Surua sinkkuudesta

Sinkkujen elämän iloista ja suruista sekä uskossa elämisestä.

ViestiKirjoittaja Saral » 12 Joulu 2006, 23:19

Eiköhän se ole ihan luonnollista, että yksinäinen kokee ainakin ajoittain surua ja alakuloa siitä, että ei ole "vieläkään" löytänyt sitä oikeaa. Miehen/vaimon puuttuminen tuntuu... Yhtä lailla se on ongelma, jos ei enemmänkin kuin lapsettomuus. Miehettömyys tai vaimottomuus on asia, josta voi kärsiä ja monet kärsii aivan varmasti. Raamattukin sen sanoo, että ei ihmisen ole hyvä olla yksin. Sen kärsimisen kanssa vain kai on tultava toimeen, ainakin jotenkin.

Toisten ei pitäisi lisätä tuota kärsimystä turhilla kysymyksillä, että miten sä et vieläkään, etkö vieläkään jne... Itse kylläkin olen pahemmilta kyselyiltä välttynyt. Enkähän minä osaisi siihen mitään oikeaa vastausta antaakaan. Tietysti sellasta heittoa voi kaltaistensa seurassa olla, mutta se on eri asi kuin esim vanhempien kyselyt asian suhteen. Sellaistakin ku esiintyy. Jumalahan sen tietää, milloin se oikea tulee, jos tulee...
Avatar
Saral
vakiintunut
 
Viestit: 118
Liittynyt: 11 Helmi 2005, 10:43

ViestiKirjoittaja Sinikettu » 10 Tammi 2007, 00:16

Minä en ole vielä koskaan seurustellut, mitä asiaa joskus ihmetellään. Kerran eräs harrastuskaveri tokaisi, että miten se mahdollista, ethän sinä ole edes edes mitenkään kamalan näköinen. :lol:

Nuorempana kaipasin poikaystävää, joskus teki tosi kipeääkin, kun sitä ei ollut. Saatoin olla kyynelet silmissä ihan julkisilla paikoillakin, koska kaipuu saada seurustelukumppani oli niin voimakas ja suurin piirtein koko ajan mielessä. Varsinkin, kun kaikki ystävät alkoivat seurustella.

Sitten minä itse sairastuin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Juuri nyt elämä kulkee sellaisia latuja, ettei tässä ole tilaa miehelle. Mutta totta kai minulla vielä on kaipuu. Ei tunnu mukavalta ajatus, että koko loppuelämän olisin yksin. Varsinkin kun ystävissä ja sukulaisissa ei ole ketään toista sinkkua. Pari vuotta sitten meni ystäväni naimisiin, joka on minua muistaakseni 6 vuotta nuorempi. Kyllä minulla oli kyynelet silmissä kirkossa, kun hän asteli sulhasensa kanssa kirkkokäytävää. Ei siksi, että olisin liikuttunut kauniin morsiamen nähdessäni tms. vaan siksi, että tuntui pahalta, kun ajatteli omaa elämää ja sitä, ettei siihen kuulu edes pieni toivo puolison saamisesta. En minä juuri nyt haluaisikaan ketään, se tuntuisi sotkevan vain minun elämääni, koska minulla on toisenlaiset suunnitelmat juuri nyt. Mutta epätoivo tulee siitä, että pelkään ja uskonkin, ettei koskaan tule sitä päivää, jolloin minä jonkun löytäisin. Äitini aina sanoo, että entäpä jos joku löytääkin minut. Mutta en usko siihenkään. Ulkonäöllähän ei oikeassa ihastumisessa ja rakkaudessa ole merkitystä, mutta sairauden myötä on oma ulkonäkö muuttunut itsellekin vastenmieliseksi, kuinka voisin uskoa, että joku toinen voisi minuun ihastua.

MInäkin olen miettinyt sitä, miksi minulla ei olisi oikeus olla surullinen siitä, ettei minulla ole ketään, tai oikeus pelätä, etten koskaan löydä ketään. Miksi minulle vaan naureskellaan. Tosiaankin mistä syystä lapsettomuutta pidetään oikeana surun aiheena, mutta ei sitä, että on sinkku. Ei lapsettomalle, joka sanoo pelkäävänsä, ettei koskaan tule saamaan lasta, naureskella, että älähän nyt, kyllä se lapsi tulee kun on tullakseen. Monesti minulle on naureskellen sanottu, että kyllä se tulee ajallaan ja sitten se osuu kuin nyrkki silmään. Niin kuin ei olisi oikeus kaipuuseen ja suruun. Se on kyllä todella epäreilua. Ajatellaanko sinkkuutta kuitenkin niin paljon omaksi valinnaksi, ettei osata pitää sitä surun aiheena?

Vaan pitää nyt lopettaa tämä surkeilu, tai alan kohta itkeä täällä. :) Ja juuri kun olen päässyt kirjoittamasta, että juuri nyt olen ihan onnellinen ja tyytyväinen sinkku. :wink:
Avatar
Sinikettu
puuhakas
 
Viestit: 237
Liittynyt: 05 Kesä 2006, 15:11

ViestiKirjoittaja Vl-neiti » 20 Tammi 2007, 01:30

Kaipaan jotakin
mitä ei ole
Kaipaan jotakin
mitä ei ehkä tule

Syvä hiljaisuus

Kunpa voisin tyytyä
vain tähän hetkeen.
Vl-neiti
 

ViestiKirjoittaja Aapeli » 01 Kesä 2007, 23:02

Synkkää on.

Minulle raskainta tässä sinkkuudessani on se, että joudun jatkuvasti etsimään uusia ja aina uusia ihmisiä joiden kanssa vietän vapaa-aikani. Välillä tuntuu ettei jaksa enää tutustua ihmiseen ja rakentaa suhdetta vain sen takia että saa kohta vastaavasti luopua siittä. Eihän ystävyyden tarvitse loppua toisen naimisiinmenoon, mutta totuus on, ettei perheellisellä ole yhtä paljon aikaa ystävilleen kuin sinkulla.
Aapeli
 

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 03 Kesä 2007, 07:05

Sinkulta vaaditaan suuria voimanponnistuksia eri tilanteissa. Se risti on raskas ja okainen, mutta voihan siinäkin asiassa ajatella, ettei ole aivan yksin sitä ristiään kantamassa...Jeesus on vierellä voimia antamassa, vaikka monesti on epäilysten sumussa.
Itselleni sinkku-asia ei ole nykyisin enää niin kipeä, sillä seurustelen, mutta tuoreena ne ajat ovat mielessä todellakin, sillä olen elänyt sen verran pitkään yksin.
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja Nanaliina » 06 Heinä 2007, 23:00

Itselläni on paljon epäilyksiä sinkkuudessani ja siinä onko Jumala minulle aviopuolisoa tarkoittanut. Kipein asia on varmaan se, kun itsellä on lapsi, mutta ei aviopuolisoa. Ei ole ketään vierellä tukemassa ja iloitsemassa, jakamassa asioita. Lisäksi vielä se, kun tuntuu siltä että on aina erilainen. On sinkku, mutta eroaa toisista sinkuista lapsen verran, on perheellinen, mutta perheistä eroaa miehen verran. :roll:

Olen kauan ollut epäilyksissä sen suhteen, kun tiedän, että Jumala antaa aviopuolison kun sen parhaaksi näkee ja jos niin on tarkoittanut, mutta itse alan helposti epäilemään juuri sitä että entä jos minut on tarkoitettu olemaan yksin vaikka tuntuu kauhealta ajatella etten koskaan menisi naimisiin. Sielunvihollinen tykkää tästä asiasta kovasti kiusata nykyään. Muistan kun alle 20- vuotiaana ei tullut suunnilleen mieleenkään etteikö joskus naimisiin menisi, mutta kun alkaa lähestyä kolmeakymppiä ja monta vuotta nuoremmat on jo naimisissa, alkaa epätoivo vähän hiipiä mieleen.

Siskoni kyllä jokin aika sitten sanoi, että jos Jumala on tarkoittanut elämään ilman aviopuolisoa, niin kyllä Hän antaa sopeutuvan mielenkin siihen.

Onnea ja Taivaan Isän siunausta sinulle Sinisielu! Itseäni on paljon rohkaissut ja auttanut, kun olet paljon kirjoittanut tuntemuksistasi sinkkuna ja Jumala sulle näin ajallaan kumppanin osoitti. Rohkaisee itseäkin, että josko joku päivä itseänikin onni potkaisisi ( tai ei sen miehen nimi pakko tarvi Onni olla :oops: :lol: 8) )
Avatar
Nanaliina
tutustunut
 
Viestit: 40
Liittynyt: 29 Touko 2006, 21:01
Paikkakunta: Pirkanmaa

ViestiKirjoittaja Heku » 24 Elo 2007, 19:00

Tässä vaiheessa kun monet omista kavereista seurustelevat ja menevät naimisiin, on monesti tullut mieleen, että onkohan minulle tarkoitettu aviomiestä. Nuorempana sitä piti aina muka "tykätä" jostakin ja kiusoiteltiin kovasti.
Nyt asiaa mietiskelee jo vakavammin. Olisihan se ihana kun olisi joku ihminen joka aidosti välittäisi ja jonka kanssa voisi jakaa syvimmätkin ajatuksensa. Kaipaa sellaista! :oops: Ja väkisinkin katselee seurustelijoita ja naimisissa olevia hieman kadehtienkin: Minäkin haluan tuollaista.
Jokin aika sitten seuroissa puhuja sanoi saarnassaan, että puolisoa saa rukoilla vaikkapa iltarukouksessa. Enpä oo vielä kyllä ottanut neuvosta vaarin. Jos niin on tarkoitettu, niin eiköhän se oma tule joskus vastahan. :?
Avatar
Heku
tutustunut
 
Viestit: 20
Liittynyt: 17 Touko 2007, 22:09
Paikkakunta: Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 24 Elo 2007, 22:08

Tympäisee katsoa noita kirjoituksia, kun luulin vielä löytäneeni sen oikean. Tosissaan tympäisee. No, nyt sinkun elämä jatkuu määräämättömän kauan aikaa. Morsiuspuvun kankaat lepäävät vaatehuoneessa. Unelmat murtuneet, sydän karrelle palanut. :roll:
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja Taavetti » 24 Elo 2007, 22:30

Teillä molemmilla viimeksi kirjoittaneella ja kaikilla muillakin on vielä rukousten kultatie avoinna. Olen varma, että teidän puolestanne rukoilevat ainakin läheiset, mutta varmaan monet muutkin. Esimerkiksi monet palstamme käyttäjät. Sinisielun tiedän ja jollakin tavalla tunnen, Heku on uusi täällä, mutta samat on mietteeni sinustakin.
Voitte itsekin rukoilla, ja kyllä te rukoilette, vaikka ette ehkä sitä itse huomaakaan. Jumalan Pyhä Henki povellanne rukoilee joka hetki, eivätkä ne rukoukset ole turhia.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja ToBe » 25 Elo 2007, 15:00

Aapeli aika hyvin tiivisti omiakin ajatuksia yksin elämisen varjopuolista. Kun kaverit alkavat seurustelemaan, heidän ajankäyttönsä muuttuu niin radikaalisti (luonnollisesti) että jäljelle jäävä(t) uhkaa joutua sosiaalisen toiminnan ulkopuolelle. Siinä on huomannut itsekin millaista haittaa aiheuttaa ns. porukoituminen ja liian tiivis kaveripiiri; on aika haastavaa löytää itselleen uusia ystäviä
Avatar
ToBe
vakiintunut
 
Viestit: 100
Liittynyt: 27 Helmi 2006, 11:56

ViestiKirjoittaja Vl-Misu » 11 Syys 2007, 20:10

Kun on sinkku, ei jaksa käydä seurakunnassa katsomassa toisten niskoja,jos kukaan ei tule juttelemaan,jos kaikki juttelevat vain omien ystäviensä kanssa. :?
Kuka näkee sen, joka on tullut ensimmäistä kertaa kokoukseen?
Kuka näkee sen, joka tarvitsisi rohkaisevan sanan,hymyn tai katseen :roll: ?Kuka tarvitsisi jonkun,joka tulisi viereen istumaan? :roll:
Kuka näkee sen, joka ei ole koko viikolla vaihtanut ainuttakaan sanaa kenenkään muun kanssa?
Nähdä, mennä juttelemaan, kutsua kylään, kahville, saunaan...
"Mitä olette tehneet näille vähimmistä, olette tehneet minulle."
Vl-Misu
 

ViestiKirjoittaja Taavetti » 11 Syys 2007, 20:27

Ethän Misu sittenkään jätä ja unohda uskovaisten kokoontumisia. Siellä missä uskovaiset kokoontuvat, siellä heille on oikeita ystäviä tarjolla. Jos ei siellä, ei sitten missään.
Käythän kaiken uhallakin kuuntelemassa Jumalan sanan saarnaa, käythän. Kun uskollisesti muistat käydä, saattaa joku joskus jopa huomata sinut. Jos olet kotona kärvistelemässä, on erittäin pieni mahdollisuus, että kukaan tulee luoksesi.
Mutta missä ovat uskovaiset, kaiken ikäiset uskovaiset koolla, siellä on koolla Jumalan Valtakunta ja Jumalalla on suuret mahdollisuudet.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Saral » 12 Syys 2007, 10:30

Yksinäisyys on aroille ongelma. Tuo, mitä Misu puhuu voi olla todellinen ongelma. Olen sen kokenut ajoittain itsekin. Ei ole selvää, että huomataan tai ollaan aktiivisia ottamaan yksinäisiä huomioon ja tarjoamaan ystävyyttä. Mutta sen olen huomannut, että rukoilla kannattaa ja kenties aikojen päästä, esimerkiksi muutaman vuoden kuluessa rukoukseen vastataan ja annetaan kenties se yks tai muutama kaveri, josta sitten saa olla kiitollinen. Seuraan tyrkyttäytyminen ei välttämättä aina tuo mitään toivottua tulosta.

Mutta periaatteessa kuten Kinnunenkin totesi suviseuroissa alustuksessaan, ei pitäisi olla niin tarkka seurasta, vaan kelpuuttaa seuraansa erilaisia ihmisiä. Keneltä se oliskaan edes pois, jos seurassa ja iltakylissä saisi kulkea kaikki, jotka sinne haluavat? Nuorille ja kaikille on erittäin tärkeää saada sosiaalisia kontakteja. Kyllä tuo on minusta erittäin tärkeä asia, minkä Misu nyt otit esille! Omaakin aktiivisuutta tosin tarvitaan.
Viimeksi muokannut Saral päivämäärä 12 Syys 2007, 19:40, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
Saral
vakiintunut
 
Viestit: 118
Liittynyt: 11 Helmi 2005, 10:43

ViestiKirjoittaja Taavetti » 12 Syys 2007, 11:57

Ajatukseni oli kertoa Misulle ja muillekin, ettei seuroista pois jäänti kuitenkaan ole oikea ja kestävä ratkaisu. Jos jää pois uskovaisten kokoontumisista, voi olla melkein varma, ettei ainakaan uskovaisia ystäviä löydä. Ellei sitten joku satu havaitsemaan pois jääntiä ja tule huolestuneena kysymään syytä. Sitä ei kuitenkaan kannata jäädä odottamaan, se voi jäädä tulemattakin. Itse olin yksinäinen ja ujokin nuorukainen, uudelle paikkakunnalle mentyäni etsin vanhempia uskovaisia, kuten olin olosuhteiden pakosta tehnyt kotikylänikin. Ei ole tarvinnut katua menettelyä. Jossakin löytyi nuoria ystäviä, jossakin taas vähemmän. Ikätovereita sain ystävikseni perin vähän, kaikki olivat minusta joko nuorempia tai huomattavasti vanhempia.

Koska nykyisinkin on paljon yksinäisiä, kannattaa miettiä, miksi nämä lukuisat yksinäiset eivät kohtaa. Ovat ehkä kaukana toisistaan, mutta jos jokainen vetäytyy omaan koloonsa, kohtaamiset ovat hyvin satunnaisia.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Saral » 12 Syys 2007, 19:43

Erityisen tärkeä on, vaikka yksinäiseksi tunteekin itsensä, mennä sinne Sanan kuuloon, kuten Taavetti kertoikin. Ja jos tuntuu, että uskon asioissa on vaikeaa, niin kyllä silloin olisi hyvä olla joku kaveri, jolle puhua. Sen suhteen toivon kyllä, että saisit Misu sinäkin uskovaisen kaverin. Edes yhden sellaisen. Anteeksi, jos edellisessä viestissä oli jotakin loukkaavaa tai väärää. Muokkasin sitä hieman vielä...
Avatar
Saral
vakiintunut
 
Viestit: 118
Liittynyt: 11 Helmi 2005, 10:43

ViestiKirjoittaja Taavetti » 12 Syys 2007, 20:14

Muistelin Misun kertoneen joskus toista vuotta sitten työvuorostaan Rauhanyhdistyksen keittiöllä. Itse en ole sellaisissa tehtävissä ollut, mutta olen havainnut, että pidemmän aikaa samassa keittiöryhmässä olleet usein ystävystyvät ennen pitkää. Ensimmäisillä kerroilla sellaista harvoin tapahtuu, ne ovat ensi kertalaisten kohdalla hiljaista tutustumista. Eikä jokaisen kesken tarvitsekaan ystävystyä, mutta kärsivällisyyttä siinä tarvitaan. Ilahduin silloin, kun Misu kertoi keittiövuorostaan, miten siellä oli kuunneltu seurapuheita kaiuttimista. Jäiköhän se kerta ainoaksi, sitä en ole tietooni saanut, eikä siihen tarvitse muiden vastatakaan, toivottavasti vastaat itse, kun sen parhaiten tiedät.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 12 Syys 2007, 20:18

Mä kyllä ymmärrän Misun fiiliksiä täysin. Ite oon ollu aina yksinäinen ja olen tuntenu itteni ulkopuoliseksi, oudoksi linnuksi. Ei tosiaan ole helppoa ystävystyä ihmisten kanssa.
Sitten tämä sinkun epätoivo on kans nyt erityisen tuttua, kun oma eka seurustelu kariutui niin traagisella tavalla. Näkee edessänsä vain lohduttoman pimeyden ja syyssateen. :cry:
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja Emka » 13 Syys 2007, 00:00

Kun on pohjalla, niin sieltä ainoa tie on YLÖSPÄIN.

Itse olen kokenut sen,että silloin kun on oikein vaikeaa, niin jos suinkin edes yrittää nousta sieltä, niin helpottaa se kuitenkin.

Mutta jos jää siihen "kurjuuden ikeeseen" niin silloin jää helposti yksin.

Sinisielulla ja misulla on varmaan kuitenkin fyysinen kunto kuitenkin kohtalainen? Sekin auttaa kun jaksaa ulkoilla ja löytää jotain positiivista elämästä.

Puhun nyt kokemuksen "syvällä rintaäänellä" Itseäni on koeteltu viimeisinä vuosina oikein kunnolla.
Toissa talvena oli murtuneet kantapäät,jotka teki liikkumisen vaikeaksi, keväällä meni polvi, ja nyt on kaksi viikkoa ollut kylkiluut murteessa ja vieläkin on kivut sellaiset,että liikkuminen on lähes mahdotonta, paitsi kipulääkkeiden varassa.

Mutta kuitenkin on joka päivä yritettävä löytää jotakin positiivista, sillä masennus tähän kohtaan olisi aika tuhoisaa.

:oops: :oops: :wink:
Avatar
Emka
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1464
Liittynyt: 25 Tammi 2005, 22:05
Paikkakunta: Pirkanmaalla pieni pitäjä

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 13 Syys 2007, 19:38

Emka, ai jai jai...on sinuakin kyllä kivuilla lyöty. :x
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja kesis » 14 Kesä 2013, 17:16

itestä tuntuu että kun ikä alkaa lähivuosina lähetä sitä kolmeekymmentä ni tuntuu entistä useimmin kokee sitä miehenkaipuuta ja sielunvihollinen on samalla myös sitä enemmän houkuttelemassa. mutta kun ainut voima johon jaksaa luottaa on se jumalanvoima ilman uskoa olisin ihan tyhjän päällä.

mä oon siinä onnellises asemas ettei mulle oo kukaan tullu sanoo läiipiirissä tai kavereissa että jokos sulla on mies tai näkyny miehiä.

sit noista ystävistä iteki oon aika yksinäinen ollu mut just ku on joskus lähtenyt oudompiin paikkoihin kyliin eikä oo valikoiva ja o tarkka ketä muita kyliin tulee ni sitä kauttaa olen tutustunut esim. erääseen tosi tärkeään ystävän. aika lailla samaikäsiä ystäviä mulla vähän muts sit vanhempia ja vähän nuorempia jokunen muttei se ikä vaan ne asiat ja yhteiset jutut ja ihmisen kans jonka seurassa viihtyy.
"menneisyyden muistamnen tuo voimaa nykyhetkeen"
Avatar
kesis
Valvoja
 
Viestit: 1071
Liittynyt: 28 Joulu 2005, 15:25
Paikkakunta: Vantaa


Paluu Sinkkupalsta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron