Tällä palstalla on ollu niin pitkään hiljaista, että vaikuttaa VL-foorumilta ”sinkut” loppuneen! Liekö saatu kaikki naimisiin?
Lueskelin pitkään tätä palstaa, monia näitä lyhyitä ja aika samankaltaisiakin viestiketjuja, ja mietin, mihin vastaisin. Päätin sitten heittää kaikki ajatukseni tänne. Otsikko oli niin mainion vino!
Paljon oli puhetta tuosta sinkkupalstan nimestä ja ylipäätään nimityksestä aikuiselle ei-naimisissa olevalle. Minunkin korvaan sinkku -sanalla on hyvin ikävä klangi, mutta ei palstan nimen muuttamisen harkitsemista tarvitse välttämättä miettiä, jos se suuremmalle osalle on neutraali.
Itse en tosiaan ole naimisissa, mutta jotenkin koko siviilisäätykysymys ei kosketa millään lailla. Kokisin jopa niin, että minulla ei ole siviilisäätyä lainkaan. Olen säädytön!
Siviilisäädyn tai perheellisyyden tullessa vieraiden kanssa puheeksi, ja kun minun "säätyäni" tiedustellaan -mitä tapahtuu harvoin- vastaan olevani ”sitoutumaton” tai ”solisti”. Kotiväki (sellainen on, enhän minä mikään perheetön ole!) kutsuu usein ”aikamiespojaksi”.
Oli muuten jännä lukea muutamalta käyttäjältä tuota, miten kanssakulkijat ottavat osaa yksinäisyyden suruun. Onhan se yksinäisyys risti, ei siinä mitään, mutta kokisin sen äkkiä loukkaavana jos naimattomuuttani surkuteltaisiin. Hyvänen aika, naimattomuushan on helpotus! Saa minulta toki kysyä, että mitä kuuluu, mutta ei tarvitse pukeutua säkkiin ja tuhkaan ennenkuin olen vastannutkaan.
Joskus kuulee juttuja että vanhemmat ja isovanhemmat patistelevat lapsiaan ja lastenlapsiaan avioliittoon. Itse en ole sellaista kokenut. Isovanhemmat tosin joskus heittävät, että "on se tyttö tuollakin pojalla, mutta se ei vaan suostu tuomaan sitä näytille". Saatan vastata, että "tosi on", ja sitten aihe on loppuun käsitelty!
Ehkäpä olen vielä kovin nuori hätäilemään tässä pariutumisasiassa; en ole vielä kolmeakymmentäkään. Viidestä täysi-ikäisestä sisaruksestanikin vain kaksi on perheellisiä, ja muut eivät edes seurustele, joten eipä tässä kehenkää ole tarvinnut itseä vertailla. Ehkäpä kaipuu syttyy sitten, kun tutuista kaikki ovat naimisissa, ja kotisiionin toiseksi vanhin sitoutumaton on itseäni kymmenen vuotta nuorempi.
Rakkaus on asia, joka nousee seurustelua ja avioliittoa koskevissa aiheissa aina esille. Rakkautta on toki muuallakin. Tuntuu muuten, että rakkaus -sana on kokenut arvon heikkenemisen. Rakkaus sekoitetaan monta kertaa enemmän ihastumisen, himon ja intohimon tunteeseen kuin siihen, mitä kristillisyys siitä opettaa. Pappikaan ei kysy alttarilla, että rakastatko, vaan
tahdotko!
Tohdin sanoa (provokaatiovaroitus!), ettei joku ripari-ikäinen varmasti tiedä rakkaudesta, kun ei luultavasti paljon muustakaan, vielä mitään
Sen vähäisen ymmärryksen tähden "rakastunutta" teiniä onkin niin vaikea ja turha neuvoa
No joo, tämä väite kumpuaa tietysti siitä, että itse on elänyt niin pitkään sen rakkauden merkityksen löytääkseen (ja ehkä jopa tunteakseen sitä).
On kulunut useita vuosia siitä kun viimeksi on tuntenut jotain erityistä mielenkiintoa tai viehätystä jotain lähimmäistä kohtaan. Jos näkökenttään joskus löytyy joku nätti tapaus, ajattelee, "että ei mitään tsäänssejä; säästänpä taas aikaa, vaivaa ja henkistä kapasiteettia". Elämässä on tällä hetkellä niin paljon jännittävämpiä ja kiinnostavampia asioita. Ja murheitakin. Toisekseen ajattelen helposti pahinta mahdollista skenaariota naimisissa olemisesta. En löydä itsestäni hirveästi isällisiä piirteitä. Olen nähnyt ja kokenut sen verran, että oma lapsi saati lapsikatras koituisi suureksi taakaksi. Puhumattakaan vakituisesta kämppäkaverista!
Sitäpaitsi olen erittäin tottunut omillaan toimimiseen. Lapsuudessa minulla oli vain muutama kaveri, ja siksi harrastin paljon antisosiaalisia touhuja kuten piirtämistä ja lukemista. Teini-iässä ystäviä ei siunaantunut sitäkään vähää, ja sosiaaliset tilanteet alkoivat jo pelottaakin. Siten olen kai kasvanut pitämään enemmän yksinäisyydestä kuin kumppanuudesta, vaikka nykyään kavereita on joltisestikin, ja pärjään ihmisten kanssa varsin hyvin.
Isompi ongelma on siis yksinäisyys kaikkinensa, ei niinkään sen puolison puuttuminen. Kun nyt saisi edes saattomiehen, tai sanotaan
saattajan (HAA olen sukupuolineutraali
), tielle ja matkalle, niin tahtoisin olla tosi tyytyväinen! Vaikka noita kavereita onkin, niin ei kymmenenkään kaveria vastaa yhtä ystävää.
Se oli muuten karkausvuosi ja -päiväkin tänä vuonna.. oli sen verran hiljaista, että hamekankaat jäi kauppaan
Joku palstalainen kirjoitti jossakin viestiketjussa, harmi kun en löytänyt enää, kun aloin tätä kirjoittaa, että jotkut naimattomat olivat menehtyneet jo keski-iässä, että sikäli paljon pelätty yksinäinen vanhuus jäi pelkäksi dystopiaksi. Se oli ihan jäätävä veto, nauroin makeasti!
No tässähän se on, samassa keskustelussa:
Sinisielu kirjoitti:Tiedän pari naimatonta kunniaan päässyttä uskon sisarta. He kuolivat keski-ikäisinä. Aina ei siis välttämättä ole yksinäinen vanhuus edessä...
Edit. Sitaatti.