VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 16 Loka 2018, 21:58

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 13 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 22 Marras 2009, 20:25 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Jumalan seurakunta,
taisteleva seurakunta kautta aikojen



Väinö Havas kaatui Laatokan rintamalla 21.8.1941, synt. 1898 15. 8. Lempäälässä Merijärven seurakunnassa on koettu myrskyä ja tyyntä. Koettelemukset ovat olleet raskaat, mutta niissä on auttanut elävä Jumala. Kirkkoherra Väinö Havas kertoo Merijärven hengellisistä liikkeistä sanomalehti Kaiussa 29.8.1931 seuraavaan tapaan:

Varhaisempaa herännäisyyttä Merijärvellä tuskin on ollut. Siitä ei ole ainakaan jäänyt kirjallisia todistuskappaleita, eikä suullistakaan muistitietoa.

Myös myöhäisemmän herännäisyyden vaikutus on ollut pieni ja ohimenevä. Siihen suuntaan lukeutuvia pappeja on ollut seurakunnassa kylläkin kolme, nimittäin Johan Simelius, Henrikä Schwartzberg ja Tuomas Karppinen, mutta seurakuntalaisten joukossa on ollut varsinaisia "körttien" kantajia ani harvoja. Sellaisina muistellaan Juho Eilolaa, Juho Toppilaa, Erkki Myllylää; Antti Talusta ja Mikko 0llilaa. Näistä on Juho Eilola pitänyt jonkin verran seurojakin. – Herännäisyyden vaikutus on kuitenkin jäänyt jossakin muodossa säilymään entisiin körttitaloihin. Niiden asukkaat ovat toisessa ja kolmannessakin polvessa ahkeraa kirkkokansaa. He ovat myös suopeasti suhtautuneet nykyiseen kirkolliseen nuorisotyöhön. Mutta herännäisseuroja ei ole pitkiin aikoihin paikkakunnalla pidetty, ja körttipuvutkin ovat kauan sitten tyystin kadonneet.

Voimakkaan jalansijan on saanut sen sijaan lestadiolaisuus, se saapui Merijärvelle vuoden 1865 seutuvilla. Sen ensimmäinen sanansaattaja oli Eliel Juola, eli Juvola (synt. 18.11.1840, muutti, tänne Oulaisista 1862, siirtyi täältä Kalajoelle v. 1868, kuollut hiljattain Amerikassa), joka oli paikkakunnalla renkinä ja koskityössä. Hän oli suruttomana aika velikulta, kaskunkertoja ja leikinlaskija. Merijärveltä käsin hän kävi pohjolassa työansioilla, ja käsitti siellä sielun rauhan. Muuttuneena miehenä hän palasi, ja ryhtyi seuroja pitämään. Hän oli luonnonlahjoiltaan harvinaisen etevä ja valistunut mies, mm. hyvä kirjoittaja. Alkuajan työmiehiä oli myös maanviljelijä ja lakkimestari Juho Koistinen (s. 1838), joka jonkin vuoden asui Ollilassa, ja muutti v. 1881 Kalajoelle. Hänkin on kuollut Amerikassa. Oman paikkakunnan varsinaisista asukkaista rupesi ensimmäisenä Jumalan sanaa puhumaan Juho Niemelä ("Tienvieren Juho", synt. 1835, kuoli 1887) Hän ollut suruttomana rapajuoppo ja tappelija, mutta Jumala sai hänessä aikaan ihmeellisen muutoksen. Rovasti Heikel muistelee hänestä: "Tienvieren Juho oli köyhä, perheellinen mies. Ennen hän oli ollut juoppouden orja, vieläpä suuri kiroilijakin. Mutta Herra herätti hänen omantuntonsa. Samoihin aikoihin heräsi hänen vaimonsakin. Yhdessä he alkoivat tutkia Jumalan sanaa ja rukoilla Jumalalta armoa ja Hengen valoa. Aina joskus he saivatkin sanasta jonkin toivonkipinän sydämeensä, ja kokivat niin toisiansakin lohduttaa sen mukaan kuin voivat. Vihdoin heille koitti armon päivä, ja he käsittivät uskon Jeesukseen, syntisten Vapahtajaan. Kuka tai mikä Herran hädässä oli välikappaleena, joka tuon evankeliumin valon heille toi, en enää muista. Mutta Juhosta tuli uusi mies.
Hän ei enää juopotellut eikä kiroillut, sillä hänen sydämessään asui nyt Herran tuli. Hänelle tuli halu puhua Jumalan armosta ja parannuksen tarpeellisuudesta muillekin, sekä lukea heille Pyhää Raamattua. Hän avasi Pyhän Kirjan, luki siitä ihmisille, jotka sattuivat olemaan saapuvilla, ja puheli tuosta tärkeimmästä asiasta. Niin tuli Juhosta saarnamies. Ihmiset, jotka näkivät muinoisen Tienvieren Juhon tuollaisessa toimessa, hämmästyivät suuresti siitä muutoksesta, mikä hänessä oli tapahtunut. Hän oli nyt palava kynttilä kynttiläjalassa kaikkein nähtävänä. Yksistään tämä näkeminen oli voimakas todistus Herrasta. Minäkin puolestani muistelen häntä, vainajata rakkaudella, ja muistan ilolla ja kiitollisuudella hänen suuren nöyryytensä, jota en ole aikanaan ymmärtänyt kyllin korkeaksi arvostella. Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti.

Toinen edellistä huomatumpi ja laajemminkin liikkuva saarnaaja oli Tähjällä asuva Tapani Perhe l. Pere ("Pere-Tapani", synt. 1842, muutti tänne Kalajoelta, kuoli 1907). Kolmas paikallinen puhuja oli räätäli Tuomas Pahkasalo (s, 1852, k. 1917), Neljäs paikkakunnan puhuvainen mies oli Juho Saukko ("Höngän Juho", s, 1830 Alavieskassa, asui sittemmin Pyhäjoen Yppärissä Kiviniemellä ja Merijärven Saukossa sekä kuoli tyttärensä luona Tanskalassa 1917). Hän oli sulasydäminen evankeliumin julistaja, joka usein otti tukea puheilleen vanhasta katekismuksesta, ja sai siitä syystä suruttomilta pilkkanimen "katkismus- saarnaaja."

Muilta paikkakunniltakin rupesi pian kulkemaan runsaasti saarnamiehiä. Heistä mainittakoon varsinkin Niiles Rapp (s. 1834, kuollut Himangalla). Hän oli voimakas, ja aivan harvinaisen lahjakas puhuja. Hänen kerrotaan ahkerasti käyneen Merijärvellä. Erittäin rakkaaksi tuli paikkakunnan uskovaisille Saloisten Juho Mattila, "Mattilan Junnu", 1850 - 1916). Ahkerasti liikkui pitäjän alueella seurain pidossa myös Antti Rantala (1849 - 1925) Pyhäjoelta. Vielä tulkoot mainituksi Antti Tyvi (1837 - 1920), Matti Junttila vanh. (1854 - 1916) Paulus Rantala l. Keinovaara (v. 1862) ja Juho Pyörre, (1853 - 1918). — Ensimmäisiä seuroja pidettiin Pahkalassa. Muita alkuajan seurapaikkoja olivat Isoniemelä, Vitoperän, Pahkasalon ja Paikan (Ojalan) talot.


Kovin suurta ei lestadiolaisuuden leveneminen kuitenkaan alussa ollut. Kansaa sentään kulki runsaasti seuroissa. Yksi ja toinen tuli totiseen mielenmuutokseen, tunnusti syntinsä ja uskoi pelastuksen evankeliumin. Vastustakin ilmeni. Kerran kun Isoniemelässä pidettiin seuroja, tuli Pyhäjoen papin poika eräiden miesten kanssa köyttämään saarnaajia. Koko puuha raukesi kuitenkin tyhjiin, ja asianomaisten täytyi myöhemmin pyytää anteeksi törkeätä tekoaan. Monenlaista pienempää ilkeyttä tehtiin paljonkin kun uskovaiset kerrankin palasivat seuroista, kokoontui nuori väki heitä heittelemään lumipalloilla ja jään kappaleilla. Mutta moni näistäkin kivittäjistä sai myöhemmin piston tuntoonsa. – Sen aikuinen papisto oli maltillista. Johan Simelius ja Henrik Schwartzberg koettivat vain sanalla lyödä telkiä uudelle virtaukselle, jota he eivät ymmärtäneet. Jälkimmäinen on kuitenkin piispantarkastukseen (v, 1878) laatimassaan kertomuksessa huomauttanut, että seurakunnassa löytyi niin kutsuttujen ”uskovaisten” eli "hihhuliitain" lahkokuntaa. Tarkastuksen pitäjä, tuomiorovasti Aron Gustaf Borg lausui tämän johdosta varoittavia sanoja, "osoittaen Lutheruksen johdolla lahkolaisuuden oppien vääryyttä.„

Mutta vauhtia sai tämä heräysliike v. 1884, jolloin Oskar Immanuel Heikel tuli Merijärven vt.. kappalaiseksi. Hän kulki ahkerasti seurain pidossa, ja teki Jumalan valtakunnan työtä nuoruuden innolla ja Hengen palavuudessa. Joukoittain ihmisiä teki parannuksen. Monet vanhat uskovaiset muistelevat vieläkin tuota aikaa ihanana kristillisyyden kevätaikana paikkakunnalla. Tapahtuipa eräs ihmeellinen uskonrukouksella parantaminenkin Pyhäjoella Laitilan talossa. Siellä yhdeksän vuotta vuoteen omana maannut talon tytär sai terveytensä, kun Heikel ja kaksi sairaan veljeä rukoilivat potilaan puolesta. Mutta nyt nousi myös vastarinta entistä ankarampana. Erikoisen katkeria olivat heränneet.

Vastustajat saivat hyvän hyökkäysaseen kirkkohäiriöstä, joka tapahtui ensimmäisenä joulupäivänä v. 1884. Raskaissa sisällisissä kiusauksissa kamppaillut nuori pappi tuli saarnan päättyessä niin voimakkaasti Jumalan rakkauden tuntemisella täytetyksi, että hän joutui liikutuksiin, että ilon huudahdukset purkaantuivat vastustamattomasti hänen huultensa yli. Silminnäkijät kertovat, että pastori koetti ankarasti liikutustaan hillitä, tukkien mm. nenäliinaa suuhunsa. Hän tyyntyikin pian, ja lopetti jumalanpalveluksen säädetyssä järjestyksessä. Liikutus tarttui useihin uskovaisiin vaimoihin. Vihamiehet sen sijaan, — monikin vain teeskennellen peljästymistä — karkasivat suurella ryminällä kirkosta ulos. Asiasta tehtiin kantelu silloiselle vt. lääninrovastille E. J. Erikssonille, joka määräsi Pyhäjoen rovastin, kiivaan lestadiolaisuuden vastustajan, Emil August Wichmannin pitämään kirkonkokouksen. Se pidettiin Eilolan talossa lauantaina helmikuun 14. pv. 1885. Pöytäkirjaa kirjoitti Pyhäjoen kappalainen Matti Kulhanen. Tilaisuudessa antoi pastori Heikel näin kuuluvan kirjallisen selityksen:

"Ylenpalttinen juhlallisuuden kiihko sanankuulijoissa tekee heidät usein aivan kelvottomiksi ottamaan vastaan, ja sydämiinsä kätkemään Jumalan sanan vaikutuksia, ja tunto tästä juhlallisuuden kiihkosta, joka kerran on vallalle päässyt, tahtoo väkisinkin tehdä puhujan voimattomaksi Jumalan sanan puhumiseen. Tämmöinen ikävä kohtalo oli minulla tänä talvena, koska ensi joulupäivänä oltiin Merijärven kirkossa koolla, ja niin tuntui silloin kuin olisivat kuulijain korvat ja puhujan suu tukossa. Sydämen ahdistuksen tähden nousi silloin sydämestäni huokaus huokauksen perästä taivaallisen Isän puoleen. Vieläpä tuntui siltä, ettei kukaan rukoillut puolestani, vaan että rakkaat uskonveljetkin ja sisaret tällä kertaa, turvasivat ylön paljo lihaan, se on puhujan inhimillisiin lahjoihin. Aamusaarna oli pidetty ja puolipäiväsaarnakin oli juuri loppumaisillaan, koska murheen tähden täytyi minun rueta ilmoittelemaan sydämeni ahdistusta, ja rakkauden tähden vielä varoittelemaan uskotonta kansaa heidän kovakorvaisuudestaan. Sanani olivat julkiset ja tuntemisteni mukaiset, eikä niitä vääräksi mahda kukaan sanoa.
Myös kehotin uskottomia puolestansa rukoilemaan Jumalaa. Näitä puhuessani tahtoi itku vallan saada, ja niin kuin joskus ennenkin, keskeyttää puheeni. Vaan minä koetin painaa sitä alas ja jatkaa puhettani loppuun asti, sillä vielä tuntui muuan sana olevan sanottava. Nyt astui myös silmäini eli sydämeni eteen uskovaisten ja oma kelvottomuuteni, vaan samalla aukesi myös uskolleni Jumalan armon suuruus ja lujuus, ja sydämeni käsitti elävästi tämän totuuden: "niin kauan kuin Jeesus elää pysyy Jumalan armo hänen lastensa yli." Samalla alkoi taivaallisen Isän sydämestä tulvata minuun sen kaltainen rauhan tunteminen, joka kaiken ymmärryksen ylitse kävi, ja huuto pääsi. Ei orjuuttanut minua enää maailmallinen juhlallisuuden henki eikä ihmispelko, ne saatoin sydämestäni ylen katsoa, ja unehutin kaikki ympärilläni olevaiset. Yksin Herra Jeesus, taivaallinen Isä, Jumalan puuttuvainen lauma ja Jumalan armo olivat ne asiat, joissa henkeni ja sieluni voimat taisivat valvoa. Kuinka kauan minä tässä iloäänessä olin, voivat parahiten ne sanoa, jotka loppuun asti olivat kirkossa. Kuin minä taas pääsin selville ja loin silmäni ympärilleni, näin minä suurimman osan kirkosta jo tyhjäksi ja vielä silloinkin muutamat kirkosta ulos meneviksi. En heille mitään sanonut, aloin vaan vielä Jumalan armolla täytetyllä sydämellä rukouksia lukea, ja olikin ensimmäinen rukous sangen sovelias: "Laupias Jumala, rakas Taivaallinen Isä, jonka laupeudella ei yhtään loppua ole" jne.


Syystä kysytään, mikä se siis oli, joka kirkon häiriön tässä teki? Jos niin kutsutut liikutukset olisivat raamatulle oudot, täytyisi kai heidät tuomita paljaaksi ihmisheikkoudeksi eli ulkokullaisuudeksi, ja olisi meidän niitten syyksi päättäminen koko joulukirkon häiriö. Mitä siis raamattu sanoo, katsokaamme!

Tämän jälkeen syytetty vetosi useihin Raamatun kohtiin, joissa kerrotaan riemunliikutuksista ja siitä, miten maailma on niihin pahentunut. Mainitaan Daavidin hyppy liitonarkin ympärillä (2. Sam. 6), Jeremian ennustus Israelin ilosta, kun se palaa Baabelin vankeudesta, (Jer. 31), Efeson vanhampien liikutus, kun Paavali heitä hyvästeli. (Apt. 20) Sitten jatkuu puolustuspuhe:

"Sanalla sanoen, me näemme raamatun kertomuksista toteen käyvän, mitä Daavid sanoo ps. 112., nimittäin: „ilon ja autuuden ääni on vanhurskasten majoissa.” Kumminkin ovat meidän liikutuksemme tälläkin ajalla pahennuksen aineena, ja moni on niitten tähden surkeuttamme itkenyt. Mutta sokeudessansa he sen tekevät, niin kuin tuhlaajapojan vanhempi velikin. Jos nyt joulupäivänäkin ilon ja autuuden äänet kuuluivat papin ja muutamain muitten suusta, tämä ei muuta ollut, kuin että raamatut täytetyiksi tulisivat, eikä sen vielä olisi pitänyt kirkon häiriötä matkaan saattaa. — Mutta mikä silloin kirkon häiriön teki, oli juuri se, että ihmiset semmoisella markkinaelämällä ryntäsivät ulos. Sanotaanpa, että jotkut olivat vielä toisiaankin pukelleet, ja miltei penkkien yli hypelleet. Myöntää täytyy, että joku niin heikkohermoinen olisi voinut löytyä, että hän peljästyneenä liikutusten hänelle oudosta äänestä, olisi täytynyt kaikessa hiljaisuudessa mennä ulos. Mutta että isot, lujat miehet, jotka eivät kapakkaelämää, ei kirousten pauhinaa eikä puukkoin vilskettä ole säikkyneet, että he katuvaisten ja uskovaisten äänestä niin kovan touhun nostavat, ja ensimmäisinä miehinä pakoilevat, on kummastuttavaa ja hämmästystä herättävää. Ei kumma, jos heikommat ihmiset säikähtivät ja ajattelivat: Mikä tässä viimein tuleekaan? Sekä siinä säikähdyksessään pyrkivät ulos samasta ovesta, kuin metelin nostajatkin. — Tässäkin kohdassa toteen käyvät Salomonin sanat: "Miehen viha ei tee sitä, kuni hyvä on" - ja siitäkin on meidän parannus tehtävä — mitä antaa armollinen Herra Jeesus terveellisen kasteen vielä kerran langeta kuivan maan päälle. Osk. Imm. Heikel 14.2.1885.
– Tämän jälkeen kertoo pöytäkirja seuraavaa: "Seurakuntalaisilta nyt kysytty: jos he tunsivat vt. kappalaisen Heikelin ynnä hänen kanssaan huutajain huudot kirkollista järjestystä loukkaavaisiksi häiriöksi? Alkoi tulla niin sakiasti vastauksia ristiriitaisia, että esimies näki tarpeelliseksi erottaa seurakuntalaisia kahteen osaan, muuten ei olisi ollut mahdollista saada selkoa vastauksista, nimittäin: a) se puolue, joka ei nähnyt kysyttyä asiaa loukkaavaiseksi häiriöksi ja b) se puolue joka asiaa siksi näki.

Se puolue, joka ei nähnyt kysyttyä asiaa loukkaavaiseksi häiriöksi ja joita olivat olleet kirkossa joulupäivänä, ja nytkin kokouksessa läsnä, otettiin nimin omin nyt ylös: Lukkari S. Sarviranta, talokkaat Mikko Suomela vaimoineen, Matti Salo, Matti Elsilä, Johan Bengttilä, Erik Härö, Ales Yppärilä, Heikki Murtoperä, Matti Eerikinpoika ja Matti Matinpoika Karkulahti, Heikki Erikinpoika Karkulahti, Matti ja Hiskias Rytimaa, Johan Paikkala, Matti Matinpoika Pahkala, August Ollinpoika Pahkala, Johan Jaakonpoika, ja Johan Yrjönpoika Niemelä, Johan Matinpoika Niemi, Heikki Salo, Erik Salo, Sameli Ollila, Pekka Eskola, Matti Tynkilä, Matti Pärkkälä, Juho Huhta, Juho Kalapudas, Heikki Yrjönpoika Ojala ja Tuomas Tuomaanpoika Pahkasalo.

Näitä vaati esimies nyt selvittämään kysymyksessä olevaa häiriötä, ja lausuivat: että pastorin ja muitten itku ja huuto tuntui suloiselta, ja kesti korkeintaan 5 minuuttia — vaan selviä sanoja ei monta kuulunut: että pastori kun itkun alkoi, oli täydellä ruumiin voimilla, vaan kuin ei enää vainut itseänsä hallita, näytti hyvin heikolta — että miesten puolelta ei huutoa kuulunut, ainoastaan vaimonpuolten, jotka huutivat pitempään kuin pastori.

Vastapuolue, joka ei hyväksy mainittua huutoa, käskettiin ilmoittaa itsensä nimiottoon, ja kirkossa joulupäivänä olleista olivat täällä läsnä: kirkkoväärti Gustaf Alin, talokkaat Antti Tuomaanpoika Elsilä, Tuomas Eilola, Juho Eilola, Felix Elsilä, Tuomas Mikonpoika Eilola, Johan Karkulahti, Tuomas Palosaari, Heikki Mylly, Johan Siipola, Matti Hautala, Matti Tanskala, Matti Eskola ja Kalle Salmela.
Näitä vaadittiin nyt selvittämään tätä huutaa, ja antoivat seuraavan selityksen: Mainitut Huudot eivät tuntuneet suloisilta, vaan kammostuttavilta ja häiriö ei syntynyt kirkossa, ennen kuin huudot alkoivat — selviä sanoja ei kuulunut eikä erottanut, ei pastorilta eikä muilta, kun nousi niin suuri, selvä huuto. — Vaimoinpuolten huudot kuuluivat kiljumiselta, joka oli sekaisin itkun kanssa. Itku, huuto ja väen menon aika kirkosta, jolloin jumalanpalvelus oli keskeytetty, arvattiin kestäneeksi noin 10 minuuttia. Muutamain isäin lapset pelkäsivät niin tätä huutoa, että piti heitä kirkosta viedä ulos — jopa sanottiin tämän äänen olleen kovimman lukkarin ääntä, ja että ne sanankuulijat, jotka kirkosta lähtivät huudon alla ulos, eivät huutoa nostaneet, vaan kiireen kautta heittivät Herran huoneen.
Talokas Matti Aho, joka Nikodemus Saukon kanssa olivat hevosiaan hoitamassa Jussilan kartanon kohdalla, noin 50 syltää kirkosta, kuulivat tämän huudon sinne ja juosten kirkkoa kohti, tuli heitä vastaan ihmiset kirkosta. Kirkosta päin sanoi kuulleensa Mikkolaan asti tämän huudon Mikkolan isäntä Juhani. (kolmatta Venäjän virstaa). Tuota väen menoa kirkosta tahtoi pastori estää, sitten kuin tointui, vaan suurin osa meni pois, että vain neljäs osa sanankuulijoista jäi kirkkoon.

Kuultua ja kirjoitettua näitten molempien puolueitten selvityksiä tässä asiassa, kysyi esimies: "Kutka ne henkilöt olivat, jotka ynnä vt. kappalaisen kanssa näin huudoillaan keskeyttivät kirkonmenot? Vastattiin: ei saattavansa mainita ja muistaa nyt tällä erällä muita kuin talon emäntä Maria Liisa Suomelaa.

Viimein merkittiin pöytäkirjaan, että esimies oli hänelle tulleitten kanneitten johdosta kaksi eri kertaa varoittanut, ja julkisesti saarnatuolista sunnuntaina 6. päivänä heinäkuuta ja 28 pv. Joulukuuta viime vuonna kieltänyt seurakuntalaisiansa Merijärvellä häiriöä matkaan saattamasta niin kutsutuista huutoliikutuksista, erittäin Herran huoneessa, niin kuin, että oli myös varoittanut vt. kappalaista Heikeliä erittäin.”

Lestadiolaisten puolesta esiintyi erityisesti Mikko Suomela, joka karkeanlaisesti mm. huomautti, että miehiset miehet olivat vain "piruuksillaan" kirkosta paenneet. Silloin rovasti Wichmann suuttui ankarasti, ja keppiään maahan iskien komensi puhujan vaikenemaan. Pastori Kulkunen sen sijaan esiintyi maltillisesti, ja osoitti Heikeliä kohtaan ymmärtämystä.
Seuraavana kesänä sai Heikel käydä Kuopiossa tuomiokapitulin nuhdeltavana. Kärryissä oli ajettava tuo pitkä taival edestakaisin. Piispa Gustaf Johanssonin antamat nuhteet olivat ankarat.

Syksyllä saapui piispa pitämään tarkastusta Merijärvelle. Se pidettiin 31. 10. - 1. 11. Alusta pitäen oli tarkastuksessa tyly sävy. Kaikki näytti olevan epäkunnossa: lukutaito kehno, tilit sekaisin jne. Kun visitaattori sitten tarkastuspuheessaan tuli jumalanpalvelusta käsittelevään kohtaan, tarttui hän edellä mainittuun kirkkohäiriöön. Pöytäkirja kertoo: ”Visitaattorin tiedossa oli täällä viime joulupäivänä tapahtunut kirkkohäiriö. Jumalanpalveluksen säännöksi lausui Visitaattori apostoli Paavalin sanat: ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säännöllisesti", Huutoja ja liikutuksia hän ei siis kärsinyt. Kirkkoherran (Wichmanin) kysymykseen, josko häiriötä täten synnyttävää saapi kirkosta viedä ulos, sanoi Visitaattori tämän oikeaksi." Heti tämän jälkeen nousivat kirkkoneuvoston jäsenet Juho Mikkola ja Juho Toppila (molemmat heränneitä) sekä pyysivät toisen papin seurakuntaan määrättäväksi Heikelin sijaan syystä, että Heikel oli lahkolainen. Piispa Johansson lupasi asian esittää tuomiokapitulille.
— Harhaopeista sitten puhuessaan, lausui visitaattori "vaan kummeksuvansa sellaista ajatusta, että yksi lahkokunta Suomessa olisi ainoa oikea Jumalan seurakunta maan päällä. Tämä ei ollut muuta kuin suurinta ylpeyttä ja kerskausta. Raamattuun tuli lahkokunnan jäsenten sen tähden käydä, sieltä ojentuaksensa. — Heikelistä annettiin pöytäkirjaan seuraava, murhaava lausunto: "Virkaa toimittava kappalainen Osmo Immanuel Heikel on tätä seurakuntaa hoitanut lahvollisella harrastuksella ja suurella taitamattomuudella, eikä muilla seurakuntalaisilla, kuin lestadiolaisilla, hänen täällä ollessaan ole ollutkaan pappia sanan oikeassa mielessä, sillä ovat he hänen huuliltaan kuulleet vaan tuomion itselleen lankeavan.
Myös nyt tapahtuneessa piispantarkastuksessa on virkaa toimittava kappalainen O. I. Heikel saarnassaan tehnyt hyökkäyksen papistoa vastaan, joka on sopimatonta, ja vaan selvemmin osoittaa, miten lahvoliseksi ja älyttömäksi virkaa toimittava kappalainen Heikel on käynyt. Suurella murheella olen vihdoin huomannut virkaa toimittavan kappalaisen Heikelin väärin selittävän myös Jumalan sanan perustotuuksia, ja on minun todellakin ollut vaikea uskoa niin suuren tietämättömyyden hänessä olevan. Minä varoitan sen tähden teidät mitä vakavammin, että vapaannutte lestadiolaisuudesta, ja siitä tuomion hengestä, joka nyt villitsee teitä. Pyytäkää rukoillen ja huokaillen valistusta, ja älkää lukeko Raamattuja saadaksenne niistä pontta ja pohjaa lahvon ja teidän omille mietteillenne, vaan ojentuaksenne ja syventyäksenne totuudessa. Tässä Herra teitä auttakoon.

Seuraavana keväänä Heikel sai lähteä "maanpakoon" Kolariin. Hän oli kuitenkin edelleen kirjeenvaihdossa Merijärven uskovaisten kanssa. Niinpä hän esim. 14 pv. tammik. 1888 lähettää pitkän ja sydämellisen tervehdyskirjeen Tuomas Pahkasalolle.
Viimeksi mainitusta kirjeestä näkyy, että Herra on Heikelin lähdettyäkin "lisännyt kansaa ja lisännyt iloa," vaikka vastustus oli edelleen äärimmäisimmän jyrkkää. Heikelin seuraaja, Tuomas Karppinen oli aivan räikeä lestadiolaiskristillisyyden vainoaja. Monta kertaa hän saapui vihasta vavisten uskovaisten seuroja hajottamaan.
Näin tapahtui kerran, "Hongan Juhon" pitäessä seuroja Elsilässä. Karppisen kumppaneina oli silloin mm. Mikko Ollila. Kerran taas Karppinen tuli häiritsemään Paulus Rantalan seurain pitoa, ja julisti vihasta sähisten tuolle ' nuorelle Hetan saarnaajalle; "Sinä olet susi, sinä olet susi!"
On muuten kuvaavaa, että Karppisen omat jäljet rupesivat pian niin haisemaan, että hänen täytyi poistua maasta Amerikkaan, missä hän sittemmin on elänyt tavallisena työmiehenä suuressa kurjuudessa.
Piispa Johansson myös jatkoi täällä niin kuin muuallakin piispan tarkastuksissaan lestadiolaisuuden jyrkkää vastustamista. Hän piti vielä tarkastuksia vuosina 1890 ja 1895. V. 1890 hän lausuu mm. tarkastuspuheessaan: "Raskain taakka piispanvirassani on ollut, että laestadiolaisuus on paneutunut välimieheksi Kristuksen ja ihmisen vaiheelle. Sitä harhaoppia vastaan olen seisonut, sitä vastaan seison vielä. Elävää kristillisyyttä en ole sortanut, enkä sorra, niin kuin lahkossa minusta sanotaan. Tuomiopäivänä saadaan nähdä, että liike kuin ihmisiin viepi, on väärä."
Viimeinen laestadiolaisuudelle tyly pappi seurakunnassa oli G. Mustonen. Piispantarkastuksessa v. 1901 hän ilmoittaa suunnan laimistuneen, mutta toteaa lestadiolaisia seurakunnassa olevan kaikkiaan 800, siis melkeinpä puolet koko väkiluvusta. Tarkastuksen pitäjä, nykyinen piispa J. R. Forsman puhui vielä tässä tarkastuksessa lestadiolaisuutta vastaan. Mm. on pöytäkirjassa tällainen maininta: "Tarkastaja puhui sitten tästä liikkeestä, näyttäen sen surulliset seuraukset." Tähän virallinen vastustus sitten varsinaisesti päättyikin. Piispan mieli muuttui lestadiolaisuuden" seurauksiin tarkemmin tutustuessaan. Samoin on seurakunnan papisto tästä lähtien suhtautunut lestadiolaisuuteen suopeasti.

Mutta herätysliikkeessä itsessään tapahtui näihin aikoihin valitettava hajaannus. Syntyi nk. uusi heräys. Se vei melkein kaikki Merijärven uskovaiset matkassaan, vain muutamia harvoja jäi entiselle perustukselle. Näin lienee tapahtunut nimenomaan sen tähden, että paikkakunnan rakastetuin saarnaaja, Juho Mattila Saloisista, ensin arkailtuaan, liittyi uuteen heräykseen. Omista puhujista niin ikään Tapani Perhe ja Tuomas Pahkasalo ottivat uuden suunnan vastaan. Juho Saukko, Hongan Juho, horjui myös hetken, mutta jäi kumminkin vanhoilliseksi, ja saarnasi elämänsä iltaan saakka sulaa evankeliumia.

Hajaannuksen ajan riidat eivät sentään Merijärvellä olleet kovin ankaria. Liittyminen uuteen heräykseen oli siksi yksimielistä, eikä ollut esim. seurahuoneita, joiden omistamisesta silloin olisi tarvinnut taistella. Vähitellen on vanhoillisuus kuitenkin toipumistaan toipunut niin, että kumpaankin suuntaan lukeutuvia lienee nyt suunnilleen yhtä paljon. - Uudesti heränneillä on nykyisin kaksi seurahuonetta, toinen kirkon vieressä (alkuaan puolueettoman rukoushuoneyhdistyksen oma), toinen Pyhänkoskella. (entinen työväentalo) Heillä on myös kaksi saarnaajaa, nimittäin Isak Erkkilä, joka kulkee saarnamatkoilla kautta Suomen, ja Matti Viitala. Vanhoilliset ovat niin ikään rakentaneet itselleen seurahuoneen, kirkonkylän osuuskaupan viereen. Heidän seuroissaan puhelee nykyinen kirkkoherra ja Ales Kekolahti

Kaiku 29.8.1931
Päivämies N:o 18 — 30.4.1968

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 23 Tammi 2010, 20:26 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Juho Käck- Kallio –
Siionin muurin rakentaja Paavolan Luohualta

Siionin Lähetyslehdessä 1920 on muistokirjoitus, missä paavolalaisen saarnaajan Juho Kallion eli "Käki-muurarin" kerrotaan kuolleen 15.11.1917 75 vuoden ikäisenä. Saman lähteen mukaan hän oli ollut uskomassa 42 v. Ja pysynyt "siinä evankeliumissa, jossa hän oli hengen ja elämän saanut.” "Tämä veli kulki huone huoneelta, lukien ja puhuen Jumalan sanan siementä kylvämässä. Osa on langennut hyvään maahan, ja on kantanut hedelmää, sillä siihen aikaan, kun vainaja äänensä korotti, oli paikkakunnalla aivan pieni lauma Jumalan lapsia.”

Kirkonkirjat tietävät kertoa, että Juho Jaakonp. Kallio, alk. Käck, ammatiltaan, muurari ja mäkitupalainen, syntyi 18.2.1842 Paavolan Luohualla, ja asui Käkelä nimisessä paikassa. V. 1863 hän avioitui Kaisa Kreeta Juhontr. Syrjän (1839 – 1915) kanssa. Heikki Kinnunen (1893) ja Eino Lukinmaa (1895) Luohualta muistavat vuosisadan alkupuolelta tämän muurarin, joka asui Launosen maista erotetussa Käkelässä Käkelän sydänmaalla, Rantsilan Savalojaa. Miestä puhuteltiin "Käkeläiseksi."

Heikki Kinnuselle tämä iäkäs vanhus oli kertonut olleensa "maailman miehiä” ja käyneensä syrjäisestä asuinsijastaan tansseissa kävelemällä. Kerran hän oli väsyksissään istunut jollakin kankaalla huvituksista palatessaan ja noustuaan tokaissut: „Et vie ennään.” Siihen olivat tanssimatkat loppuneet.

Muistokirjoituksen sisältämän tiedon mukaan Kallio teki parannuksen v. 1875 tienoilla. Siten hän oli ensimmäisiä lestadiolaisia Luohuan kylässä. Muistosanoista käy ilmi edelleen, että hän oli saarnamies, joka korotti äänensä uskovien luvun ollessa vielä vähäisen, ja talosta taloon kulkien luki ja saarnasi Jumalan sanaa. Myös piispa Gustaf Johansson, kirjassaan Laestadiolaisuus (1892) kertoo Juho Käckh nimisestä saarnamiehestä, jolta hän oli saanut kirjeen. P. Raittila olettaa Kallion esiintyneen puhujana 1870 -luvun puolivälistä alkaen Paavolan ja Rantsilan alueella.

Merkille pantavaa on, että Kinnusen ja Lukinmaan muistama mies ei julkisesti saarnannut varsinaisissa seuratilaisuuksissa. Tämän mukaan Kallio ei enää tämän vuosisadan puolella, esiintynyt puhujana. Kokonaan pois suljettu ei, ole sekään mahdollisuus, että muistokirjoituksen sisältämä saarnaajan epiteetti tarkoittaa Pyhän Hengen yleistä pappeutta harjoittavaa henkilöä, joka taloissa ammattimiehenä liikkuessaan puhelee uskomisen tärkeydestä työnsä lomassa.
Mainitulla Käkeläisellä oli juuri tällainen puhuttelijan lahja. V. 1901 hän oli muuraamassa uunia Lukinmaalla. Kesken työnsä hän lämpeni puhumaan uskosta, ja niin meni muutama tunti, että muuraamisesta ei tullut mitään. Viimein hän havahtui ja alkoi ”lyödä tiiltä joutuin." Eino Lukinmaa kertoo, että mies oli tarkkapäinen, ja osasi Raamattua joka paikasta.

Heikki Kinnunen kertoo olleensa Kallion apuna, kun tämä muurasi uunia Luohuan Yrjänällä. Hän saattoi puhua pitkät tovit lasta kourassa, jolloin työ oli keskeytyksissä. Ahon Jallelle, "hanslankarille, ” hän esitti kysymyksen: ”Kumpaa pittää tehä, lakia täyttääkkö vai rikkua?" Poika, joka ei ollut uskomassa, mietti kotvan ja vastasi: "Tietysi rikkua." — No joo, niinhän se on, kun sitä ei täyttääkään voi." On selvää, että keskustelun kohteena oli Mooseksen laki, jonka yksityiskohtaiseen täyttämiseen ihminen ei itsessään pysty.

Seuroissa Käkeläinen kertoi pitäneensä yllä järjestystä riehakkaiden uskottomien nuorten keskuudessa. Kun kiellolla ei ollut kerran ollut toivottua tulosta, hän oli ottanut "parasta vaaria" tukasta, pudistellut ja kysynyt: "Joko nyt ymmärrät? Kinnusen kysymykseen: "Mitä se poika sano?" Käkeläinen oli vastannut: "Mitä — vesiä puno silimistään". Muurari oli Kinnusen muistaman mukaan vanttera, "sen ajan mieheksi hyvän kokoinen."

Juho KÄCk- Kalliolla oli aikansa rahvaan mieheksi harvinainen kirjallisen esityksen taito. Oulun Wiikko - Sanomissa 15/1875 hän valittaa sivistyksen alhaisuutta pitäjässä, ja paloviinan turmiollisuutta, sekä kirjoittaa suuresti pelkäävänsä, ”ettei Jumalan vanhurskaus tuota voine kauvan kärsiä vaan että Hän antaa jonkun onnettomuuden kohdata meitä jo ajassa". V. 1882 Kallio kirjoitti esilauseen julkaisuun "Saarna ensimmäisenä sunnuntaina paastossa", jonka liitteessä paavolalainen runoilija Juho Ranginen kertoo parannuksen teostaan.

Piispa G. Johanssonin jyrkän kielteinen asenne lestadiolaisuutta kohtaan on yleisessä tiedossa. Tämä käy ilmi myös hänen Paavolassa pitämiensä piispantarkastusten pöytäkirjoista, joita tarkastelemme lähemmin toisessa yhteydessä. Melkoista rohkeutta ja vakuuttuneisuutta asiansa oikeutuksesta osoittaa, että Käkeläinen uskalsi kirjeitse pyrkiä oikaisemaan Laestadiolaisuus (s. 192) saaneensa kirjeen Käckh nimiseltä saarnamieheltä Rantsilassa käydessään. Tämä valittaa kirjeessään, että piispa ja maailma kehottaa loukkoon rukoilemaan, johon Pyhän Hengen sijasta tulee hiilenmusta korppi ilman äänellistä saarnaa ja synninpäästöä.

Muurari Juho Kallio oli Jumalan valtakunnan työmies, joka arjen keskellä lasta toisessa ja Sanan miekka toisessa kädessä, rakensi Siionin muuria Paavolan Luohualla.

Leo Väyrynen
Päivämies maaliskuu 17 päivä 1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 26 Tammi 2010, 19:14 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Heikki ja Liisa Jussila, uskollisia uurastajia
Herran viinimäessä Paavolan Luohualla



Lestadiolaisuuden varhaishistoriaan Paavolan Luohualla liittyy olennaisesti Heikki Jussilan nimi. Heikki Heikinp. Jussila syntyi talollisen poikana 16.1.
1844 Vihannissa, ja muutti Luohualle 1880-luvulla. Hänen vaimonsa oli Paavolasta, nimeltään Liisa Heinonen. On syytä tähdentää, että tarkastelumme kohteena oleva Jussila, ja opettaja Heikki Matinp. Jussila, O.H. Jussilan isä, ovat eri henkilöitä.

Luohualainen isäntä Heikki Mäkitalo kirjoittaa laatimassaan muistokirjoituksessa Siionin Lähetyslehdessä 1919 (s. 139 – 141), että Heikki Jussila oli ollut uskomassa nelisenkymmentä vuotta. Luohualle hän tuli asumaan "35 v. Sitten," siis ilmeisesti v:n 1884 paikkeilla. Täällä oli kristillisyyttä jo ennestään joskin vielä varsin vähäisessä määrin. Kun tulija näki - "kylän vaarallisen tilan" — Mäkitalo kirjoittaa, ei hän uskovaisena miehenä voinut jäädä mykäksi. P. Raittilan arvion mukaan Jussila alkoi esiintyä puhujana 1880-luvun puolivälistä alkaen.

Heikki oli talollinen, Jussilan isäntä, mutta Herran Viinamäen työmiehenä itsessään varsin vähäinen ja vaatimaton. Ruukkilainen Aino Tervo(synt. v. 1901) muistaa hänet pienikokoiseksi mieheksi. Heikki Mäkitalo kirjoittaa: "Veli oli matalalahjainen." Vielä elävien paavolalaisten, kuten Mikko Junnilan, (1893) Heikki Kinnusen (1893) ja Eino Lukinmaan (1895) muistikuvat vahvistavat tätä käsitystä. Heikki Kinnusen kertoman mukaan Jussilan tulkinta oli hidasta siinä määrin, että otti aikaa, kaksikin tuntia, ennen kuin asia tuli selväksi. Ennen oli tapana maksaa lahjakkaille puhujille kolme markkaa päivältä, Kinnusen muistaman mukaan muiden saadessa kaksi. Kuvaavaa on, että Jussila oli "kahden markan miehiä." Ja että kaikki osapuolet olivat tähän järjestelyyn tyytyväisiä.

Maailman lapset, tapansa mukaan, kompastuivat persoonaan. Jotakin "viisasta suruttomain joukossa, ” häiritsi Heikin särkynyt nenä, ja hän sai aiheen sanoa: ”Sillä on nokka lintasa."

KUITENKIN näyttää siltä, että Jussilan tulo Luohualle, oli ratkaisevasti vaikuttamassa siihen, että evankeliumin kirkkaus paloi kylässä viime vuosisadan lopulla, (1800 -luku) varsinaisten herätysten aikojen koittaessa vasta 1900-luvun puolella. Vähät leiviskät korvasi raitishenkisyys, uutteruus ja täydellinen paneutuminen Herran työhön. Merkityksensä oli silläkin, että Heikillä talon isäntänä oli huoneita ja varoja. Tällaista miestä tarvittiin aikana, jolloin järjestynyttä seuratoimintaa rauhanyhdistyksen puitteissa ei ollut vielä olemassa. Heikki Mäkitalon kirjoituksen mukaan Jussila, Luohualle tultuaan piti monta vuotta seuroja omassa pirtissään, ja hakkasi korpea ”Johanneksen kirveellä". Hän kutsui puhujia muualtakin melkein omalla kustannuksellaan.
"Veli oli matalalahjainen, kuten on tapana sanoa, mutta horjumaton Kristuksen opissa. Kun tuli uusiheräys, joka kaatoi monta korkealahjaista, puhui veli vain Jumalan sanoja eikä kutsunut eriseuraisia puhujia kylään. Niin pysyi kylä melkein puhtaana eriseuroista, ja omavanhurskauden saarnasta, että parempi sinun pitäisi olla ja paremmaksi tulla.

Mäkitalon käsikirjoituksesta käy ilmi, että Heikki ja Liisa, myivät tilan pojalleen 1890, jolloin "jäi heidän työkseen evankeliumin levitys.” Heikki Kinnusen tietämän mukaan vanhukset olivat tällöin ottaneet lupauksen, että seuroja saa pitää talossa edelleen. "Jussilan pappa kävi ahkerasti saarnaamassa myös ulkopitäjissä, ollen tämän vuosisadan puolella, (1900 -luku, skann. huom.) ollen Lähetystoimen palveluksessa. Tällöin talojen ovet alkoivat myös Luohualla avautua jumalanlasten seuroille. Kotona käydessään Heikki järjesti seurat omiin suojiinsa aina, milloin niitä ei sattunut olemaan muualla kylässä. Aviopari asusti nyt Jussilan vanhoissa etuhuoneissa, hiukan erillään talon hyörinästä.

Mäkitalon muistokirjoitus sisältää lämpimän lauseen Liisasta, Heikin emännästä. Häntä nimitetään siinä ”palvelija Martaksi,” joka askaroi ja palveli Jumalan lapsia niin kauan, kuin ruumiin voimia oli. Jussilan vanhukset olivat todellisia ”vierasten holhoojia, keskenään napisematta.” V. 1917 he muuttivat Lumijoelle, jossa Heikki kuoli seuravana vuonna. Liisa nukkui pian perässä 1919, 85 vuoden ikäisenä. Uskolliset uurastajat olivat päässeet jumalanlasten lepoon.

Leo Väyrynen
Päivämies maaliskuu 31 päivä 1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 19 Helmi 2010, 11:44 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Maailmassa, mutta ei maailmasta
Muistitietoa Paavolasta

Siirtymistä sääty-yhteiskunnasta teolliskaupalliseen aikakauteen sävytti monenkirjavien aatteiden esiinmarssi. Niiden: avulla pyrittiin kohentamaan sekä henkistä, että aineellista kulttuuria. Tämän vuosisadan puolella uudet virtaukset ulottivat `vaikutuksensa syrjäisiin korpikyliin saakka. Myös uskovaiset joutuivat ottamaan niihin kantaa. Siitä, miten tämä tapahtui Paavolassa, kertovat seuraavassa Mikko Junnila (synt. v. 1886), Iida Heikkinen (s. Luukkonen, 1891), Heikki Kinnunen (1893), Hannes Tervo (1898), Leander Ammunet (1899), Janne Lievonen. (1899). ja Johan Väyrynen (1906)

PAAVOLASSA vaikuttaneista ja edelleen vaikuttavista seuroista mainittakoon mm. Ruukin Nuorisoseura (perustamisvuosi 1893) ja Luohuan Raittiusseura (1905). H. Kinnusen tullessa 1909 Luohualle, raittiusaate oli kylässä "korkeimmillaan." Ennen Raittiusseuraa Luohualla on toiminut Toveriseura. Sen vanhoista pöytäkirjoista Kinnunen on lukenut että kansalaisia varoitettiin jäsenyydestä, juoppouden vuoksi.

Haasteltaviemme tietämän mukaan uskovaiset eivät periaatteessa asettuneet mainittuja järjestöjä vastustamaan. Ilmeisesti lähdettiin siitä, että nuoret vuosisadan alkupuolella, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, olivat epäuskoisia. Pidettiin tärkeänä, että heillä siinä tilassa oli ihanteita ja harrastuksia, mitkä varjelivat viinasta ja muista paheista. Sivistynyt elämä oli joka suhteessa parempi, kuin resuelämä, toteaa J. Väyrynen. Tämä asenne on varsin ymmärrettävä historiallista taustaa ajatellen.

1870-luvun puolivälissä paavolalaiset kävivät kiivasta väittelyä Oulun Wiikkosanomien palstoilla kansan sivistämisen (kiertokoulu) tarpeellisuudesta, ja siveellisestä tilasta, kuten viinan väitetystä liikakäytöstä pitäjässä. Muutamien mielestä tilanne Paavolan osalta oli ympäristöpitäjiä surkeampi. Kysymys, oliko näin todella asian laita tässä ”Paavolan pakanain ja
Luohuan luppakorvien" seurakunnassa, voidaan tietysti jättää avoimeksi. Mainittakoon kuitenkin, että V. Paalasmaa Paavolan historiaa koskevassa teoksessaan (1945; s: 121) väittää, että pitäjän siveellinen tila oli v. 1864-1890 varsin huono. Tarkastuksessaan 1888 piispa Johansson sanoi sen olevan huonoimpia koko maailmassa! Syyksi Paalasmaa näkee sen, että seurakunnan johto, ja samalla siveellisen tilan valvonta oli tuona aikana väliaikaisten pappien huolena. Epäilemättä esim. viinan käyttö oli varsin runsasta vuosisadan lopulla. Erään haastateltavamme mukaan talojen isännät poikkeuksetta suoriutuivat töistä palkkatyövoiman turvin, ja omistautuivat itse markkinoilla kulkemiseen ja ryyppäämiseen.

Siten ei tarvinne ihmetellä, miksi etenkin raittiusseuran edustamaa aatetta pidettiin tervetulleena. Kun Luohuan Raittiusseura perustettiin, talokkaat M. Junnilan muistaman mukaan poikkeuksetta lahjoittivat tukkeja toimitalon pystyttämiseksi. Vuosittain isännät, – erään haastattelumaininnan mukaan myös uskovaiset, ainakin alkuaikoina — luovuttivat polttopuita ilmaiseksi seuran käyttöön. Tiedossa ei ole, missä määrin tähän oli velvoittamassa toimitalon saanti seurojen pitoa varten. Luohualla ainakin ensimmäiset isot seurat 1920 järjestettiin Raittiusseuran suojissa. Ruukissa Nuorisoseuran talo on viime vuosiin saakka ollut isojen seurojen pitopaikka.

Kuvatunlainen, myönteinen suhtautuminen, ei suinkaan merkinnyt sitä, että uskovaiset olisivat ottaneet osaa ko. järjestöjen toimintaan. Se jäi tykkänään "maailman lasten touhuksi." Uskovaisille elämänvanhurskauden ylläpitäminen ei ollut irrallinen, maallisesta järjestötoiminnasta riippuvainen asia. Kun yhteys Jumalaan, voimanlähteeseen, oli eheytynyt parannuksenteon myötä, elämänvanhurskaus järjestyi itsestään. Uskovaisiksi tultuaan ihmiset eivät enää tarvinneet raittius- eikä nuorisoseuran tukea, ja jo tästä syystä sanoutuivat irti sen toiminnasta. Monille uudestisyntymisen armo oli ainoa riittävä voimanlähde alkoholista ja muista paheista pääsemiseksi.

RAITTIUTTA uskovaisten keskuudessa pidettiin arvossa siinä määrin, että suhtautuminen alkoholiin oli ehdottoman kielteinen. Ei sopinut käydä edes leikittelemään sellaisen, helposti orjuuttavan aineen kanssa, josta paha meno tulee. Tupakan kohdalla ei oltu yhtä ehdottomia, vaan oli uskovaisia mummujakin, jotka polttivat piippua. Tosin muutamille harvoille tupakointi näkyi himoksi, ja siten kartettavaksi, kuten Juho Pekkalalle Luohualla. Mäkitalon Heikin uskovaisen emännän tiedetään sanoneen Juholle viisaasti: "Se on teille synti, kun se on näkynyt siksi."

Uskovaiset vanhemmat eivät toimittaneet lapsiaan mainittujen seurojen tilaisuuksiin, koska näissä vaalittiin lihan himojen tanssin merkeissä. Yleensäkään ei sopinut istua siellä, missä pilkkaajat istuivat. Kaiken lisäksi, humalaiset parveilivat pulloineen yksin, Raittiusseuran talon ympärillä tanssi-iltoina, ja olivat houkuttimena viinan paheeseen. Tästä huolimatta valistustoimintaa johtavat kansakoulun opettajat, pyrkivät puoliväkisin saamaan uskovaisten kotien lapsia esiintymään juhlissaan vielä 1950 -luvullakin Kun nämä kieltäytyivät, opettajat sanoivat: ”Syntiin joutuu yhtä hyvin puita pilkkoessaan, kuin raittiusjuhlassa istuessaan.” ”Kansan kynttilät” eivät ymmärtäneet, että on aivan eri asia joutua syntiin, ja eri asia tahallisesti hakeutua lankeamiselle alttiiksi.

V. 1921 pitäjään perustettiin kaksi urheiluseuraa, Paavolan Kisa ja työväen ylläpitämä Ruukin Into. Urheilu oli etupäässä nuorten miesten harrastus, ja nuoria ei tuolloin vielä ollut juuri uskomassa. H. Tervo oli innokas pesäpallisti ja 5 -ottelija parannuksentekoonsa asti. Tämän jälkeen kilpailut saivat jäädä. Uskovaiset ovat olleet sitä mieltä, että aktiiviurheilu on kartettavaa ihmispalvonnan vuoksi. Lisäksi on olemassa vaara, että kilpaileminen vie ajan ja tarmon siinä määrin, että käyminen jumalanlasten seuroissa estyy.

Ruumiinkunnon ylläpitäminen muulla tavoin on sitä vastoin kannatettava asia. Uskovaiset vanhemmat ovat antaneet lastensa osallistua koulunsa urheiluun ja voimisteluun, ja pitää kotipiirissä pikku kilpailujaan. Niihin kasvuikäinen voi vaarattomalla tavalla purkaa pursuavaa energiaansa.

Vuosisadan vaihteessa Ruukki oli merkittävä sahateollisuuskeskus kaksine sahoineen, joista toinen aloitti 19 toimintansa 1864 ja toinen 1901. H. Tervon tietämän mukaan sosialismi sai tässä kylässä määrin kannatusta, että työväenyhdistys perustettiin 1905. Tämä lienee jäänyt ainoaksi koko pitäjässä, vaikka toisillakin kylillä työväenliikkeeseen liittyi palkollisia, käsityöläisiä ja muita tilattomia. Paavolassa, kuten maaseudulla yleensä, väestö ei vielä 1900 -luvun alkupuolella ollut poliittisesti mitenkään valveutunutta. Sosialismin viehätys nähtiin ensisijaisesti siinä, että se kuulutti pyrkivänsä parantamaan yhteiskunnan vähäosaisten elinehtoja. Oloissa oli varmasti kohentamisen varaa. Kuvaava on, että kun kansakoulu aloitti toimintansa 1800 -luvun lopulla, köyhien lasten opiskelun esteenä oli vaatteiden puute.

USKOVAISTEN kanta sosialismiin nähden muotoutui ajan oloon jyrkän kielteiseksi. Tähän oli syynä liikkeen jumalankielteisyys ja vallankumouksellisuus. Uskovaiset ovat aina olleet sitä mieltä, että laillisen esivallan uhmaaminen kaikissa muodoissaan on Raamatun vastaista. (Nykyään laillistetut lakotkaan eivät tunnu hyväksyttäviltä. Ne ovat ilmaus ahneudesta, joka ei ainakaan vähene, kun sitä ruvetaan ruokkimaan. Sitä paitsi työnseisaukset koettelevat raskaimmin juuri lakkoilijoita itseään.)
Asennoituminen vasemmistopuolueisiin on mainituista syistä ollut kielteinen. Jos uskovaisten keskuudessa on tässä suhteessa ilmennyt poikkeavuutta, se on koettu kipeäksi, hoitoa vaativaksi asiaksi.

Politiikka yleensä on nähty tarpeelliseksi ihmisten maailmassa. Alkuaikoina siihen ei kajottu seuratilaisuuksissa, ei saarnoissa eikä muuten. Nyttemmin siitä on keskusteltu kanssapuheissa. Vaalien edellä saarnoissa tähdennetään kansalaisvelvollisuuden täyttämisen tärkeyttä, ja varoitetaan suosimasta niitä voimia, jotka kannattavat jumalankielteisyyttä, ja uskonnonvapauden rajoittamista. Liiallista kiintymystä politiikkaan, ja mihin elämän ilmiöön tahansa, on pidetty uskolle vaarallisena.

USKOVAISTEN asenteita ja toimia sävytti ja sävyttää edelleen Jumalan sanaan sidottu omatunto. Uusien ilmiöiden edessä on ohjeelliseksi koettu Roomalaiskirjeen 12: 2 sana: "Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen, vaan muuttakaat teitänne teidän mielenne uudistuksen kautta, että te koettelisitte, mikä hyvä, otollinen ja täydellinen tahto olisi.”

Leo Väyrynen
Päivämies 28.4.1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Helmi 2010, 17:47 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
RUUKKI – Jumalan lasten keidas – kutsuu
Muistoja Matti ja Greeta Kallisesta

Ruukin Siioni Paavolassa valmistuu vastaanottamaan suviseuravieraitaan. Se on aikaisemminkin saanut olla matkustavien jumalanlasten keidaspaikkana. Tästä on osoituksena seuraava kirjoitus.

"Mielessäni on monia seuramuistoja noin neljänkymmenen vuoden ajalta, kun olen joutunut Jumalan valtakunnan työsaralla toimimaan... Paavolan Ruukinkylä on minullekin tuttu paikka. Sinne usein junasta jäätiin, oltiin menossa ylös Siikajokivartta, tai alas meren rantaan saakka. Ja kun Ruukissa junasta laskeuduttiin, niin ensimmäinen keidas oli Matti Kallisen koti. Se oli kuin Betania, joka on läsnä Salemia. Siellä oli erikoisen lämmin ja kodikas henki. Koko perhe oli kalleimmassa uskossa. Siellä palveltiin elävää Jumalaa, ei vain sanalla ja kielellä vaan työllä ja totuudella. Kalliset olivat tulleet tavaroineen Jumalan valtakuntaan. Heidän sielunsa rakkaimpana oli Jumalan Uhrikaritsa Jeesus, joka on vanhurskautemme kokonaisuus Isän oikealla puolella.”

Näin kauniisti edesmennyt saarnaaja Juho Näppä muistelee Päivämiehessä 5/ 1964 Ruukissa käyntejään. Greta (s. Vehkaperä, synt. V 1872). ja Matti (1873) Kallinen olivat tulleet Haukiputaalta 1903 paikkakunnalle. Perheen isä toimi sahalla konemestarina. Kallisten tytär Aino Tervo (1901) kertoo, että vanhemmat tekivät parannuksen Haukiputaalla ollessaan. Greeta Kallisen muistokirjoituksessa Siionin Lähetyslehdessä 1930, tämän mainitaan tulleen uskoon 30 v:n ikäisenä. Siten parannuksen teko olisi tapahtunut 1902 tai 1903, juuri ennen Ruukkiin tuloa. Ruukin pieni kristillisyys sai uutta elinvoimaa tulijoista, joissa Jumala oli vaikuttanut erikoisen rakkauden valtakuntansa työhön.
Aino Tervo toteaa leikillisesti: ”Isä oli vähän joka paikan luuta." Matilla näyttää todella olleen organisaattorin lahja, mistä syystä monet tehtävät kasaantuivat hänen vastuulleen. Paikkakunnalle tultuaan hän ryhtyi kutsumaan puhujia seurojen pitoon, majoitti heitä ja tarjosi tarvittaessa kotinsa seurapaikaksi. Tällaista miestä tarvittiin, kun omaa rauhanyhdistystä ei vielä ollut. Alkuaikoina oli varsin tavallista, että Kallinen joutui maksamaan "puhujan penningit" omasta" kukkarostaan. On selvää, että ilman Greeta -äidin tukea tällainen toiminta ei ollenkaan olisi ollut mahdollista. Jumalan vaikuttamaa rakkautta tarvittiin. Esitetyn perusteella, Juho Näpän sanat kodin palvelualttiudesta näyttävät varsin perustelluilta.

KUN Ruukkiin perustettiin rauhanyhdistys 1914, Matti Kalinen kutsuttiin sen sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi. Myöhemmin hän joutui hoitamaan puheenjohtajan ja rahastonhoitajan tehtäviä. Hän toimi edelleen puhujien kutsujana ja majoittajana. Kristillisyyden lehdet Armosanomista alkaen välittyivät uskovaisten luettavaksi hänen kauttaan.

Siionin tehtävissä

SEUROISSA isä -Kallinen toimi usein esiveisaajana. Aino- tyttären muistaman mukaan hänellä oli kuuluva ääni, joskaan ei täysin tarkka nuottikorva. Kallinen oli tottunut veisaamaan vanhasta virsikirjasta, mistä syystä uuden kirjan virret jäivät hänelle oudoiksi. Lempivirsi oli ”Herra kiitetty olkohon.” Yhdistyksen vuosikokouksissa seurakunta tapasi laulaa aina hänen toivomuksestaan "Jumala ompi linnamme." Kristillisyydessä oli ennen yleisenä käytäntönä, että joku seuraväen joukosta nousi lukemaan saarnamiehelle tekstin. Ruukissa tämä jäi usein Kallisen huoleksi. Myöhemmin hän työnsi minut lukemaan, muistelee Hannes Tervo, (1898) Kallisen vävy. Rauhanyhdistykseltä siirryttiin tavallisesti seurojen jälkeen Kallisten kotiin, joka sijaitsi tien toisella puolella. Täällä iltaa jatkettiin tuntikausia laulujen ja keskustelun merkeissä.

Eriseurat eivät päässeet Ruukin Siionia runtelemaan. Merkittävältä osaltaan tähän oli vaikuttamassa se seikka, että väärillä profeetoilla ei uskovaisten joukkoon ollut asiaa. Puhujien tiet kulkivat Kallisten kodin kautta, ja kodin asukkailla, erikoisesti perheen äidillä, sattui olemaan henkien erottamisen lahja. Tämän sai kokea ilmeisesti myös Juho Näppä, päätellen siitä, että hän kirjoittaa: "Tulkoon mainituksi, että Greeta Kallinen oli Jumalan sanassa valaistu, ja tervehenkinen sisar. Se oli Jumalan lahja.„ Kerrotaan, että tuntematon mies oli tullut pyytämään seurahuonetta seurojen pitoa varten, selittäen olevansa ”taivaan valtakunnan levittäjä." Äiti -Kallinen vainusi suden lammasten vaatteissa, ja totesi ykskantaan: »Tästäkö te luulette sen kaitaisimman olevan?" Niine hyvineen mies sai lähteä.

Kaikesta huolimatta Matti ja Greeta Kallinen tunsivat olevansa kelvottomia palvelijoita, ja tarvitsevansa kokonaisen armon uskonsa voimaksi. "Ei hän silti ollut mikään itseänsä korostava kiipeilijä, että hänet pitäisi jonakin huomata. Köyhänä syntisenä ja verisen kasteen alla matkasauvaan turvaten hän teki matkaa, iankaikkisen elämän elävässä toivossa." Näin Juho Näppä Luonnehtii Greeta Kallista. Tämä sai laskea matkasauvansa 1930. Muistokirjoituksessa häntä verrataan huoneessa loistavaan kynttilään. (ks. Matt.3: 14–16) Viimeiseen saakka, sydäntaudin jo väsyttäessä ruumista, hän palveli puhujia ja jumalanlapsia, ei ulkonaisesta pakosta tai tavasta, vaan siitä vastarakkaudesta, mikä hänellä sydämessään oli taivaallista hyväntekijäänsä kohtaan." Matti Kalliselle Jumala lahjoitti pitkän elämän. Hän nukkui jumalanlasten lepoon 1953, 80 v:n ikäisenä. Hänen siunauksellinen toimikautensa Ruukin Siionissa kesti kokonaista 50 v.

Juho Näppä päättää mainitun kirjoituksensa ajatukseen, että nuoremmat ovat Ruukissa jääneet jatkamaan työtä ”entisessä linjassa.” Tähän me saamme lujasti luottaa ja suunnata ensi kesänä kulkumme tuohon kylään, taivaan matkamiesten vanhaan keitaaseen.

L. V.
Päivämies 10.3.1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 09 Maalis 2010, 13:28 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Päivämies Keskiviikkona helmikuun 23 päivä 1967

Väinö Havas Merijärvellä 1928 – 1935

Moni suomalainen muistaa kirkkoherra Väinö Havaksen työtä, jonka hän suoritti ajallisen isänmaan rakentajana ja puolustajana. On monesti unohdettu, että hänen elämänsä suurin taistelu käytiin puhtaan omantunnon saavuttamiseksi. Taistelun kuumin vaihe taivaan valtakunnan löytämiseksi käytiin Merijärvellä. Seuraavat tiedot perustuvat eräisiin kirjallisiin lähteisiin sekä haastattelutietoihin.

Havas siirtyi Kittilästä 1.5.1928 Merijärvelle. Kittilässä hän oli kirjoittanut Lestadiolaisuuden historian. Sitä kirjoittaessaan hän joutui paneutumaan lestadiolaisen kristillisyyden hajaannuksen syihin. Itse hän lukeutui silloin uudestiheränneisiin, mutta oli Merijärvelle siirtyessään ymmärtämässä, että hänelle on kerrottu yksipuolisesti hajaannuksen syistä.

Tämä tutkimus jatkui Merijärvellä. Erittäin mielellään Havas antautui keskusteluun vanhoillisten kanssa uskon kysymyksistä. Kanssapuheet varsinkin suutari Juho Murtoperän ja seppä Juho Härön kanssa selvensivät sitä, mistä asia olisi korjattava.

Juho Murtoperä oli vt. lukkarina, ja siinä ominaisuudessa joutui paljon tekemisiin uuden kirkkoherran kanssa. Lukukinkereiden jälkeen oli esimerkiksi sopiva tilaisuus keskustella uskon perusteista. Kun Pärkkälässä pidettiin 23.12.1328 kastetilaisuus, niin sen jälkeen Havas ja Murtoperä keskustelivat monta tuntia. Keskustelun aikana Havas oli sanonut: Voisinhan minäkin sanoa, että minä olen oikeassa ja te väärässä. Kyllä kirkkoherra saa sanoa, muta se täytyy perustella raamatulla, vastasi Murtoperä. Tilaisuudesta lähdettyään Havas tuumasi kyytimiehelle: ”Jos joku tulee autuaaksi, niin tuo Juho varmasti tulee, noin minunkin pitäisi uskoa.” Uskovainen kyytimies, Heikki Pärkkä oli samaa mieltä, ja jatkoi puhetta matkalla.

Juho Härö, joka oli sepän ammatin rinnalla myös kuuluisa, itseoppinut eläinlääkäri, asui pappilan naapurissa. Hän kutsui usein uutta kirkkoherraa saunaan. Härö kävi ahkerasti kirkossa, ja keskusteli usein kirkosta palatessaankin Havaksen kanssa. Kerran Havas piti uudestiheränneenä ns. kantturasaarnan, ja Härön Jussi oli kirkossa. Härö lähti palaamaan kirkosta, ja Havas kiirehti perään. Hän kävi kyselemään, Miksi Häröllä oli noin kiire, ettekö pitäneet saarnasta? Mikä lihasta lähtee, se lihaan menee, vastasi Härö, ja jatkoi samalla vauhdilla. Pappilaan täytyi Härön kuitenkin lähteä, ja keskustelu jatkui siellä. Härön Jussin juttelu oli kuin messinkikellon ääni. Evankeliumi lähestyi rakkaudella kutsuen.

Nämä kaksi Jussia olivat läheisiä Havakselle myöhemmin. Pian kierteli sananparsikin: Seppä Jussi takoi Havakselle miekan ja suutari Jussi ompeli tupen.

Samaan aikaan kuin Havas tutki kristillisyyden perusteita, oli samassa tilanteessa myös Viljami Palokangas. He olivat uudestiheränneinä hyviä ystäviä. Palokangas muistaa monia tilanteita, joissa keskusteltiin vanhoillisuuden ja uudestiherännäisyyden erosta. Merijärven Kalaputaassa pidettiin seurat 1. 1. l929, joiden jälkeen Havas kysyi läsnä olevilta: Oletteko lukeneet Siionin Lähetyslehteä? Hän ilmaisi tulleensa aivan toisiin käsityksiin hajaannuksen syistä, ja erikoisesti siitä, kuuluuko laki kristitylle. Palokangas myötäili Havaksen ajatuksia siinä tilaisuudessa. Hän kertoi lukeneensa ja tutkineensa lehteä vanhoista vuosikerroista lähtien.

Varsin hyvin Palakangas muistaa myös Juho Härön puhuttelun. Esim. helmikuussa 1927 hän haki Härön katsomaan lehmää kotiinsa hevosella. Edellisenä iltana Juho Härön äiti oli kuollut, ja vanha seppä oli taivaallisissa tuntemisissa, ja puhui uskottomalle kyytimiehelle koko matkan suuresta lunastuksesta. Palokangas ehti monesti ajatella, että olisinpa ottanut sen vireän tamman, ettei tarvitsisi kuunnella niin kauan sepän puhetta. Etsivään sydämeen koski kipeästi evankeliumin kirkas ääni.

Havaksen julkinen irtisanoutuminen uudestiheräyksestä ja parannuksenteko tapahtui tammikuun keskivaiheilla 1929. Merijärven Rukoushuoneyhdistyksen taloon oli kokoontunut huoneen täydeltä kansaa, suruttomia, uudestiheränneitä ja vanhoillisia. Havas oli kutsunut vieraaksi puhujaksi Pauli Rantalan Oulaisista. Pauli Rantalan puheen jälkeen Havas astui puhujan paikalle ja piti puheen, jossa hän täydelleen yhtyi Rantalan ajatuksiin, ja pyysi Jumalan lapsia siunaamaan itseään, koska tunsi olevansa ulkopuolella Jumalaa valtakunnan. Tyrmistys valtasi kuulijat. Kukaan ei ollut tätä odottanut. Havaksen lähellä istui vähäkuuloinen pappa, Matti Tyyskä Kalaputaalta. Hän nousi ylös ja sanoi: "Kyllä meijän pittää mennä siunaamaan pappia. Häntä seurasivat kohta Juho Murtoperä ja monet vanhemmat. Monen silmäkulmaan nousi kyynel, ja liikutukset, joissa kiitettiin Herraa Jeesusta, vavahduttivat herkimpiä sieluja. Kirkkoherran sielulla oli juhla.
Seurat jatkuivat vielä Havaksen puheella. Kukaan ei poistunut seurapaikalta. Muutamia päiviä myöhemmin Havas lähetti kirjeen mm. kirkkoherra Oskari Jussilalle Kuivaniemelle. Kirje kuuluu seuraavasti:

Merijärvellä 24.1.1929
Veljeni Herrassa Oskari Jussila. Kuivaniemi

Jumalan rauha asukoon sydämessäsi ja kodissasi.
Kiitän sinua kaikesta tähän astisesta rakkaudestasi, ja pyydän, että sydämestäsi suot anteeksi kaiken, mitkä suureksi osaksi ymmärtämättömyydessäni olen rikkonut Jumalan ja ihmisten edessä, kannattaessani sellaista, minkä tunnen vääräksi.

Historiaa kirjoittaessani minulle jo rupesi avautumaan tämän laestadiolais-kristillisyyden hajaantumisen todellinen syy. Minulle oli siihen asti selvitetty asioita yksipuolisesti. Opinkäsitykset minulla olivat jo ennenkin monessa kohdassa toiset, kuin uudestiheränneiden, mutta ihmisarkuuden tähden en jaksanut aina seisoa suorana.
Pauli Rantalan käydessä täällä seurain pidossa loppiaisen jälkeen, murtui vastusteluni, ja pyysin tuntoni vaatimuksesta anteeksi sen, että olin, osaksi tietämättömyydestä osaksi ihmisarkuuden tähden, kannattanut uuttaherätystä. Sinä tiedät, että jo kauan olen ollut vaivattuna hajaannuksen vuoksi, mutta olen näihin asti lohduttautunut sillä, että uusiheräys on paljon viime aikoina muuttunut oikeaan suuntaan, ja sillä että olen itse tahtonut puhua Jumalan sanan oikein.

Nyt minua lyödään kovasti — toiset vihassa — toiset murheessa. Ankarasti olen itsekin sisäisesti kamppaillut aivan uuvuksiin asti. Tällaiset ratkaisut eivät ole minun asemassani ollen leikin asioita. Toisaalta olen kuitenkin nauttinut taivaallista virvoitustakin. Olen turvattuna puhellut Isälle ja muutamille veljille täällä. Monasti ovat myös armontuntemiset täyttäneet sydämeni. Haluaisin niin mielelläni keskustella kanssasi tai Pekan kanssa, mutta siihen ei liene lähiaikoina tilaisuutta.

Rukoile kuitenkin, että armon turvin jaksaisin seisoa suorana ja vilpittömin tunnoin Isän ja ihmisten edessä. Sillä nyt tuulee kovasti.

Jumalan rauhaan! Tervehdi vaimoasi! Veljesi Wäinö

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Ennen edellistä kirjettä Havas lähetti 17.1.1928 Suomen Lähetysseuran Laestadiolaiselle Haaraosastolle kirjeen, jossa hän korostaa uudestiheräyksen epäraamatullisina oppeina muun muassa seuraavia:

1) Kymmentenkäskyjenlaki pantiin armolasten opettajaksi, ja kuitenkin tuo laki on kirouksen laki, kuten apostoli selvästi tuo julki Ef. 2:14–15. Siinä ei sanota, kuten on selitetty, että Jeesus otti kirouksen laista pois, vaan hän otti pois kirouksen, nimittäin lain, joka oli käskyihin päätetty. Laki ja kirous on siis yhdistetty. Ja tässä on juuri kysymys käskyjen laista. Samoin on puhe käskyjen laista esim. Room. 10: 4- 5, jossa sanotaan, että Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. Hengen laki on siis kristityn ojennusnuora. Se kieltää ja käskee samaa, kuin kymmenten käskyjen laki – vieläpä enemmänkin ja tarkemmin – mutta kokonaan eri tavalla. Kirouksen sijalla on siunaus, kuoleman tilalla elämä. En tuntoni vuoksi saata siis sanoa, että laki kuuluu kristitylle. Sitä ei ole vanhurskaille pantu. Me emme ole enää sen opettajan alaisina, vaan armon alaisina. Terveellinen armo ohjaa meitä. – Tätä käsitystä vastustetaan vieläkin väkevästi monissa uudestiheränneiden piireissä. Siksi olen joutunut puheissa arkailemaan. Sen Jumala minulle anteeksi antakoon.

2) Opetettiin, että kristityn on jäätävä ahtaaseen porttiin, vaikka Jeesus on selvästi sanonut: Menkää ahtaasta portista sisälle! Täten himmeni raja ero heränneen ja armoitetun ihmisen sieluntilan välillä. Tarkemmin olen selvittänyt käsitykseni tästä kohdasta syksyllä H:n Ä:ssä (Huutavan Äänessä, uudestiheränneiden äänenkannattaja) kirjoituksessa "Portti ja tie." Nykyään näytään tässä kohdassa palatun oikealle tolalle, vaikka ei edellä mainittu väärä, ja suorastaan vaarallinen opetus ole kokonaan tauonnut.

3) Opetettiin, että publikaani oli ehdottomasti vanhurskautettu, vaikka Jeesus sanoi hänen menneen kotiinsa vanhurskaampana kuin fariseus. Miksi ei voida jättää Herran sanaa sellaisekseen, vaan turhalla itsepäisyydellä pidetään erimielisyyttä yllä?

4) Vaiettiin yleensä uskosta, Jumalan lasten vapaudesta, pelastusvarmuudesta, rauhasta ja ilosta, eikä tohdittu käyttää yleistä synninpäästöä ja yksityinenkin päästö toisinaan kiellettiin. Pelättiin kaikkea Jumalan armosta kerskaamista jne. Näissä kohdin on nyt opillisesti palailtu raamatun pohjalle, mutta epäraamatullista ahtautta on vielä käytännössä, eikä kerran tapahtuneita erhetyksiä ole avoimesti ja nöyrästi tunnustettu ja anteeksi pyydetty, ja siitä syystä kahtena joukkona oleminen jatkuu... (Loppuosan tästä kirjeestä voi lukea Viljasen kirjoittamasta Havaksen elämänkertateoksesta.)

On tunnettua, että Havaksen valkean tavoin yli Suomen. Minne ikänä Havas tämän jälkeen menikään, siellä aina syntyi hälinää hänen ympärilleen. Kun hän esim. ensi kerran saapui Ouluun vanhoillisten seuroihin, ja pyysi suuren seuraväen edessä anteeksi sitä, että toiminnallaan ja puheillaan oli kannattanut hengellisyyttä, joka oli hänelle kirkastunut eriseuraksi, syntyi huoneessa väkevä liikutus. Sitten uudestiheränneet kyselivät seurojen jälkeen: Miten meidän nyt käy? Havas vastasi: Tulkaa perässä.

Juho Lahti Merijärveltä kertoi kääntyneensä Havaksen puoleen etsivällä tilalla, noin viikkoa ennen Havaksen parannusta. Kirkkoherralta ei löytynyt anteeksiantamusta. Hän vain sanoi: odotetaan ja katsotaan. Muutamia päiviä Havaksen parannuksen jälkeen Lahti ilmestyi Härön Jussin pajalle ja kysyi sepältä: Mitähän se Havas minulle nyt sanoisi, kun se on itsekin tehnyt parannuksen. Seppä pyörähti ympäri ja sanoi: Lähdetään kysymään. Pajakamppeissa miehet oikaisivat metsän läpi pappilaan. Kun Havas näki miesten tulevan, hän sanoi heille: Kyllä minä nyt tiedän, millä asialla te tulette? Hän kysyi vielä toistamiseen, oliko hän oikeassa. "Kohta me olimme kolmen yhdessä nipussa," kertoi Juho Lahti. Syntien anteeksiantamuksen evankeliumi uudisti sydämen.

Seuratoimintaa varten perustettiin Merijärven Rauhanyhdistys 18.4.1929, jonka johtokuntaan valittiin: Väinö Havas, Juho Murtoperä, Juha Lahti, Juho Härö, Heikki Takaeilola ja Ernst Kangas, joista elossa on vielä Juho Lahti. Vireästi toiminta alkoikin oman toimitalon hankkimiseksi. Saman vuoden vappuna siirrettiin Salon talosta ostettu navetan kehä nykyiselle paikalleen Takaeilolan tilasta lohkaistulle tontille, jonka talon isäntä ja emäntä lahjoittivat yhdistykselle. "Siihen tulee sellainen talo, että siellä annetaan synnit anteeksi," sanoi Takaeilolan isäntä kysyjille. Yksi mies palkattiin työhön, mutta muuten talo tehtiin talkoovoimin ja lahjoituksin. Havas keräsi matkoillaan paljon kolehdeilla yhdistyksen hyväksi. V. H. Kivioja lahjoitti ikkunat ja ovet. Talo otettiin käyttöön elokuussa 1929, jolloin 25–27. 8. pidettiin isot seurat.

Niissä seuroissa oli mukana myös Viljami Palokangas, joka toista viikkoa aikaisemmin oli tehnyt parannuksen lukkarin virkatalossa Keltamaalla. Kun Palokangas oli pyytänyt Havakselta yhteistä raamatun tutkistelutilaisuutta, niin Havas jo siinä tuntien Palokankaan etsivän mielen, tarjosi syntien anteeksiantamusta, ja kaulasta pitäen julisti evankeliumia Kristuksesta Jeesuksesta. Jumalan rauha täytti sydämen.

Kun lähes neljä vuosikymmentä on kulunut kertomastani ajasta, jonka vanhempi ihminen ymmärtää lyhyeksi, saamme vielä etsikkoajan jatkuessa Jumalan armosta, sanoa kaikille ihmisille: Vielä rakentaa Herra Jeesus seurakuntaansa elävistä kivistä, vielä ovat ovet auki synnin tappamalle ihmiselle, kun vain köyhänä alistuu vastaanottamaan muuttumattoman evankeliumin. Päätän tämän kirjoituksen Havaksen sanoilla Merijärven Rauhanyhdistyksen vuosikertomuksen lopussa vuodelta 1830:

Myrskyn ja kiusausten aika on maailmassa. Hyvä Isä on tähän asti säilyttänyt Merijärven kristittyjä rakkaudessa ja yksimielisyydessä. Kun Hän pitää meitä itsessämme köyhinä ja Kristuksessa rikkaina, menee kaikki edelleen hyvin.

P. K.
Päivämies 22.2.1967

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 29 Marras 2010, 10:39 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Juho Rankinen – Siionin laulaja Paavolan Rankisperältä


Rankisperä on Paavolassa elävän kristillisyyden vanhimpia leviämisalueita.

Tänne evankeliumi tuli todennäköisesti Vihannin Alpualta päin. Täällä syntyi Juho Martinpoika Rankinen elokuun 30 pnä 1851 varakkaan, arvokkaan Iso-Rankinen nimisen tilan vanhimpana poikana.

Vanhat paikkakunnan kristityt, monet heistä jo lepoon päässeet, ovat tienneet kertoa, että Juho Rankinen olisi lähetetty nuorena opintielle, ja että olisi saavuttanut aina maisterin arvon. Häntä oli puhuteltukin paikkakunnalla "Rankisen maisteriksi." Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että hän ei lainkaan olisi käynyt koulua, ja että nimitys olisi ollut vain kansan antama. Vanhoissa kirkonkirjoissakaan ei ole mainintaa hänen opinnoistaan, mutta kun kylällä muistellaan, että hän olisi kirjoitellut kauppakirjoja, ja kun kirjoitustaito oli tuohon aikaan peräti harvinaista, voimme kai olettaa hänen olleen ajallista oppia saaneen miehen.

Kun elävä kristillisyys tuli Rankisperälle, suhtautui Juho Rankinen siihen hyvin pilkallisesti. Kerrotaan, että hän oli sepittänyt jumalanlapsista pilkkalauluja.

Jumala otti hänet kuitenkin kiinni vakavan sairauden kautta. Hän sairastui keuhkotautiin, jota silloin pidettiin parantumattomansa. Juho nöyrtyi parannukseen, ja sai kokea uudestisyntymisen armon. Nyt muuttui laulujen aihe. Juho Rankinen tahtoi täyttää saamansa laulunlahjan Jumalan kunniaksi ja Hänen seurakuntansa rakennukseksi.

Hän kirjoitteli sairastaessaan runoja, sovitti sanat tuntemiinsa kansansävelmiin, joita sitten lauleli. Sukulaiset rakensivat hänelle puotirakennuksen päähän oman asunnon, missä hän sai sairastaa kuolintautiaan, erillään muista perheenjäsenistä, olihan sairaus tarttuvaa. Kun sitten hänen kuolemansa jälkeen rakennus purettiin, seinät olivat olleet melkein vuoratut laulujen sanoilla. Epäuskoiset purkumiehet eivät olleet ymmärtäneet laulujen arvoa, joten ne tuhoutuivat. Kuitenkin muutamat laulut jäivät soimaan paikkakunnan uskovaisten mielissä, ja ovat näin säilyneet meidän päiviimme saakka. Ehkä tutuimpia hänen lauluistaan on, "Nyt uskossa mä katson." (SL 20) ja joululaulu "Armon lapset kaikki täällä." (SL 1). Myös muita hänen sepittämiään lauluja löydämme Siionin laulukirjasta. (12, 36, 121, 140, 217).

Juho Rankinen oli kuollessaan 32 vuotias. Saarnaajana hän ei tiettävästi palvellut. Mutta meille on jäänyt todistus, että hänen laulunsa olivat pyhästä Hengestä, ja että hän näin laulunlahjallaan oli saanut palvella elävää Jumalan seurakuntaa tällä viimeisellä etsikonajalla.

Hänen kuolemansa jälkeen jäi elävän Jumalan sanan siemen vaikuttamaan Rankisperällä. Mahdollisesti hänen isänsä, joka kansan suussa kulki Martti-vaarin nimellä, sai parannuksen armon samoin kuin hänen äitinsäkin. Myöhemmin tuli kyläkunnan seurapaikoiksi Kaahilan, Helporin ja Vahtilan talot. Puhujina palvelivat mm. Sakari Honkamaa, Santeri Eilola, Ville Pistemaa ja paikallinen puhuja Jaakko Päätalo.

Nykyään Paavolan Rankisperältä on enää muutamia harvoja kristittyjä. Seudulta, missä Juho Rankinen on ihanat laulunsa laulanut n. 100 vuotta sitten, näyttää Jumala siirtävän etsikon aikaansa pois. Hän kutsuu kuitenkin vielä viimeisiä valituitansa sieltäkin valtakuntaansa.

Kertonut mv. Lauri Myllynen
Hänelle kertonut mm. Mikko Hölpänkangas
Päivämies 28.10.1972

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 09 Joulu 2010, 20:39 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Kajahteli meillekki kamalia ääniä kaukaiselta
pohjan perältä ilmaantuneesta uskon-opista


Muistitietoa Paavolassa vierailleista sanan julistajista

Tammikuussa 1875 paavolalainen kynämies J. Ranginen – tuolloin vielä epäuskoisena -- kirjoitteli pitäjänsä kuulumisia Oulun Wiikko-Sanomiin. Hän toteaa, että 2. loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina jumalanpalvelusta ei pidetty, koska pastori oli matkoilla. Hän jatkaa: "Luulis siis, että seurakuntamme sai tänä pyhänä olla ilman Jumalan palveluksetta, saarnatta ja neuvotta. Mutta, kuuleppas, kuultuani Turulassa, Luohuan kylässä olevan hengelliset seurat, läksin minä sinne. Täällä oli noita mokomia propheetoita usiampia, jotka väkevillä saarnoillaan koettivat osottaa syntien anteeksi saamista Jesuksessa Kristuksessa, mutta heidän kauttansa, sillä sanovat he, me olemme Jumalan suu, ja ainoasti meidän kauttamme saadaan synnit anteeksi ja ijankaikkinen elämä. Ranginen kirjoittaa olevansa tietämätön, mistä "propheetat" olivat kotoisin, ja sanoo heidän retkeilleen Paavolassa ja Vihannissa useammat viikot.

Runsaan vuoden kuluttua Ranginen saman lehden palstoilla panee tyytyväisenä merkille, että kiertokoulu on saatu perustetuksi pitäjään. Viriävää sivistyselämää vasten näkyy häiritsevänä eräs ilmiö. – „Mokomia veli-Kristuksia kulkeepi täällä saarnaamassa. Heitä on toisinaan monta yhdessä joukossa, ja harvoin heitä on muualta kuin Oulun puolesta. Minkälainen Kristuksien ja Kristusten veljien pesä siellä sitten lienee?" Ranginen kummastelee. Hän mainitsee edelleen, että "hihhulien" liikkeellä on ollut menestystä.

Saman vuoden syksyllä Ranginen kirjoittaa, että kansan sivistämiseksi ei ole tehty mitään, "uskonlahko" vain raivoaa pitäjässä. Hän toteaa: "Muutama pari vuosikymmentä taaksepäin kajahteli meillekki kamalia ääniä kaukaiselta pohjan perältä ilmaantuneesta uskon-opista. Kauhulla kuuntelimme silloin. Vaikka "Paavolan pakanat," Rangisen mukaan olivat taipumattomampia kuin muut, kiertävien saarnaajien puheille. „Vuosi takaperin, ” hän kirjoittaa, ”löysi se kuitenkin siansa muutamain sydämissä, jotka sitten innolla koettivat levittää saatuansa autuutta kaikille."

Vuosikymmenien aikana Paavolassa on vieraillut lukuisia puhujia. Varhaisimpien lehtien palstoilla parjattujen nimet ovat painuneet unhoon. Meitä lohduttaa kuitenkin tietoisuus siitä, että heidän nimensä ovat Jumalan tiedossa. Suurena palkanmaksupäivänä vähienkin leiviskäin uskollinen haltija saa käydä Herransa valmistamaan iloon.
Ruukissa vierailleista vanhemman polven puhujista voidaan nimeltä mainita mm. seuraavat: Mattila, Kampman, Juho ja Jaakko Kanniainen, Matti Suo, Juuso Runtti, Pauli Rantala, Ville Kaikkonen, Leonard Typpö, Kaaperi Halonen, Pekka Koskela, Nestori Kananen, Mikko Pääkkönen, Pekka Niva, Parpala, Tauriainen, Back, Tallgren, Matti Tilus, Janne Halttu (ks, Päivämies 5/1964). Luohualainen Aadolf Eilola (1901) muistaa kotonaan Yrjänällä olleen seuranpidossa seuraavia: Tilus, Ville Kaikkonen, Kraft, Juuso Runtti, Aadolf Suoraniemi, Pekka Koskela, Aukusti Jokinen ja Juuso Kettunen Vihannin Alpuasta. Luetelluista Kanniaiset, Halonen, Kananen Haapajärveltä sekä Suo, (k. 1927) ovat olleet seuranpidossa paitsi Ruukissa, myös Luohualla, samoin Pauli Rantala. Muista puhujista kertojiemme mieleen palautuvat Sakari Ainala Himangalta ja Timlin.


"Se on vakava asia"

A. Eilola muistelee, että Pekka Koskela tapasi sanoa saarnatessaan: "Se on vakava asia." Tällä pienikokoisella, kemiläisellä puhujalla oli erikoinen tapa. Johan Väyrynen (1906) Luohualta kertoo, että Koskela kysyi seurakunnalta, mistä teksti otetaan. Monet kuulijat pitivät tästä. Kerran uusherännyt Aabram Autio ehdotti Pekalle tekstin. Hänenkin täytyi myöntää: "Oikein se tulkitsi." Luohualaiset Mikko ja Kaisa (1886, 1888) Junnila muistavat olleensa oululaisen Tiluksen (k. 1913) pitämissä seuroissa 1910 Luohuan kansakoululla. Tällä seuramatkalla nuori pari sai parannuksen armon.

Ville Kaikkonen Kajaanista jäi Heikki Kinnusen (1893) mieleen. Hän oli voimakashenkinen ja teräväpuheinen saarnaaja. Pienestä koosta huolimatta hänellä oli niin kantava ääni, että se kuulu ympäri pirtin varmasti," Kinnunen muistelee. Erään kertojamme mukaan Juuso Runtti oli Luohuan ensimmäisissä isoissa seuroissa 1920. Näissä seuroissa olisi ollut eräänä puhujana myös Matti Saarikoski. Eino Lukinmaa (1895) muistaa olleensa 6-7 vuoden ikäisenä vuosisadan alussa naapurinsa, Mattilan isännän Juho Vilmusen kanssa Luohuan Mäkitalossa Pauli Rantalan (k. 1936) pitämissä seuroissa. Tilaisuudessa oli ollut paljon väkeä.

Saarnaaja Otto Luokkala on ollut seuranpidossa Paavolassa ainakin Karhunperällä, Luohualla, Rankisenperällä ja Saarikoskella Ammunet-Saarella. Erään tiedon , mukaan hän olisi ollut kotoisin Kalajoelta tai Merijärveltä, toisen mukaan taas Sievistä. Pitkäviiksinen Otto oli herätyspuhuja. Hänellä oli kiivas, puuskittainen saarnatyyli. Eräs kertojamme muistaa Matti Ojalan Oulusta. Hän liikkui aluksi uusheränneitten puhujana, ja kävi tuolloin seuranpidossa Saarikaskella Hyrylässä. Tässä talossa hän oli puhumassa 1918 sinä iltana, jota seuranneena yönä puhkesi vapaussota. Hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ison pirtin täydeltä. Joukossa oli myös sotaan lähteviä miehiä, aseet ja hevoset odottivat ulkona. Myöhemmin Ojala teki parannuksen vanhalestadiolaisuuteen ja piti seuroja mm. Saarikoskella. Ennen kuolemaansa hänen kerrotaan menneen "maailmaan" ja menehtyneen onnettomuudessa kiven alle.


"Nyt tuli kirkkoherra

Saarnaaja Juho Leppioja oli kotoisin Rantsilan, Savalojalta. Kansan keskuudessa hänet tunnettiin nimellä Honkala. Hänen tiedetään saarnanneen Paavolassa ainakin Karhunperällä, Luohualla ja Paavolan Ylipäässä. Leander Ammunet (1899) muistaa hänen palvelleen yhteen aikaan aina isoissa seuroissa. Saarikoskella.

Honkalan pitämistä seuroista Karhunperän Tolpalla on kuvaus Päivämiehessä 10.3. 1971. Tolpan nykyinen isäntä, Vilja Ojamaa (1911) muistelee, että Honkala alkoi pitää heillä seuroja 1924. Tuona vuonna hänen isänsä Frans Ojamaa oli saanut parannuksen armon, nöyrtyessään keuhkokuumeen kourissa ottamaan siunauksen uskovaisilta mummuilta. Honkala saapui mustalla hevosellaan seuranpitoon ja sanoi: "Nyt tuli kirkkoherra," tai Helinä Väyrysen (s. Ojamaa, 1921) muistaman mukaan: „Nyt tuli pappi, joka ei paa saatavijjaan hakemukseen."
Honkalan saarnat eivät olleet pitkiä. Hän lainasi usein "Vepeliusta," (tarkoittanee Svebeliuksen katekismusta), mistä syystä muutamat uskovaiset alkoivat kutsua häntä Vepeliukseksi. Iida Kinnusen (1910) mieleen on jäänyt, että Honkala tapasi puhua maailmanlopusta ja sanoa: "Meidät muutetaan ajan rahdussa ja silmänräpäyksessä tuuliin ja pilviin Herraa vastaan yläilmoihin." Juho oli isokokoinen mies. Ainakin vanhempana hänellä oli toinen käsi viallinen, sormia poissa. Tämä pitkäpartainen, punaposkinen ukko oli kuin joulupukki, "aina hän höllötteli naurussa suin." Seurojen väliajalla hän muisteli nuoruuttaan, ja kertoi satuja ja tarinoita, jotka olivat mieluista kuultavaa lapsista ja aikuisista, uskovaisista ja uskottomista. Martta Ek (1893) kertoo, että Juho oli mukava mies, "osas puhua muutaki kansalaisten kanssa, oli vähän semmonen leikkinenki." Myös uskottomat tulivat joukolla Honkalan seuroihin. Hänellä oli harvinaisen hyvä lauluääni. Tästä syystä myös epäuskoiset veisasivat mielellään hänen johdollaan. Honkala oli kansanparantaja, "jäsentohtori." Karhuperällä hän liikkui seuranpidossa erikoisen ahkerasti 1924-luvulla.



"Taisinpa tokasta liika aikusin"

Toinen Rantsilan Savalojalta kotoisin oleva puhuja oli Laatikais-Pekka eli Pietari Juho Laatikainen. [k. 1955). Hän tapasi liikkua myös Paavolan puolella. Naapurikylään Karhunperälle hän tuli talvisaikaan hiihtämällä. Pekka puhui jonkin verran nenäänsä, ja höysti saarnojaan huumorilla. Innostuessaan joskus mielestään puhumaan hätäisesti, hän lausahti: "Taisinpa taas tokasta liika aikusin." Mainittakoon, että juuri Laatikaisen pitämissä seuroissa Ruukissa 1930-luvun pula-aikana paikallisen rauhanyhdistyksen huoneistotila nähtiin riittämättömäksi, ja niin taloa laajennettiin. Pekka oli lahjakas sananselittäjä.

Kaaperi (Gabriel) Halonen, eli Halos-Kaaperi,(k. 1936) oli "vanhan kansan puhujia, ” hän ei ”osannut" juuri hienostella saarnatessaan, "se tuli hyvin rohkiasti„ niinku se pittääki tulla." Eräs kertojamme tietää mainita hänestä seuraavaa. Halonen oli kuullut pitäjänsä papilta, että lapsi syntyy pakanana, ja oli ilmeisesti eri mieltä. Kun hänelle keskellä yötä syntyi lapsi, hän välittömästi lähti kirkolle noutamaan kastajaa. Kun kirkkoherra esteli, Kaaperi totesi: „Jos se nyt kuolee, se mennee helevettiin, ite oot sanonu." Niin papin ei auttanut muu kuin karistaa unet silmistään ja työntyä Kaaperin matkaan.

Paavolan pitäjän alueella on asunut runsaasti sananpalvelijoita. Jos tilaisuutta tarjoutuu, muistelemme heitä lähemmin toisessa yhteydessä. Tämä artikkeli perustuu mainittujen henkilöiden antamien tietojen lisäksi Maria Kankaan (s. Ojamaa, 1894) ja Olga Taskilan (s. Pelttari, 1899) haastatteluihin.

Leo Väyrynen
Päivämies 16.6.1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 16 Joulu 2010, 12:29 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Ristin vihollisesta Jumalan
Juho Rankinen kertoo parannuksestaan


Eräässä syksyn 1970 Päivämiehessä oli Lauri Myllysen ja Antti Paanasen välittämää ja muistiin merkitsemää perimätietoa Juho Rankisesta, joka eli Paavolan Rankisessa 1851 - 1884. Rankinen oli arkkiveisujen sepittäjä ja Oulun lehtien kirjoitusavustaja. Tuohon aikaan harvinaista koulusivistystä hän lienee saanut jonkin verran, mutta ei yliopistotasolla, vaikka kansa kutsu häntä "Rankisen maisteriksi." Tietojaan hän kartutti ilmeisesti itseopiskelun avulla. Kuolinkirjoituksen mukaan "hänellä oli lukemisen halu jo lapsuudesta sekä hengellisistä, että luonnollisista tiedoista." (Krist: Kuukauslehti 1885, s. 39).

Juho Rankinen asettui jyrkästi vastustamaan Pohjanmaalle 1870-luvulla juurtuvaa lestadiolaisuutta. V. 1880 häntä sakotettiin Siikajoen talvikäräjillä viinanmyynnistä ja sapattirauhan rikkomisesta. Samana vuonna hän sai parannuksen armon. Kristillisessä Kuukauslehdessä 1880, (s. 69) hän teki julkisesti parannusta, samaistuen tuhlaajapoikaan, joka on isän sydämen monta kertaa murheelliseksi saattanut, ja panetellut Herran laumaa sekä suullisesti, että sanomalehdissä. Seuraavan vuoden heinäkuussa hän kertoo "entisestä tilastaan ja kääntymisestään" kirjeessä, joka julkaistiin 1882 pienen painotuotteen – ”Sana Ensimmäisenä Sunnuntaina Paastossa" — liitteenä. Tämän julkaisun esilauseen laati paavolalainen Juho Käck, Käkelän sydänmaalla Luohualla asunut muurari. (kuvaus Käckistä Päivämiehessä 17.3.1971). Käckin esilause kuuluu seuraavasti:

Koska tämäkin saarna on Raamatun pohjallisen totuuden julistus, niin myös tämä J. R.n kirje kristiveljelleen on näyttävä, kuinka ihminen omassa viisaudessaan saattaa vielä olla pimeydessä, ja kuinka tarvitsee vielä oppinutki uudensyntymisen kautta valistetuksi tulla ja sydämestään muutetuksi, niin sen tähden ehkä ansaitsevat nämätkin rivi laviammin painon kautta uloslevitetyiksi tulla. Paavolassa 5 p, syysk. 1881. Johan Keck.

Ko. Rankisen kirje kuuluu seuraavasti. Väliotsikot ovat allekirjoittaneen. (Leo Väyrysen)

Paavola 1 p. Heinäk. 1881.
Rakas veli Herrassa A...
Iloinen oli se sanoma, jonka kuulin, että sinäkin olet hyljännyt jumalattoman maailman, ja tehnyt sen liiton, että seurata Herraamme Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä. Ja taivaallinen Isä vahvistakoon sinua ja ynnä kaikkia elämän tien matkamiehiä, että pitäisimme kalliina tämän liiton, emmekä rikkoisi sitä. Sillä koska kerta olemme kätemme auraan laskeneet, niin älkäämme enään taaksemme katsoko, vaan muistakaamme Lothin emäntää, joka vilpistellen takansa katsoi, ja sai surkean kadotuksen.


Tietoviisaiden kaivolla

Oi kuinka kalliina kuvautui Jumalan armo ja rakkaus sydämelleni, koska kuulin, minkä kaltaisesta tilasta on Herra Jumala sinunki saanut vedetyksi. Se vaikutti halun minussa kirjoittamaan sinulle, kun minäkin olen juuri samankaltaisesta tilasta tullut temmatuksi, niin kuin kekäle tulesta. Kauvas olin minäkin jo kulkenut Jumalasta, niin että ihmetellen häädyn muistelemaan vielä sitä aikaa, jolloinka en minä tuntenut Jumalaa, ja kuitenkin Jumala antoi minulle vielä parannuksen armon. Minäkin koetin järkeni kautta tutkia luonnon salaisuuksia, ja etsiä viisautta ja valkeutta filosofia-opista. Mutta kuta enemmän minä lujin ja tutkin tämän maailman viisautta, sitä etemmäs jouduin minä Jumalasta, niin että minä jo kokonansa epäilin sielun kuolemattomuudesta ja tulevaisesta elämästä. Mutta kiitetty olkoon taivaallinen Isä, että Hän on meitä niin paljon rakastanut, että olemme tulleet vedetyiksi pois sen kaivon suulta, jossa monet tietoviisaat ovat tälläkin ajalla saaneet kauhean kadotuksen. Niin olin minä kulkenut kauvas Jumalasta.


Ankara ristin vihollinen


Sitten alkoi kristillisyyden totinen valkeus koittaa meidänki paikkakunnassamme, ja ihmisiä heräsi ja kääntyi Jumalan tykö, josta syntyi liike. Ja niin kuin se on aina ollut, ja on maailman loppuun asti oleva, kun Jumalan sana elävänä saarnataan kohti ihmisten omiatuntoja, täytyy sen vaikuttaa liikkeen kansoissa. Niin kävi nytkin. Surutoin maailma, joka nukkui sikeätä synnin unta, ehkä hänellä oli kristityn nimi, kohotti päänsä katsoakseen, mitä nuo uskovaiset ovat, jotka tulevat häiritsemään heidän untansa. Samoin on käynyt muissakin paikkakunnissa, joissa on tämä kristillisyys saanut jalan sijaa. Ne, joissa Jumalan sana ei ole vaikuttanut katumusta, parannusta ja uutta syntymistä, niissä on se vaikuttanut katkeran vihan ja vainon niitä vastaan, jotka ovat parannuksen ja uudensyntymisen kautta kääntyneet Jumalan tykö. Minä myös olin näitten kristillisyyden sortajain joukossa, pilkaten ja häväisten heitä. Minä olin ankara ristin vihollinen ja koetin sekä sanoilla että kirjoituksilla vastustaa heitä. Minä olin paljon lukenut ja tutkinut jumaluustiedettä, ei sen tähden kuin minulla olisi ollut huolta kuolemattoman sieluni autuudesta, koska en oikeen voinut uskoa sitä olevankaan, vaan kunnian tähden. Mutta kaiken tietoni ja oppini ohessa olin minä yhtä sokea kuin muutkin; uusisyntyminen oli minulle outo asia, ja pidin hulluutena sen, joka korkein viisaus on. Niin on se ollut aina, ja on maailman loppuun asti oleva, ettei ihminen, ehkä kuinka viisas ja oppinut olisi, voi viisaudessaan käsittää Jumalaa eikä tuntea Jumalan työtä ihmisissä, sillä se on kaikelta taidolta ja ymmärrykseltä kätketty. Sillä ihmisen järki synnin lankeemisessa tuli siksi, että se aina on näkevä Jumalan työn hulluudeksi.


Taistelu heränneellä tunnolla

Ihmeelliset on kuitenki Herran tiet ja Hänen rakkautensa on ääretöin, jonka kautta Hän on minuaki vetänyt pois ijankaikkisesta onnettomuudesta. Käydessäni kristittyin kokouksissa, koetin minä heitä solmeta sanoissa, ja sotia heitä vastaan, vaan minä häädyin ihmettelemään sitä viisautta, joka heissä oli. Kristittyin sanat kävivät terävästi sydämeeni, niin että usein tulin sangen levottomaksi. Ja koska samaan aikaan ilmestyi useampia uskonnon lahjoja, (tark. lahkoja, allekirj. huom.) joka on myös yksi Kristuksen opin tuntomerkki, että kun Kristuksen oppi puhtaudessaan saarnataan, siellä saatana herättää myös väärät saarnaajat viettelemään kansaa – heräsi minussa uudestaan halu jumaluusopin tutkimiseen. Minä koetin asettaa kutakin uskontoa raamatun ja Lutheruksen rinnalle, voidakseni erottaa, mikä näistä olisi yhtä pitävä raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Nyt alkoi myös Herra Jumala henkensä kautta minussa työtä tekemään yhä enemmin ja enemmin.

Ymmärrykseni silmät aukeni vähitellen näkemään, kuinka se Lutheritainen kirkko, jonka helmassa koko maailman joukko ilman erotuksetta kehuu olevansa kristityitä, on vajonnut syvään suruttomuuteen, niin ettei siitä ole jälillä mitään muuta kuin paljas nimi. Samassa kirkastui minulle myös tämä vainottu Laestadialainen liike siksi, joka parhaiten sopii raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Vaan koska en vielä oikeen uskonut Jumalan olemista ehkä tulevaista elämää, koetin minä vielä muitten kanssa sotia heitä vastaan, josta seurasi vaan raskas levottomuus. Levottomuuttani koetin minä tukahduttaa kaikella maailman huvilla. Ehkä tämä oli omantunnon kutsuva ääni, jonka kautta Jumala tahtoi vetää minua, en minä kuitenkaan sitä siksi uskonut. Minä ajattelin tämän levottomuuden syntyvän siitä, kun se on lapsuudesta niin opetettu ja istutettu vereen ja luontoon. Vaan koska rupesin tarkemmin punnitsemaan ihmisluonnon ominaisuuksia itsessäni ja muissa, näjin minä siinä jyrkän vastakohdan sille ajatukselle. Minä katsoin ja näjin, kuinka ihminen hamasta lapsuudesta on nopia pahaan. Mikä vaikuttaa sen, että synti ja pahuus vetää ihmisiä niin voimallisesti puoleensa, ehkä heille jo lapsuudesta opetetaan ja saarnataan syntiä välttämään? – Tästä täytyy olla joku sisällinen veto ja saatanan viettelys, sillä ei suinkaan muutoin ihminen olisi niin tyhmä, että itsestään antautuisi paheiden orjaksi, ja panisi kokonansa alttiiksi avonsa ja kunniansa, tavaransa ja terveytensä, niin kuin valitettavasti monet lukemattomat ihmisraukat kuitenki tekevät.

Näin ajattelin minä itsekseni, taistellen oman järkeni kanssa, häilyen sinne ja tänne. Kuolema tahi elämä oli minulla kysymyksenä. Mutta väsymätöin oli Jumalan rakkaus minua kohtaan; voimallisesti koetti hän minua vetää tykönsä, vaan saatana ei myöskään tahtonut heittää vähällä saalistaan. Merkillistä oli myös minua kohtaan kristittyin rakkaus, jolla he minua rakastivat, niin että saan sanoa itsestäni, että olen monen rukouksen lapsi. Siltä monta kuumaa kyyneltä, monta palavaa rukouksen huokausta on kohonnut korkeuteen vanhurskasten rinnoista minunki sieluni ylitse; ja Jesus sanoo: "vanhurskaan rukous voi paljon, koska se totinen on." Taivaallisen Isän rakkaus oli myös se, että lahjoitti kristityille niin paljon kärsivällisyyttä, niin paljon rakkautta ja uskoa, etteivät he tulleet kärsimättömiksi minua kohtaan, vaikka minä heidän rakkautensa usein pilkalla palkitsin. Tämä kristittyin kärsivällisyys ja yli ymmärryksen käypä rakkaus vainoojiaan kohti, irrotti minun vihdoin saatanan kahleista. Minä rupesin ajattelemaan, ettei paljas ihmisluonto voi mitenkään niin tehdä, vaan heissä täytyy olla joku korkiampi, joku hengellisempi voima, joka vahvistaa heitä.

Näin alkoi vihdoin parempi puoli saada minussa voiton; vaan suuret ja monet olivat vielä ne esteet, jotka pitivät minua ulkona Jumalan valtakunnasta. Jos tämän kaikista kauheimman ja onnettomimman kadotuksen tien perustus, nim. Jumalan kieltäminen, alkoi horjua, niin silloin painoi saatana niin raskaalla oman mahdottomuuden tunnolla, ja piiritti kaikki suloiset armolupaukset pyh. raamatussa, etten voinut mitenkään uskoa Jumalaa niin armolliseksi kuin Hän on; että Hän on aina valmis auttamaan ja armahtamaan suurimpiakin syntisiä, jotka vaan uskossa Häneen turvaavat. Minulta näkyi silloin Jumala vaan vanhurskaana, ja ankarana kostajana, ja pidin jo itseni kokonansa kadotukseen lapsena.


Kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen

Vaan koska sitten Jumalan sydän kirkastui minulle vanhurskasten saarnan kautta, ja myös kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen Jeesuksen veressä julistettavan kohdalleni. Ja myös uskoin tämän syntein anteeksi saamisen, niin kohta sain myös tuntea, kuinka Herra on suloinen. Murheellinen sydämeni, ja rauhatoin omatuntoni, jota ennen niin paljon, mutta turhaan, koetin lohduttaa kaikella synnillä ja maailman ilolla, tuli nyt lohdutetuksi, ja sydän virvoitetuksi, koska taivaallinen kaste sen päälle vuodatettiin. Sillä se verinen kaste, joka priiskuu Jeesuksen pyhästä ruumiista syntisen sydämen päälle, on se ainoa lääke, joka parantaa särjetyn sydämen, puhdistaa ja poistaa synnit.


Kehotus kestävyyteen kiusauksissa

Näin olen nyt, rakas veljeni, sinulle lyhyesti ja yksinkertaisesti kertonut entisen tilani ynnä kääntymiseni elämän tiellä. Ken tiesi on se sinulleki joksikin hyödyksi saatanan kiusauksia vastaan. Sillä ei hän ole vieläkään kiusaamatta sinua eikä minua, ja emmekä vielä ole kyllin tutkineet, tunteneet ja koetelleet saatanan syvyyttä ja kauheaa kavaluutta. Mutta vielä astuu hän nytkin monta kertaa eteemme kauheoilla epäilyksen tunteilla, tahtoen tehdä turhaksi. Vaan siinä on pääasia, että pidämme kiinni siitä sanasta, joka on jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme. Emmekä lähde oman järkemme kanssa tämän maailman viisauden jälkeen tutkimaan luonnon salaisuuksia ylen korkealle, ettemme enään eksyisi.
Sillä todesta on surkeata sekin saatanan kauhea eksytys, josta Jumala kuitenki on meitä pois vetänyt; mutta valitettavasti on monta korkiastikin oppinutta vajonnut siihen uskoon, ettei tulevaista elämätä ole. Ja olenpa havainnut tämän
surkean eksytyksen löytäneen tiensä alhaisemmanki kansan luokan keskelle. Mutta ei olekaan se ihme, sillä tämänkin on viimeisen ajan merkki, jonka apostoli Pietari todistaa sanoessaan: "Viimeisillä ajoilla tulevat pilkkaajat, jotka omain himoinsa jälkeen vaeltavat ja sanovat: kussa on lupaus Hänen tulemisestaan?" (Piet. 3: 3,4). Mutta ei ole heillä se usko kestänyt Kuolema-hetkellä, vaan usiamman on täytynyt vielä viimeisessä hengen vedossaki surkeasti huutaa ja varoittaa jälkeenjääpiä, etteivät he enään antaisi sen eksytyksen vallita heitänsä.

Katsokaamme sen tähden mekin, että me tämän vähän viipymisen ajan visusti vaeltaisimme. Ja taivaallinen rakas Isä, joka kerta on meitä kuljettanut eläville vesilähteille, on myös antava voimaa korkeudesta, jolla voitamme kaikki synnit ja epäilykset, ettei sen pidä meitä hallita, sillä Herra todistaa: "Minä olen sinun kilpes ja sangen suuri palkkas." Vaikka meidän vielä täytyy kantaa tätä turmeluksen pukua, tätä syntistä lihaa ja verta, jossa tunnemme vielä monet hirmuiset synnin vaikutukset ja himot. Sillä ei tule lihamme pyhäksi ennen kuin kuolemassa, vaan "meillä on myös edesvastaaja Isän tykönä, joka vanhurskas on. Hän on sovinto meidän synteimme edestä." Senpä tähden saamme nyt, Kristuksen täydelliseen ansioon luottaen, turvatut olla, ja uskoa yli kaikkein saatanan kiusausten, ja oman turmeluksemme tuntemisten läpi syntimme juuri visusti anteeksi annetuiksi.

Koska kirjeeni on näin pitkäksi venynyt, niin jätän tällä kertaa sinun Jumalan armon haltuun, ja kantakaamme aina toinen toistamme sydämellisessä rukouksessa taivaallisen Isän tykö. Ja pitäkäämme myös palava rakkaus kaikkein Jumalan lasten kanssa. Tätä toivoo heikko veljesi ja matkakumppalisi Isänmaahan J. Ranginen.


Jumalan valtakunnan arvoa ja sovintosaarnan ihanuutta Rankinen on ylistänyt v. 1884 ilmestyneessä laulussa näin: (Siionin laulu 20, nyk. 23):

Myös armovaltakunta on kallis päällä maan,
tää Herran seurakunta, jossa nyt annetaan
anteeksi synnit, viat, käskystä Herran vaan.
Sidotut jotka ovat, ne vapaiks' lasketaan.

Nyt saarnaa kallis veri, ja synnit peseepi.
On avin armonmeri. — Kuutetko, veljeni!
Sen tähden vapahina, nyt lapset laulakaa,
ja Herran armovuotta kaikille huutakaa!


Leo Väyrynen
Päivämies 21.7.1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Joulu 2010, 09:53 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
"Jokohan nyt tulee veriylkä noutamaan?”

Juho Rankisen pääsy Isänmaahan


Kirje Paavolasta. Rakas veljeni Aleksanteri. Ole tervehditty rakas veli ja matkakumppani Isänmaahan, johonka olemme vaeltamassa läpitse tämän kiusausten korven; sillä ei voi vanhurskas sielu tässä elämässä välttää kiusauksia, joita täydymme lakkaamatta tuntea. Tuo myötä asuva syntiturmelus, joka vaivaa ja ahdistaa meitä viimeiseen hetkeen asti, jonka alla kuolematon henki; se osa, joka Jumalasta syntynyt on, usein häätyy ikävällä huokaamaan pois pääsemisen päivää näistä Keetarin majoista. Vanhurskas Isä on tosin minua koetellut tämän talven ajan, ottamalla pois ruumiin terveyden, jonka tähden olen saanut kyllä kärsiä paljon, mutta en kuitenkaan ole vielä kesken väsynyt, vaan se on ollut kilvoitukseni, että tulla aina likemmin tuntemaan taivaallisen Rakastajan sydäntä.

Olen iloinen siitä, että rakkautesi muisti minua, ja kirjoitit minulle tietoja niiden Pohjan saarnaajain tulosta, ehkä se kävi niin onnettomasti, ettei se joutunut minun käsiini, kun vasta pari viikkoa viivyttyänsä.

Kyllähän tänne sentään kuului asiat suunnille, mutta en minä kyennyt Rantsilaankaan; olin sillä kertaa niin heikko.
Tervehdä minun puolestani Hellmannin perhettä, jotka minua paljon rakkaudessa palvelleet ovat, ynnä myös Lewonin perhettä. Sano heille, ettei minun aikani ole enään pitkä, mutta minä kohta lasketaan vapaaseen ilmaan Isän tykönä. Tervehdä myös Kolehmaista, sitä Jumalan seurakunnan pappia, ja sano hänelle, ettemme enään tule toisiamme tapaamaan näitten maitten päällä, sillä minä kohta ja pian puetaan taivaallisella kunnialla, ja pääsen nauttimaan sitä onnea, jota täällä toivoneet olemme.

Kalliit veljeni! Josko emme enään saa täällä nähdäkään toisiamme, tulemme kuitenki kerran yhteen Isän maalla, jossa ei ikävää ja kaipausta ole. En jaksa enempi, vaan jätän sinun ynnä muut Jumalan armon haltuun. Muista minuakin rukouksissasi. J. Ranginen".

Ylle merkitty Juho Rankisen kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä elok. 15 päivänä 1884. Tällöin kirjeen kirjoittaja oli jo 5 päivää nukkunut kotiseurakuntansa kirkkomaassa. Tieto kuolemasta ehti myös toimitukseen. Kirjeen alle on painettu sanat: "Yksityisten tietoin mukaan on J. Ranginen kuollut 3 päivänä tätä kuuta." Kilvoituksen taival kesti vain noin neljä vuotta. Keuhkotauti katkaisi vajaa 33 v. vanhan miehen elämän. Tämä käy ilmi muistosanoista (Krist. Kuukauslehti 1885, s. 39–40):

"Veljemme Juho Rangisen kuolemasta on jo mainittu. Vainaja on yleisöltä tunnettu kirje- taitonsa tähden runo- ja laulurakennuksissa. Emme kuitenkaan ota nyt paljo puhuaksemme hänen tilastaan ennen kääntymistään totiseen kristillisyyteen. Hän oli syntynyt Paavolan seurakunnassa 1851. Häneltä oli lukemisen halu jo lapsuudesta sekä hengellisistä että luonnollisista tiedoista. Kuitenkin hän eli synniliistä elämää ilman totista Jumalan pelkoa, niin kuin nähdään hänen painetussa kirjeessään eräälle uskon veljelleen. Neljättä vuotta on siitä aikaa kulunut, kun hän tuli kristityksi. Omatuntonsa heräsi kristittyin parannussaarnasta, ja uskoi evankeliumin ja lähti vaeltamaan elämän kaitaa tietä. Tosin hän usein tarvitsi turvata armolliseen syntein anteeksi saamiseen, sillä hänkin kantoi turmeltunutta synnin ruumista, ja voimalliset synnin vaikutukset olivat hänessä. Rintatauti oli hänessä jo toista vuotta alussa, vaan viime viikoilla vasta hänen ruumiinsa alkoi heiketä. Parhaassa miehuuden ijässä tuli loppu hänen tiestänsä. Viimeiseen asti tunnusti hän syntiä, ja rukoili synnin päästöä, missä vaan omatuntonsa sitä tarvitsi. Sääli hän myös rakkaita vanhempiaan, kun saavat paljon kärsiä vaivaa häntä hoitaessa. Illoilla hän sanoi: jokohan nyt on viimeinen yö, jokahan nyt tulee Veriylkä noutamaan. Kysyttyä, onko hän turvattu kuolemalle, tunnusti vapaasti ilolla saattavansa kuolla ja iloisen sen hetken olevan, jolloin hän pääsee.

Jos hän joutui tuntemaan kärsimättömyyttään tuskansa tähden, rukoili anteeksi, ja puhui usein, että paljon on pitänyt Herran Jeesuksen minun tähteni kärsiä, ja sanoi myös usein: ei tämä vaiva ole kuin ajallinen ja keveä, joka saattaa ijankaikkisen ja määrättömän kunnian. Veljeään hän varoitti tekemään parannuksen, ja varoitti myös kristityitä valvovaisuuteen, pitämään puhtaan omantunnon.

Vihdoin joutui se hänen toivottu hetkensä, jolloin henki ruumiista erkani; hän vaipui rauhallisesti uneen, jaksamatta enään mitään puhua. Ei ollut pitkä sotimisen aika. Toivomme jälkeen hän veisaa uutta virttä tapetulle Karitsalle. Olkaa turvatut häntä kaipaavaiset vanhemmat; kilvoitelkaa loppuun asti hyvä uskon kilvoitus, kerran tekin pääsette. Ja hänen uskovaiset sisarensa, ottakaa vaari vainajan puheista, pitäkää hyvä omatunto. Tehkää tekin parannus, joita hän varoitti, että saisitte elävän uskon. Elkää uskottomat hänen vioistaan lukua laskeko ja vielä valheita laittako, laskekaa luku omista synneistänne; hän on jo levossa. Kiitetty olkoon Karita veljemme autuudesta, ja olkoon Herran lauma lohdutettu, muistaen voittanutta veljeämme, aamen.

Entinen Jumalan valtakunnan vihollinen sai elämänsä loppuaikoina teroittaa kynänsä Jumalan rakkauden ylistykseen. Taivasikäväänsä Rankinen toi esiin eräässä 1882 ilmestyneessä runossaan (Siionin laulu 121) näin:

Vielä vähän viipykäämme, täällä majoissa Keedarin.
Yljän äänen kohta saamme, kuulla, kun hän kutsuupi.

Siispä joudu, Ylkä armas, morsiantas noutamaan,
lapsiasi, Isä rakas, kotimaahan korjaamaan

Vieras olen tällä maalla, poijes halaa sieluni.
Isän luona taivahassa, oikea on kotoni.

Leo Väyrynen
Päivämies 28.7.1971

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 16 Helmi 2011, 16:40 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Muistelmia kristillisyyden tulosta Rautioon


Elävän uskon siemen Rautioon on tullut tiettävästi v. 1881 - 82 paikkeilla rovasti Wiktor Alfred Virkkulan mukana, hänen tullessaan nuorena pappina hoitamaan Raution silloista kappeliseurakuntaa. Ensimmäisinä parannuksen tekijöinä mainitaan tämän kirjoittajan isoisä mylläri Juho Niskakangas eli Myllärin Jussi, Johan Aadolf Hollanti, eli Kaupungin Aatu ja Kinttu Maijaksi sanottu naishenkilö, josta ei ole tarkempia henkilötietoja. Myös Petäistön Otto-isäntä on tehnyt Virkkulan aikana parannuksen.

Elämäni aamun varhaisimpiin muistoihin kuuluu juuri uskovainen isoisä. Aamuisin hän, ja mummoni Kaisa Sofia, os. Räihälä nousivat ensimmäisinä ylös. Mummo keitteli kahvia, isoisän istuessa penkillä ja laulellessa hänelle rakkaita lauluja: "Jopa loppuu päivän, vaivat" ja "Kotoni on taivahassa." Sain istua hänen sylissään. Silloin istutettiin pienen tytön mieleen lähtemättömästi kuva elävästä uskosta ja Jumalan lasten taivaallisista menoista. Myllärin Jussi on ollut hyvin sävyisä ja rakastettava luonteeltaan. Hän oli puhunut uskon asiasta aivan tuntemattomille maantiekulkijoillekin. Maailman lyönneistä, mutta myös turvallisesta uskosta kertoo lause, jonka isoisä on kirjoittanut kauniilla käsialalla heinälatonsa seinään: "Jussi on jumalanlapsi, vaikka onki Kankaan Pekan poika." Varmaan oli isän pahoilla töillä lyöty. Se kirjoitus oli vielä n. 30 vuotta sitten selvästi luettavissa.

Kaupungin Aatu oli yksinäinen itsellismies Myllärin Jussin naapurina. Hänet myös muistetaan elävänä kristittynä, joka oli usein liikutuksissa. Kerrankin hän oli kirkossa Virkkulan saarnasta lämmennyt, ja hypellyt kirkon käytävällä kiitellen, ja musta tukka liehuen. Virkkula oli saarnatuolissa yhtä liikuttuneena ihastellen, että hänkin pääsee tuon Aatun kanssa samaan taivaaseen.

Aatulle tuli kotiin noutajat hänen ollessaan hakemassa kelkalla heiniä sisarensa lehmälle, monen kilometrin takaa suoniityltä. Köyhää suuriperheistä sisartaan oli auttamassa. Vielä tänä päivänä on puuristi sillä paikalla, jossa Aatu viimeisen henkäyksensä veti. Jäinen oli kuolinvuode, mutta siitä oli lyhyt matka Aabrahamin helmaan.

Ei ole ihmettelemistä, jos tällainen jumalanpalvelusmeno nosti vihaan sen aikaisen hurskaan kirkkoraadin. Virkkula vedettiin piispankäräjille vastaamaan uskostaan ja opetuksestaan. Tästä edes vastauksesta on pöytäkirja olemassa Raution seurakunnan arkistossa. Tämän kirjoittajan tiedossa ei ole, joutuiko Virkkula kirkkoneuvoston painostuksesta — mikä tuntuu todennäköiseltä – tai muuten siirtymään Rautiosta Inariin. Hän oli nuori "nakkelupappi" tällöin. Muuttaessaan kelirikon aikana, he joutuivat paljon kävelemäänkin Inariin matkatessaan. Nuori rouva odotti silloin toista pienokaistaan, Alfred-poikaansa. Kerrotaan, että rouvan jalat ajettuivat niin, että kengät piti puukolla repiä rikki ja siten pois jaloista. Erään näistä Virkkulan vainoojista vihainen sonni puski seinää vasten kuoliaaksi.

Vanhoilla päivillään Virkkula kävi vielä Rautiossa, isoissa seuroissa puhumassa. Oli kirkossa väkeä silloin. Muistan tekstin, mistä hän puhui. Se oli Joh. 10 luku. Muistan vielä äänenpainonkin, kun hän sanoi, että joka siihen (lammashuoneeseen) tulee muualta kuin ovesta, on varas ja rosvo. Ja hän puhui, kuinka Jumalan armoevankeliumi syntihaavat parantaa, mutta voi kuinka niitä arpia joskus kirvelee.

HE silloiset ovat kaikki poissa. Ne, joista edellä olen kertonut, ovat vanhurskasten levossa. Heidän jälkeensä on monta Jumalan lasta päässyt samaan lepoon. Monelle, jotka ovat tästä elävästä hengestä osallisiksi päässeet, on tullut vahinko, monelle jo korjaamaton. Vielä tänä päivänä palaa Rautiossa se lämmin tuli, jota Jumala suuressa armossaan ja rakkaudessaan lähetti Virkkulan tuomaan. On vielä Jumalan valtakunta Rautiossakin. On vielä köyhillä Jumalan lapsilla halu kirkastaa, että Jumalan, Isän sydän halkeaa laupeudesta eksyneitä kohtaan.

Vielä tänä päivänä on armon ovi auki niillekin, jotka sitä vanhaa kristillisyyttä kaipaavat, ja itkevät kadoksiin joutuneena, ja toiseksi muuttuneena. Jumala sanoo, että minun valtakuntani on iankaikkinen valtakunta, joka ei järistä taida. Ja Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Ei Hän muutu. Missä Hän on omiensa keskellä, siellä pysyy kristillisyyskin muuttumattomana. Jos muuten saarnataan, ei se ole Jumalan hengen, vaan epäuskon saarnaa. Siispä: "Tule Tuomas seuroihin katsomaan viinipuuta, vielä veripunaista...

Auli Niskakangas
Päivämies 16.11.1966

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 27 Helmi 2011, 08:32 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Kirje Lumijoelta


Rakkaille veljilleni ja sisarilleni! Armo, laupeus ja rauha vuotakoon Karitsasta meidän henkeemme aina elämän ehtoon asti. Usein pyhäin sydämet tulleet virvoivoitetuiksi niistä rakkaista ja tervetulleista kirjotuksista, joita veljiltä olemme saaneet lukea Kristillisessä Kuukausilehdessä. Jumalan ihmeellinen huolenpito rakkaista lapsistaan toteenkäypi tälläkin ajalla, tässä suuressa sodassa, kun Hän on herättänyt rohveetoitansa kirkastamaan väsyneille matkamiehille sitä suurta ristin Kantajata, veristä voiton Lippuamme. Nyt rajuaa maailma ja perkele hirmuisesti, sekä oma syntisyytemme, joka niin läheinen ja joka-aikainen vieras on, saattaa murheet ja huokaukset Siionin onnellisten matkamiesten rintoihin, jonka tähden tarvitsemme usein kuulla Yljän rakkaudesta saarnattavan sekä suuresta voittoisasta sodasta, koska edellämenijämme soti meidän sijassamme raskaan ja vaivaloisen, mutta kuitenki voitollisen sodan, jossa Hän kaiken saatanan vallan tyhjäksi teki ja meidät Jumalalle lunasti.

Vapaasti saamme omistaa syntien anteeksisaamisen Jeesuksen veressä, sillä kaikki meidän syntimme, vikamme ja heikkoutemme, on olleet juuri visusti ladotut Herran Jeesuksen päälle yrttitarhan maalla, kussa Hän huusi: »jos mahdollinen on, niin menköön pois tämä kalkki minulta.» Niin raskaasti painoi synnin kirous taivaallista vanhinta, että tällainen huuto kuului. Vaan pääsiäispäivänä ilmottaa Hän voitollisella ylösnousemisellaan, ettei itse kuolemakaan voinut Häntä allansa pitää.

Kilvoitelkaamme nyt Hänen jälissänsä rakkaudessa ja Hengen yksimielisyydessä, kantaen ristin keveämpää päätä; pian saamme astua yli sillattoman virran ijankaikkisuuden ihanalle rannalle, jossa kaikkein maasta ostettuin kanssa saamme äänemme yhdistää veisaamaan aamenta ja hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle.

Olkaa sydämen rakkaudella tervehdityt Herran valitut. Muistakaa minuakin heikkoa ja puuttuvaista matkamiestä rukouksissanne, joita Isän eteen kannatte. Tällä pyynnöllä jätän teidät Jumalan armon ja rakkauden haltuun, toivossa, että kerran yhteentulemme Jumalan paratiisissa.

Matkakumppaninne Isän maalle,
Heikki Sirniö.
Kristillinen Kuukauslehti N:o 1/1884).
Päivämies 29.1.1959

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 17 Kesä 2014, 19:24 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Viljami Palokangas muistelee taisteluaan heränneellä omallatunnolla


Jumalan armo ja rauha täyttäköön meidän sydämemme Kristuksen tuntemisen kautta.
Oulaisissa oli isot seurat 1914. Reservikasarmilla oli väkeä 10.000 – 12.000. Kävin siellä seuroissa yhtenä päivänä. Olin silloin epäuskoinen, ihmettelin väen paljoutta. Samaan aikaan oli meiltä seurat. Antti Rantala Pyhäjoelta oli eksytettyä ihmisiä suojelemassa, etteivät hänen lampaansa menisi kuuntelemaan oikeaa opetusta.
Vuonna 1918 Jumalan laki herätti minut synnin unesta. Kovasti valitin, yritin tehdä parannusta ja isä ja äiti siunasivat minua. He eivät olleet enää taivaan valtakunnan kansalaisia, he olivat eksyneet puhujien perässä uudesti heränneisiin. Lähdin vapaussotaan. Jumala johdatti uskovaisten Kalle ja Eino Riku Vakkurin mukaan. Kalle selitti usein Raamattua. Se oli hyvä askel minulle, Jumala pani tutkimaan Raamattua. Kysyin isältäni, kuinka monesta uskon suunnasta tullaan autuaaksi. Hän vastasi minulle, että molemmista vanhemman ja uudemman suunnan laestadiolaisista totisimmat tulevat autuaaksi. Kysymykseeni: missä paikassa Raamatussa on näin kirjoitettu, ei tullut vastausta. Vaikka olinkin uusheränneiden matkassa, en voinut luottaa. Rukous nousi taivaallisen Isän puoleen, että Hän kirkastaisi minullekin tämän asian.

Jumala johdatti minut Oulaisiin seuroihin. Oli kesäinen aika. Erikoisesti jäi mieleeni se kun Roope Vepsäläinen alkoi puhua, että olette tekin epäuskoiset ja eksytetyt tervetulleita tänne Jumalan lasten seuroihin, sillä usko tulee kuulemisesta, Jumalan sanan kautta. Vihollisen kiusaamat Jumalan lapset, synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Sitten jatkui parannussaarna
voimakkaana edelleen.
Jumala kuljetti minuakin eksytettyä sieluraukkaa sanankuuloon. Petäjäskoskella oli aina joskus näitä uskovaisten seuroja. Puhujina olivat Leonard Typpö, Kanniainen ym. Petäjäskoskella oli joskus puhujana Jaakko Laulumaa eli Pirttikangas. Merijärvellä oli muutamia rakkaita veljiä, Juho Murtoperä ja Juho Härö. Kyllä Jumala Härön suullakin puhui minulle kalliisti, mutta parannusta ei tapahtunut.
Edelleen Jumala piti huolta. Hän johdatti Väinö Havaksen Merijärvelle. Saimme yhteyden hänen kanssaan. Jumalan valtakunnan kysymys oli tärkeä. Mutta evankeliumin ngas muisi~el'ee,
t voimaa ei pääse käsittämään ennen kuin Jumala synnyttää meidät uudesti elävään toivoon. Havas sai parannuksen 1. 1. 1929 Minulle armo tapahtui elokuun alkupuolella 1929, josta täyttyy pian 40 vuotta. On armo, että saa olla Jumalan valtakunnassa. Muistan päivän autuaan, jolloin Jeesus löysi mun, joka olin eksyksissä. Armon tuntemiset täyttivät sydämen, mutta kun tuntemiset loppuivat, niin alkoi uskosta eläminen. Muutaman viikon kuluttua tuntui, että olenkohan uskomassa, vaikka olin ahkeroinut kantaa syntivuodetta. Menin vanhan uskovaisen luo kertomaan. Hän sanoi minulle: vanhurskaan pitää elämän uskosta. Paavali kirjoittaa: minä tiedän kenen päälle minä uskon, Jeesuksen Kristuksen. Hän on meissä hyvän työn alkanut, hän on päättävä sen Kristuksen päivään mennessä.
Pyydän, että muistatte esirukouksissa minuakin vaimoni kanssa ja poikani perhettä. Ilta on lähellä, tehkää vielä työtä vähän aikaa, pian alkavat Karitsan suuret juhlat taivaassa. Kaikki synnit anteeksi nuorille ja kaikille, Jeesuksen nimessä ja veressä.

Pyydän saman verisen evankeliumin osallisuuteen uskoa Jumalan lasten kanssa
V. P.
Päivämies 29.5.1969

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 13 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia