4. Rukouspäivä.

[Taavetti]

Davidin rukous



Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi! Ps. 51: 17.

Daavid pyytää Herraa avaamaan hänen suunsa kiitokseen. Mikä sitten oli sulkenut suuren psalmilaulajan suun? Vastaus löytyy edellisestä jakeesta. Veren viat olivat tyrehdyttäneet kiitoksen. Synti on sellaista ainetta, että kun sitä kasaantuu tunnolle, niin kyllä kiitosäänet hiljentyvät. Vaikeata ja väkinäistä veisaaminen on, jos sitä yrittäisikin. Sitä paitsi virsistä tulee helposti katkeria. Valmis oli Daavidkin langettamaan kuoleman tuomion lampaan ryöstäjälle, kun profeetta Naatan tuli häntä puhuttelemaan. Tuntuu, että tuomari oli kovinkin ankara. Eihän kysymyksessä sentään ollut kuin luontokappale.

Äärettömän paljon Jumalan antamaa rohkeutta tarvittiin profeetta Naatanilta kun hän meni suoraan kuninkaalle paljastamaan hänen syntinsä. Meidän tarvitsee vain muistaa Johannes Kastajan kohtaloa ja eräiden muidenkin profeettojen saamaa kohtelua, kun he joutuivat Israelin kuninkaiden vihoihin. Kuitenkin Jumalan sanan lähettiläät ovat aina olleet pelkäämättömän rohkeita, ja suorastaan ärsyttävän suorasanaisia miehiä. Ei liene väärin ajatella, että mahtoi Daavidin vanha ihminen kuohahtaa Naatanin sanojen alla. Omatunto todisti kuitenkin profeetan sanat tosiksi. Niissä oli väistämätön totuus. Taivaassa oli nähty koko rikos. Jumalaa ei kuningas ollut voinut pettää, huolimatta siitä, että uskoi noudattaneensa lain kirjainta. Ihmisen suun Daavid saattoi tukkia vetoamalla kuninkaan oikeuteen ryhmittää miehensä miten tahtoi, mutta ei Jumalan suuta.

Tekstimme jakeessa Daavid kuitenkin jo tavoittelee kiitosvirttä. Mikä oli saanut aikaan muutoksen virren sävyssä, mikäpä muu kuin evankeliumi. Anteeksihan hän pyyteli, ja vain anteeksiantamisen sana voikin kiitosvirteen sytyttää murheellisen mielen. "Päästä minut veren vioista, että minun kieleni riemuitsisi sinun vanhurskaudestasi." Evankeliumin salattu voima taivaasta irrotti taas kielen kannan suulaesta kiitokseen.

Vielä tekstimme antaa aiheen kysyä, kenet evankeliumi voi korjata ja sytyttää kiitokseen. Tähän Daavid sanoo: "Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää." On kuulunut sellaisiakin ääniä, että anteeksiantamuksen evankeliumi olisi jonkinlainen hyväksymisen lupaus. Siihen vedoten, että Raamatun mukaan evankeliumi on saarnattava ehdottomana, siitä on tahdottu tehdä joka paikan verho. On käsitetty ehdottomuus siten, että se olisi aina ja kaikkialla saatavissa mihin ja millaiseen tarkoitukseen tahansa, ja sellaisissa annoksissa kuin pyytäjä itse haluaa.

Jumalan seurakunnassa ei koskaan ole tahdottu ryhtyä kyselemään kovin tarkoin, millä tavoin joku tahtoo Kristuksen kallista lahjavanhurskautta käyttää. Kuitenkin Pyhä Henki on tullut aina murheelliseksi, jos anoja on jättänyt epäselväksi, onko kysymyksessä vain oman viitan paikkaus vai koko puvun uusiminen. Mikäli on selvästi ollut kysymyksessä edellinen asia, on saatettu neuvoa totiseen parannukseen, ja osoittaa, että vanhan paikkaamisesta ei ole apua. Tämä on aina nostanut syytösten ryöpyn. Jumalan lasten kokemus kokemus kuitenkin puhuu selvää kieltä, että hedelmät ovat katkeria. Eivät ne ole kiitosvirsiä, jotka lähtevät paljon anteeksi saaneen sydämestä. Kun on vähän anteeksi saatu ja paljon kärsitty häpeää, rupeaa tuntumaan, että kauppa ei oikein kannattanut. Varsinkin Naatanin asemassa oleva on rakkauden koetinkivi. Vasta kun Jumalan armo kirkastuu niin suurena ja kalliina, että se minut eksyneen sai palauttaa, syntyy vilpitön rakkaus myös Naataniin, joka ensimmäisen kerran rohkeni tulla synnistä varoittamaan.

Jumalan kiitosvirren avain onkin tässä, että kaltaisenamme, mitään parantamatta tai mihinkään syytökseen muutosta hakematta vain uskomme. Uskomme kaikkinemme itsemme Jumalan puhdistaman armon alle. Eikö olekin niin, että ei Jumala yksitellen ryhdy laskemaan syntejämme, kun hän ne poikansa veressä antaa kaikki anteeksi. Väärin olisi, jos me aivan kuin tarkka taloudenhoitaja ryhtyisimme niistä pitämään tarkkaa kirjaa, ja aivan soikeiksi vetäisimme, ennen kuin antaisimme ne pois armon mereen upotettaviksi. Aivan kuin pelkäisimme, että ne liian tarkkaan unohtuisivat. Silloin ei enää ehkä pystyttäisikään laskemaan, kuinka paljon olemme anteeksi saaneet. Ei näin rakkaat, vaan uskomme iankaikkisella unohduksella kaikki anteeksi.

Pentti Kopperoinen
Päivämies 5.10.1961