Sananpalvelijoita muistellen

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Sananpalvelijoita muistellen

ViestiKirjoittaja Taavetti » 21 Loka 2012, 15:07

Vihtori Storck 80 Vuotta


"Tärkein tapahtuma elämässäni on ollut se, kun sain parannuksen pyhän armon marraskuussa 1932. Silloin oli huomattava herätyksen aika Kinnulassa. Kymmenittäin nuoria sai tuona aikana parannuksen armon. Vieraana puhujana Kinnulassa oli silloin Santeri Eilola Paavolasta. — Rukoukseni ja toivoni on, että elämänmatkani päättyessä saisin kaikkien pyhien kanssa avata silmäni ikikesän maassa kiittäjäin laumassa enkelten juhlassa."

Näin puheli päivänsankari, jonka tavoitin Kelokorven pihamaalta täydessä työn touhussa mieliharrastuksensa parissa. Syntymässä oli puusta Väinämöinen virittelemässä kanneltaan. Tuokio energisen Vihtori- veljen ja hänen palvelevaisen Aune-vaimonsa kodissa oli mieliin jäävä. Heidän kotinsa pihamaalla liikkuessa tai päivänsankaria kuunnellessa voi palata ajassa vuosikymmenien päähän. Isien ja esi-isien elämä avautuu monella eri tapaa kävijälle, kuitenkin täysin sopusoinnussa oman aikamme kanssa.

Vihtori-veli syntyi kesäkuun 22. päivänä 1911 Kinnulan Ellulassa Helmi ja Eljas Storckin kolmanneksi vanhimpana lapsena. Syntymäkoti oli pieni mökki. Nuorella isällä ja äidillä oli varmaan huoli jokapäiväisestä ruoasta, koska perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta. Vanhemmat eivät olleet uskomassa, mutta saivat myöhemmin parannuksen armon. He opettivat kuitenkin lapsilleen ruoka- ja iltarukoukset. Jokaisella lapsella oli oma rukous. Syynä tähän oli se, että ruokaa oli liian vähän. Vuonna 1918 perheessä syötiin pettuleipää huhtikuusta elokuuhun saakka. Kesän aikana pettuleivän sekaan laitettiin kuorineen jauhettua kaurajauhetta. Koska toimeentulo oli niukkaa, täytyi nuoren Vihtorin osallistua kaikenlaisiin töihin. Uitto- ja savottatyöt sekä paimenessa olo tulivat jo varhain tutuiksi.

"Pula-aika, joka alkoi 30-luvulla, oli ankeaa aikaa", muistelee Vihtori-veli. Raskaana aikana hän muistaa myös sotavuodet. Hän oli viisi vuotta yhtäjakoisesti taistelemassa isänmaan asian puolesta. Jumala varjeli hänet lähes vammoitta, vaikka hän näki toisia kaatuvan viereltään. Avioliiton Vihtori-veli solmi Kinnulasta kotoisin olevan Hilda Hännisen kanssa vuonna 1929. Aviopuoliso otettiin pois vuonna 1976, Jumala osoitti uudeksi aviopuolisoksi Aune Jäntin Rovaniemeltä, ja heidät vihittiin avioliittoon vuonna 1977.

Vihtori-veljen lahjoja on vuosikymmenien ajan saatu käyttää yhteisten asioiden hoitamisessa. Hän on hoitanut sekä kunnan että seurakunnan ja ennen kaikkea Rauhanyhdistyksen tehtäviä. Näistä tärkeimpänä tehtävänään Vihtori näkee Jumalan valtakunnan työn. Sananpalvelijan tehtävään hänet asetettiin jo vuonna 1933, vuosi sen jälkeen kun hän oli saanut parannuksen armon. Jo sitä ennen hän oli pitänyt iltahartauksia ollessaan sotaväessä Viipurissa. Kun oli tullut tietoon, että Vihtori on uskomassa, häntä oli pyydetty palvelemaan toisia sotilaita Jumalan sanalla.

Jumalan seurakuntaa Vihtori- veli on palvellut pitkään, lähes 60 vuoden ajan. Henkilökohtaisesti muistan hänet lapsuuskodin tuvassa avatun Raamatun äärellä kertomassa hyvästä ja rakastavasta paimenesta meille lapsille. Samalla rakkauden äänellä hän yhä vielä kutsuu epäuskoisia parannukseen ja rohkaisee jo uskomassa olevia. Erityisen lähellä hänen sydäntään ovat lapset ja nuoret, koska ajan vaarat ovat niin suuret. Omakohtainen usko ja Jumalan lasten rakkaudessa vaeltaminen ovat Vihtori-veljelle ensisijaisen tärkeitä asioita. Sen rinnalla kaikki muu halpenee. Hänelle Taivaan Isä on suonut runsain määrin lahjojaan. Ja koska terveys on hyvä, hänen aikansa ei käy pitkäksi monenlaisten harrastusten ansiosta.

Vihtori on hyvin laaja-alainen persoona. Milloin hänet tapaa koulussa Väinämöiseksi pukeutuneena, kontti selässä ja virsut jalassa, kertoilemassa mukaansatempaavasti vanhoista ajoista oppilaille. Tuttu näky on myös se, kun lapset kerääntyvät isoiso isän ympärille "telmimään" hänen kanssaan. Aamuvarhain hänet voi tavata uimaretkeltään vesien ollessa vielä jäässä. Välistä voi Vihtori-veljen kuulla esitelmöivän omista harrastuksistaan. Mutta ennen kaikkea tunnemme hänet Jumalan sanan kylvömiehenä. Tiedämme, miten turvallista on kääntyä hänen puoleensa. Hänellä on aina aikaa ja Jumalan antamaa viisautta neuvoa kysyvälle. Huumorintajuinen, räiskyvä temperamentti, mutta samalla syvällinen suhtautuminen elämään on kuvaavaa hänen persoonalleen.

Vihtori-veli elää täysitehoisesti tätä päivää ja suunnittelee huomista, katse suunnattuna iankaikkisiin, tuntien suurta kiitollisuutta Taivaan Isän armotyöstä ihmislasta kohtaan. Päivän lapsena, omalta puoleltaan viallisena hän tekee matkaa siinä toivossa, että hänetkin enkelit kerran saattelevat Aabrahamin helmaan.

Syntymäpäiväjuhlaa vietetään juhannuspäivänä Kinnulan Kelokorvessa, Vihtorin ja Aunen kodissa. Siitä päivänsankarin henkilökohtainen kutsu: ''Kun syntymäaika on juhannuksen aikaan, vietämme kiitollisuuden juhlaa Jumalan kukkien keskellä ystävien kanssa, seurojen merkeissä. Mahtaa kahvipannukin kallistella silloin nokkaansa."
Toivotamme päivänsankarille Taivaan Isän siunaamia terveitä päiviä uudelle vuosikymmenelle. Pyydämme Taivaan Isältä, että Hän antaisi Vihtorin olla vielä pitkään meidän keskellämme ilona, valona ja tukena. Omasta ja koti Siionin puolesta sydämellisesti onnitellen.

Rakel Vasalampi
Päivämies 12.6.1991
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 22 Loka 2012, 19:08

Ville Pistemaan elämäntyötä ja kylväjän sarkaa tarkastelemassa

Maallikkosaarnaaja Vilho Johannes Pistemaa, pientilallisen Iikka Aaponpoika Pistemaan toinen poika, oli syntynyt Paavolan Luohualla 12. 11. 1895, muutti Nivalan Järvikylään 16. 3. 1928 ja kuoli Nivalan Järvikylässä 15. 8. 1951. Varhainen poismenonsa herätti suuren kaipauksen Siionissa ja erityisesti kotiseudullaan, jossa vieläkin rakkaudella häntä muistetaan. Eri henkilöiltä saatujen tietojen perusteella Ville Pistemaata seuraavassa kuvataan ihmisenä ja saarnaajana.

Iikka Pistemaan perheessä oli kymmenen lasta, saman verran poikia kuin tyttöjäkin. Villestä seuraava tyttö, Aili, elää vielä Pyhäjoen Viirretin kylässä, mutta ei ollut sanonut paljoa muistavansa Villen lapsuudesta kertoa, koska tämä jo hyvin nuorena joutui elatustansa hankkimaan talollisten töistä. Ville oli kehityskykyinen nuorimies, joka riuskan ja kovaotteisen työtahtinsa lisäksi opetteli muurarin ammatin. On kerrottu hänen olleen renkinä Hemmin Jaakolla ja ennen avioitumistaan Rukkisessa Jaakko Kalliolla, Johan Moisalan talossa, henkikirjan mukaan, Ville Pistemaa oli renkinä vv. 1915 – 1919. Loppuajalla oli talossa ollut renkinä myös vapaussodassa ollut ja saksalaisen sotilaskoulutuksen saanut jääkärivääpeli, joka meni Amerikkaan. Tämä maininta vain siksi, että saadaan kuva Moisalan raisusta renkiparista, jossa Ville Pistemaa toisena osapuolena edusti maailmanmielistä menoa vähän ryypäten ja yöjalassa juoksua harjoittaen. Vaikka kirkolla saakka, seitsemän kilometrin päässä, näissä reissuissaan kulki, niin silti oli aamulla aikanaan rengin tehtävissä kuten ainakin levännyt mies. Ville oli kova marjastaja hilla-aikana ja sitten sokerin kanssa pisteli suuret määrät näitä luonnon tuotteita. Moisalan Martti-niminen poika, nykyinen Taivalkosken nimismies mielihyvin muistelee tätä lapsuutensa aikaa, jolloin hänen kodissa pidettiin paljon seuroja ja hoivattiin puhujia. Luohualla on elävä kristillisyys ollut 1875-luvulta lähtien, jolloin J. Ranginen kirjoitti 19. 1. 1875 Oulun Wiikko-Sanomille, että "--, kuultuani Turulassa Luohuan kylässä olevan hengelliset seurat, läksin minä sinne. Täällä oli noita – – — "profeettoja" useampia, jotka väkevillä saarnoillaan" jne.

'' Moisalassa kerran seurojen jälkeen kanssapuheiden aikana monissa miehin puhuteltiin renki-Villeäkin ja hän nöyrtyi parannukseen. Tarkkaa muistikuvaa tapahtumasta ei ole ollut tähän saatavissa. Mutta se oli ilmeinen ja kaikkien tiettävissä oleva havainto, että Ville Pistemaassa tapahtui todellinen muutos ja uusi elämä alkoi Kristuksessa. Kyläkunnalla oli ollut tapana silloin kuin ei seuroja ollut, kokoontua lauluseuroihin. Pentti Kinnusen kertoman mukaan veljet olivat kerran sanoneet Ville Pistemaalle, että sinun pitää nyt alkaa meille saarnaamaan. Ensikertalainen, ja yllättäen pyydettynä, ei hämmästyksenkään vuoksi liene pitkään saarnaan yltänyt, eikä erikoinen ollut sisältökään. Myöhemmältä ajalta on mainittava se, että Pistemaa ei ole pitänyt väsyttävän pitkiä selityksiä, vaan päätti puheensa amenella kohtalaisessa ajassa. Luohualla oli käynyt niin, että sama toistui seuraavalla kerrallakin, että siis Ville piti puheen. Näin kerta kerralta kuulijat tunsivat puheenalan laajenevan ja Herran sana alkoi Villen suun kautta kirkastua uskon elämän vahvistukseksi ja virvoituksen ajat olivat tulleet. Johan Matinpoika Moisala antoi suuren arvon renki-Villen saarnalle ja siinä kaiketi tuli isäntä Filemonin ja orja Onesimuksen suhde toistamiseen. Villen esimerkki, toiminta ja sattuvan terävä puhuttelu oli herätykseksi toisille nuorille.

Noin pari vuosikymmentä sitten Oulun Alasiirtolassa Turusen emäntävainaja kertoi, kuinka hän oli tansseihin menossa toisten kanssa. Ville Pistemaa otti häntä kädestä kiinni ja sanoi, että oletko ajatellut, minne ne ihmiset ovat menossa, jotka tulevat seuramiehiä vastaan. Tyttö tuli tästä levottomaksi. Alituisesti soi mielessä ajatus: Tanssimiehet kulkevat kadotusta kohti. Hän teki kohta parannuksen ja on jo taivaassa kuten Pistemaakin. Eräs kokousmies oli Torniossa kyllästyneenä tuhahtanut, että hän ei tahdo Pistemaan kanssa samaan taivaaseen. Ville Pistemaa saarnasi Iisalmen vuosikokouksen aikana pidetyissä ja nykyisin suviseuroiksi nimitetyissä seuroissa ja silloin jo läksi alulle Amerikkaan menevien saarnaajien eriseuraisten taholta tulleesta kutsusta aiheutunut riita, joka johti pikkuesikoisuuteen ja vasta v. 1946 päättyi edellä mainittuihin Tornion kokoukseen, jossa Pistemaakin joutui taistelemaan sitä henkeä vastaan. Orpokotiseuroja pitämään olisi Pistemaan kerta ollut määrä mennä, mutta ääni meni niin käheäksi, että matka peruutettiin ja se jäi silleen.

Vilho Johannes Pistemaa ja Tyyne Maria Heikintr. Kurikka, s. 14. 3. 1902, vihittiin avioliittoon 19. 6. 1921 ja vaimo kuoli jo 1. 10. 1923 ja häneltä jäi tyttö, Elsa Maria, joka oli s. 1. 1. 1923. Ville asui tähän aikaan Rukkisperällä isänsä jättämässä mökissä, Sivulassa. Iikka Pistemaa näet avioitui vanhana toisen kerran ja muutti myöhemmin Pyhäjoelle. Ville Pistemaan toinen vaimo Sofia Elisabed Kallentr. Mustonen oli s. 14. 5. 1908 Paavolassa ja heidät vihittiin 31. 1. 1926, mutta kuolema katkaisi tämänkin avio-onnen vaimon kuolemalla 3. 8. 1926 eli runsaan puolen vuoden kuluttua.

Toisen jakson Ville Pistemaan elämässä muodostaa Nivalan Järvikylässä asumisen aika, jonne hän muutti 16. 8. 1926 ja meni kolmannen kerran avioliittoon Ida Pajukosken kanssa. Vaimon perintömaalle, kuten rva Vieno Koskela asian muisti, he rakensivat Ojantakanen -nimisen talon. Perheeseen syntyi tyttöjä viisi ja poika kuoli kuudennella ollessa. Ville rakenteli puukiekoista ja savesta navettoja ihmisille ja muutakin muuraustyötä lie harjoittanut. Pistemaalla kehittyi hyvä rakkaus kyläläisten kanssa ja erityisesti Syrjäkankaan Matin kanssa tultiin henkiystäviksi. Mirja Tölli ja Aili Sihvonen, Villen tyttö, ovat kertoneet, että kun seuramatkoilta kotia palasi, niin kohta oli edellä sanottu Matti Tölli, jonka vanha sukunimi kuuluu olevan Hietala, mutta asuu Syrjäkankaassa, vierailemassa Ojantakasessa ja keskustelu oli riittänyt sekä ajallisen, että ijankaikkisen elämän kysymyksistä. Ellei Matti tiennyt tulla, niin silloin Ville meni kertomaan kuulumisensa Matille.

Pula-aika koettiin Nivalassakin raskaana ja erityisesti pienviljelijäväestö. Pistemaan Ville kuljeskeli saarnamatkoilla, mutta kerrankin oli palattava lainatuilla kyytirahoilla takaisin. Silloin hänen mielessä kiteytyi ajatus, ettei kai hänenkään ole pakko kulkea saarnaamassa ja perhettä puutteessa pitää. Ville osti hevosen värkkeineen ja lähti savottaan. Sielläkään ei käynyt sen paremmin kuin että vekselien maksupäivä oli tullut lähelle. Hevonen natusteli samoja heiniä lehmäin kanssa ja nekin loppuivat ennen kesää. Villeä kutsuttiin saarnaamaan ja seuraavana aamuna pääsi Ville heinäkuorman mukana palaamaan kotiinsa. Näitä heinäseuroja pitämällä hoidettiin ajallisia ja iankaikkisia asioita. Pistemaa kulki saarnamatkoilla kotikunniaan lähtemiseen saakka ja kotimaassa sai liikkua vapaasti, mutta toisin kävi Ruotsissa. Siionin Lähetyslehti kertoo, että Ruotsin Karungin Keräsjängän kylästä Lammasvaaran talosta 24. 1. 1936 oli poliisi karkottanut saarnaajat Jaakko Väärälän Simosta ja Ville Pistemaan Nivalasta.

Suviseurojen saarnajana oli Ville Pistemaa ensikerran Iisalmessa 27. 6. 1932 ja Kemissä v. 1939 ja sillä välin joka vuosi. Aale Nikkilä kertoi arvovaltaisen uskovaisen tiedustelleen Pistemaalta, että minkä verran hän on koulua käynyt, johon Ville vastasi, että on hän kiertokoulun käynyt ja kahdesti rippikoulun. Leikkisä oli Ville ja rehtori Kaarlo Pelkostakin oli kiusotellut, että sulla on mennyt monta vuotta papiksi lukiessa, hän on päässyt papiksi paljo vähemmällä. Revonlahdella Kervisen emäntä kertoi neuloneensa villalangalla Pistemaan palton taskut kiinni ja vanttuut jäivät sinne. Ville pani palton päälleen ja yritti kädet saada taskuihin, mutta sormet luistivat sivu. Reessä Ville tahtoi isännältä puukon ja ratkoi neuleet irti ja pani vanttuut käsiinsä helmikuisen aamun kovassa pakkasessa.

Saarnaaja Arvi Hintsala on ollut Pistemaan saarnatoverina ja on kirjoituksessaan kertonut, miten Hesekielin kautta kirjoitetut kuolleet luut Pistemaan saarnassa alkoivat elämään ja hedelmöittämään avoimin korvin kuulevan seurakunnan uskonelämää. Olen kuullut Oulun tuomiokirkossa hänen saarnaavan aarteen etsimisestä evankeliumikirjoitusten valossa. Itse Pistemaan muistellaan kertoneen kuinka kerran Raamattu meni sileäksi ja ei siinä mitään kirjoitusta näkynyt, kun hän saarnatuolista yritti tekstiä lukea. Villeltä pääsi itku ja laskeutui saarnapaikalta pois. Seurakunta alkoi kiittämään Jumalaa eli toisin sanoen tulivat liikutukset. On joskus tuntunut siltä, että se olisi Pistemaan viaksi luettava, että hän on joskus puhunut omavanhurskauden näkökulmasta järkeisopillisesti ja saanut jopa kiireellisimpien äänellisen hyväksymisen siihen, että selitys on oikea ja sitten vasta alkanut asiaa kirkastamaan armonvanhurskauden mitan jälkeen ja näin saanut ehkä jonkun noloksi. Tähän pohjimmaltaan on kuitenkin sisältynyt sanan tarkkaavaisuuden ja oikean ymmärtämisen opetus ja sellaisenaan lienee hyväksyttävä. Pistemaa tunsi oman puutuvaisuutensa ja siihen katsoen hän on puheessaan sanonut, että kyllä se ihmeeltä tuntuu kun kirjat avataan, ja nimi luetaan: Ville Pistemaa ja ei yhtään syntiä. Ville ei ollut niitä miehiä, jotka pappilan pihoissa hiilivalkeilla istuskelevat, vaan hän kyläili tavallisten uskovaisten luona kaupungissa käydessäänkin. Fanni Karvosen ja Mirja Töllin luona Oulussakin usein ja siellä on myös vaimoni vieraskirjaan kirjoittanut 14. 1. 1947 ja 16. 6:1948.

Rehtori Kaarlo Pelkonen muistokirjoituksessa kertoo Villen viimeisillä voimillaan tyttäriensä viikatteita pellon
pientareella teroittaneen ja taivaan Isän siunausta orvoiksi jääville pyydellen. Kolme päivää, ennen kuolemaansa hän saarnasi vielä Nivalan Siionille. "On sanomattoman suloista saada silloin levätä, kun väsymys on saavuttanut huippunsa, kun matkamiehen eteen on tullut matkan päämäärä, johon katse on pyrkinyt uudelleen ja uudelleen kohdistumaan matkan varrella." Näin hän luonnehti Ville Pistemaan taivaaseen pääsyä.

U, Kallunki
Päivämies 1.10.1969
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 23 Loka 2012, 19:32

Ville Pistemaan saarna suviseuroissa Iisalmella


Kun olemme saaneet Herralta armon kokoontua Hänen kasvojensa eteen kuulemaan mitä Hänellä on meille sanomista, luimme lyhyen kappaleen siitä kirjeestä, jonka Pietari on aikoinaan kirjoittanut ja lähettänyt Jumalan lapsille. Hän tarkoitti sen kiertokirjeeksi viidessä kyläkunnassa asuville kristityille. Kun se oli yhdessä paikassa seurakunnan
kokouksessa luettu, lähetettiin se toiselle seurakunnalle. Jumala on pohjattomassa rakkaudessaan tallettanut tämän kiertokirjeen meidän päiviimme asti, että mekin vielä siitä saamme kuulla Jumalan puhetta.

Pietari kirjoittaa nimensä kirjeen alkuun ja mainitsee samalla virkansakin, Jumalalta saadun, Hän nimittää itseään Jeesuksen apostoliksi. Apostoli merkitsee lähettilästä tai sanansaattajaa. Sanansaattaja ei ilmoita omaa tahtoansa, vaan lähettäjänsä tahdon. Pietari Kristuksen sanansaattaja ilmoittaa siis Herran tahtoa.

On kallista, kun köyhät kaidan tien kulkijat saavat kerääntyä kuulemaan, mitä Jumalalla on sanottavaa. Huonoin tuntemisin on tännekin varmaan kotikiusauksista saavuttu. Eihän teillä, ystävät, ole kovin rapiat tuntemiset itsestänne? Taidatte ajatella: "Mitähän mahdetaan tällaisesta raukasta taivaassa sanoa? Tuskinpa siellä ainakaan mitään hyvää ajatellaan sellaisesta, joka konttaa taivaan tiellä!" Jos näissä mietteissä olet, nyt saat kuulla tästä sanasta, minkälaiset ajatukset taivaassa on sinusta. Me emme ota näitä sanoja Pietarin sanoina, vaan Jeesuksen Kristuksen.

Luulenkin, ettei Pietarilla ollut tätä kirjoittamaan ryhtyessään koottua sanavarastoa, vaan huokaus Herran tykö: "Kirkasta Sinä, minä kirjoitan!" Ja kun apostoli sitten Pyhän Hengen johtamana alkaa kirjoituksen, niin hänen omakin sydämensä lämpenee ja hän rupeaa kiitämään Jumalaa. Olisimmekohan mekin sillä kohdalla, että voisimme yhtyä tähän Pietarin kiitokseen? "Kiitetty olkoon Jumala ja meidän Herran Jeesuksen Kristuksen Isä!" Miksikähän apostoli näin puhkeaa kiitokseen? Se ei jää meiltä peittoon, sillä hän ilmaisee sen sanoen: "joka meitä suuresta laupeudestansa on synnyttänyt jälleen elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta kuolleista."

Millähän sanoilla saattaisin laskea tämän asian pohjattoman arvon ja kalleuden omalle sielulleni ja muitten? Apostoli puhuu tässä elävästä toivosta. On siis kuolluttakin toivoa. Monella on meidänkin kansamme keskuudessa kiivautta Jumalan puoleen, tosi kysymystä päästä kerran kunniaan, mutta ei ole oikeata taitoa. Eivät poloiset ymmärrä Jumalan vanhurskautta. Siksi pyytävät omaa vanhurskauttansa rakentaa. He ovat aivan sekaisin pyöritettyjä näissä autuuden asioissa. Eikö sinulle, veljeni ja sisareni, ole tätä katsellessasi tullut ajatus, mikä minä olen, rakas Isä, että olet minut elävään toivoon synnyttänyt. Elävän toivon omistajalla on tieto ja varmuus tulevasta autuudesta perillä taivaassa. Hän saattaa kiusauksenkin alla sanoa: "Kun kuolema käy minua tervehtimässä menen taivaaseen!"

Kuolleessa toivossa olevasta tämä tuntuu hirveältä itsekerskaukselta. Sitä se ei ole. Se on kurjan ja köyhän kristityn kerskaamista Kristuksesta. Sillä tekstimme sanoo elävän toivon syntyvän Jeesuksen ylösnousemisen kautta. Toivomme ei ole siis tyhjään kiinnitetty. Se on kiinni arvokkaassa ja kalliissa. Samoin kuin Kristus voitti pääsiäisenä kuoleman, samoin voitamme mekin!

Me toivomme ”katoamatonta ja turmelematointa perintöä, joka taivaissa meitä varten tähdelle pantu on." Toivomme siis perintöä, jonka rinnalla maalliset perinnöt ovat tyhjää. Maallisen perinnön saaja pelkää, että perintö loppuu ennen kuolemaa. Tämä taivaaseen talletettu perintö ei lopu, ei vähene! Sitä ei koi syö, ei ruoste raiskaa, eivät varkaat varasta! Sitä eivät ulotu sielunvihollisenkaan saastaiset sormet repimään. Ihmisen sielunvihollinen kyllä syntiinlankeemuksessa saastutti, ja repi meiltä poloisilta ryösti kaiken. Mutta Jumala valmisti meille turmeltuneille uuden ja turmelemattoman perinnön omassa Pojassaan.

Meissä ei siis itsessämme ole mitään, mutta Kristuksessa meillä on kaikki, mitä autuuteemme tarvitsemme! Ota, veljeni ja sisareni, huomioon. Muista aina, että on ero sanoilla minussa ja minulla! Sinussa ei ole mitään hyvää, sinussa ei ole vanhurskautta, mutta minulla on Kristuksessa vanhurskaus ja Hänen kauttaan perintö taivaassa. Kun perkele ensi kerran tulee sinulta kysymään: "Oletko sinäkin muka vanhurskas", vastaa: "En itsessäni. Itsessäni olen vain sinun repelemäsi raukka. Mutta käy taivaaseen Isän istuimen tykö! Siellä on minun vanhurskauteni. Siellä on myös perintöosani kallehin!"

Sinne ei piru pysty. Perintöämme se ei pääse tahraamaan eikä ryöstämään! Siellä on perintöosa juuri teitä varten tallelle pantu. Sinusta tuntuu ehkä: "Kyllä, noita parempia Jumalan lapsia varten, ei minua varten!" Mutta katsotaanpa millaisille tuo katoomaton perintö on varattu. Niitä varten, jotka Jumalan väellä uskon kautta autuuteen kätketään!" Autuuteen kätketään Jumalan voimalla. Ihmisvoimat eivät tule kysymykseenkään. Meitä pidetään siis Jumalan voimalla uskomassa ja taivaan kaidalla tiellä.

Jumalan voiman kätkeminä me olemme joka päivä autuaita, me itsessämme heikot ja kurjat. Autuashan saattaa iloita! "Jossa te saatte iloita!" kuuluvat varmat sanat. Raamattu on täynnä tällaisia lupauksia ja kehotuksia. Iloitkaa, vieläkin sanon teille; iloitkaa! Ristin ja vainonkin alla saamme iloita, sillä meidän palkkamme on suuri taivaassa. Kaikki murheemme saamme panna Herran päälle. Meitä ei siis paineta murheen taakkojen alle, vaan nostetaan kiusausten keskelläkin iloitsemaan Herrassa. Sinä kylmä ja uupunut ystäväni saatat ajatella: "Noille paremmille kristityille kuuluu ilo, minulle ovat sanan mukaan iloita! "Te, joita nyt vähän aikaa, jos tarvitaan, moninaisilla kiusauksilla vaivataan!" Te kiusatut matkamiehet saatte iloita! Miten ihmeessä kiusattu voi iloita? Ei itsessä ole ilon syytä, ei ympäröivässä maailmassa, mutta siinä autuudessa, joka meillä on Lunastajassamme. Kiusaustenkin hetkellä olemme Kristuksen vanhurskaudella puetut ja Jumalalle otollisia. Ja tarpeellisia ne ovat nuo kiusauksetkin, vaikka ne niin sopimattomilta usein tuntuvatkin.

(Voimakkaita liikutuksia, jonka tähden saarna keskeytyi.)
Päivämies 1.10.1069
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 27 Loka 2012, 19:31

Vanhaa saarnaajaa muistellessa, Gabriel Halonen eli Lotvonen (Halo-Kaaperi)


Siionissa tunnettu ja kauan Herran elopellolla työssä ollut Gabriel Halonen kuoli Kestilässä 21. 10. 1936 lähes 85 vuoden iässä. Hän oli syntynyt Utajärvellä 24. 11. 1851 Kustaa Lotvosen ja hänen vaimonsa Anna Leenan poikana, jolle tämä raamatullinen nimi kasteessa annettiin. Halolan isännäksi tultua ja Kaisan kanssa avioiduttua Gabrielin nimi vakiintui käytännössä Halo-Kaaperiksi. Juho Näppä on vielä elossa niistä harvoista, jotka ovat Kaaperin kanssa yhteisillä saarnamatkoilla liikkuneet.

Halo-Kaaperi oli saanut Jumalalta selvän opin ymmärtämisen lahjan ja terävän puhuttelutyylin, joka ilmeni varsinkin niissä kanssapuheissa, joilla hän puhutteli opineksytykseen ja väärään vanhurskauteen joutuneita ja yleensä kaikkia Jumalan valtakunnan ulkopuolella olevia. Varsin vähän on Kaaperin saarnoja nähtävänä, koska ei ollut varsinaisia muistiin merkitsemisvälineitä, kuten nykyään käytettävissä. Suullista muistitietoa Kaaperista on harvinaisen paljon siitä syystä, että hän oli huomattavasti erilaisempi kuin monet muut aikalaisensa. Kuoleman jälkeen on muistokirjoitukseen kirjoitettu: ”Kaaperi Halonen eli Lotvonen kulki Juhani Raatttamaan lähettämänä läpi Suomen ja julisti pelkäämättä väärien veljien viekkautta ja vainoa sitä evankeliumia kohtaan, jonka hän oli alussa saanut." Näin ollen tuli Kaaperi toisilta rakastetuksi ja monelta myös paheksutuksi. Uudestikastajain kanssa hän joutui usein kamppailemaan, jopa niin, että arkamielisimmät uskovaisista mielessään toivoivat, ettei Kaaperi saarnoissaan niin usein koskettelisi uudesti kastajain opetusta. Kerran luultiinkin niin tapahtuvan, mutta toisin kuitenkin kävi.

Halo-Kaaperi oli keskustellut kirkkoherran kanssa opista ja oli käynyt ilmi, että papin käsityksen mukaan lapsi joutuu kadotukseen, ellei häntä ole ehditty saattaa kasteeseen. Kerran Kaaperi teetteli ottaneensa sen puheen todesta. Hän koputti keskiyöllä kirkkoherran ovelle ja selitti: ”Akka teki pakanan, mene kiireesti kastamaan. Tuossa on hevonen valjaissa, aja sillä, minä olen menossa seuramatkoille."

Halo-Kaaperin vaimo, Kaisa, kuoli 74 ikäisenä 25.3.1934. Oulun kirkkoseuroissa joku saarnatoveri tahtoi tutustua hänen vaimoonsa ja Kaaperi neuvoi menemään ulos. Toinen epäili löytävänsä, mutta Kaaperi vakuutti, että kaikista kaunein kirkon ulkopuolella on hänen vaimonsa. Mies löysi kumaraisen mummon piippua polttelemasta kirkon seinän vierestä. Kaaperi kesti toisten kesti toisten leikittelyäkin. Muutamien vuosien aikana olivat tulleet tutuiksi kirkkoherra Havaksen kanssa. Havas oli Oulun Rauhanyhdistyksen kamarista lähdössä käymään kaupungilla. Kaaperi sanoi lähtevänsä mukaan, mutta tämä mätkäytti vastaan: "En lähde noin ruman miehen kanssa yhtä matkaa.”

Joku naapuri antoi hevosensa myytäväksi Oulun markkinoilla. Kaaperi kauppaili ja talutteli hevosta pari päivää, mutta tosiostajaa ei tullut. Iltahämärissä vielä joku tormasi kopeloimaan sitä ja kysyi, kuinka vanha tuo hevonen on? Kaaperia jo kyllästytti koko puuha ja hän vastasi: "Minä olen viisissä kymmenissä ja teiksi minä sitä puhuttelen,"

Oulujärven rantamilla eräs hurskas vanhaemäntä toi kahvia saarnaajille: Haloselle ja Näpälle. "Onko emäntä uskomassa?" kysyi Kaaperi. "Olen." Milloin olette tehneet parannuksen? Emäntä alkoi katekismukseen nojaten selittämään, että jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta hän on uudestisyntynyt. Kaaperi oikaisi ja kumosi käsityksen luonnonmukaiseen tapahtumaan nojaten, ettei jokapäiväistä syntymistä kukaan kesä. Puhe vaikutti sen, että nuoren emännän kaatamana saarnaajat saivat toiset kuppinsa.

U. K.
Päivämies 8.12.1966

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Profeetan ilon syy ei ole kurpitsapensas, vaan ne iankaikkisuuden kukkaset, jotka kasvavat ja kukoistavat Herran yrttitarhassa ja jotka ovat saaneet Herran verikauneuden. ( Heikki Jussila: " Elämän Ihme" s. 95)
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 30 Loka 2012, 22:03

Ville Parpala saarnaajana

”Mutta opettajat paistavat, niin kuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta opettavat vanhurskauteen, niin kuin tähdet alati ja ijankaikkisesti.” Dan. 12:3.

Tämä Raamatun lause tulimieleeni, muistellessani vanhoja saarnaajia, jotka ovat aikansa tehneet kallista Jumalan valtakunnan työtä.

SAARNAAJA HEIKKI VILLE PARPALA on syntynyt Simossa v. 1847 pienen torpan poikana. Hän joutui jo varsin nuorena hankkimaan toimeentulonsa vieraan työssä. Muistan, kun isäni kertoi hänen elämäkertaansa, sillä hän oli minun vanhalla isälläni renkipoikana, missä hän on pitkän ajan nuoruudestaan kuluttanut.

MINUN VANHAISÄNI oli saanut parannuksen armon Ylitorniolla, johon hän oli omantunnon rauhaa lähtenyt etsimään suksilla hiihtäen, koska hän oli kuullut, että siellä on suuret kokoukset ja sinne tulee Raattamaa pitämään puheita. Siellä hän oli saanut kuulla ensi kerran evankeliumia ja siellä häntäkin oli siunattu kättenpäällepanemisen siunauksella. Kun vanhaisä oli Ylitorniolta palannut, oli hän alkanut tätä kallista evankeliumia puhua oman perheen keskuudessa. Paljon tämän jälkeen oli Parpala tullut vanhanisän kotiin maataloustöitä tekemään. Ville Parpala on ollut pidetty jo uskottomana ollessaan, sillä hän on ollut ahkera ja uskollinen työmies jo epäuskoisenakin. Kun Jumala avasi Ville-sedän ymmärtämään omakohtaisesti parannuksen tarpeellisuuden, nöyrtyi hän vastaanottamaan evankeliumin siunauksen Jumalan valtakunnasta.

KUN VILLE PARPALA sitten tultiin tuntemaan Jumalan valtakunnassa lahjakkaana ja nöyränä Jumalan lapsena, asettivat Jumalan lapset hänet julkiseksi evankeliumin saarnaajaksi. Saarnaajan paikalla vahvisti Jumala Ville-setää niin että hänestä tuli voimallinen ja voimakashenkinen sananjulistaja. Jumala oli antanut hänelle voimakkaan äänen. Kun hän joskus vanhanakin antoi veisuuäänensä kuulua, alkoivat kuulijain korvissa pillit soida. Saarnatessaan hän koetti maltillisesti hoitaa ääntään, mutta kun hän oli enemmän tunnesaarnaaja, tuli hän usein omasta saarnastaan liikutuksiin ja silloin hänen äänensä kuuttiin aina omassa arvossaan.

VILLE PARPALA tunnettiin laajalti kautta Pohjois-Suomen aina Etelä-Suomeen asti. Hänestä kertoi minulle Rovaniemen Rautiosaaresta Oskari Heikkilä, joka on jo 80 -vuotias, kuinka Ville Parpala piti heillä paljon seuroja hänen vanhempiensa eläessä. Oskari- veli kertoi vielä, kuinka Ville-setä tuli erään kerran Kittilästä suoraan heille. Oli kevät, jäät olivat liikkeellä Kemijoessa. Ville-setä oli pyytänyt Heikkilän veljeksiä Oskaria ja Eetua, jotka olivat silloin aivan nuoria, panemaan pyydyksiä veteen, että saataisiin tuoretta kalaa. Kun pojat empivät viedä pyydyksiä tulvaveteen, koska vesi oli Kemijoessa ollut valtavan korkealla ja toiseksi he pelkäsivät, että liikkuvat jäät vievät verkot, rohkaisi Ville-setä poikia ja sanoi: viekää vain verkot veteen, minä rukoilen Jumalaa, että ne säilyvät ja saatte aamulla kalaa. Pojat tottelivat Ville-setää ja veivät verkot veteen. Kun sitten pojat aamulla menivät verkkoja kokemaan, niin he saivat useita suuria haukia ja vielä yhden ison harrin. Kun Ville-setä näki poikien kalasaaliin, kiitti hän Jumalaa ja sanoi: Mie olenkin rukoillut Jumalaa yön aikana, että te saisitte kalaa."

MAINITTAKOON, että sinä aikana kuljettiin vain hevoskyydillä. Ville-sedällä oli tapana olla seuramatkalla koko talven ja hän meni kotiin vasta keväällä toukokuussa. Muistan omakohtaisesti, kun Ville-setä tuli kotiin seuramatkalta. Isäni pani minut viemään häntä kotiinsa. Matkaa oli yhdeksän kilometriä. Siellä Villen kotona oli eräs hänelle tunnettu epäuskoinen mies. Ville alkoi hänelle heti saarnata parannuksen tarpeellisuudesta. Minulla oli aikaa istua ja kuunnella.

ERÄÄNÄ TOISENA keväänä toukokuussa tuli Ville-setä taas junasta. Olin silloin pellolla kylvötöissä. Ville- setä tuli suoraan luokseni ja huusi minulle pellon päästä: Jumalan terve Kalle. Sydämeni sykähti ilosta silläkin hetkeltä, kun
hän minua nuorta poikaa niin sydämellisesti tervehti. Tällaiset muistot minun sydäntäni vieläkin liikuttavat, kun ne palautuvat mieleeni tätä kirjoittaessa.

KUIVANIEMESSÄ pidettiin seuroja Ville Parpalan aikana useissa taloissa pohjoisrannalla. Eräänkin kerran Ville-setä
ja Jaakko Kanniainen vanhempi pitivät seuroja kolmatta viikkoa. Silloin oli suuret heräyksen ajat Kuivaniemellä. Parannuksen tekijöitä oli paljon ja seuroissa kulki myös paljon väkeä, niin ettei huoneisiin tahtonut mahtua.

HEIKKI VILLE PARPALAN elämä sammui äkkiä toukokuussa 1918. Hän oli silloin seuramatkalla Oulaisissa. Jumala otti väsyneen työmiehensä pois ajallisesta elämästä työnsä äärestä. Jumalan lapset kaipasivat häntä paljon. Hänestä jäi kallis todistus, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle,

KALLE VAKKURI
Kuivaniemi.
Päivämies 21.5.1969
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Sananpalvelijoita muistellen

ViestiKirjoittaja Taavetti » 08 Touko 2015, 19:12

”Tulta minä olen tullut synnyttämään – minä toivon että se jo palaisi”


Päivämiehelle Vihtori Storck
Kristillisyys on täällä on Kinnulassa tunnetummin alkanut noin 50 vuotta sitten. Niinä aikoina liikkui täällä Kivijärvellä oleva rovasti Krank sekä hänen apulaisensa Heideman ja Lappalainen. Perhosta käsin täällä on kulkenut Pikku-Jaakko seuramatkoilla. Näinä aikoina lienee saanut parannuksen armon myös Pellonpään isäntä Matti Kinnunen ja Hakala Heikki sekä Kerttulan isäntä Matti Sneg. Nämä olivat huomattavimmat miehet niinä aikoina ja olivat hengessä palavia.

Koska nämä miehet olivat ahkeria puhelemaan siitä, miten Jumala vanhurskauttaa syntisen, sai se aikaan sen, että Jumalan tulet alkoivat kuin kytemällä vaikuttaa ihmisten sydämissä jonkin aikaa tämän jälkeen puhkesi herätyksen aalto. Näinä aikoina kristillisyys lisääntyi. Seuroja pidettiin ja seurahaluja oli. Saarnaajia kulki silloin kauempaakin. Mutta tämän jälkeen tuli jonkinlainen lamakausi, jota kesti vuoteen 1932 syksyyn saakka. Tänne oli silloin kutsuttu Eilola niminen puhuja. Myös nuori saarnaaja Julius Leppänen ja opettaja Toivo Rytökorpi sekä Erkki Lindholm. Nämä olivat kaikki varustetut eri lahjoilla, vaikka henki oli sama.

Näinä aikoina, jolloin nämä veljet silloin syksyllä täällä vaikuttivat, alkoi uudestaan herätyksen ajat. Ihmiset tulivat ensin seuroihin ihmettelemään, mutta pian käsittivät, että näissä seuroissa on todella taivaallinen voima. Meitäkin nuoria meni silloin sinne kuulemaan,minäkin, joka olen kuin sokeana syntynyt. En ollut sitä ennen käynyt Jumalan lasten seuroissa. Elävästä uskosta en tiennyt sitä ennen yhtään mitään. Kerrankin oli seurat Niemen koululla. Meitä nuoria tuli sinne silloinkin. Ja ajattelimme, että kyllä tuo oikeaa oppia on, että tuolla tavalla ihminen tulee autuaaksi. Minullakin oli herännyt tunto, oli ollut koko syksyn. Menin sitten toisena iltana taas seuroihin Puttolaan. Meitä nuoria oli silloin paljon siellä.
Olin 21-vuotias. Siellä olivat ihmeelliset Jumalan tulet syttyneet palamaan. Ja me tunsimme, että meillä oli avoin pohjattomuus alla, että me olimme tehneet syntiä. Ja ne Jumalan lapset näyttivät niin ihanilta ja kirkkailta. Ja laulut, joita he lauloivat, olivat kuin enkelkuoron laulua. Ajattelin kuin Jesaja, että minä hukun synteihini ja aivan poltti jo jalkain alla. Ja kun näin, että yksi ja toinen tekee parannuksen, se lisäsi vaivaa minulle, kun ajattelin, että olen mahdoton kaikkeen. Vaimoni teki sinä iltana parannuksen. Minä ajattelin, että käyn sotaväessä ensin, ja teen sitten parannuksen, enhän kuitenkaan siellä pysyisi uskomassa. Mutta ne uskovaiset tulvatkin sitten puhumaan minulle ja kysyivät, mitä minä ajattelen, kun vaimoni teki parannuksen. He kysyivät, olenko vihainen. Sanoin: "En lainkaan, teki oikein ja hyvin. Minunkin pitäisi tehdä, minullakin on syntiä." "Mikä estää?" he kysyivät. Sanoin, että on paljon syntiä

Päätin kuitenkin, etten niistä seuroista lähde epäuskoisena. Kun kysyttiin, haluaisinko uskoa, sain vaivoin vastatuksi. Lupasin uskoa, ja kun minulle saarnattiin synnit anteeksi, putosi taakka tunnolta ja käsitin sielun rauhan ja ilon. Muistaakseni toistakymmentä nuorta teki niissä seuroissa parannuksen. Se oli suurta juhlaa. Siellä nekin vanhat, jotka olivat läpikäyneet pitkän kuivuuden ajan, penkkejä myöten käyden kiittivät Jumalaa. Näitä herätyksen aikoja kesti sitten muutaman vuoden, jolloin muodostui tämä runko Kinnulan kristillisyydelle. Onhan niitä aina parannuksen tekijöitä ollut senkin jälkeen. Tänäkin kesänä on siitä iloittu. Rauhanyhdistys on perustettu tänne jo 1928. Aluksi toiminta oli vähäistä, mutta kun nuoria uskovaisia tuli mukaan, virisi toiminta. Jumala on siunannut meille oman talon, vaikka rakentamiseen ryhdyttäessä meillä ei ollut varoja. Mutta siinä uskossa ja toivossa, että jos Jumala on meille suosiollinen, niin se antaa hankkeemme menestyä. Ja Hän siunasi työmme. Tässä huoneessa olemme saaneet yhdessä iloita ja olla. Suurten seurojen aikana on talomme seuraravintolana, kun seurat ovat kirkossa. Jumalan rakkauden velvoittamana haluaisimme vielä saarnata epäuskoisillekin parannusta ja syntein anteeksiantamusta. Toivoisimme, että mahdollisimman moni voisi saapua seuroihimme ensi sunnuntaina ja maanantaina kuulemaan sitä Jumalan sanaa, sitä kuinka Jumala syntisen vanhurskauttaa.

Vihtori Stork
Päivämies 9.9.1964


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 08 Touko 2015, 19:12
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron