostohinta, näinäkin vaivan ja ahdistusten aikoina." (Em. kertomus, s. 38). Eduskunnassa esille otetut kansalliset ongelmat eivät olleet kristityissä kansanedustajissa herättäneet ainoastaan mielenkiintoa, vaan myös mieltä ahdistavaa huolta.

4. Kajaanin vuosikokous v. 1923

Uskonnonvapauslaki, josta valtioneuvosto antoi eduskunnalle esityksen maaliskuun 8. päivänä 1920, jätettiin lepäämään yli vaalien. Vuoden 1922 eduskuntavaalit eivät merkinneet maanvyörymää suuntaan, eikä toiseen. Eduskunnan kasvoissa oli vain nyt se uusi piirre, että kommunistit olivat siellä ensimmäisen kerran omana ryhmänä. Uskonnonvapauslaki otettiin uudessa eduskunnassa ratkaisevaan käsittelyyn jo syksyllä 1922 ja hyväksyttiin lokakuun 6. päivänä 1922. Laki astui voimaan tammikuun 1. päivänä 1923.

Uskonnonvapauslain säätäminen ja voimaantulo aiheuttivat sen, että kysymys kirkosta ja sen tunnustuksesta, otettiin useiden vuosien vaitiolon jälkeen taas keskusteltavaksi Kajaanin vuosikokouksessa, joka pidettiin kesäkuussa 1923. Kysymys jätettiin muodossa: "Millä tavalla on Jeesukseen uskovien suhtauduttava kirkkoon?" (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokous ja suuret seurat Kajaanissa 27.–29. 6. 23; s. 5).

Jo ennen Kajaanin vuosikokousta pidettiin kesäkuun 17. päivänä 1923 Oulun isojen seurojen yhteydessä neuvottelutilaisuus, jossa keskusteltiin vanhoillislestadiolaisten kristittyjen suhteesta uskonnonvapauslakiin ja kirkosta eroamiseen. Neuvonpitoon ottivat osaa lähinnä ne evankeliumin työmiehet, jotka tuolloin palvelivat seurakuntaa. Asiaa harkittiin vakavasti "Raamatun ja historian perustuksella". Neuvottelutilaisuudesta lähetettiin Kajaanin vuosikokoukselle kirjelmä, jossa ilmoitettiin, ei ainoastaan allekirjoittajien, vaan myös "monien vanhusten ja Jumalan armon avulla monen myrskyn läpi kulkeneiden matkamiesten" kanta. Kirjelmän loppuosa kuului näin: "On Jumalan lauman ja evankeliumin työn tähden, sekä kaiken rakkauden ja rauhan säilyttämiseksi välttämätöntä, että pysymme sen kirkon helmassa, jonka kirjoihin merkityt olemme — niin kauan kuin sakramenttien pyhyys ja Uskonopin tunnustuskirjojen mukainen oppi säilyy kirkossamme, eikä meitä uskomme tunnustamisen tähden pakoteta kirkosta eroamaan, eikä meitä eroteta kirkon yhteydestä.
Katsomme myöskin siihen, että tämä kirkosta eroaminen ja sen hengen virtaus on alkuisin siitä kadotuksen lapsen hengestä, josta apostoli Paavali puhuu 2. Tessal. 2. luvussa, ja siis kaiken pahuuden alkajasta. Toivomme siis, että Jumala, kaiken viisauden lähde, avaisi valittuin lasten ymmärryksen tässäkin asiassa, karttamaan kaikenlaisia viettelyksiä, tulipa ne kuinka kauniilla muodoilla ja esityksillä hyvänsä. Jättäkäämme sekä sielumme että ruumiimme Hänen armonsa suojaan, ja uskokaamme kaikessa Hänen johdatukseen". (Em. pöytäkirja, s. 5 s.)

Oulun neuvonpidosta saapunut kirjelmä, jonka allekirjoittajista saarnaajavanhus Jaakko Väärälä on enää elossa, luettiin sitten Kajaanin vuosikokouksessa. Kirkkokysymystä ja sitä koskevaa kirjelmää käsiteltiin aiheeseen hyvin paneutuneen puheenjohtajan, valtiopäivämies Juuso Runtin johdolla. Pitkän, harkitun ja yksimielisen keskustelun jälkeen päätettiin yhtyä aikaisemmin Oulussa pidetyn kokouksen kannanottoon.
Kajaanin vuosikokouksen pöytäkirjassa lausutaan: "Niin kauan kuin sakramenttien pyhyys ja Uskonopin tunnustuskirjojen mukainen oppi säilyy kirkossamme, eikä meitä uskomme tunnustamisen tähden pakoiteta kirkosta eroamaan, pysymme siinä" (Em. pöytäkirja s. 5). Kokouksen päätös oli siis sanatarkastikin kirjelmän ehdotuksen mukainen. Näin oli jälleen päättäväisesti torjuttu kaikki eroamisaikeet. Samalla oli selkeästi nähty, että kirkonvastainen
toiminta, jota tuona aikana yritettiin lietsoa ja levittää, oli antikristillinen ja tuomittava.
5. Rovaniemen vuosikokous v. 1931

Vanhoillisuudessa on Kajaanin vuosikokouksen jälkeenkin aina herkästi tunnettu, mitä ajassa kulloinkin tapahtuu. Näin oli myös 1930-luvun alussa. Maassamme vallitsi heikkenevä suunta sekä ulkomaankaupan, että kotoisen talouselämän alalla. Ankara työttömyys ja maatalouspula ylläpitivät katkeruutta ja levottomuutta. Sen liikehtimisen lisäksi, mikä oli alkanut kommunismia vastaan käytävän taistelun merkeissä, esiintyi myös toisenlaista "kansanliikettä" puhtaasti taloudellisella alalla. Tätä liikehtimistä sanotaan pulaliikkeeksi. Sen huipputapaus liittyy Nivalan pitäjän historiaan. Juuri Nivalan kristityt herättivät Rovaniemen vuosikokouksessa, heinäkuussa 1931 kysymyksen, sopiiko kristittyjen kuulua ns. pienviljelijäin puolueeseen. Asiasta keskusteltiin varsin vilkkaasti.
Keskustelussa käsiteltiin kristittyjen suhdetta yleensä puolue-elämään. Samalla todettiin, että ns. puolueettomuus on ilmiö, jota ei saa eikä voi hyväksyä, koska jokaisen kristityn kansalaisvelvollisuus on käyttää valtiollista ja kunnallista äänioikeuttaan Jumalan sanan ja omantunnon mukaan.
Mutta kokouksessa ei unohdettu myöskään aikaisemmin tehtyjä päätöksiä, jotka koskevat kansankirkkoa ja esivaltaa. Näistä asioista päätettiin seuraavasti:
` "Kristityt ovat edelleen entisellä, myönteisellä kannallaan suojeluskuntalaitokseen ja kirkon ja valtion välisiin suhteisiin nähden."

(Suuret seurat Rovaniemellä v. 1931, s. 10). Samalla kun henkilökohtaisessa uskossa ja kristillisyydessä yleensä nähtiin kaiken kielteisyyden lujin vastustaja, samalla palautettiin mieliin mitä kristillisyydessä oli aikaisemmin ajateltu ja julkisesti esitetty, sen suhteesta esivaltaan ja kirkkoon.