Kivijärven maisemien muistoja

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

ViestiKirjoittaja Taavetti » 02 Helmi 2010, 16:32

Toivo Leppänen:

Kannonkosken kristillisyyden aamunkoitossa vaikutti
siellä hyvin näkyvästi maanviljelijä Kustaa Leppänen


Toivo Leppänen muistelee häntä ja hänen kertomaansa Kannonkosken kristillisyydestä vuosilta 1930 – 31.

Jo viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä kävi täällä Nivalasta rakennusmies, joka oli nimeltään Halmetoja. Hän puhui Jumalan valtakunnasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Kun Halmetoja tuli tänne Leppälän kylään, nykyiseen Kannonkosken kirkonkylään, niin hän rupesi kohta taloon tultuaan puhumaan tästä kristillisyyden asiasta. Kun isäntä (Leppänen) alkoi puolustella Raamatuilla omaa evankelisten käsitystä, niin hän itsekin huomasi, että Halmetoja otti ne raamatut häneltä pois.

Halmetoja selitti Lutherusta ja Raamatuita oikealla tavalla, ja siinä tunsi omantuntonsa olevan sen Nivalan miehen puolella. Kun siinä iltahämärässä istuttiin, niin hän alkoi esittää, etteikö tämä Nivalan vieras jäisi yöksi. Hänellä silloin ei ollut omaa taloa, kun hän oli juuri myynyt sen veljelleen. Itse hän asui pienessä asunnossaan. Hän hankki naapurista tallin Halmetojan hevoselle, että saisi keskustella tämän miehen kanssa. Pitkälle yöhön keskusteltuaan hän tuli vakuuttuneeksi, että tuolla miehellä oli Jumalan sana.

Kun Leppänen tuli minun kotiini Rantalaan jonkin asian vuoksi, kun hän oli holhoojana täällä isäni kuoleman jälkeen. Täällä oli silloinen Kivijärven kirkkoherra. Hän kertoi tälle, että hän tapasi Nivalasta uskovaisen miehen, joka perusteli uskonsa Raamatulla ja Lutheruksella. Pappi kysyi, millä tavalla hän sen perusteli. Hän vastasi, että tämä mies puhui, kuinka tarttee tehdä parannus ja saada maan päällä synnit anteeksi, ja sitten alkaa kilvoitus elävässä uskossa. Kun Leppänen puhui näitä Halmetojan käsityksiä papille, niin pappi sanoi:.Jaa, se on niitä Nivalan hihhuleita. Jos vasta semmoisia tulee tänne sinun luoksesi, niin sano, että pappilan kautta se tie taivaaseen menee.

Kului jonkin aikaa. Halmetoja ei saanut täältä rakennustöitä, mutta hän joka tapauksessa jätti näillä keskusteluilla hänelle ja silloiselle Kivikon isännälle Lauri Vesteriselle paljon ajattelemisen aihetta. Tämän jälkeen alkoi kuulua huhu, että Sysmästä tulisi tänne Kivijärven seurakuntaan "hihhulipappi". Ja niin tulikin. Kustaa Leppänen meni jo ensimmäisenä sunnuntaina tätä kuulemaan.

Nuori pappi

Silloin hän kuuli saarnattavan Jumalan valtakunnasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Se puhutteli, ja puhe oli niin ottavaa, että hän lähti niin kuin Kustaa Leppänen itse sanoi, puhujan jäljessä pappilaan kysymään neuvoa sielun autuuden asiasta. Silloin hänelle koitti tämä kaikkein suurin ilo, hän sai parannuksen armon. Hän tuli Kivijärveltä uskovaisena miehenä kotiinsa Kannonkosken pappilaan. Kohta tämän jälkeen tämä tulisieluinen paimen Heideman, liikkui myös täällä nykyisen Kannonkosken pitäjän puolella, ja saarnasi rohkeasti parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Täällä oli ollut kinkeritkin, joissa hän voimallisesti puhui, kuinka ihmisen tarvitsee syntyä uudesti ja tulla sisälle Jumalan valtakuntaan. Kohta alkoi täällä olla ensimmäisiä parannuksen tekijöitä. Heistä ensimmäisenä mainitaan Anna-Liisa Valkama, Anna-Liisa Rosesttröm, Reposen silloinen emäntä Riikka Kinnunen ja jonkin aikaa myöhemmin Kivikon isäntä, vanhempi Lauri Vesterinen. Kivijärvellä oli myös parannuksen tekijöitä. Tämä Heideman oli rakastettu ja vihattu, jopa siinä määrin, että kerrotaan, kuinka muutamat miehet väärässä vanhurskaudessa, olivat suunnitelleet
Heidemanin alas heittämistä korkeasta Kivijärven saarnastuolista, mutta tämä aie raukesi kuitenkin tyhjiin.
Näin tuli lestadiolainen kristillisyys, elävä kristillisyys Kivijärvelle. Paljon syntyi keskusteluja, täällä olleen evankelisuuden, hedbergiläisyyden ja uskovaisten kanssa. Että sanottiin, kun Kivijärven kirkonmäelläkin ihmiset tapasivat toisiaan. Vaikka ei kuultu mistä he puhuivat, niin oli varma siitä, että puhe oli autuuden asiasta. Uskovaiset teroittivat rakkaudella ja suoruudella, kuinka ihmisen tarvitsee tehdä parannus, syntyä uudesti Jumalan valtakuntaan. Tätä vastaan nousi väärä vanhurskaus.

Kustaa Leppänen ja Kivikon isäntä Lauri Vesterinen olivat henkilöitä, joiden kodeissa pidettiin paljon seuroja. Kivijärvellä olevat papit ja heidän perheensä, tehdessään virkamatkoja Kannonkosken eteläpuolelle, silloisen Kivijärven eteläpuoleiseen osaan, hyvin usein viipyivät näissä taloissa, varsinkin Kustaa Leppäsellä. He saattoivat viipyä viikkokausia, ja sieltä käsin suorittaa eri puolille seurakunnallisia tehtäviä, sairaiden luona käyntejä, lasten kastaa. Silloin erikoisesti Kivijärvellä, mutta myös Kannonkosken puoleisessa osassa, nykyisellä Kannonkoskella, syntyi melkoista herätystä, ja täällä sanotaan olleen vuosisadan vaihteen aikaan, ja sen jälkeen aika paljon uskovaisia. Jotka eivät tosin kaikki säilyneet Jumalan valtakunnassa, vaan tämän herätyksen mentyä ohi, väsyivät uskon tiellä. Monet jäivät uskomaan, ja aikanaan ovat päässeet Jumalan kansan sapatin lepoon.

Kustaa Leppänen on saanut Jumalalta erikoisen armolahjan puhua kristillisyyden asiasta ihmisille. Hän kävi mökki mökiltä, talo talolta vanhempana miehenäkin puhumassa tästä kaikkein kalleimmasta asiasta, ja perusteli puheensa Raamattuun ja kirkon tunnustuskirjoihin. Henkilöön katsomatta hän puhutteli papit, ja yleensä kaikki, kenen kanssa hän joutuikin kosketuksiin. Näin kristillisyyden asiasta oli Kivijärven etelä puolellakin melko paljon tietoa. Kun sen lisäksi ennen kaikkea Kivijärvellä vaikuttivat pitkän aikaa nämä pappisveljet Heideman, rovasti Krank, pastori Lappalainen ja Seppänen. Eräs myöhemmin täällä ollut pappismies sanoikin: jos astuu rajan yli vanhalta Kivijärveltä tai nykyiseltä Kivijärveltä Karstulan puolelle, on niin kuin astuisi pimeään metsään, sillä siellä ei ole kristillisyyttä.

Kustaa Leppänen oli henkilönä tuollainen alhaalta päin puhuva. Muistan, miten hän puhuttelunsa päätyttyä kerrankin täällä kotonani puhutteli jotakin nuorta opettajaa, niin hän nöyrästi sanoi: jos tässä kalliissa autuuden asiassa on tullut jotakin omasta lihasta, on tullut kenties taitamattomuutta, niitä kaikkia minä pyydän anteeksi, mutta Jumalan sanasta minun ei tarvitse tehdä parannusta, eikä sitä pyytää anteeksi, se on ja pysyy semmoisena.

Kustaa Leppänen kertoi, kuinka hän kerran meni kinkereille Viitasaaren puolelle Hilmun taloon jo edellisenä iltana. Siellä oli kaksi pappia, kanttori ja suntio. Kappalainen piti siellä iltatilaisuuden, jota erikoisesti hänkin oli tullut kuuntelemaan, koska hän palasi yöksi kotiin. Pastori puhui ilmestymiskirjan johdolla, ja se meni niin ahtaalle, että oli semmoinen tunne, ettei autuaaksi voikaan tulla. Hän sanoi kaikkien kuullen, että jopa meni ahtaalle, ei se Raamatussa näin ahtaalla ole. Pastori huomautti hänelle, ettei saisi häiritä puhujaa. Ja käski puheensa päätyttyä hänet sinne toiseen rakennukseen isäntäväen puolelle, jossa oli rovasti ja kanttori. Hänet istutettiin tuolille, rovasti istui kiikkutuolissa. Pastori alkoi erikoisesti häntä tentata. Kun he siinä keskustelivat, niin hän erikoisesti tunnustuskirjoja lukemalla koetti niille sanoa, että ettekö te pappeina ole lukeneet näitä, näinhän siellä opetetaan ihmisiä tekemään parannus, tulemaan elävään uskoon. Rovasti hetken kuunneltuaan sanoi: antakaa tämän isännän olla. Ajaahan se reissumies välistä väärääkin tietä. Näin keskustelu päättyi. Kun hän tuli sinne renkituvan puolelle, niin siellä olivat sanoneet, että nyt Ojalan isäntä viedään linnaan, kun hän rohkeni papille sanoa kesken puheen vastaan.

Nikodeemus

Samoin hän kertoi, kun hän oli Kannonkosken nykyisen kirkonkylän, Leppälän talossa kinkereillä ja siellä taas asianomainen kinkerin pitäjä puhui Nikodeemuksesta, kuinka hän uhrasi paljon, ja että hän yöllä tuli Jeesuksen luokse, ja näin teki hänestä parhaan opetuslapsen, mitä Jeesuksella olikaan. Niin hän sanoi kesken puheen ja kaikkien kuullen, että kyllä se Nikodeemus yöstä tuli ja yöhön meni. Silloin häntä myös kuulijat huomauttivat, ettei saisi häiritä hartauspuhujaa, ja pappi esitti toivomuksen, että hän tulisi Kivijärvelle pappilaan keskustelemaan, minne hän sitten menikin. Siellä kirkkoherra kantoi suuren kasan kirjoja pöydälle ja alkoi esittää yhtä ja toista saarnamiestä ja kirjoittajien kantaa. Niin hän sanoi, että kyllä se Raamatun mukaan yöstä tuli ja yöhön se Nikodeemus meni. Tämä kirkkoherra oli sanonut sen jälkeen, että muissa asioissa me tämän isännän kanssa kyllä sovimme, tässä uskon asiassa me olemme eri mieltä. Se oli ymmärrettävääkin, koska Kustaa Leppänen saarnasi parannusta, olipa kysymyksessä kuka tahansa. Muuten hän oli luonteeltaan rauhallinen nöyrämielinen ja hyväntahtoinen.

Hänen kotonaan elämänsä illalla kävi kerran varkaita, jotka veivät sievoisen summan rahaa. Kun tämä tuli viranomaisten tietoon, niin kerrottiin, että tämä Kustaa Leppänen olisi esittänyt, että ei tätä alettaisi tutkia, jospa se tunnonvaivana saisi johtaa nämä miehet parannukseen. Mutta koska asia oli tämän luontoinen, niin siitä tuli käräjäjuttu ja varkaat joutuivat linnaan.

Samoin kerran oli joku mies ottanut lehmän, oli teurastanut sen, ja syönyt suihinsa. Leppänen ei enempi sitä perään kysynyt. Minä satuin sitten hänen kotiinsa, kun tämä lehmän ottaja tuli käymään. Leppänen pyysi hänet syömään. Minulla tulivat mieleen nuo Raamatun sanat: Kun näet vihollisesi isoovan, niin syötä häntä. Tuliset olivat ne hiilet, jotka olivat hänen päällänsä, kun hän poikansa kanssa söi. Hän oli levoton punainenkin kasvoiltaan. Hän jo ilmeillään tunnusti, että hän oli tehnyt väärin tätä vanhurskasta miestä kohtaan.

Siunattuna, kalliina on jäänyt tämän rakkaan vanhuksen muisto, joka patriarkaalisena jo ulkonaiselta näkemykseltäänkin tallusteli täällä vanhoilla päivilläänkin, ja toi mukanaan Jumalan valtakunnan evankeliumia.

Päivämies helmikuun 24 päivä 1971
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Helmi 2010, 11:53

Päivämies 24.2.1971
Frans Leppänen 25. 6. 70

Kristillisyyden historiaa Kannonkosken alueella

Kun yritän luoda katsauksen siitä elämän liikkeestä, jota elävän uskon tulo viime vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä alkaen on seudullemme merkinnyt, pyydän lukijaa ottamaan huomioon seuraavat tekijät. Asioita käsitellään jo Kivijärven ja Kinnulan vastaavissa kertomuksissa. Koska seurakunnat ovat kertomusaikana Itsenäistyneet eri seurakunniksi, päällekkäiskertomusta on mahdotonta välttää. Etenkin, kun herätysliikkeessä toimineet papit ovat esittäneet varsin keskeistä osaa Kannonkosken itsenäistymiseen v. 1931 saakka. Lisäksi muistitiedot ovat monissa tapauksissa kontrollin tarpeessa, johon ei ajan ja lähteiden puutteessa ole tarvittavaa mahdollisuutta. Uskon kuitenkin, että tämä yritys vähäisyydessäänkin palvelee sitä tarkoitusta, jonka SRK sille asetti ja toivon, että tärkein - Herran Kristuksen nimi ja Hänen valtakuntansa tulisi ylistetyksi.

Arthur Leopold Heidemanin saatua määräyksen v. 1866 Kivijärven kirkkoherran apulaiseksi, tämän "villin varsan," joksi tuomiokapituli Heidemania nimitti, tulo merkitsi varsinaista herätysliikkeen läpimurtoa näillä seuduin. Täällä oli kylläkin käynyt mainitun vuosikymmenen alkupuolella Pohjanmaalta uskovaisia miehiä työmatkoilla, saarnaten parannusta ja syntien anteeksiantamusta, saattaen muutamia uskoon ja muutamia heränneelle tunnolle. Ojalan isäntä, (nyk. Pappilan) Kustaa Leppänen (1853 — 1931) oli yksi näistä heränneistä. Kivijärven kinkerikirjan mukaan hän toimi v. 1884 sunnuntaikoulun opettajana. Kun Kustaa Leppänen v. 1886 kuuli toisen Heidemanin saarnan, meni hän papin perässä pappilaan, ja teki parannuksen. Tällöin alkoi tämän varsin keskeistä osaa esittäneen, patriarkaalisen ulkonäön omaavan miehen uskonkilvoitus. Riikka Kinnunen, (1847—1933) joka oli todella alkuvoimainen herran piika, kertoi v. 1933, (joka oli hänen lepoon pääsemisensä vuosi) Valkaman Anna-Liisan ja oman uskoon tulemisensa seuraavasti: Oli kinkeripäivän aattoseurat nimenhuutoineen. Heidemanin pitäessä saarnaa, jossa kävi ilmi Jumalan viha syntiä ja epäuskoa kohtaan, nousi Anna-Liisa kesken saarnan seisoalleen ja sanoi: ”Mikä meidän eteen nyt tulee?” Silloin Heideman nosti kätensä siunaavaan asentoon ja sanoi: "Jumalan armo," ja saarnasi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Tämä teki kertojaan Riikka Kinnuseen kipeää, ja kotiin mentyään hän sanoi miehellensä Matille: "Lähdetään huomenna kinkereille. Siellä on sellainen pappi, joka tietää, miten ihminen tulee autuaaksi." Matti lähti, mutta käsitti vihan,
ja istui tuskaillen kinkereissä. Riikka sitä vastoin koki parannuksen armon, ja iloitsi Anna-Liisan kanssa löydöstään. Tämä tapahtui v. 1887 kinkereissä, Mannilan Pitkäjärven talossa. Kirkonkirjoissa Anna-Liisa mainitaan näiden aikojen pyhäkoulun opettajana.

Vastustajia nousi

Herätykset, kuten aina, nostattivat vastaan sanojia, samanaikaisesti, kun uskoon päässeet olivat ahkeria puhuttelijoita, kertoen iloisesta uutisesta, kuinka Jumala armahti juuri minua. Laajasta saloseurakunnasta tuli tuomiokapituliin valituksia. Tuomiokapituli määräsi pidettäväksi kirkkokäräjät v. 1888.

Pääsyytettyinä olivat papit, kirkkoherra Frans Petter Krank, ja Heideman.
Käräjäpöytäkirjan mukaan Krankia syytettiin mm. siitä, että hän on sanonut: "Ei ole muilla synninpäästön valtaa, kun Savosen emännällä ja minulla".
Syytetyn vastaus oli: "Sanoin, kuten myös tarkoitin, synnin päästön valta on uskoville annettu Pyhän Hengen virka," eikä siinä tilaisuudessa ollut muita uskovaisia kuin syytteessä mainitut. Nopeasti asiat saattavat kehittyä, kahta vuotta aikaisemmin tuomiokapituli lähetti "villin" varsan tämän hienosti sivistyneen papin oppiin. Opettajasta oli tullut parannuksen teon kautta syytösten alainen villioppinen.

Heidemania syytettiin jopa sopimattomasta käyttäytymisestä sekä pappina että ihmisenä. Tuloksena oli Heidemanin vuodeksi virasta pidättäminen, joka kuten tunnettua, johti siihen, että hän v. 1890 muutti Amerikkaan. Vaikuttaa kyllä siltä, että käräjäpöytäkirjan kirjoittaja on pyrkinyt asiallisuuteen. Lukuun ottamatta joitakin syyttäjiä, asiaa on käsitelty asiallisella tavalla.

Alkuvuosien uskovaisia

Nykyisen Kannonkosken alueella tuolloin herätysten painopiste näyttää olleen nykyisen Kannonsahan alueella, jossa oli melkoinen sahalaitos, parhaimmillaan noin 200 työntekijää. Heidän keskuudessaan oli monta uskoon tullutta, ja suurehko työväen asuintalo Hennala muodostui seurapaikaksi. Tätä kirjoittaessa on selvinnyt, että sahatyöntekijäin jäämistöä oli se Castrenin kirja, Kiveliön herättäjä, jonka sain eräältä asukkaalta sodan jälkeen lahjaksi, pitäessäni seurat Hennalassa.

Noihin aikoihin sai parannuksen armon myös Lauri Vesterinen vanhempi, (1852–1935) josta on eri yhteyksissä kerrottu. Edellä mainittujen lisäksi tiedetään seuraavat uskovaiset noilta ajoilta. Jussilassa Jussi ja Miina Rook. Nikkari Kalleksi samottu Kalle Rein ja vaimonsa Ebba, heidän tyttärensä Selma, jonka tiedetään pitäneen kirjeenvaihtoyhteyttä Amerikan uskovaisiin, Kylmänniemen Erkki ja Enosta muuttaneet Immoset.

Kirjoittaja on kysellyt Helmi Brandtilta, (1884-) ja eräiltä muiltakin henkilöiltä sen ajan seuroista saaduista vaikutelmista. Brandt kertoi pienenä tyttönä menneensä vastoin vanhempiensa tahtoa Jussilaan seuroihin, vuotta hän ei muista. Väkeä oli kovasti siellä, niin kuin muulloinkin siihen aikaan. Kesken saarnan saattoi joku esittää eriäviä mielipiteitä, jotka olivat paremminkin vastaväitteitä. Uskovaiset olivat iloisia ja kiitosäänet raikuivat pirtissä. Seurojen jälkeen uskovaiset lauloivat paljon ja puhuttelivat ihmisiä.

Jumala voi sulkeakin sanansa

Edellä mainittu Riikka Kinnunen kertoi eräistä Jussilan seuroista seuraavan tapauksen: Puhujina olivat Kustaa Skinnari ja Heideman. Kun tuli Heidemanin vuoro puhua, hän luki tekstin ja yritti selittää sitä. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään. Puhuja pani Raamatun kiinni ja sanoi: "Ei Jumala tahdo, että minä puhun," ja läksi ulos, istuen pientareelle ruiskuhilaan varjoon. Kertoja jatkoi liikuttuneena, että kyllä Heideman illalla puhui senkin edestä.

Muina seurapaikkoina olivat erityisesti mainitut Hennala, Ojala ja Kivikko. Ja luonnollisesti viran puolesta seuroja pitävät papit järjestivät niitä toimitusten ym. yhteyksissä joka puolelle pitäjää.

Kustaa Leppäsen kanssa näyttää papisto olleen erittäin kiinteässä yhteistoiminnassa saadakseen Jumalan valtakunnan evankeliumin leviämään. Hän oli mies, joka ilman sarvia ja hampaita sanoi nuhteenkin synnistä, olipa se julkijumalattomuutta tai väärää Jumalan palvelusta. Leppänen haastettiin oikeuteenkin, ja varsin suuresta rahasummasta hän sai kantajan luopumaan aikeestaan viedä asia lakitupaan, jossa uskollisella Herran palvelijalla tuskin olisi ollut vaikeuksia, olihan häntä vain kiristetty. Kantaja oli evankeelisen linjan mies, ja maksettu raha ei pelastanut häntä varsin kurjalta taloudellisesta ahdingosta myöhempinä päivinään. Miehet olivat sukulaisia keskenään.

Myöhempinä vuosina kerrotaan Leppäsen kinkereilläkin julkisesti varanneen kirkkoherraa väärästä Raamatun tulkinnasta. Kysymyksessä oli Nikodemuksen yöllinen käynti Jeesuksen luona, jossa Vapahtaja opettaa hänelle uudestisyntymistä, että tämä voisi nähdä Jumalan valtakunnan. Leppänen päätti lausuntonsa sanoihin: "yöllä Nikodemus tuli ja yöhän jäi." Seuraavan kerran, kun Leppänen meni kirkolle, (Kivijärvelle) pyysi kirkkoherra hänet pappilaan, ja sanoi: "Oikeassa Ojalan isäntä oli kinkereillä, mutta en voinut arvovaltani vuoksi myöntää olleeni väärässä, ja lisäksi kiivastuin sopimattomasti. Sitä valitan myös.”

1800 -luun loppupuoli kului hiljaisten seuratoimien merkeissä, samoin 1900-luvun alkupuoli. Vuodesta 1884 Kivijärven kirkkoherrana toiminut, hienostunut ja sydämellinen ihminen, rovasti Krank ummisti silmänsä tälle elämälle Kivijärven pappilassa v. 1910. Eräs hänen seuraajistaan sanoi: "hänen hienotunteisuutensa oli hänen heikkoutensa taistelussa vapaakirkollista liikettä vastaan.”

Uusia herätysten aikoja

Edellisenä vuonna (v. 1909) oli seurakunnassa rovastin apupappina Pekka Lappalainen, ja tuli v. 1912 uudelleen vt. kirkkoherraksi ollen välivuosina merimiespappina. Tämä palavahenkinen Riikka-laivan kannellakin ihmisiä sielun autuudesta puhuttelevan sielunpaimen aavisti pikaista pois muuttoa. Hänellä oli nöyrä kiire. Kerrotaan, että kun hän sairasvuoteellekin kutsuttu, hän saattoi polvistua ja ääneensä rukoilla: "Hyvä Jumala, avaa tälle ihmiselle armojärjestyksesi, miten Sinä vanhurskautat syntisen tämän maan päällä." Ja hän saarnasi Raamatun mukaisen vanhurskauttamisopin.
Tuskin on monesti jääty niin riipaisevaan eronikävään, kun Jumala kutsui kevään merkkejä enteilevästä Kivijärven seurakunnasta pastori Lappalaisen v. 1913, nuorella iällään, jälkeen jääneiden mielestä aikaisin, Jumalan kansan sapatin lepoon. Näihin aikoihin normaalisti kokoontuva seuraväki, uskovien joukko, oli niin pieni, että se sopi Läntän pirtin pöydän ympärille pastorin puhetta kuuntelemaan.

Kannonjärven koululle tuli toisen vuosikymmenen ajaksi, ensimmäiseksi opettajaksi Toivo Rytökorpi. Tämä kiltin mallinen veli, oli ahkera pitämään seuroja opetustyönsä ohella, ja moni sai noihin aikoihin parannuksen armon Kannonjärven alueella. Heistä mainittakoon Eemil Manninen, Iso-Suutari, Pienen Kallion Miina, emäntä Selma Vesterinen, Kannonsahalta Kauppisen Ida ja Juho sekä Laasaset. Osa näistä oli varhemmin uskoon tulleita.

1920 -luvun lopulla alkoivat herätykset jälleen ravistella Kannonkoskea, ja nimenomaan tämän kirjoittajan kotikylää, jossa oli tosin äitini kertoman mukaan pidetty Heidemanin toimesta seuroja Piispalan talossa, Erkki Kustaa Liimataisella. Isäntä oli ottanut evankeliumin vastaan, mutta väsynyt tunnustuksesta. V. 1929 käsitti äitini, Alma Leppänen (18811967) parannuksen armon, samoin, veljeni Matti (1904) ja Toivo (1907) löysivät Jumalan valtakunnan, vanhurskauden, rauhan ja ilon valtakunnan Pyhässä Hengessä.

V. 1930 pidettiin Rantalassa ensimmäiset seurat, jossa olivat puhujina Antti Koskela (1874–1970) ja Jalmari Paananen vanhempi. (1874 – 1953). Näissä seuroissa, jotka olivat allekirjoittaneelle myös ensimmäiset, oli paljon erittäin tarkkaavaisia kuulijoita. Kauppias Kasurinen toi puhujat Kivijärveltä jäätä myöten autolla, ja oli laittanut rekiä perään, jotta mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Kaksi sisartani sai sinä iltana parannuksen armon.
Kannonkosken seurakunta valmistautui eroamaan noina aikoina Kivijärvestä, mutta sitä voimakkaampana paloi elävän seurakunnan yhteys. Läntän isäntä, Lappalaisen rippilapsi Kivijärveltä, uhoi rakkautta Herran työssä, kutsuen vieraita, ja itse saarnaten, vaimonsa tukea kokien, unohtamatta huoneeseen ottamista. Siellä emäntäkin saattoi postillan kanssa tehdä papille seuraa, opettaen vanhurskauden tietä. Läntän seuroista oli tullut käsite, ja pilkkamielessä puhuttiinkin Läntän uskosta siihen aikaan.

Ajallisen niukkuuden aikaa

Samoina aikoina elettiin pula-ajan kourissa, ja kuten alkuseurakunnassa, niin tuolloinkin kannettiin vastuuta lähimmäisten hädästä. Kerrankin oli kuudes ”reissumies" samana päivänä pyytämässä ruokaa Läntän emännältä. Hän sanoi, minä olen jo viisi miestä tänään syöttänyt. Poika vastasi, ei hyvä emäntä minun nälkäni siitä lähde, jos toisia olette syöttänyt, ja poika sai ruoan. Tarjoilun lisäksi kuului tapaan kysyä, tiedätkö äidistä, kuinka hän jaksaa, ja onko hän mahdollisesti uskomassa, kirjoita kotia. Oletko mahdollisesti uskomassa, jollet, saisimmeko siunata syntien anteeksiantamuksella. Perin monet olivat seudulla, joille oli kristillisyys tuttua.

