Viisikymmentä vuotta

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Viisikymmentä vuotta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 01 Tammi 2010, 15:34

Viisikymmentä vuotta

Silmäys menneisiin vaiheisiin


VUOSISADAN VAIHTEEN MURROSAIKA

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys — tai oikeastaan sen edeltäjä, lähetystoimi — perustettiin 50 vuotta sitten, 1906.
Vuosisadan alku oli monessa merkityksessä murrosaikaa. Ne ilmiöt ja tapahtumat, joita silloin sattui, eivät suinkaan olleet kaikki vaikuttamassa keskusjärjestön muodostumiseen, mutta yhtä kaikki ne loivat tilanteen ja maaperän, missä yhdistys joutui työnsä alkamaan, ja siksi on paikallaan muutamin vedoin niihin kajota.
Valtiollisessa katsannossa vuoteen 1906 mennessä Suomi oli juuri selviytynyt venäläisen sortoajan ensimmäisestä jaksosta, joka oli alkanut Bobrikovin nimittämisellä kenraalikuvernööriksi, ja helmikuun manifestilla. Venäjän onnettomasti päättynyt Japanin sota,ja sitä seurannut suurlakko olivat tuoneet hetkellisen hengähdystauon, joskin kaikille oli selvää, että mahdollisuuden mukaan kuljettaisiin vanhoja päämääriä kohden. Tärkeä muutos tapahtui 1906, kun meidän maassamme pantiin toimeen eduskunnan uudistus. Vanhan säätyeduskunnan tilalle tuli nyt yksikarnarinen kansaneduskunta — ensimmäiset vaalit toimitettiin 1907. Pian sen jälkeen venäläistämistoimenpiteet alkoivat uudelleen, vieläpä synkempinä kuin aikaisemmin. Nimenomaan ensimmäinen maailmansota heitti mustan varjon kansamme tulevaisuuden ylle. Suomen kansa joutui taistelemaan epätoivoista taistelua idän jättiläistä vastaan. Mutta yöstä sarasti aamu. Maailmansodan loppupuolella kansamme saattoi julistautua itsenäiseksi, vaikka itsenäisyys sitten olikin vielä lunastettava veriuhrein.

Uskonnollisessakaan suhteessa tilanne ei ollut vuosisadan taitteessa suinkaan valoisa. Väkevät vihan aallot eivät rynnistäneet ainoastaan kirkkoa vastaan, vaan yleensä kristinuskoa vastaan. Jo 1880-luvulta saakka oli erityisesti sivistyneistön piirissä, ja eritoten ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä, kristinuskolle kielteisiä virtauksia. Ne voimistuivat ja lujittuivat vuosi vuodelta. Suurlakon vuonna 1905 syntynyt viikkojulkaisu "Nuori Suomi, ” joka edusti ”edistysmielistä" ylioppilasryhmää, näyttää pitäneen päätehtävänään Raamatun pilkkaamista ja kirkollisen kristinuskon leimaamista järjettömäksi taikauskoksi, sekä vaati uskonnonopetuksen poistamista kouluista. Naturalismi tempasi mukaansa nuoren kirjailijapolven ja tunkeutui sen jälkeen yleensä sivistyneistöön. Brandes, Zo1a ja France tulivat muotikirjailijoiksi ja henkisiksi johtajiksi. Sanomalehdistössä oli havaittavissa kristinuskosta vieraantumista. Se joko jätti kirkon huomioon ottamatta tai taisteli suoranaisesti sitä vastaan.

Järjestynyt työväestö oli Forssan kokouksessa 1903 omaksunut puolueohjelmakseen saksalaisen marksilaisen sosialidemokratian, uskontoon nähden teoreettisesti tosin puolueettoman, mutta asiallisesti kielteisen ja halveksivan kannan. Tätä marksilaista kantaa levitettiin sitten nopeasti kasvavan työväenlehdistön ja suullisen propagandan välityksellä. Erityisesti Työmies on mainittava uusien aatteiden äänitorvena. Sillä kaikella oli yllättävä menestys. Työväestö omaksui aavistamattomalla tavalla sille syötetyn kristinuskonvastaisen hengen. Lisäksi suurlakon aikana äärimmilleen kiihtynyt puoluetoiminta ja -taistelu oli omiaan kansan keskuudessa vaikuttamaan järkyttävästi ja hämmentävästi mielialoihin, ja asennoitumiseen uskonnollisella alalla.
Näiden olojen keskellä syntyi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys.

2. Hajaannusten aika

Lestadiolaista herätysliikettä olivat vuosien mittaan suuresti heikentäneet sisäiset ristiriidat. Oli tapahtunut valitettavia hajaannuksia. Jo kauan oli liikkeen piirissä ollut toiminnassa eräänlainen herännäisyyssuunta. Se esittäytyi 1830-luvun lopulla ns. uudestiherätyksenä. Kun pietistishenkiset miehet panivat merkille eräissä pikkusaarnaajissa ilmenneen pinnallistumisen, syyttivät he ylimalkaan, että kristillisyys oli muka lähtenyt ultraevankelisille ja älyperäisille teille. Nämä miehet eivät oivaltaneet Raattamaan ja raattamaalaisuuden pelastusoppia. He tahtoivat ryhtyä korjaamaan kristillisyyttä sen muka löysästä opista, jossa armosta annettiin kaikki synnit anteeksi. Oli oltava säästeliäitä evankeliumin julistamisessa. Myös laki kuului kristityille.

Kirkkohistoriallisena liikkeenä uudestiheräys alkoi Laestadiuksen postillan ilmestyttyä 1897. Uudestiheräyksen lipunkantajina esiintyivät ennen muita Pietari Hanhivaara ja K. A. Heikel, jotka suunnilleen näihin aikoihin olivat itsekin vieraantuneet ja luopuneet Raattamaan pelastusopista. Uudestiheräyksen liepeille syntyi vielä kaiken lisäksi täysin spiritualistinen narvalaisuus, jonka varsinainen puhkeamisaika oli 1899. Sen keskuudessa annettiin erittäin suuri arvo välittömille hengenilmoituksille ja yliluonnollisille ilmestyksille.

Toinen lohkeama tapahtui ns. esikoisuuden muodossa. Se syntyi Ruotsissa Raattamaan kuoleman jälkeen, joka tapahtui 1899. Alkuperäisiä opillisia syitä tähän hajaannukseen tuskin oli olemassa, joskin tämän suunnan keskuudessa pidettiin kiinni Laestadiuksen kaikkein jyrkimmistä käsityksistä. On sanottu, että muutamat saarnaajat eivät voineet välttää kateuden kiusauksia ja pappien parjausta, vaan he yhtyivät toimintaan, jonka seurauksena oli esikoisuuden syntyminen. Hajaannuksen varsinaiseksi opilliseksi pohjaksi kehitettiin omalaatuinen ns. apostolista yhdenjaksoisuutta eli succesio apostalicaa muistuttava seurakuntaoppi. Pitkässä etsikkoajan ketjussa Laestadiuksen aika oli viimeinen. Laestadius oli ensimmäinen esikoinen. Hän jätti muka seurakunnan hallituksen Juhani Raattamaalle ja Ruotsin Lapissa syntyneelle esikoisten seurakunnalle. Raattamaa puolestaan siunasi työnsä jatkajaksi Joonas Purnun, ja näin siirtyi seurakunnallinen hallitus Jellivaaraan. Vuosisadan alussa esikoiset koettivat levittää oppinsa myös Suomeen. Esikoisseurakuntia syntyikin täällä etupäässä kaupunkeihin.

3. LÄHETYSTOIMI PERUSTETAAN

Kun sisälähetystyö näiden hajaannusten tähden oli tupannut jäädä kesantoon, vaivasi se monien Raattamaan linjoille jääneiden mieliä. Tästä syystä kirjoittivat vanhoillisiin lukeutuvat I. Mattila, Fr. Träskelin, J. Patala ja M. Tilus, Aatu Laitisen toimittamain Armosanomain helmikuun numerossa 1906 kehotuksen, jossa kutsuttiin puhuvaisia veljiä yhteiseen neuvottelukokoukseen Oulun Rauhanyhdistyksen huoneistoon. Siinä piti keskusteltaman Jumalan valtakunnan työstä.

Kokous pidettiin sitten lokakuun 1-- 4 pnä 1906 mainitussa paikassa. Kutsua oli noudattanut parisen sataa saarnaajaa. Muita osanottajia mainitaan olleen parisen tuhatta. Puheenjohtajina toimivat H. Hooli ja K. Heliste. Tärkein päätös koski lähetystoimen perustamista Ouluun. Hankkeen johtokuntaan valittiin I. Mattila, J. Patala, K. Moilanen, V. Huotari, Kusti Korhonen, M. Tilus, Juho Lahti, J. O. Sipola, John Ryselin, Korkala, Mikkonen ja Koistinen. Eri paikka- kunnille valittiin luottamusmiehet, jotka esittäisivät asioita päätoimikunnalle ja keräisivät varoja.
Samalla laskettiin myös periaatteellinen pohja tulevalle toiminnalle. Kaikkinaista lihallisuutta asetuttiin vastustamaan. Varsinkin saarnaajiin nähden tehostettiin seurakuntakuria. Yhtä tinkimätön asenne otettiin myöskin väärään vanhurskauteen (uudestiheräykseen) langenneita puhujia vastaan, vaikka toisin ajattelevia neuvottiinkin rakkaudella kohtelemaan.

Vielä on mainittava, että kokous määritteli suhteen sen ajan polttaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, joihin olemme alumpana viitanneet. Niinpä tahdottiin kiinteästi pysyä kiinni kansankirkossa, jota vastaan noina aikoina hyökättiin. Asettuminen kirkon kannalle oli pöytäkirjan mukaan ehdoton ja varaukseton. - Sosialidemokraattisista riennoista taasen lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että kristityn tuli niistä pysyä visusti poissa, koska niissä oli jumalankielteinen henki ja uhma esivaltaa vastaan. Lasten kouluttamiseen nähden asetuttiin suopealle kannalle.
Lähetystoimen järjestämissä isoissa suviseuroissa 1911 päätettiin vihdoin perustaa oma äänenkannattaja, Siionin Lähetyslehti. Nämä seurat pidettiin Kokkolassa. Uuden lehden ensimmäisenä toimittajana O. J. Heilala vuoteen 1919. Sen jälkeen toimittajaksi tuli O. H. Jussila vuoteen 1939. Lehteä toimitti sitten Väinö Havas 1939–40, Heikki Jussila 1941–44 ja Paavo Viljanen vuodesta: 1944 lähtien.

Vuonna 1914 otettiin käytäntöön uusi yhdistysmuoto. Eri paikkakunnilla järjestyttiin rauhanyhdistyksiksi. Niiden keskuselimeksi perustettiin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys.

Siionin Lähetyslehden lisäksi perustettiin 1934 lapsia ja nuoria muistaen oma pikku väen lehti, Lasten Siioni, jonka toimittajana oli sankarikuolemaansa saakka Väinö Havas, minkä jälkeen Armas Leinonen ja hänen jälkeensä Paavo Viljanen. Vuosien mittaan yhä tiivistyneen ja tehostuneen toiminnan ilmauksena päätti Tampereella 1954 pidetty vuosikokous perustaa vielä jokaviikkoisen sanomalehden, jolla on nimenä Päivämies. Kun Siionin Lähetyslehti yhä edelleen on järjestön sisäinen lehti, jossa pääpaino on hartauskirjoituksissa, Päivämies tarkoitettiin työvälineeksi, jonka vaikutussäde ulottuisi laajempiinkin piireihin. Sen tuli levittää luterilaista uskonkäsitystä ja opastaa kristillisiin kannanottoihin erilaisissa nykyajan kysymyksissä.

4. UUSI MURHE

Vielä kerran hajaannus vavahdutti vanhoillista lestadiolaista liikettä 1930-luvulla. Silloin syntyi ns. pikkuesikoisuus, joka sekin tahtoi omalla tavallaan "korjata" sitä raattamaalaista kristillisyyden käsitystä, johon vanhoillisuus oli vuosisadan vaihteessa tahtonut pitäytyä. Alkusysäyksen tälle hajaannukselle antoi eräiden puhujien käynti Amerikassa. Vastoin veljesrakkautta ja sen sanelemia neuvoja, he menivät sinne ns. kirkkokuntalaisten kutsumina, ja vaikka nämä eivät olleet Hengen yksimielisyydessä enempää Suomen vanhoillisten, kuin Amerikassa olevienkaan uskonveljien kanssa. He vaikenivat tästä, antaen siten siunauksen erehtyneille ja puolustaen kerta toisensa jälkeen menettelyään sillä, että evankeliumia oli käsketty saarnata kaikille luoduille. Opillisia eroavaisuuksia oli tässäkin hajaannuksessa aluksi vaikea määritellä, mutta ne ovat tulleet ilmi vähitellen vuosien vieriessä. Tämän ns. pikkuesikoisuuden linjalle lähteneet edustavat ilmeisesti toisenlaista seurakuntakäsitystä kuin vanhalle pohjalle jääneet, ja heidän suhteensa evankeliumiin näyttäisi muistuttavan uudestiheräyksen omaksumia pietistisiä katsomuksia. Tuntuisi siltä, että tässäkin uusi suuntaus, jolla on eri henki, on kehkeytynyt vähitellen siitä itsepäisyydestä, jossa ei ole tahdottu tunnustaa tapahtunutta erehdystä eikä yhteisen rakkauden rikkoutumisen uhallakaan nöyrtyä parannukseen ja "tien korjaamiseen."

Sovitteluyritykset ns. Antinpäivän kokouksineen tämän hajaannuksen korjaamiseksi eivät johtaneet sen parempiin tuloksiin kuin aikoinaan ne yritykset, joilla alkava esikoisuus tai uudestiheräys tahdottiin eliminoida. Pikkuesikoisuuden hajaannus teki tavatonta hallaa varsinkin Tornion-jokilaaksossa ja Pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Rakastettujen ja kunnioitettujen puhujain matkassa tähän hajaannukseen meni paljon sellaisia,
jotka eivät olleet eivätkä liene tänäkään päivänä selvillä siitä, mistä oikeastaan oli kysymys.

Tätäkin viimeistä hajaannusta on surtu puolin ja toisin. Se iski kipeästi kirveleviä haavoja sydämiin, ja lamautti toimintaa evankeliumin kirkastamiseksi. Mutta vähitellen aika on parantanut haavoja — niin kuin on parantanut. Tosiasia yhtä kaikki tänä päivänä on se, että – kun narvalaisuuden outo hurmaus on hiljalleen sammahtanut — lestadiolaiselta pohjalta lähtönsä saanut joukko tänä päivänä on neljässä leirissä. Jokaisessa ajattelevassa henkilössä se herättää murhetta ja kysymyksiä, joihin on monesti ylen työlästä saada vastauksia.

5. YHTEENVETOA

Viisikymmentä vuotta on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys suorittanut sille uskottua Jumalan valtakunnan työtä. Se työ on välistä tapahtunut suurten myrskyjen pauhatessa, välistä tyvenen ilman vallitessa Herran Siionissa. Työn tarkoituksena on ollut julistaa Herran sanaa syntisille ihmisille pelastukseksi. Sellaisena se ei ole ollut turhaa työtä. Vaikka heräys ja uskon tuli ei aina liikkunutkaan väkevänä, kokonaisia kyliä ja pitäjiä tempaavana, on valtakunnan työ yhtä kaikki laajentunut. Erityisesti näyttäisi siltä, että viidenkymmenen vuoden aikana Jumala on siirtänyt kynttilänjalkaansa etelään päin. Samalla kuin opillinen sivistys on levinnyt yhä taajempiin kansankerrostumiin, on myös koulusivistystä saaneita henkilöitä, jotka ovat saaneet parannuksen armon, ilmaantunut eri aloille, ei vähiten nuorta papistoa, joka on vapautunut ennakkokatsomusten kahleista. Työn sosiaalistakaan merkitystä ei ole vähäksi arvioitava. Kun eri yhteiskuntapiireistä olevat ihmiset ovat löytäneet toisensa armahdettuina syntisinä armoalttarin ääressä Herran Siionissa, on se ollut omiaan valamaan heihin kohtalon yhteyden tuntoa, mitä ei voida saada aikaiseksi millään muulla tavoin.


Siionin Lähetyslehti helmikuu 1956

’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’

Tämän artikkelin kirjoittaja ei ilmennyt mainitussa lehdessä. Tämä sisältää kuitenkin vanhaa tietoa, jonka haluan näin tallentaa ja tarjota luettavaksi. Enemmän hajaannuksista on kertonut Seppo Lohi kirjassaan suuren hajaannusten taustoista. Kehotan kiinnostuneita tutustumaan kyseiseen kirjaan.
Lisää historiaa julkaistaan lähiaikana ilmestyvässä, SRK.n julkaisemassa kirjassa. Kirjan nimeä en vielä tiedä, mutta odotan kirjaa kiinnostuneena.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron