Kirjoittaja Taavetti » 28 Kesä 2010, 08:41
Usko, toivo ja rakkaus
(1 Kor. 13: 13)
Yllä mainitut kolme sanaa ovat kristillisen vakaumuksemme ensisijaisia tunnussanoja. Kristillisen uskomme sisällys on niihin koottu. Ja missä tahansa kristinusko pyrkii olemaan elävää, vakaumuksellista uskoa, siellä nämä kolme on löydettävä, kuten apostoli lausuukin: nämä pysyvät.
Mutta kun apostoli suorittaa uskon, toivon ja rakkauden erittelyn, tahtoo hän aivan kuin muistuttaa meitä siitä, mitä me silloin uskomme, kun me tunnustaudumme kristityiksi. Hän tahtoo näin varoittaa uskonveljiään ja — sisariaan niiltä vaaroilta, mitkä ovat lähellä, jos, kristillisyytemme näköalat hämärtyvät. Erinäisten kokemusten valossa nämä vaarat tuntuvatkin vavahduttavan todellisilta. Lienee tarpeellista, että me kristityt toistamiseenkin pysähdymme tutkimaan, mitä itse asiassa merkitsee se, että tunnustamme uskoa.
Kysymme siis lähinnä, mitä usko on?
Merkillinen käsitteellinen epäselvyys vallitsee maailmassa tämän kysymyksen edessä. Jos kohdistamme tämän saman kysymyksen kastettujen nimikristittyyn henkilökohtaisena tiedusteluna: oletko uskomassa? On saamasi vastaus pääasiassa kahdensuuntainen. Joko: "enpä tiedä, ” tai ”kyllä uskon Jumalan." Eivätköhän nämä vastaukset tulkitse joltisenkin tyhjentävästi tämän hetken Suomen kansan valtaosan "kristillistä uskoa," jota niin ylen määrin maailmalle mainostetaan. Ja mikäli nuo vastaukset ovat rehellisiä, tahdotaan niissä ilmi tuoda vilpitön totuus mieskohtaisesta vieraantumisesta siitä aidosta uskosta, jonka näin tunnustetaan olevan syvempää, elävämpää ja henkilökohtaisempaa. Onkin sanottava, että hyvin monet epäuskoiset, vieläpä suruttomimmatkin usein suorastaan kadehtivat uskovaisia, kaivaten sielussaan kristityn seestynyttä uskoa. "Enpä tiedä" — uskosta yhtä vähän, kuin ylimalkaisesta Jumalan tunnustamisestakaan, ei kuolematon sielu saa janoonsa tyydytystä. Tässä sieluntilassa ihminen totisesti tuomitsee itsensä, kuten Mestari niin kirpeästi lausuu: "Joka ei usko, hän on jo tuomittu." Uskoon päästäkseen sielu kaipaa jotain todellista pohjaa. Usko on käsi, joka pyrkii pitämään kiinni jostakin, mikä on ja mikä kestää. Niinpä elävä usko onkin Raamatun valossa aina omistavaa uskoa. Niin paljon ja niin usein kuin siihen sisältyykin monenlaista epäilyä, on sen voitava pitää kiinni uudestisyntymisen tosiasiasta, joka raamatullisesti nähtynä on kertakaikkinen tietoinen tapahtuma. Sillä miten paljon Raamattu korostaakin etsimisen välttämättömyyttä, ei se missään salaa myöskään sitä varmuutta, että jokainen "anova saa, etsivä löytää, kolkuttavalle avataan.", Jumalan valtakunnan löytämisen lupausta ja iloa on Jumalan Sana täynnänsä. Sen ihanin todistuskappale on Helluntain hengellä täytetty Kristuksen seurakunta, joka ei vain itse tyydy vanhurskauden, rauhan ja ilon omistamiseen, vaan Pyhästä Hengestä täynnä ollen intomielisen rohkeasti tarjoaa taivaasta saamaansa lahjaa evankeliumina muillekin. Tähän evankeliumin virkaan on kirkko itse asiassa juuri asetettu. Tuntuu näin ollen hämmästyttävältä, että, vielä tänään on luterilaisen kirkkomme piirissä kunnia-arvoisaa lukenuttakin väkeä, jonka taholta elävien Jumalan lasten uskon varmuus ja pelastuksen ilo leimataan hengelliseksi ylpeydeksi ja vääräksi varmuudeksi. Samalla ruokitaan ihmisen liontaista omaa vanhurskautta, puhumalla aina tarpeellisesta etsimisestä, ja kuten hurskas sana kuuluu, "ikävöivästä uskosta." Tähän ihmistekoiseen hurskauteen sommitellaan taitavasti irrallisia ajatuksia ja lauseparsia Raamatusta, kuten esim. Mestarin vuorisaarnasta tunnetuimmat kohdat:
"Autuaita ovat hengellisesti vaivaiset, - murheelliset, — siviät, – jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta." Mutta ettemme tekisi vääryyttä Jumalan sanalle, saanemme kaiketi kysyä, tuottaako tosi sydämen vaivaisuus, tosi murhe, tosi nälkä ja jano kenenkään sellaisen ihmisen sielulle autuuden eli onnen tunnetta, jonka tuntoa painavat pois ottamattomat synnit ja kuoleman kadottava kauhistuttavuus?
Ei varmaankaan. Näihin sisäisiin ahdinkoihinsa nähden he eivät ole autuaita, vaan siksi, että heillä Jumalan armahtamina lapsina on "taivaan valtakunta." Että he "saavat lohdutuksen, ” periä maan, ja heidät ravitaan.”
Uskon ahtaan portin sisäpuolella synnitön, vanhurskas ja pyhä Kristus astuu Jumalan ja syntisen väliin. Siksi "minä uskon, että Jeesus Kristus on minun Vapahtajani, joka lunasti minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta, ei kullalla eikä hopealla, vaan omalla pyhällä ja kalliilla verellään, viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan," rohkenee Jumalan valtakunnan löytänyt, uudestisyntynyt kristitty, tunnustaa henkilökohtaista vakaumustaan. Uskon käsi on tarttunut Jumalan valtakunnasta ojennettuun, evankeliumin pelastavaan käsivarteen, ja samalla luopunut ihmisen "omaan tavaraan" turvaamista. Tässä on tuo kääntyminen ja lapsenmielisyyteen alistuminen. Siihen tyytyessään usko jättää ihmisen kaikkivaltiaan Isän voimien varaan, ja pyhän äidin, Kristuksen itselleen erottaman seurakunnan helmaan. Siinä häntä Pyhä Henki evankeliumin kautta "valaisee ja pyhittää ja ainoan oikean uskon kautta Kristuksessa varjelee ja viimein pelastaa." Näin ei usko ole vain tietoa tai eräänlaista suostumista, vaan se on jatkuvaa lapsenmielistä alistumista, uskonkuuliaisuutta, Pyhää Henkeä kohtaan. Uskon tunnustuksen Isä, Poika ja Pyhä Henki muodostavat uskovalle kristitylle kaiken katoavan yläpuolelle ja samalla sen keskelle asetetun hallitusvallan, jonka turvissa voi levollisin mielin elää, rukoilla ja tehdä kutsumustyötänsä mistään murehtimatta. Usko luottaa ajallisissakin häneen, "jolla on valta, voima ja kunnia iankaikkisesti." Muistakaamme veljet ja sisaret, mihin ja mitä nykyisessäkin häälyvässä ajassa saamme Jumalan lapsina uskoa.
Mikä on sitten toivo?
Uskon silmä katsoo jo tapahtuneeseen tosiasiaan. "Että me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös meillä oli tykökäymys uskossa tähän armoon, jossa me nyt elämme ja ylistelemme (vanha käänn."seisomme ja kerskaamme meitämme Jumalan kunnian toivossa.) Kristuksen kirkkauden toivossa," lausuu apostoli, liittäen uskon ja toivon toistensa kanssa käsi käteen. Usko on tuonut meidät tielle, toivo viitoittaa meille jatkuvasti oikeaa kulkusuuntaa. Aivan kuin sanoisi: tästä löydät ne pyhät jäljet, joilla suuri Ristinkantaja merkitsi ainoan, mutta yhäti pettämättömän tien itkun alhosta kunnian paratiisiin. Toivolla on näin ollen pelastumisessamme aivan yhtä ratkaisevan tärkeä merkitys kuin uskollakin. Tästäkin puhuu Raamattu monin vakuuttavan syvällisin sanoin. Ajatelkaamme vain kertomusta Jeesuksen puhdistamasta kymmenestä spitaalisesta, yhdeksän kadotti kulkusuunnan, eksyen omille teilleen, ja vain yksi samarialainen, osoittaen kuuliaisuutta Sanalle, palasi Jeesuksen seuraan.
Tai muistakaamme Emmauksen tien vaeltajia, joiden toivoton usko oli sammunut Mestarin ristin juurelle, kun pimeyden voimat näyttivät saaneen lopullisen voiton. Heidän toivonsa ei pitänyt kiinni Mestarin sanoista, ja he masentuivat. Koko opetuslapsilauma harhaili sinne tänne näiden tavoin "kuin lampaat. joilla ei ole paimenta." Eräs kristillisyyden ydintotuus ja pelastumisemme pääasia sisältyy juuri toivo- käsitteeseen. Suotta ei sano apostoli: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita surkuteltavammat."
Jos näin on, niin saatanan valta murtaa meidät auttamattomasti alleen. Me jäämme tuijottamaan ajallisia aarteita, suruja ja iloja, käännymme katoaviin, olivatpa ne sitten myötä- tai vastoinkäymisiä, emmekä langettuamme jaksa nousta uudelleen tielle. Lihallisen mielemme tähden on kuljettavaksemme pantu tie, ristin ja kilvoituksen kaita tie. Siksi meidän ei ensinnäkään sovi jäädä "höllöttävään ja köllöttävään" uskoon. vaan pukeuduttuamme Jumalan koko
sota-asuun, on lähdettävä omaa lihaamme vastaan, "kieltäen itsemme, ottaen joka päivä ristimme ja seuraten Häntä. Tällä tiellä, millä "vanhurskas tuskalla vapaaksi tulee," kunkin meidän oma ristimme painaa meitä likemmäksi tietä, joka on Herra Jeesus itse.
Laumausko ei meitä tästä maailmasta pelasta, ei, vaikka Hyvä Paimen meitä laumassaan kuljettaakin päivästä päivään. Henkilökohtaista uskoa ja toivoa, henkilökohtaista valvomista ja rukousta, sanalla sanottuna henkilökohtaista kilvoitusta kysyy pelastumisemme. Elävä kristillisyys onkin juuri tätä: ei seurakristillisyyttä, eikä juhlakristillisyyttä, vaan mitä karuimman arkielämän Jaakobin painia, josta askel askeleelta edetään vain Jumalan siunauksen, ja taistelussa saatuja haavoja lääkitsevän, Herran Jeesuksen veren turvin. Näin siksi, että viallinen osa, synnin pilaama ja turmelema, kulkee mukanamme, ja kaikki maailman voimat ja vallat ovat liitossa sen kanssa. – Mutta kaiken yli katsoo toivo, yli uhkaavan raivoavan myrskynkin, kotimaan tyveneen rantaan. Se pitäytyy Jumalan lupauksen Sanaan. Ja Siionin vanki näkee vapautensa ihanan päivän, tuon: "Jolloin Kristus saapuu kirkkaudessaan, ja kaikki pyhät enkelit Hänen kanssansa." Ahdistuksissa koeteltu "toivo ei anna tulla häpeään," vaan kantaa väsyneen vaeltajan ja uskollisen ristinsoturin mitä jaloimpaan voittoon Karitsan valtaistuimen äärelle taivaallisiin kruunajaisjuhliin. Juuri nyt on meidän syy tätä toivomme tunnustusta muistaa.
Mutta suurin niistä on rakkaus
Onko näin?
Raamatun. yksinkertainen ja samalla kirkas totuus on tämä. Jos ei näin olisi, emme pääsisi milloinkaan perille, emme totisesti, vaikka jalkamme olisi oikealla tiellä ja ja edessämme ehdottoman selvä kulkusuunta. Herra sanoo itse: „Pysykää minussa ja minä teissä." Koko pelastuksemme pohja ja perustus on sanassa, »rakkaus."
Rakkaus irrottaa meidät ja sydämemme katoavista aarteista. Jos ei näin tapahdu, on sydämemme kiinni maallisissa aarteissamme. Puolenkaan sydämen rakkaus ei tätä asianlaitaa toiseksi muuta. Olemme silloin niitä, jotka sokeudessaan puuhaavat nyt, juuri nyt, paratiisia tuhotun maailman savuaville raunioille, ja ovat Kainin kiivauteen asti täynnänsä uskoa ja toivoa aineelliseen hyvään, valtaan ja rikkauteen.
Miksi siis rakkautta kysytään kaikkein ensimmäiseksi ja kaikkein viimeiseksi pelastumisemme asiassa?
Siksi, että jos sen kohta sydämessämme on väärä, olemme auttamattomasti tuomitut tuhoon.
Lootilla oli hurskas vaimo, mutta kauniiseen kotiin, vuosikymmenien aikana saatuun maalliseen hyvinvointiin rakastunut sydän. Ja hän katsahti taakseen! Ja maallisen rakkauden rajamaita pitkin kulkee taivaan valtakunnan raja silloinkin, kun pasuuna kajahtaa, ja pitkäisen leimaus käy yli taivaan idästä länteen, ja kuuluu yössä huuto: "Katso, Ylkä tulee!"
"Minä sanon teille: sinä yönä kaksi makaa yhdellä vuoteella, toinen otetaan ylös ja toinen jätetään: kaksi jauhaa myllyssä, toinen otetaan ylös ja toinen jätetään, kaksi on työssä pellolla: toinen otetaan ylös ja toinen jätetään," kuuluu Herramme ja Mestarimme sana vakaana ja tinkimättömänä.
Rakkaus on todella ensimmäinen ja viimeinen. Se on uskon ja toivon liikkeelle panema voima, meidän kristillisyytemme sykkivä sydän.
Mutta se ei olisi suurinta vielä tästä syystä. Suurin se on siksi, että se on taivaasta kotoisin, osa Isän sydäntä, joka etsi meitä, "kun olimme kuolleet syntien ja ylitsekäymistemme tähden," ja uhrasi itsensä meidän edestämme. "Siinä rakkaus on, ei siinä, että me ensin rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti ensinnä meitä." Jos ei tänäänkään olisi näin, emme pääsisi perille, sillä tämän rakkauden puutteessa painaisi vanhurskaan Jumalan viha meidät perimpään helvettiin.
Vain Jumalan rakkauden tähden olemme saaneet armon ja anteeksiantamuksen, ja koko kristillisyytemme Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Itse emme ole mitään muita, kuin armahdettuja velallisia. Ei meillä myöskään ole vara panna luuloteltuja oikeuksiamme armon edelle, suhtautuessamme lähimmäisiimme, ja ennen muita uskonveljiimme ja -sisariimme. Vaatijan sauva olkoonkin Herran Siionissa särjetty iankaikkisesti! Kristuksen rakkaus — tuo suurin — vaatiikin meitä rakastamaan toinen toisiamme anteeksiantavasta ja puhtaasta sydämestä. Rakkaus on Jeesuksen opetuslasten tuntomerkki, sisällisesti heidät koossapitävä, ja ase ulkoisia valtoja vastaan. Siihen kilpistyvät vihollisen rumantuliset nuolet. Se on täydellisyyden side.
"Minun rakkaat ja ikävöidyt veljeni, pysykää siis lujina Herrassa, minun rakkaani." Viimeksi sopii meidän painaa sydämiimme tämä sulasta sydämestä lähtenyt apostolin kehotus uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Antti A. Koukkari
PÄIVÄMIES 28.12.1965
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4