Minä en ole vielä koskaan seurustellut, mitä asiaa joskus ihmetellään. Kerran eräs harrastuskaveri tokaisi, että miten se mahdollista, ethän sinä ole edes edes mitenkään kamalan näköinen.
Nuorempana kaipasin poikaystävää, joskus teki tosi kipeääkin, kun sitä ei ollut. Saatoin olla kyynelet silmissä ihan julkisilla paikoillakin, koska kaipuu saada seurustelukumppani oli niin voimakas ja suurin piirtein koko ajan mielessä. Varsinkin, kun kaikki ystävät alkoivat seurustella.
Sitten minä itse sairastuin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Juuri nyt elämä kulkee sellaisia latuja, ettei tässä ole tilaa miehelle. Mutta totta kai minulla vielä on kaipuu. Ei tunnu mukavalta ajatus, että koko loppuelämän olisin yksin. Varsinkin kun ystävissä ja sukulaisissa ei ole ketään toista sinkkua. Pari vuotta sitten meni ystäväni naimisiin, joka on minua muistaakseni 6 vuotta nuorempi. Kyllä minulla oli kyynelet silmissä kirkossa, kun hän asteli sulhasensa kanssa kirkkokäytävää. Ei siksi, että olisin liikuttunut kauniin morsiamen nähdessäni tms. vaan siksi, että tuntui pahalta, kun ajatteli omaa elämää ja sitä, ettei siihen kuulu edes pieni toivo puolison saamisesta. En minä juuri nyt haluaisikaan ketään, se tuntuisi sotkevan vain minun elämääni, koska minulla on toisenlaiset suunnitelmat juuri nyt. Mutta epätoivo tulee siitä, että pelkään ja uskonkin, ettei koskaan tule sitä päivää, jolloin minä jonkun löytäisin. Äitini aina sanoo, että entäpä jos joku löytääkin minut. Mutta en usko siihenkään. Ulkonäöllähän ei oikeassa ihastumisessa ja rakkaudessa ole merkitystä, mutta sairauden myötä on oma ulkonäkö muuttunut itsellekin vastenmieliseksi, kuinka voisin uskoa, että joku toinen voisi minuun ihastua.
MInäkin olen miettinyt sitä, miksi minulla ei olisi oikeus olla surullinen siitä, ettei minulla ole ketään, tai oikeus pelätä, etten koskaan löydä ketään. Miksi minulle vaan naureskellaan. Tosiaankin mistä syystä lapsettomuutta pidetään oikeana surun aiheena, mutta ei sitä, että on sinkku. Ei lapsettomalle, joka sanoo pelkäävänsä, ettei koskaan tule saamaan lasta, naureskella, että älähän nyt, kyllä se lapsi tulee kun on tullakseen. Monesti minulle on naureskellen sanottu, että kyllä se tulee ajallaan ja sitten se osuu kuin nyrkki silmään. Niin kuin ei olisi oikeus kaipuuseen ja suruun. Se on kyllä todella epäreilua. Ajatellaanko sinkkuutta kuitenkin niin paljon omaksi valinnaksi, ettei osata pitää sitä surun aiheena?
Vaan pitää nyt lopettaa tämä surkeilu, tai alan kohta itkeä täällä.
Ja juuri kun olen päässyt kirjoittamasta, että juuri nyt olen ihan onnellinen ja tyytyväinen sinkku.