1961
Torstaina helmikuun 2. päivänä ~
Teol. lis. Kullervo Hulkko:
Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat
VANHOILLISUUDEN keskusjärjestön, SUOMEN RAUHANYHDISTYSTEN keskusyhdistyksen säännöissä (2 § 2 mom.) todetaan, että SRK. tekee sisälähetystyötä, "järjestämällä pyhän Raamatun ja evankelisluterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalla hartausseuroja, joihin kaikilla on vapaa pääsy..." Nämä säännöt, ja niin myös sisälähetystyötä tarkoittava kohta hyväksyttiin vanhoilliskristillisyyden vuosikokouksessa juhlavuonna 1956. Jo keskusjärjestön edellisissä säännöissä oli saman sisältöinen tunnustuskirjoja koskeva maininta.
Aivan viime aikoina on useassa eri yhteydessä ja monella eri tavalla lausuttu arvailuja vanhoillisuuden pitäytymisestä evankelisluterilaiseen tunnustukseen, jopa kirkkoon kuulumisestakin. On sen tähden perusteltua syytä jälleen kerran palauttaa mieleen, miten vanhoillisuudessa on uskottu ja opetettu, ja luoda lyhyt katsaus viime vuodenvaihteen tapahtumiin saakka.
1. OULUN VUOSIKOKOUS V 1907
Kun lokakuussa 1907 pidetyssä Oulun kokouksessa herätettiin Karjalan kristittyjen aloitteesta keskustelukysymys kansankirkkoon kuulumisesta — sama asiahan oli jo esille edellisenäkin vuonna, jolloin ei haluttu edes keskustella erosta - viitattiin jo puheenvuoroissa tunnustuskirjoihin. Niinpä Leonard Typpö muistutti siitä, että "meidän on riiputtava kiinni Kristuksen omissa asetussanoissa, eikä persoonissa, ja että sakramentti on — kuten tunnustuskirjammekin sanoo — aina pyhä, missä se Jumalan sanan mukaan jaetaan, huolimatta siitä, että uskoton sitä jakaa" (Ptk. s. 7). Kiertokirjeessä, joka apostolisen järjestyksen mukaan lähetettiin Karjalaan, ja joka on vanhoillisuuden kehityksen kannalta erittäin tärkeä, on myös aivan selvä maininta tunnustuksesta. Se on keskustelun aikana käytyjen puheenvuorojen toisto. Se kuuluu näin: "Mitä sakramenttien nautitsemiseen tulee, niin me riipumme kiinni asetussanoissa emmekä persoonissa, ajatellen tunnustuskirjan mukaan, että sakramentti on pyhä, missä se Jumalan sanan mukaan jaetaan, huolimatta siitä, vaikka uskotonkin sitä jakaa" (Ptk. s.9).
Jos Karjalan vanhoillis-kristityille lähetetyn kiertokirjeen yksiköllinen sanamuoto tarkoittaa vain Augsburgin tunnustusta, niin tämäkin kannanotto on täysin perusteltavissa. Onhan Augsburgin Tunnustus luterilaisuuden perusasiakirja, joka sai lopullisen muotonsa Melachtonin käsissä, mutta johon myös Luther perehtyi. Kun Luther oli tuolloin Koburgissa, lähetettiin luonnos hänen tarkastettavakseen. Luther palautti asiakirjan ja vastasi: "Olen sen lukenut. En tiedä siinä mitään parantamista enkä muuttamista."
On myös mahdollista, että po. Sanamuoto on jonkinlainen kielellinen heikkous pöytäkirjassa. Siinä tapauksessa siihen voidaan sisällyttää yleensä tunnustuskirjat, Sovintokaavaa lukuun ottamatta.
2. TORNION JA HAAPARANNAN KOKOUS V. 1909
Kahta vuotta myöhemmin pidettiin vuosikokous valtakuntain rajalla. Kokoukselle antoi oman lisävärinsä norjalaisten kristittyjen esiintyminen. Alattiolainen Pekka Posti esitti ainakin kaksi eri keskustelukysymystä. Toinen näistä koski päästöavainten käyttöä ja toinen ehtoollisasiaa. Jälkimmäistä kysymystä käsiteltäessä Posti kertoi, että osa Norjan papistoa on alkanut kallistua kalvinilaiseen suuntaan. Mitä hän tällä tarkoitti? Se ilmenee hänen kokoukselle tekemästään kysymyksestä: "Ovatko kristityt velvolliset seuraamaan heitä, jotka sanovat, että leipä ja viini merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta" (Ptk, s. 29)
Reformoidun kirkon sakramenttikäsitys, jonka mukaan sakramentit ovat vain merkkejä tahi symboleja, oli tunkeutunut Norjaan Englannista käsin. Anglokatolisella maaperällähän ovat syntyneet monet pyhitysliikkeet, jotka väheksyvät armonvälikappaleiden merkitystä. Juuri tällaisesta vaikutuksesta oli nyt kysymys.
Suomen veljistä ottivat käytyyn keskusteluun osaa saarnaajat Vilhelm Markkanen, Leonard Typpö ja Kalle Helisten. Markkanen muisteli asetussanoja, joissa Jeesus nimenomaan sanoo: "Tämä on." Helisten puhui samaan tapaan: "Kristuksen ruumiin otat, kun leivän otat. Ja kun viiniä nautitset, nautitset Hänen vertansa. Anna rakas taivaallinen Vanhin niitten, jotka sakramentillisesti Sinua nautitsevat, veresi voimaa tuta" (Ptk. s. 30). Veli Typpö taas kiinnitti kuulijoiden huomiota tunnustukseen. Hän lausui: "Pidän luterilaisen tunnustuksen raamatullisena, ja sen vuoksi kannatan sitä." (s. 29).
Kun Typpö keskustelun aikana käytti vielä toisenkin puheenvuoron. Hän keskitti sanottavansa seuraavaan: "Tästä kysymyksestä on edesmenneinä aikoina jo kylliksi keskusteltu, joten kristityillä lienee selvillä luterilainen, että kalvinilainen tunnustus. Kysyn: hyväksytäänkö luterilainen tunnustus, joka kuuluu näin: "Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni?” Yksimielisesti päätettiin hyväksyä. Kokouksesta kuului voimakas vastaus: ”Se hyväksytään, eikä mitään muuta!"
Tässä päätöksessä ei nähdäkseni ole selittämisen varaa. Päätös koski tunnustuskirjoja yleensä. Vanhoilliskristityt tahtoivat pitäytyä evankelisluterilaiseen tunnustukseen.
Päivämies helmikuun 2 päivä 1961