Hagg. 1:6-8
Rukouspäivä
Pohjois-Suomessa kesän tulo viivästyi. Lunta tapasi vielä monin paikoin hyvin myöhään. Harvoin on ollut tällaista. Voi tulla melkein pessimistiseksi tehdessä vertailuja ja siirtyessä ajassa kyllin kauas taaksepäin. Sata vuotta sitten 1876 vuodenajat ikäänkuin suistuivat radaltaan. Syksyllä huomattiin, ettei talvi ottanut tullakseen. Senaatille tuli eri puolilta maata kehotuksia, että määrättäisiin ylimääräinen rukouspäivä. Ehdotusta piikattiin. Hyvä sato vaatii työtä eikä rukouksia, pilkkaajat sanoivat. Äänestyksen ratkaisi J. W. Snellmanin ääni. Jouluk. 8. päivänä vietettiin rukouspäivää. Rukoukset kuultiin ylhäällä. Tuona päivänä satoi lunta, joka suojasi laihot. Seuraavana vuonna kansallamme oli leipää. Vanhurskaan rukous voi paljon, koska se totinen on." Oikea rukous on yhteyttä taivaalliseen Isään, kaiken antajaan, "sydämen puhetta Jumalan kanssa". Se nuoriso, joka löi rumpua tanssienjärjestämisen puolesta rukouslauantaiksi, ei ole paljoa ajatellut kansamme vaiheita, eikä rukouksen merkitystä. Sitä paitsi "aina tulee rukoilla eikä koskaan väsyä", ei ainoastaan määrättyinä päivinä. Noiden neljän hallituksen määräämän rukouspäivien sekä rukoussunnuntain tekstit muistuttavat meitä rukouksen tarpeellisuudesta ja opettavat anomaan ja kiittämään.
Yhteys siunauksen lähteeseen ei saa katketa,
sillä pelkästään ulkonainen hyvinvointi ei tuo sitä tyydytystä, jota kuolematon sielu kaipaa. Emme voi pitää maallista varallisuuttamme suoraan verrannollisena tyytyväisyyteen ja onneen, sillä todellinen ja pysyvä onni tulee ensi ja viime kädessä elävästä uskosta. Kuvitelkaamme kristittyä miestä kuuden- seitsemänkymmenen vuoden takaa, joka kulkee pitkospuita myöten Pohjanmaan selkosia, muistellen jotakin seurapuhetta tai Raamatun kohtaa hengessään virvoittuen. Kotiin tullessa häntä ei odota kahvipöytä kermaleivoksineen. Ruokapöydässä leivän seassa saattaa olla puoleksi petäjäistä, mutta hän kiittää siitäkin. Ei hän ajattele, onko leipä vanhaa, eilistä, niin kuin nykyään kuulee sanottavan. Rakas Isä, anna meille anteeksi! Samoin ajatelkaamme navettatöillään olevaa naista, joka hyräilee Siionin matkalauluja, niistä sielulleen voimaa ammentaen. He molemmat ovat ulkonaisesti köyhiä, mutta sisäisesti rikkaita. Verratkaamme heihin epäuskoista miestä, joka ajelee hienolla Gadillac- tai Mercedes-Benz merkkisellä autollaan ja tulee nykyajan mukavuuksilla varustettuun huoneeseensa yltäkylläisen aterian ääreen, nauttien ruoan jälkeen samppanjaa tai konjakkia. Verratkaamme edelleen tuohon navettanaiseen parkettilattialla iltapuvussa kävelevää, kosmeettisia aineita käyttänyttä naista, joka aika ajoin pukeutuu säädyttömästi ja käyttää minihametta. Näille molemmille viimeksi mainituille ovat Jumalan sanan neuvot ja opetukset pelkkää taikauskoa, mutta he eivät koe sitä sielunrikkautta, jota vain Pyhä Henki saa aikaan. Jumalan antamista ajallisista lahjoista on tullut itsetarkoitus. Tyhjässä ja köyhässä sielussa asuu näennäisen rikkauden keskellä tyytymättömyys. He ovat ulkonaisesti rikkaita, mutta sisäisesti köyhiä. Miten käy sitten kuolemassa, kun on riiputtu kiinni katoavissa, eikä ole "rikkautta Jumalassa"? Profeetan sana on tänä aikana toteutunut valitettavan monen ihmisen kohdalla: ”Te kylvätte paljon, ja viette vähän aittaan, te syötte, ja ette tule ravituksi; te juotte ja ette saa kylläänne. Te verhootte teitänne, ja ette tule lämpimäksi.
Ajallisten varojen käyttö
Profeetta Haggai jatkaa varsin opettavasti: ”ja joka rahaa ansaitsee, panee sen lävelliseen kukkaroon.” Ei vain epäuskoiset näin tee, vaan sama synti ”väijyy ovella uskovaisiakin.” ”Omaisuus on Herran ja meidät on pantu sen holhoojiksi.” Miten sen hoidamme? ”Elämme maailmassa, vaikka emme olekaan maailmasta." Voimme käyttää kolmella tavalla ajallisia varojamme: 1. kaikki tätä aikaa varten, 2. saatamme antaa liiastamme ja 3. uhrata. Ensiksi mainitussa tapauksessa menee kaikki kukkaron rei'istä, tuottamatta siunausta. Toiseen tapaukseen on sijoitettava yleiset keräykset ainakin suurimmaksi osaksi. Kolmannessa kohdassa meidän on esimerkkejä etsiessämme otettava käteemme Raamattu. Paitsi Jeesuksen kuvausta köyhästä leskestä, kertoo Apt. 2:44 45: "kaikki jotka uskoivat, olivat yhdessä, ja pitivät kaikki yhteisenä. Ja he myivät hyvyytensä ja tavaransa, ja jakoivat kaikille sen jälkeen, kuin kukin tarvitsi." Alkuseurakunta eli hengellisen innostuksen, entusiasmin vallassa. Ajalliset tavarat nähtiin turhanpäiväisinä, kun sydän oli taivaassa. Sittemmin alkuinnostus lakkasi, maallistuminen alkoi, tuli tilalle kilpailu kunniasta, vallasta ja rikkauksista, kunnes kirkko katolistui. Pitkä, pimeä, vaativa ja määräävä kausi alkoi.
Jumalan seurakunta ei ole koskaan esiintynyt vaatien ja käskien, sillä yksi on meidän käskijämme ja me olemme kaikki veljiä. Lisäksi "vaatijan sauva on särjetty Siionissa iankaikkisesti.” Kun Kristus on saanut muotoa, niin uskosta on tullut, – Lutherin sanoja lainatakseni – ”elävä eteenpäin vievä voima ja mahdotonta on ollut, etteikö se olisi tehnyt hyvää.” Kätten työ ja palvelu on tullut kuin itsestään rakkauden sanelemana. Meillä on vieläkin tilaisuus uhrata Jumalan kukkaroon, ”koota aarteita taivaaseen.” Tämän vuosisadan ihmiset ovat sijoittaneet suuria summia nousevan polven hyväksi – aivan oikein kylläkin – rakentaakseen sille hyvän ajallisen tulevaisuuden, esim. koulutuksen muodossa. Mutta Jämsän ja Reisjärven kristilliset opistot potevat vielä varojen puutetta. Ne kuitenkin pyrkivät toimimaan nuortemme hengelliseksi parhaaksi. Katoavat markat eivät saisi olla esteenä näin kalliissa työssä. Ne eivät kyllä sitä voikaan. Mutta välikappaleena niitäkin tarvitaan. Jos varoja olisi riittävästi, voitaisiin mainittuja opistoja suuremmassa määrin auttaa taloudellisesti.
Olkaamme rohkeita ja suorittakaamme pieni laskelma varojen keräämiseksi. Siitä voi tulla utopistinen, mutta ei ehkä täysin mahdoton. Olettakaamme, että maassamme olisi 50 000 uskovaista perhettä. Jokainen näistä säästäisi vuodessa 100 markkaa tupakassa, kahvissa yms. Nämä rahat lahjoitettaisiin opistojemme tukemiseen ja uuden perustamiseen. Asia olisi tällä autettu. Kukaan ei köyhtyisi, sillä Jumalalla on varaa siunata se takaisin monin kerroin. "Herran on hopeat kullatkin."
Jumala vaikuttaa tahtomisemme ja tekemisemme. Usko tekee rakkauden kautta työtä. Saamme uskoa laiminlyöntimmekin Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi. Veressä on voimaa rakkauden töihinkin.
Martti Kallunki
Päivämies heinäkuun 10 päivä 1968