Mulla on koira,jota voin välillä halata
, ja se tulee aamulla aina selkääni lämmittämään kun vielä nukun.
Itselläni oli lapsuudessa niin traumaattisia kokemuksia toisen ihmisen "läheisyydestä" että en ole oikeastaan koskaan ollut kovin murheissani siitä että olen jäänyt sinkuksi.
Kotini oli hyvin väkivaltainen, äidillä oli omat traumansa jotka hän kosti minulle, se läheisyys teki aina hyvin kipeää ihan konkreettisesti. Olin 10 vuotias kun sain isäpuolen, ja sen seurauksena tuli pelko kotona olemiseen,silloin kun äiti ei ollut paikalla. Yleensä hän oli illat pois kuten aamupäivätkin. ( Karjanhoitaja)
Kun pääsin koulusta,niin lähdin omaan elämään. lähiomaiset ovat viranomaisia
Onko teillä muilla kellään sellaisia kokemuksia, kun esim.lapsuudessa on käytetty väkivaltaa niin ei koskaan oikein pysty luottamaan varauksetta toisiin ihmisiin? Varsinkin mitään lähikontaktia ei kestä.
Mulla meni hyvin kauan ennenkuin uskalsin istua edes kenenkään vieressä niin lähellä,että olisi hipaisuetäisyydellä ollut.
Kirkossa ja seuroissa menen istumaan mielummin penkin päähän,että pääsen äkkiä pois,jos paniikki iskee ( Olen paniikkihäiriöinen)
Pelkäsin toisen ihmisen kosketusta, vasta nyt muutaman vuoden ajan, ehkä lääkkeetkin auttaa,en hypi "seinalle" vaikka joku koskettaakin minua.
Ainoastaan lapsia olen voinut olla niin lähellä, eli olen pystynyt pitämään lasta sylissä.
Jopa tervehtiminen seuroissa oli ongelmallista, mutta nykyisin jo rohkenen sitäkin.
No tällaista jupinaa tänään