Saarnaaja Koskelan vierailut tulivat tiheiksi noihin aikoihin Kannonkoskella. Hän taittoi pyörällä monasti matkan yli 100 km Vimpelistä Kannonkoskelle ja päinvastoin. Koskelalle Jumala oli antanut erikoisen tykösovittamisen armolahjan, kuin myös kultaisen säännön, tehdä käsitteet selviksi. Siksi moni uskossa muuttanut, ja vielä kilvoitustaan jatkava Jumalan lapsi, sai tältä itseään, ei evankeliumin virkaa, terveesti vähättelevältä Jumalan mieheltä, kuulla ensimmäisen evankeliumin kohdalleen.

Säännölliseen toimintaan

Noina aikoina säännöllistyi seuratoiminta, ja muuttui uusien henkilöiden hoitoon. Kustaa Leppänen oli v. 1929 muuttanut Kivijärven Länttään "vanhuuden lepoon ja ystäviensä luo. Silloinen kirkkoherra Lehmusvirta, nyk. Aittokallio, uskoi evankeliumin, ja julisti armon sanaa Kannonkoskellakin. Samoin Paavo Viljanen toimi Kivijärvellä vuosina 1929–1930 pappina, käyden myös täällä. Kannonkoski erosi Kivijärvestä v. 1931. Samana vuonna tapahtui myös kauan kilvoitelleen Kustaa Leppäsen vanhurskasten lepoon pääseminen 77-vuotiaana.
Mutta kuten edellä mainitsin, uudet miehet tulivat tilalle. V. 1932 siunattiin Toivo Leppänen saarnavirkaan, jota ennen hän oli järjestellyt seura-asioita ja toiminut pyhäkoulun opettajana. V. 1992 saivat kaupunkimatkallaan Lauri Vesterinen (1892) ja Aarne Kotilainen (1907) parannuksen armon. Heistä tuli vireitä seurojen järjestäjiä, ja lisäksi Lauri-veljestä saatiin toinen puhuja paikkakunnalle. Tähän aikaan Mannilankylällä ja Joenniskalla oli kysymystä autuuden perään. Hiukan myöhemmin Lauri Vesterinen muutti Kuusamoon, ja pääsi uskosta näkemiseen v. 1956 Taivalkosken Jokivarren koulun opettajana.

Vuodesta 1928 eteenpäin oleva aika oli yleisesti ottaen etsikon aikaa. Kannonkoskella tuolloin käyneistä puhujista mainittakoon mm. Ville Pistemaa, Aleks Eilola, Janne Hatunen, Otto Hokkanen, Onni Elomaa, Usko Röndahl, Julius Leppänen ja Paanaset. Tuolta ajalta on jäänyt mieleen mm. se, että Lutheria lainattiin paljon, ja profeetalliset kirjat olivat myös usein tekstiaiheina. Puheissa Korostui tuo Paavalin tapa kertoa, miten Jumala minut vanhurskautti. Varsin monet ihmiset kokivat noina aikoina parannuksen armon.

On vertauskuvallista todeta, että kuten suursäätila yleisti vehnänviljelyn näille main noina vuosina, samoin Jumalan valtakunnan tulo useimpien ihmisten elämään, pani ihmiset ottamaan ainakin kantaa asiaan. Olen kuullut, että seurakunnallisissa ompeluilloissakin luettiin Lutherin postilloja tarkoituksella nähdä, kuinka ne asiat oikein ovat.

Väinö Havas

V. 1935 valittiin Kivijärvelle kirkkoherraksi Väinö Rafael Havas. Vaikka Kannonkoski oli v. 1931 itsenäistynyt, tietyllä tavalla perinteistä ja kristillisyyden käytännöllisestä yhteydestä johtuen, tunsi Havas Kannonkosken alueellisestikin omakseen. Hän tarjoutui seurojen pitoon enemmän, kuin rohkenivat pyytää, ajatellen rasituksia, joita hänen paljot matkat ja hitaammat kulkuneuvot, kuin nyt, asettivat. Peruutuksien sattuessa hän kävi korvaamaan puhujapulaa, ja leikiten kysyi myöhempinä aikoina: "saisiko 'hätävara' tulla taas seuranpitoon."

Vaikka varsinaiset herätykset olivat suurelta osin tapahtuneet ennen Havaksen tuloa koko Keski-Suomessa ja meillä Kannonkoskella, koki seuratoiminta huomattavaa voimistumista. Todettava on, että varsin monet tulivat seuroihin, kun Havas oli puhumassa, vaikka muulloin loistivat poissaolollaan. Uskoon tuleviakin oli. Varmaa on, että aiheesta Havas totesi, "papin lampaat ovat sydämen murhe; tullaan pappilaan, otetaan evankeliumi vastaan, mutta ei lähdetä Herraa Jeesusta ja hänen verellä pestyä laumaansa seuraamaan.

Kuten muuallakin, kehotti Havas täälläkin uskovaisia rauhanyhdistyksen perustamiseen. Niinpä hänen johdollaan 1939 pidettiin Kannonkosken Rauhanyhdistyksen perustava kokous Niemelän talossa. Hän luonnehti asian tärkeyttä sillä, että kaikkien aikojen kristityt ovat olleet yhteiskuntajärjestystä kunnioittavaa väkeä. Lain kuuliaisuus vaatii, että seurojen talousasiat saatetaan järjestäytyneen yhdistystoiminnan piiriin.
Talvisota hukkasi Havakselta yhdistyspaperimme, ja asia raukesi. Kannonkosken vt. kirkkoherraksi määrätty Eino J Pietilä otti asian uudelleen esille, ja v.1944 helmikuun 22. päivänä kirjoitettiin alle yhdistyksen perustamiskirja. Allekirjoittajina olivat Eino J Pietilä, Toivo Leppänen ja Aarne Kotilainen. Samana vuonna 4. 4. oikeusministeriö merkitsi yhdistysrekisteriin Kannonkosken Rauhanyhdistys r.y:n.

Yhdistyksen alkutaipaleelta

Johtokunnan kokoonpano oli seuraava: pj. Toivo Leppänen, varapj. Vihtori Pasanen, siht. Eino J Pietilä, rahastonhoitaja Aarne Kotilainen ja jäsen Helmi Brad. Tämän kirjoittajan (1917, joka nuorena v- 1931 sai parannuksen armon ja sodan aikana siunattiin puhujaksi) sodasta palattua yhdistys otti johtokuntaansa ja sihteerikseen. Asioita seuranneena voin todeta, että johtokunnasta on kaksi pyytänyt vanhuuden vuoksi eroa, muuten vaihdot ovat olleet pieniä, ja nekin paikkakunnalta muuton tai ajasta siirtymisten aiheuttamia. Yleisen sääntömuutoksen yhteydessä v. 1957 laajennettiin johtokuntaa 8- jäseniseksi, ja nyt kokoonpano on seuraava: pj. Toivo Leppänen, varapj. Väinö Vesterinen, siht. Frans Leppänen, taloudenhoitaja Aarne Kotilainen, ja jäsenet Kirsti Mattila (1922), Tauno Ahonen (1914), Antti Kotilainen (1944) ja Toivo Rosenström, (1912) joten alkuperäisiä, jäseniä johtokunnassa, ja samalla vakanssilla on kaksi.

Käytännöllisenä seurauksena yhdistystoiminnan vakiintumisen myötä, menetimme erään kaikille mukana olleille jälkeenpäinkin mieluisen tavan. Kun puhujan matkakorvausta hoidettiin, mentiin pienen veljespiirin kesken sivummalle ja sovittiin korvaussummasta kukkarot auki, ja joku pisti sen korvattavalle. Taloudellinen puoli näkyi varsin vähän seuratoiminnassa, vapauttaen aikaa muuhun. Nykyisinhän tämä ei ale mahdollista.

Sanotaan, että rakkaus on kekseliäs. Esimerkkinä tästä voidaan pitää sisar Pauliina Pasasen (1877) menettelyä taannoin isojen seurojen aikana. Kun hän oli yksin asuja, ja omisti lehmän, hän talutti kirkonkylän ravintolapaikalle, pellon laitaan lehmänsä, lypsi maidon ravintolaan ja pääsi olemaan koko ajan seuroissa. Matkaa kirkolle kotoa hänellä oli 10 km. Tämä sisar on päässyt uskosta näkemiseen, niin kuin hänen Urho-poikansakin (1910 – 1970) viime vuonna Kivijärvellä. (Paikallinen puhuja). Samoin tekisi mieli maan hiljaisia ajatellen muistaa Juho ja Iida Kauppista Kannonsahalta. Heillä oli koti, jossa oli puhtautta, ruokaa ja iloista mieltä jakaa muillekin, vaikka tulonmuodostus oli minimaalisen pieni. Kuinkahan onnellista yhteiselämä olisikaan, jos he olisivat olleet keskiverto meistä ihmisistä. He puhuvat kuoltuaankin, ylistäen Herran, meidän Jumalamme tekoja.

Päivämies 24.2.1971

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Tämä kirjoitus jatkuu uudemmilla aiheilla, jätän tämän tällaisena näkyviin, jos ensi viikolla saan tilaisuuden, yritän saada jatkonkin mukaan. Lisään tämän tänne siksikin, että tässä on ikään kuin läpäisyperiaatteella tuotu esille monia kristillisyytemme keskeisiä opetuksia, joita kehotan lukijoita ajatellen ja totuutta etsien lukemaan.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 11 Helmi 2010, 09:14

Tämä on jatkoa edelliseen, lisään tähän siksikin, että siitä ilmenee monta historiallista asiaa, mutta myös lukuisia entisten uskovaisten opin käsityksiä, joiden mukaan meidänkin sopii ojentautua.

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Ensimmäiset isot seurat järjestettiin v. 1936, mukana mm. Havas. Vuodesta 1943 lukien on pidetty säännöllisesti joka vuosi isommat seurat, vuodesta 1948 kaksipäiväisinä kesäseuroina. Kirkko on ollut vakituinen isojen seurojen pitopaikka, varsin usein muulloinkin. Saarnavuoro hiljaisen viikon yhtenä iltana on ollut vakio. Olemme varmastikin nauttineet jonkinlaisesta perinne-edusta kirkon saantiin nähden, sillä Kannonkosken ensimmäinen kirkkoherra V. Virnes, joskus voimakkaastakin kritiikistä huolimatta, piti uskovia kirkon todellisina ystävinä. Hän otti itsekin ennen kuolemaansa evankeliumin vastaan. Monet uskovat ovat olleet kirkon luottamusmiehinä.

Seurapaikkoina ovat tavallisimmin perheet, ja rukoilemmekin, että tämä tapa seuraisi tuleviakin polvia. Kirkolla on kokoonnuttu: Uudellatalolla, Kotimäellä, rauhanyhdistyksen talolla ym. Vuoskoskella: Päivölässä, Lahdenlaidalla, Markkulassa, Peräsellä, ja koululla. Kannonsahalla: Räihälässä koululla, Ala-Vihtaniemessä, Kovasella, Kannonjärvellä aiemmin koululla, Villulassa ja Salmelassa, nykyisin Kannonjärven kaupalla, Piispalassa: Niemelässä, Kankaassa, Niemenaholla, Rantalassa ja Jauhoniemessä.

Tässä on mainittu Sodan jälkeisistä seurapaikoista vakituisempia. Jumala auttoi sodan jälkeen koko perhekunnan yhteen uskoon ja avasi seuraväelle ovet. Ne olivat riemullisia aikoja.
Ompeluseuratyö, jonka tarkoituksena on varojen hankkiminen seuratoimeen, on saanut tavallisten seurojen luonteen. Kahvirahaa vartoo jokin kuppi, kolehtia ei kanneta. Ompeluseuratyöhön käsitetään vapaus. Normaalisti sekä tavallisissa, että ompeluseuroissa on kaksi puhetta, virret alussa, välissä ja lopussa. Siionin lauluja veisataan, mikäli Hengen halu riittää.

Esilaulajana on toiminut koko yhdistystoiminnan ajan Aarne Kotilainen, toisena nyttemmin Väinö Vesterinen, (1904—). Seuroissa käynti ottaen huomioon vesistön hajottaman asutuksen, on ollut ilahduttavan runsasta. Sodan jälkeisinä aikoina ei uskovaisten (ulkopuolisten skannaajan huomautus) kohdalta hyväkin, mutta nyt on murheella todettava päinvastainen ilmiö. Jäsenkehitys seuraa nykyhetkellä yleensä väestön siirtymää. Yhdistystoiminnan alkuaikoina oli jatkuvaa nousua vuoteen 1965 saakka, jolloin kirjattiin korkein luku 103. Siitä lukien on ollut laskua, jäsenluvun ollessa nyt 84.

Vuosina 1963 ja 1964 oli Kannonkosken vt. kirkkoherrana Paavo Sillanpää. Kirkossa käynti näytti vilkastuvan muidenkin kuin uskovien osalta, ja muutoinkin seuratoiminta sai käytännöllistä reippautta. Vuonna 1967 osti yhdistys Kannonkosken Metsänhoitoyhdistykseltä sen käytöstä vapautuvan neuvojien asuntokiinteistön, Harjulan. Pienien muutostöiden avulla on saatu kesäseurojen ravintolatilat ja yhden väliseinän poistolla pienoinen seurasali. Lämpimänä vuodenaikana on talossa pidetty seuroja, ja täyttää se välttävästi tarkoituksen.

Varsinaisilta eriseuroilta on Hyvä Jumala pienen Siionimme varjellut. Esitystäni rasittanee paljot nimet ja oleellisten tapahtumain niukkuus, sen kernaasti myönnän. Osittaisena syynä on sekin, että monet elävät, joita tapaukset koskevat, joten ne ovat liian tuoreita esitettäväksi.

Erästä näkökohtaa ei voi sivuuttaa: Parannuksen armon kokeneiden "vuoteenkantomatkat" uskottomuuden aikaisten rikkomusten korjaaminen lähimmäisten edessä on varsin usein ollut voimakasta herätyssaarnaa. Monasti tähän on liittynyt kolme tärkeätä kirjaa: Pyhä Raamattu, Lutherin postilla ja Wegeliuksen katekismus.

Näin ollen sanaa ovat saarnanneet herätysten aikana ja aina kaikki uskovat. He ovat viertäneet Herran sytyttämää evankeliumin kaskea maailmaan päin. Rukoilemme elon Herraa, ettemme uupuisi, sillä Hän toivoo, että se palaisi. Näissä merkeissä olemme pyrkineet pyytämään puhujia kautta maan, ottaen jossain määrin matkat huomioon.

"Suuri Elon Herra, joka kuolemasi ja ylösnousemisesi kautta saatoit Kannonkosken pienen nisupellon kasvamaan, varjele se rajuilmoilta, rankkasateilta ja pakkaselta, että se suurena tulemisesi päivänä olisimme aittoihin korjattavaa viljaa.

Näin Heideman puki uskonsa runomittaan, Siionin laulu 30:
Katselen Golgatalle päin,
Kun Jeesus huutelee:
On lasten velka maksettu
Ja kaikki täytetty.

Se lasten mieltä virvoittaa,
Kun rauhan torvi soi,
Kun vangit pääsi vapaiksi
Ja Jeesus voiton toi.

Kun Golgatalle paistaa viel
Se voiton aurinko,
Joka jo silloin nostettiin,
Kun sota voitettiin.

Miks vielä epäilisinkään,
Menon jo taivaassa on.
Kun hetken vielä uskon vain
Niin pääsen ilohon.

Sen myöskin mulle todistaa
Jumala Pojassaan,
joka jo onkin painettu
sydämeeni asumaan

Joka myös kerran muuttaa mun
keskelle taivasta,
ja usko, toivo toteutuu
Kiittäjäin laumassa.

Frans Leppänen
Päivämies 24.2.1971
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 11 Helmi 2010, 22:19

Väinö Vesterisen muisteluja kristillisyyden
alkuajoilta Kannonkoskella


Väinö Vesterinen asuu Kannonkosken pitäjän Pudasjärven kylässä. Hän on syntynyt Kannonkoskella v. 1904. Heidän vanha kotinsa on nykyisin kunnan omistuksessa, ja siihen on perustettu vanhainkoti, jossa on noin 40 hoidokkia. Väinö Vesterinen muistaa Kannonkosken kristillisyyden asioita pitkän ajan takaa. Parannuksen armon hän on saanut v. 1950. Vanhemmat olivat uskomassa. Elävä kristillisyys on tullut Kannonkoskelle Kivijärveltä päin, jossa oli uskovaiset papit Krank ja Arthur Leopold Heideman.
Ensimmäinen uskovainen täällä Kannonkoskella oli Anna-Liisa Rosenström. Heideman ja Krank kävivät Kivikolla seurojen pidossa, ja pitivät kinkereitä. Siellä sai parannuksen armon Rekosen emäntä, Riikka Kinnunen. Silloin kuuluivat vielä Kannonkoski, Kinnula ja Kivijärvi kaikki yhteen. Kannonjärvellä asui opettaja Rytökorpi, joka oli uskovainen mies. Hän piti täällä seuroja. Kun Riikka Kinnunen ja Valkaman Anna-Liisa tekivät parannuksen, niin sen jälkeen teki Lauri Vesterinen. Kirkkoherra Krank oli sanonut, että hän etulahjana jo siunaa isännälleen synnit anteeksi. Se otti niin paljon, että hän joutui veneellä soutamaan Kivijärvelle, ja teki siellä parannuksen.
Ensimmäisiä saarnaajia täällä kävi Repo, Antti Koskela ja monet muut. Gustaf Skinnari piti Kannonkosken pappilassa vuosisadan vaihteessa seuroja. Perhon ”pikku Jaakko” on usein käynyt myös käynyt täällä seuramatkoilla. Hän on ollut Kivijärven pappien mukana Kannonkoskella ja Kivijärvellä Kinkerisaarnaajana. Sitten hän oli mennyt Perhoon. Siellä olivat kysyneet, miltä se Kivijärven hengellinen elämä näyttää. Pikku Jaakko oli sanonut, että siellä on se evankelisuus, ja ne autuuden kurikalla tappavat Jumalan äänen. Jos omatunto nuhtelee, niin ne vastaavat, että minähän olen autuas, kun minut on pienenä lapsena kastettu. Näin täällä on vaikea päästä herätyksen syntymään, kun tämä väärä oppi on niin kuin turruttanut tätä vanhaa Kivijärven seurakuntaa.

Päivämies helmikuun 24 päivä 1971
Tämä on ilmeisesti eri Väinö Vesterinen, kuin Laukaassa toiminut rovasti. (Skannaajan huomautus.)
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 13 Helmi 2010, 08:51

Toivo Leppänen:

Voimamme on evankeliumissa

Kannonkoskella uskovaisten luku väheni, kun nämä herätyksen ajat, joita oli täällä ollut, olivat menneet, ja seurakuntakin erotettiin omaksi seurakunnakseen. Seuratoiminta oli hyvin vähäistä. Puhujia kävi kovin harvoin. Sitten Jumala herätti uusia uskovaisia täällä Rantalan perheessä. Näin alkoi seuratoiminta jälleen vilkastua, ja sitten myös tuli Lauri Vesterinen nuorempi. Hän oli hyvin palavahenkinen, samoin Aarne Kotilainen, silloin oli myös useita muita, jotka saivat parannuksen armon. Myöhemmin perustettiin tänne rauhanyhdistys. Näin seuratoiminta pääsi varsinaisesti vakiintumaan. Meillä oli täällä silloin Eino Pietilä pappina, taisi olla kaksi ja puoli vuotta. Hänen aikanaan perustettiin rauhanyhdistys.

KUN HAVAS oli Kivijärvellä, niin hän hyvin paljon kävi seuranpidossa Kannonkoskella, ja samoin lähetysmiehiä saatiin tänne. Näin täällä on seuroja pidetty, ja ennen kaikkea on ahkeroitu uskoa, suuresta Jumalan armosta itse kukin omalta puoleltaan suurena syntisenä ja kelvottomana.

Kesäseurat meillä on ollut tavallisesti kerran kesässä, joinakin kesinä on pidetty kahdetkin. Vieraiden puhujien käynti ei ole ollut säännöllistä, vaan tarpeen mukaan joka vuosi omien puhujien lisäksi on käynyt vieraita puhujia.

KRISTITYT ovat saaneet olla täällä keskinäisessä sovussa ja rakkaudessa suurin
piirtein. Mutta ainahan sitä on siellä, missä on elämää, myös koettava se, että tuo rakkauden side saattaa särkyä. Jumala on auttanut armossaan parannukseen vioista, ja näin itse kunkin omalla kohdallaan uskomaan.

NYKYISIN on sellainen aika, että epäuskoiset käyvät seuroissa hyvin vähän, ja parannuksen tekijöitä, mikä on hyvin ymmärrettävää jo tästäkin syystä, on myös vähän, mutta on kuitenkin. Tämänkin talven aikana on saatu iloita siitä, että on ollut sisälle tulevia Jumalan valtakuntaan. Jumala on siunannut näitä uskovaisia perheitä, että hyvin monet lapsistamme ovat säilyneet Jumalan valtakunnassa. Nekin, jotka ovat siirtyneet joko opiskelun kautta tai muuten työelämään vieraalle paikkakunnalle, ovat tämän kaikkein kalleimman ja korkeimman siunauksen osallisuudessa saaneet lähteä ja olla. On tosin lankeemuksia ja väsymisiäkin tapahtunut. Voimamme on evankeliumissa, ja toivomme ja uskomme on se, että Herran Jeesuksen Kristuksen armon kautta mekin täällä autuaaksi tulemme, yhdessä koko Jumalan joukon kanssa. Saamme kerran periä sen kirkkauden maan, jota kohti me olemme matkaa tekemässä.

ENSI kesänä on meillä, jos Jumala suo, seurat kesäkuun toisen sunnuntain aikana, lauantaina ja sunnuntaina. Meillä on kirkon välittömässä läheisyydessä oma mökki rauhanyhdistyksellä, jossa on ollut parina kesänä tarjoilu. Se on melko pieni, mutta hyvä sopu on siinäkin tilaa antanut. Parina kesänä on ollut hyvin kauniit ilmat, ja hyvin me olemme mahtuneet sisälle, ja ulos on saanut laittaa istuimia ja ruokailupaikkoja. Toivomme jo tässä vaiheessa, että Jumalan lapset tulisivat tänne Kannonkoskelle kesäseuroihin meidän kanssamme uskomaan ja Jumalan armosta iloitsemaan.

Päivämies 24.2.1971

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Omasta käynnistäni Kannonkosken seuroissa on aikaa noin 50 vuotta, silloin pyöräilin sinne Viitasaaren Keihärinkoskelta. Olisiko aika käydä Kannonkoskella seuroissakin, eikä vain läpi kulkea siitä? Sellainen kiinnostus heräsi näitä stilisoidessani.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 03 Maalis 2011, 11:15

Vanha Rovasti ja Penttilän seurat


Rovasti Kustavi Lounasheimo säilytti harvinaisen elävän muisteluksen vierailustaan Kivijärvellä Frans Petter Krankin pappilassa, ja hänen mukanaan Penttilän seuroissa.

Suuressa salissa liikkuu hiljaisena elokuun iltapäivähämärä. Ovi salin viereiseen makuukammioon on aukeillaan, ja sieltä kuuluu yksitoikkoisen tuttuna seinäkellon rauhallinen käynti — niin kuin on kuulunut yli kolmekymmentä vuotta. Auki on myöskin puutarhan verannalle antava tiheä — ruutuinen lasiovi, ja sieltä kantaa jo iltaiseksi käynyt viimeisimpien kukkien jäähtynyttä tuoksua.

Lähellä suurta vanhanaikaista flyygeliä istuu keinutuolissa hopeanvalkee vanhus. Tuoli hiljalleen keinuu, sillä vanhuksen jalka sille vauhtia antaakseen aina vähän päästä permantoon varovasti polkee, ja pitää niin keinun verkkaisessa liikkeessä. Kyynärpäät rennosti painavat tuolin kaidepuita, ja laihanluisevat kädet ovat jääneet siihen rinnan alle ristiin. Tuo valkeesuortuvainen pää lepää väsyneesti ohukaisella tuolityynyllä. Ja puoleksi umpeutuneitten silmäluomien alta lähtee katse kulkemaan." Se kantaa siitä kautta lasiverannan yli puutarhaan, ja siitä yli vastaleikatun ruispellon, jolta laskeutuu ohi kiertävälle maantielle, ja sitä myöten ehtyy tummenevaan metsään.

Siinä niin istuu vanhus. Hän tuntee, kuinka hänessä taas voimakkaina nousevat menneet vuosikymmenet. Kuva kaunis ja kirkas — joko ilosta tai surusta - käy siitä ohi toinen toisensa jälkeen...

Ei ollut silloin pappilakaan näin suuri. Minkä tämä vähän olivat entistä ahdasta kunnantupaa korjailleet. Eikä ollut tuota puutarhaakaan tuossa. Vanha päreinen katto oli vahvassa sammalessa. Ja kesantonurmista pihamaata uurti sieltä kyökkituvan ovelta läävälle ja puuvajalle pehmoinen multapolku. Tavallinen harmaarosoinen vitsasaita kiersi pihamaata.

Lähes koskemattoman erämaan suuri rauha kätki pienen kotimme viihtyisään valtaansa. Oli se jo sekin suloista aikaa. Tupakamarissa alkoi aina iltojen hämärtyessä tuikkia se Kokkolasta tuotu kattolamppu, jota ne sydänmaan isännät emäntineen, varsinkin silloin alkuaikoina kävivät oikein asiakseen ihmettelemässä. Aukenipa noina iltoina siihen tupakarin liinaiselle pöydälle useasti se paksukantinen Raamattu tai Wegeliuksen postilla. Muutoin niin suruton Penna-renkikin mieleltään silloin hetkeksi asettui, ja antautui muun väen kanssa sanan kuuloon tai veisuulle. Olivat ne suloisia siinäkin suhteessa ne ajat, että olivat etsimisen, ikävöimisen ja yksinäisten rukousten aikoja, huolimatta siitä, että puuttuikin kaikkein paras: sydämen totinen rauha ja varmuus, mitä sanoa saarnatuolista kerta kerran perästä suruttomalle, muotoihin jäykistyneelle kirkkokansalle.

Mutta sitten alkoi aueta. Lähetti Jumala tänne erämaahan miehen, jolla oli sekä voimaa että lahjoja iskeä oikealla tavalla ja hetkellä. Saapui se nuori apulainen, pastori Heideman. Saapui palavahenkisenä. Kovallehan se ensin otti. Sillä sanansa olivat karkeasyisiä ja rajuja, mutta hyvin tähdättyjä. Sointuvan äänensä siivittäminä kiitivät ne saarnatuolista kohti hengellisessä unessaan liikahtelevaa kansaa. Kuin vavahti silloin koko pitäjä. Alkoipa olla silloin erämaan lapsilla asiaa kirkolle tiheämpään kuin oli ollut ennen. Ja samoin tuli papille asiaa aivan peninkulmia syvälle, sinne sydänmaitten syrjäkylille saakka. Seuroja pidettiin pyynnöstä ja pyytämättä eri tahoilla pitäjää. Satoja heräsi. Entiset ilot muuttuivat monessa perheessä murheiksi, ja monet murheet iloksi. Pirteistä kuuluivat iltaisin Virsikirjan ja Siionin Virtten sanat valtaisin sävelin.

Paljon silloin tässäkin pappilassa, näissäkin huoneissa puhdistui. Silloin hänkin, nyt jo valkee vanhus, vihittiin todistuksen sanalla ja sovintoverellä osalliseksi rauhasta, joka ei ole häntä sen tovin jättänyt, vaikka onkin tien varrella monta murheensilmää ollut.

– – –

Ruokasalin ovi aukeni, ja siihen ne taas sillä kertaa katkesivat rovastivanhuksen muistelot. Mutta eipä hän toisekseen siitä pahoillaan ollut. Sillä niistä hänet havahdutti ääni, jonka oli kuullut yhtä suloisena ja uskollisena jo 40 vuotta. Se oli ääni hänen rakkaimman ystävänsä, uskollisimman uskollisista täällä maan päällä.

— Joko sinä, pappa, olet saanut kahvia? Ne nuoret jo puuhaavat lähtöä sinne Penttilän kylälle seuroin. Käyhän kahville.

Näin puhellen tuli ruustinna hiljaisin, väsynein liikkein miehensä luo, laski kurttuneen kätensä hänen valkealle päälleen, ja kuiskaten tunnusti kuin itsekseen:
— Sydämeni ystävä...

Kun oli joukolla kahvit juotu, ruvettiin kaikin seuramatkalle säälimään. Rovasti veti ylleen vanhan ja kuluneen, mutta yhä vielä vahvan sarkaisen palttoon — saman mikä hänellä oli ollut seuramatkoilla ja silloin Heidemanin aikoina. Se oli niin mainio sateenkin varalta. Joku nuorista, kokosi pappilalaisten Siionin Virret ja Virsikirjan siihen jo aivan ruosteenruskeaksi kuluneeseen nahkareppuun, joka myöskin oli ollut satoja kertoja seuroissa mukana.

Venevalkamalta työntyi sitten pappilanväki vieraineen Pappilan nöyräkulkuiseen kuushankaiseen. Vanhus painautui kuin ennenkin perään kunniapaikalleen melaa hoitamaan ja veisua johtamaan. Niin lähti väentäyteinen vene reippain, tahdikkain vedoin peninkuumaiselle taipaleelleen kohti Penttilän kylän rantaa. Jo heti alussa aloitti rovasti hyvällä äänellään yhden tutuista seuralauluista: "Oi ylkä Jeesus rakkahin, jne." Lauluun yhtyi verkalleen koko venekunta. Matka oli muutenkin muistoisimpia. Kivijärven selkäpaikat väreilivät heikossa vihurissa, rantakalveet oleilivat aivan tummantyyninä. Matkalla liittäytyi pappilalaisten veneen vanaveteen muitakin seuraveneitä. Niistä kantautui tervehdyksenä kautta kuulakan iltailman virren säveleitä, joka osoitti, ettei soutajien mielissä ollut vain sen illan seurat, vaan askartelivat heidän ajatuksensa sen hetken tapahtumissa, jolloin saapuu lukematon joukko väsyneitä, mutta onnellisia soutajia kaikista kansoista, sukukunnista ja kielistä rauhan rannalle -- -- —
Jalankulkijoitakin oli seuratalolle jo ehtinyt tiheä joukko. Eteisportailla pälyili nuoria miehiä vetelänuteliaissa asennoissa, tuolla täällä joku vanhempikin, useimmilla piipuntapainen veltosti suupielissä. Kaikki he tietysti kiinteästi tarkastelivat sisään tulijoita.

Valtahonkainen pirtti oli tikkunaan väkeä. Myös ylikamari, jossa talon emäntä liikuskeli kahvinkeittohommissa oli täynnä, etupäässä arempaa naisväkeä. Samoin laaja sisäeteinen. Pappilalaisten sisään pyrkiessä irtausi tuvassa kuin itsestään virsi: "Jeesus; onnen osan oma, Ilon, riemun runsahan jne."

Ja siitähän se sitten alkoi varsinainen seuranpitokin. Sitä alkua kesti taaskin kotvasen toista tuntia. Virisi siinä toinenkin virsi. Läntän nuori isäntä piti avontuntoisen rukouksen, osaksi omin sanoin, lopuksi virren. Tuo suomalainen hartaus teki taaskin vaikeaa alkutyötään. Hitaasti se syttyi nytkin. Sillä varovaisesti lähtee erämaan lapsen mieli liikkeelle näissäkin asioissa.

Niin kuin olisi tuvassa jotain suhahtanut, kun rovasti pyrki välikamarista, jossa oli ollut isäntäväkeä tervehtimässä ja tulokahvit juomassa, väen läpi pitkän pöydän nurkkaukseen tutulle paikalleen. Sinne sujuttuaan otti – kuten oli ottanut niin monasti ennenkin, – ensiksi sankaiset silmälasinsa pyyhkiäkseen. Aukaisi sitten pöydän nurkalla odottavan ison Raamatun, jota jonkun aikaa selaili, tekstin toivossa, samalla matalasti puhelleen, jotta ovensuulle tuskin kuului. Mutta seuraväki vartoi kärsivällisesti niin kuin ennenkin. Sillä se tiesi vanhastaan, että kyllä se korkenee ääni, jahka pääsee aukenemaan Jumalan sana paikaltaan.

Mutta eipä sillä kertaa vakituista pitkää tekstiä auennutkaan. Mahdottomuuttaan vanhus taaskin arkaili, koskapa lähti kuin vaan muille alkua antaakseen, puhelemaan näiden sanojen johdosta: "Minä tulin tulta sytyttämään maan päälle, ja mitä minä tahdon, vaan että se jo palaisi. Mutta minut pitää kasteella kastettaman, ja kuinka minä ahdistetaan siihen asti, että se täytetään."

Henkensä omakohtaisina elämyksinä hänen verkkaiset sanansa saivat kuuluville. Ne tulivat niin uskonlämpöisinä. Siksipä puhelikin hän taas kuin uutena asiana taivaallisen tuen sytyttäjän, Jeesuksen elämän ja uhrikuoleman tarkoitusta. Veti yksinkertaisin, leikkaavin sanoin mielet sille paikalle missä suuri Ylimmäinen Pappi on pitkänperjantaina verisellä kasteella kastettu. Oli puheessa sanoja, joista suruttomat kyllin selvästi saivat tietää, mistä menee katuvaisten syntisten tie taivaaseen.

Oli siinä myös lohdutuksesta voimallisia. sanoa niille, joita kiusaukset olivat repimässä ja alas painamassa. Ja oli siinä myös rauhan lapsille palavia kehotuksia loppuun asti säilyttämään kalliin perintöpanttinsa uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Niin, siihen hetkeen asti, jolloin kyynelillä kylväjäin matka ilolla päättyy, ja kruunataan koko maasta ostettu valkoinen lauma armolla ja laupeudella iankaikkisesti.

Siellä oli tuvassa painuneita ja alakuloisia matkamiehiä, jotka olivat ken kotikiusauksissa, ken muissa, ja joitten vaellus siitä syystä oli kaksinkertaisesti raskasta ja uuvuttavaa. Kun nyt siis siinä puheen vieriessä kohtasi toisensa moni työtä tekeväinen ja raskautettu, ja armonsyvä Jumala, niin eihän ollut ihme, jos tuvassa joku vaimoista laukesi äänellissenkin kiitokseen. Eivät voineet kaikki miehetkään tuntemisiaan hillitä. Ja niin liikutti iankaikkisen rakkauden ja lohdutuksen tunto kohta melkein koko seurajoukkoa. Siihen ne jäivät rovastiltakin sillä kertaa pitemmät puheet. Kun oli liikutus vähän tyyntynyt, aikoi vaimojen puolelta, hiljaa, mutta kirkkaasti ja heleänä yli nyyhkytysten kuulua Huopanan Lindan ääni.

"Sull', Jeesus, mielest, nöyrästä, Mä kiitoksen nyt kannan, Tuon runsaan armon edestä, Kuin sielullen täss' annat. Siis terve, armas ystävän, Mun; kanssaan olet yhdistän, Jost' laulan suurell' riemull' jne.

Kun oli oltu vielä yhteisissä rukouksissa, ja jonkun aikaa kanssapuheissa keskusteltu ja lohdutettu toinen, toistansa iankaikkisen elämän toivolla, alkoi jälleen kotimatkapuuha. Sillä öinen pimeä oli etenemässä. Ennen eroa johti rovasti sydämet ja äänet vielä tuohon vireen.

Jo päivä ehtii ehtoollen, Yö pimiä siirtyy sijaan, Ah pysy Jeesu armoinen, Sä luonamme ain'ijan, Suo meille ilo taivaassa, jne."

Kun pappilan vene taas rannasta erkani kotimatkalle, oli jo aivan pimeä. Mutta rovastihan tunsi soudettavan matkan pimeässäkin. Olihan hän soutanut sen niin monasti, joten ei hätää. Reippaasti veti nuori väki kotimatkallakin airoja, ja niin taittui selkäinen taival. Erämaan yön hiljaisuus saatteli onnellisia soutajia.

Kun oli miesväki selviytynyt venevajassa tavallisista veneen teloilleen panosta, noustiin siitä joukolla ylös töyräistä rinnettä maantielle. Sitä pitkin käveltiin hiljaisissa ryhmissä kohti rakasta kotia. Kirkonkylä oli jo nukkumaisillaan. Kahden puolen nousevan männikön latveikossa suhisi kummasti kaukaisten sydänmaitten kirkolle kantautunut iltalaulu. Yö levisi kaiken ylle tiiviimpänä. Osuimme vanhuksen kanssa maantiellä rinnakkain. Matalalla äänellä,
näin puheli: Raskastahan se on työ täällä ollut, ja vielä raskaampaa nyt, voimien heiketessä huomata, että nykyinenkin polvi paneutuu kuin uhalla niin suruttomaksi. Ja pensiäksi on pyrkinyt Jumalan lastenkin keskinäinen kanssakäyminen. Onhan se ollut palavampaakin — —. Mutta uskon minä, että väsymätön kylväjä vieläkin kylvöksiään hoitaa elonkorjuupäivään asti: Monta on jo tuolla kalmistossa ylösnousemuksen ihanuutta odottamassa. Useita heistä olen iloliikutuksin hyvästellyt. Turvattuina ovat lähteneet, ja lohdullisen todistuksen jättäneet jälkeen jääneille. Kohtapa saa minunkin henkeni levätä Jumalan rauhan tyvenessä.

Niin, me vanhat menemme pois. Mutta jatkakaa te, nuoret, joilla on vielä kevättä ja juhannusta. Ahkeroikaa rakkaat ystävät, rauhan siteellä koota ja koossa pitää sitä laumaa, jonka hyväksi Hyvä Paimen kerran omakseen tunnustaa, kun yhteen tulemme tuolla puolen sillattoman virran...

Kustavi Lounasheimo
Päivämies 6.12.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Kivijärven maisemien muistoja

ViestiKirjoittaja Taavetti » 24 Marras 2018, 21:01

Usko, toivo ja rakkaus

Synnin ja pimeyden läpi loistaa kaikille synnin tähden hätäileville sydämille pitkänperjantain risti: "Jeesuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkein pyhimpään." 10:19. -- Tämä on mitä lohdullisin sanoma kaikille uskoville. Tie Jumalan luo on raivattu auki, kaikki vaikeudet poistetut täydellisesti ja ainaiseksi. Jeesuksen veri on avannut oven, niin että sen veren turvin on syntisellä täysi vapaus ja lupa, milloin hänen sydämensä sitä vain halajaa, käydä Jumalan eteen. Jeesus itse on joka päivä tienä. Eikä tässä vielä kyllin. Suurena pappina ja Jumalan huoneen haltijana Hän lisäksi lakkaamatta jatkaa papillista tointansa, kantaen jokaista Häneen uskovaa erilaisine tarpeineen, vaikeuksineen ja suruineen Isän eteen. Jumalan oikealla puolella, Hänen huoneensa päänä Hän laupiaana ja uskollisena rukoilee kansansa edestä.
Rakkaat kristityt! Tie on avoinna ja käytettävissämme. Miksi epäilisimme? Jumalan puolelta on kaikki valmistettu. Sen tähden käykäämme esiin totisella sydämellä täydessä uskon varmuudessa. (10: 22) – Ei ole kysymyksessä oman sydämemme valmius tai valmistautumattomuus. Uskon esineenä ei ole mitään meistä olevaa, vaan Kristus ja Hänen työnsä. Häilyvän sydämemme totisuus voi olla vain siinä, että tyydymme Jumalan hyvään järjestykseen. Annamme Kristuksen olla kaikkena vanhurskautenamme. Otamme yksinkertaisesti ja nöyrinä ilolla vastaan Jumalan lahjan. Silloin meillä on rauha. Usko ei ole mitään muuta kuin muuta kuin uskallusta, luottamusta ja nojautumista Kristukseen. Jos käännämme katseemme pois Hänestä omaan sydämeemme, on edessämme hukuttava meri. Aina uudelleen on kristityn opeteltava lapsellista uskomista, sillä uskosta Kristukseen on hänen elämänsä ja rauhansa. "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on raauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Jonka kautta myös olemme saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme." (Room. 5: 1-- 2)
Uskon harjoituksessa kristitty saa monta kertaa tuntea suurta väsymystä, mutta muistakoon hän silloin, miten se perusta, jolla hän seisoo, kestää. Siksi uskova saa ja voi kaikesta huolimatta pitää myös järkähtämättömän toivon tunnustuksen. -- Niin kuin hänen sielunsa uskossa lepää Jumalan aina uutema lahjoittamasta armosta Kristuksessa, niin kohoaa hänen katseensa toivossa tähyämään matkan päätä. Silloin hän pitää itsensä vieraana ja muukalaisena maan päällä, odottaa Herran tulemusta ja iloitsee siitä. Yhtä luja kuin Jumala on armossaan Kristuksessa, yhtä uskollinen Hän on lupauksissaan kansansa sunnuntailevosta taistelun ja kilvoituksen jälkeen.
Uskon ja toivon harjoitus- ja hoitopakkana kristityllä on uskovien yhteys, seurakunta. Sen keskellä ovat usko ja toivo Jumalan lahjana syntyneetkin. -- Jumalan seurakunta on kristitylle ihanin paikka maan päällä. Se heijastelee jotain Jumalan taivaallisesta kodista. Täällä kannetaan alati evankeliumissa Kristus syntisen vanhurskaudeksi, parannetaan tunnon haavoja, anotaan ja annetaan toinen toisillensa anteeksi, koska Jumala Kristuksessa ensin on antanut anteeksi. Täällä rukoillaan ja pidetään esirukouksia sekä iloitaan Jumalan armosta. Nämä monessa puuttuvaiset ihmiset ovat veljiä ja sisaria Kristuksessa, pyhiä ja valittuja. Heillä on sama taistelu ja kilvoitus. Siksi he valvovat ka kehottavat toinen toistansa, jotta he kaikki saisivat voittopalkinnon ja varjeltuisivat iankaikkiseen elämään.
Oletko löytänyt tällaisen yhteyden? Ellet, etsi sitä.
Tietäen mikä voima kätkeytyy Jumalan lasten yhteyteen, jossa sielut hoidetaan Jumalan antamilla armokeinoilla, perkele tekee kaikkensa saadakseen yhdenkään kristityn tavalla tai toisella erilleen tuosta yhteydestä. Hän vaikuttaa uskovissa haluttomuutta, penseyttä ja omillaan toimeen tulemista. Asettaa moninaisia esteitä, kun olisi seurakuntakokoukseen mentävä, näyttää maalliset taivaallisia tärkeämmiksi. Saattaa vielä kateutta, pahoja sanoja ja riitaa kristittyjen kesken. Jopa panee näyttämään kristittyjen halvan joukon kokonansa kelvottomana ja lopulta hylkäämään sen. Mutta mikä vahinko! Pyhien yhteyden mukana jää samalla vieläkin kallisarvoisempaa: Jumalan armovälineet. -- Perkeleen pettämänä saattaa ihminen, joka kerran on ollut kristitty, joutua niinkin pitkälle, että hän tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton veren ja pilkkaa armon Henkeä. (10: 29) Hän on elänyt Jumalan lapseudessa ja iloinnut armosta. Nyt hän tietoisesti kieltää hänessä kerran tapahtuneen Jumalan Pyhän Hengen työn ja pilkkaa sitä. Korjaamaton vahinko on tapahtunut sille sielulle. Hänen syntiensä edestä ei enää ole uhria. (10: 26)
Tällaisen kauhistuttavan näköalan edessä, synnin väkevän vallan ja perkeleen juonet tuntien, kristitty ymmärtää, että hänen on todellakin ahkeroitava pelolla ja vavistuksella, jos mieli pelastua. (Fil. 2: 12) Siksi hän vastoin perkelettä, maailmaa ja omaa sydäntään käy esiin täydestsä uskon varmuudessa, pitää järkähtämättömän toivon tunnustuksen kiittäen Jumalaa siitä, että hänellä on pyhien yhteys, jossa häntä Jumalan armokeinoilla hoidetaan taivaaseen asti. -- Itsessään kristitty ei näe muuta kuin syntiä ja heikkoutta, mutta hänen kerskauksensa onkin Kristus. Sen tähden hän myös on varma siitä, että hän Jumalan voimasta uskon kautta on kerran pääsevä perille.
Siis te, Jeesuksen ystävät armoitetut, kaikki uskossa vaeltakaatte. Luja toivomme olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte. Teillä auttaja on, apu ahdinkohon, Tätä tietänne kulkiessanne. Hän on armollinen, Hän on uskollinen, pysykää yhä Jeesuksessane. (V. 171: 5)

Pekka Lappalainen
Siionin Lähetyslehti 1940. sivut 165, 166
En ole aivan varma, onko tämä sama Pekka Lappalainen, joka vaikutti pappina kristillisyydessä ja kuoli verrattain nuorena. Häneksi tämän kuitenkin tulkitsen. Taavetti


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 24 Marras 2018, 21:01
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron