Kirjoittaja Taavetti » 05 Tammi 2012, 09:46
Autuaampi on antaa kuin ottaa
(Ap. t. 20:35)
JOULUUN kuuluu lukemattomia tapoja, joiden orjuuteen kristityn ei tule alistua. Ei ole esimerkiksi välttämätöntä näännyttää joulunalusviikolla perheenäitien itseään loppuun vain siksi, että kodin joulupöytä olisi komea. Ei ole myöskään paikallaan samasta syystä tuhlata kodin jouluun niin paljon, että joulun jälkiviikkoina talous joutuu pois tasapainosta ja joudutaan kiristämään elämä taloudellisesti ylen ahtaalle. Lienee syytä tässäkin asiassa muistaa apostolin kehotusta osoittaa "toimessa kohtuullisuutta."
KUITENKIN totutuissa joulutavoissa on toisia sellaisia, joiden soisi säilyvän jatkuvasti. Yksi sellainen tapa on siinä, että me usein lähimmäisiämmekin kohtaan kovat ihmiset muistamme toisiamme joulutervehdyksin ja lahjoin. Näin ei tapahdu vain oman perheen piirissä, vaan varsin laajassa mitassa tuntemattomat lahjoittajat esimerkiksi eri järjestöjen ja seurakuntien kautta lähettävät lahjan tuntemattomille saajille ja tekevät sen mielellään siksi, että on joulu.
SIKSI lienee paikallaan näin joulun tienoilla Jumalan lasten muistaa, mitä Raamattu ja Vapahtajamme Herra Jeesus on puhunut antamisesta kristityn, opetuslapsen elämässä. Vuorisaarnassa Jeesus puhuu kahdenlaisesta almujen antamisesta. Toinen on ulkokullattujen tapa ja toinen opetuslasten. Tästä näkyy, että Jeesus piti aivan kuin itsestään selvänä, että molemmat antavat, sekä omavanhurskaat että Jumalan omat. Jeesus ei kiinnitä – tämä on tärkeää — tässä yhteydessä huomiota lahjan määrään, vaan siihen, millä tavalla se tapahtuu. Ulkokullattu antaa lahjansa julkisuutta ja ihmisten katseita rakastaen. Ja palkanmaksu tapahtuu pian. Samalla hetkellä kuin almu annetaan, kiintyy siihen ihmisten katse ja he kiittävät antajaa. Samalla he luonnollisesti julistavat hänet todelliseksi kristityksi ja Jumalan palvelijaksi. Mutta jumalalta jää palkka saamatta. Iäisyydessä ei tuosta hurskaasta teosta tule mi tään palkkaa, vaikka Jeesuksen opetuksen mukaan he ovat sitä sielläkin vaatimassa. Oikean opetuslapsen antamisen tapa on toisenlainen. Almu annetaan hiljaa, salaisuudessa. Sitä eivät huomaa ihmiset, siksi ei siitä myöskään saa suuren yleisön tunnustusta. Myöskään vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee. Tämä tarkoittanee sitä, että antaja itse ei tiedä hyvää tekoaan. Mutta Jumala näkee salaisuudessa ja maksaa julkisesti. Salassa tehdyt hyvät teot tulevat kerran julki ja saavat palkkansa, joka tietenkin on armopalkka eikä hyvien tekojen korvausta. — Erikoista on ajatella, että pahojen tekojen osalta järjestys on aivan päinvastainen. Ulkokullattu salaa pahat tekonsa, Jumalan oma tuo ne täällä ajassa julki valkeuden rangaistavaksi.
Vuorisaarnan neuvot voidaan sovittaa tähän aikaan. Muistan lähimenneisyydestä, miten erään lehden palstoilla alkoivat hurskaat ihmiset, mahtoivatko kaikki olla kirkon palveluksessa olevia, esitellä, kuinka suuren osan tuloistaan he antavat kehitysapuun ulkomaiden köyhien kansojen auttamiseen. Monet julistivat antavansa 1 %:n. Mutta sitten löytyi niitäkin, jotka lupasivat 5 prosenttia kuukausituloistaan. Tuli mieleeni vuorisaarnan neuvot. Olisi sopinut kysyä, jäikö almu salaan, vai oliko kysymys niistä, jotka Jeesuksen sanojen mukaan soittavat torvea edellään almua antaessaan. Onneksi tuo huutokauppa pian loppui, mutta ehkä nuo "torvensoittajatkin" saivat palkkansa, ihmisten kiitoksen.
TOISAALTA JUMALAN lasten, jotka valittavat hedelmättömyyttään ja elävät maailman syytösten paineessa, on syytä muistaa vuorisaarnaa. Eiköhän noiden maailman syytösten eräs peruslinja ole siinä, että kristittyjen kristillisyys ei ole kyllin näkyvää, eikä tule nimenomaan ilmi laupeuden teoissa, almujen antamisessa ja muussa siihen verrattavassa toiminnassa. Jos tästä syytetään, ei ole hätää. Juuri tältä osin, meidän kristillisyytemme tulee jäädä salaan maailmalta, Jeesuksen ohjeiden mukaan. Ja maailman tuomitessa sen perusteella, mikä silmään näkyy, se ilman muuta tuomitsee väärin. Tapahtukoon niin, Jumala näkee toisin. Myöskään ei tarvitse huolehtia siitä, jos omasta elämästä näyttää puuttuvan näitä laupeudentekoja. Jeesuksen mukaan ei oikea opetuslapsi niitä muistiinsa luetteloi. Ei koskaan eikä missään tilanteessa tule kristityn omantuntonsa tai ihmisten edessä vedota siihen, mitä hyvää minä olen
tehnyt. Autuuden perustus on näet kokonaan muualla.
ANTAMISEN luonteeseen kristityn elämässä kuuluu myös se, mitä Paavali kirjoittaa 2. Korinttolaiskirjeen 9. luvussa, jonka tutuin lause usein toistetaan kolehti-ilmoituksen yhteydessä: "Iloista antajaa Jumala rakastaa", Mainitun luvun neuvot antoi Paavali Korinton kristityille silloin, kun hän keräsi avustusta Jerusalemin alkuseurakunnan köyhille. Siinä yhteydessä hän laajasti puhuu siitä, miten Korinton kristittyjen tulisi tähän keräykseen suhtautua. Noiden neuvojen eräs ydinasia on se, että kristityn lahja lähtee sydämen vaatimuksesta. Siinä ei ole vähääkään pakon leimaa. Jumalan rakkauden kokeneena Jumalan lapsi näkee etuoikeudeksi olla ajallisilla varoillaan palvelemassa. Paavali ei anna minkäänlaisia markkamääräisiä ohjeita. Mutta erään vihjeen hän antaa: "Joka tiivisti (uusi suomennos: niukasti) kylvää, se tiiviisti (niukasti) niittää, joka siunauksessa (runsaasti) kylvää, se siunauksessa (runsaasti) niittää." Tässä on ymmärtääkseni periaatteessa sama ajatus kuin siinä Raamatun lauseessa, joka on esimerkiksi Kivijärven tapulin seinustassa olevan vaivaisukon vierellä: "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle." Lainaaminen merkitsee
sitä, että annettu ei ole iäksi menetetty, vaan se tulee takaisin, ainakin, jos lainanottaja on luotettava. Jumalaa varmempaa lainanottajaa ja velanmaksajaa ei ole. Siksi voidaan sanoa, että Jumalan tahdon mukaan ajallisiakin varoja uhraava saa aikanaan takaisin, saa niittää. Sama ajatus on Sananlaskujen kirjassa: "Lähetä leipäsi vetten yli, niin ajan mittaan sinä saat sen jälleen." Järki ja sielunvihollinen panisivat kitsaaksi ja ajattelemaan: Minkä annan, se on minulta pois. Parempi säilyttää itsellä. Jumalan sana lupaa: Se mikä rakkauden vaikutuksesta, puhtaasta sydämestä annetaan, tulee takaisin, Jumalan siunauksesta usein korkojen kanssa. Tietenkään ei ole tarkoitus, että me tätä tietäkään pyrkisimme ahneudella omaisuuden lisäykseen. Liekö siihen tätä tietä kiusaustakaan?
JOS tarkastellaan apostolien neuvoja hyvän tekemiseen ja ajallisten varojen uhraamiseen, niin voidaan todeta, että niitä on lukuisa joukko, esimerkiksi: Hebr. 13:15; 13:3, Gal. 6:10 ja monet muut. Mutta miltei kauttaaltaan niistä voidaan todeta, että ne tulevat esiin kirjeiden loppupuolella, siis vasta sitten, kun Paavali on puhunut monista muista uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Tässä nähdään kai se, että Paavalin ja muiden apostolien ajatuksissa tämä ei ollut ensimmäinen eikä keskeisin asia heidän seurakuntia lähestyessään. Usko, Jumalan vanhurskaus, Jumalan valtakunta, Jeesuksen sovintoteko, nämä kaikki kulkivat edellä. Mutta kuitenkaan kehotukset antamiseen eivät jääneet pois. Sekin kuului ja kuuluu vieläkin kristillisyyteen.
Jumalan lapsen uskoon kuuluu ehdottoman riippuvaisuuden tunto Jumalasta kaikissa asioissa. Siksi ”hopeat kullat Herran on.” Mikä armo, että niin on. Vanhassa Testamentissa kerrotaan, että hevosten kulkusiin oli merkitty, että ne kuuluivat Herralle ja padat ja kattilatkin on Herralle pyhitetty. Mikä ilo onkaan, että ajallisen elämänkin yllä on Jumalan pyhyyden leima. Ja kun näin on, kun kaikki on Jumalan lahjaa, me iloitsemme sitä saadessamme, myös ajallista, mutta olemme valmiit kaikesta luopumaan. Sydämemme on kiintynyt Vapahtajaan, Seimen Lapseen ja Veriylkään. ”Sen tähden he voi surutta, ilolla kaikki jättää...”
Uskomme ahneuden, itsekkyyden ja monet laiminlyönnitkin anteeksi Jeesuksen maahan vuotaneessa uhriveressä ja jäämme lepäämään Jumalan armossa.
Esa Tuomaala
Päivämies 20.12.1972
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4