Sivu 1/1

Ihastuminen/rakastuminen epäuskoiseen.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 15:59
Kirjoittaja minä täältä*
Mukava, kun löytyi tämä fooorumi! Kysyisin siis, onko muita jotka olisivat kokeneet vahvan kiinnostuksen, ihastumisen.. epäuskoiseen? Miten pitäisi ymmärtää sen "tarkoitus" jne.

Aihe on aika kipeä. Itselle, omalle kohdalle sattuessa on yllättävän vaikea löytää ihmsiä, jotka ymmärtäisivät tai jolle voisi puhua. Ihastuminen kun jo itsessään on usein aika hämmentävää, saati sitten silloin kun kyseessä ei ole uskovainen ihminen..

Niin, olisi ihan mukava tietää onko muita joille on näin sattunut. En tarkoita sellasia ihastumisia joita jokaisella joskus tulee ja menee, vaan todella vahvasta kiinnostuksesta toisen persoonaan.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 16:37
Kirjoittaja Jaakko
Minä ihastuin yläasteella erääseen uskottoman perheen tyttöön. Hän oli erittäin hyväkäytöksinen, siveä jne. Olin ujo poika enkä uskaltanut koskaan puhua hänelle mitään. Katselin kaukaa ja elättelin mielessäni kaikenlaisia ruusuisia suunnitelmia tulevaisuudesta. Ihastuminenhan on luonnollinen asia ja oikein ihana sellainen :)

Ihmeekseni sain puhelun eräänä päivänä, kun hän soittaa ja kysyy, lähtisinkö heille käymään joskus. Matkaa oli 10km. "Emmä tiedä" "Emmä tiedä" "Emmä tiedä" jotakin tällaista änkytystä oli ihastuneen pojan kommentit, kun hän kyseli monta kertaa. Sitten puhelu päättyi. Harmittelin suunnattomasti, että olin niin tökerö ja juntti. En oikeastaan uskaltanut sanoa mitään peläten, että äiti kuulisi puhelinkeskusteluni.

Tuli ilta ja kului päiviä. Harmittelin ja harmittelin. Oli siinä itkujakin välissä. Tiesin sisimmässäni, että äiti ja isä eivät olisi halunneet minun alkavan tapaileen sitä tyttöä. Asiat siis menivät jotenkin tökerösti ohitseni ja se soitto myös lopetti jollain tapaa kaiken haaveiluni.


Vuosia myöhemmin voin vain sanoa, että se oli taivaan Isän tahto. Asiat menivät kuin menivät, mutta ei tullut lähdettyä sille tielle, josta on ollut Jumalan valtakunnassa huonoja esimerkkejä, kuinka on usko haaksirikkoutunut tällaisen ratkaisun myötä. Puolisoa on hyvä rukoilla.



Tämä siis tällaisena teini-ikäisen kokemuksena. Voin vain kuvitella, miten paljon kipeämpi asia olisi, jos olisi ollut vanhempi ja poissa kotoa. Sanoisinko poissa sosiaalisen kontrollin alta. Kyllä siinä on oikeasti sellaisen herkän korvan paikka, että me osaisimme tällaisia nuoria tukea. Huomaisimme heidän kipuilunsa, joka varmasti usein on taistelua vain itsessään, kun vihollinenkin sanoisi aina, että ei sitä voi sanoa, että on ihastunut uskottomaan. Tällaisissa kipuiluissa olisi myös hyvä rukoilla, käydä seuroissa ja pitää mahdollisimman paljon yhteyttä uskovaisiin ihmisiin.

Itse nimittäin olin armeijassa hyvin yksinäisen tuntuisella paikalla ja monessa niin heikkona ja kapinoivanakin. Silloin ajauduin jumalattomien menoon ja uskottoman kanssa seurusteluunkin. Kielsin todella uskoni elämälläni. Se oli raskasta aikaa. Päivisin elää jumalatonta hekumaa ja iltaisin itkeä sitä, että oli rauha lähtenyt sydämeltä. Jumalan armosta ei sydän paatunut täysin vaan ajan myötä Jumala herätti tuhlaajapojan kaipuun Isän kotiin. Siellä oli niin hyvä olla.

Tätä samaa haluaisin olla nytkin sanomassa sellaiselle, joka kipuilee asian kanssa. Voi miten ihana asia se ihastuminen / rakastuminen on sinänsä, mutta voi sitä toista puolta, jota niin vähän ehkä silloin ajattelee. Tunteet ajavat voimakkaimmillaan kirkkaasti järjen ohitse. Samoin ne tuovat äärimmäisen kovat taistelut uskonelämäänkin. Vihollinen keksii uusia ja uusia keinoja väsyttää ja näyttää, että sama kai se on, jos minä alan seurustella uskottoman kanssa jne.......Etukäteen ei voi elämää eikä syntielämää elää, mutta niin omien kokemusteni takia en osaa kuin rukoilla sydämestäni, että jaksatte taistella uskossanne. Se tuo lopulta sellaisen ilon sydämeenne, että aivan hätkähtäen kiittää Jumala, miltä kaikelta Hän on varjellut.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 16:47
Kirjoittaja Jaakko
Vieläkin täytyy sanoa, että niin liikutuin ja edelleen nousee monet muistot mieleen tästä aihealueesta. Lähinnä siinä valossa, mistä ja miltä Jumala on minutkin varjellut, kun antoi palaamisen armon maailmasta. Vaikka ei se uskominen ole ollut helppoa senkään jälkeen.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 16:58
Kirjoittaja minä täältä*
Niin... olen itsekin kyllä jälkeenpäin miettinyt, onko tällaisetkin kokemuksetkin kuitenkin tarkoitettu uskon koettelemiseksi.

Kyllähän se pakottaa miettimään ja tekemään valintoja että antaako ihastumiselle vallan vai halutako pysyä uskomassa jne jne.. Mutta ihastumisen hetkellä on kyllä todella vaikea tietää, miten pitäisi toimia ja suhtautua ihastumaansa henkilöön.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 17:19
Kirjoittaja Jaakko
Aivan samat ovat mietteet minullakin. Siinä todellakin aina uskoamme koetellaan, kun joudumme tekemään tällaisia valintoja. Ja ihastumisen hetkellä on todella kipeässä tilanteessa, jossa niin monet mielialat, hätähuudot ja kapinamieletkin vuorottelevat.


Rohkenen ilman vaimon lupaa kertoa....Olimme tavanneet RUK:n (armeijan) kurssijuhlissa...ja olin siis pyytänyt siskoni opiskelukaveria daamikseni tuohon juhlaan......No tiemme sitten erkanivat ja minun elämäni luisui alaspäin armeijassa kuten kerroin......Olimme molemmat ihastuneet toisiimme tuossa juhlassa, mutta sitten elämät vain veivät erilleen.....

Ihastukset jäivät elämään. Kun kielsin uskoni, itkin sitä, että menetin mahdollisuuteni tutustua paremmin kurssidaamini kanssa. Vastaavasti vaimokin kävi omaa uskonelämän taisteluaan opiskelupaikkakunnallaan. Kun hän kuuli, että olin kieltänyt uskon, hänkin oli kohdannut taisteluja asian suhteen. Oli tullut myös toinen ihastus (uskoton) ja joutunut taistelemaan ajatuksissa, että oli minut menettänyt ja sama se sitten oli mitä tekee....Ei kuitenkaan tapahtunut tätä hänen kohdallaan.

Ja nyt avioliitossa kasvavan lapsiperheen keskellä ei voi kuin ihmetellä, miten meidän tiemme tulivat takaisin yhteen......Se on jotain sellaista, jossa voi ihastella Jumalan hyvyyttä ja sitä, että kyllä se meidän armollinen ja rakastava Isä hoitaa ja ohjaa elämäämme parhaaksemme. Huolimatta jopa siitä, että me saattaisimme aivan kapinoidakin vastaan. Se on todella Jumalan armoa, että saa uskoa ja uskovaisena elää.

ViestiLähetetty: 25 Loka 2007, 17:55
Kirjoittaja Taavetti
Varmaan meillä useilla on ollut eri tasoisia ihastuksia nuoruuden vuosina, joissa kohteena on ollut uskostamme osaton. On minullakin niitä kokemuksia, vaikka reissuun lähdössä ollen. em niistä nyt enempää kirjoitakaan.
Nuoruus on monien valintojen aikaa, valintoja tehdessä joutuu usein myös taistelijan paikalle. Siihen taisteluun on syytä toivoa Jumalalta armovoimaa.
Ehkä ensi viikolla saan tilaisuutta kirjoittaa hiukan enemmän.

ViestiLähetetty: 26 Marras 2007, 15:35
Kirjoittaja Saunanaama
Joskopa valotan omaa taustaani hieman sitä tuntemattomille, koska se sivuaa tätä aihepiiriä niin läheltä. Tämä tarina on mielestäni aukoton todiste siitä, että Taivaan Isällä on joskus hyvinkin ennalta-arvaamattomia suunnitelmia meidän hänen luomiensa ihmisten varalle ja ne voivat toteutua yllättävillä tavoilla.

---

Minulla ei ole yhtään uskovaista sukulaista, enkä paikkakunnaltani tuntenut heitä - heitä ei siellä seudulla ilmeisesti ole kourallista enempää - ja niinpä tietoni lestadiolaisuudesta olivat hataralla pohjalla, enkä olisi osannut sanoa juuri mitään ominaispiirrettä kysyttäessä; ehkäpä suurperheet olisivat tulleet mieleen, muttei juuri muuta. Voisi siis sanoa, että siltä pohjalta minun olisi ollut lähes mahdotonta tai vähintäänkin hyvin epätodennäköistä milloinkaan saada oppia tuntemaan elävää uskoa. Olin siis armon valolta täydellisessä pimennossa ja monenlaisten omavanhurskaiden oppien värittämässä uskossa, potien usein selittämätöntä tuskaa: sielunhätää.

Elin varsin normaalin epäuskoisen ihmisen elämää aina siihen asti, kunnes sattuman kautta tapasin vaimoni. Hän oli merkillisen johdatuksen kautta muuttanut kaukaa pohjoisesta töihin kaupunkiin, jolla itse asuin, opiskelin ja kävin töissä. Hän oli itse ajautunut - osittain kai vasten tahtoaankin, mutta osittain tietoisesti Jumalan valtakunnan rajalle, eikä oikein itsekään tiennyt ollako sisällä vai ei. Varmaan minun tapaamiseni ja ihastumisemme oli ns. lopullinen niitti päätökseen jättää nimellisestikin seurakuntayhteys.

Tämä luopuminen aiheutti surua ja murhetta lähipiirissä ja silloin sain ensikosketukseni tähän kristillisyyteen. Enhän minä ymmärtänyt ollenkaan mistä tuossa huolessa oli kysymys ja ristiriitatilanne olikin kärjistyä avoimeksi konfliktiksiksi minun ja appivanhempieni välillä, kun koin heidän reaktionsa loukkaukseksi minua ja eritoten vaimoani kohtaan. Ajattelin, että mitäs vikaa minussa nyt muka on, kun olin mielestäni niin uskovainen kuin vain voi olla. Vähänpä tiesin ja vielä vähemmän ymmärsin.

Tilanne ei ehkä varsinaisen ongelman ytimen osalta helpottanut kun menimme naimisiin, mutta siitä kehkeytyi jonkinlainen toistemme hyväksynnän hiljainen liitto meidän ja appivanhempiemme välille. En kuitenkaan epäile hetkeäkään etteivätkö he olisi minua rakastaneet. Kyllä he sen osoittivatkin, mutta taistelin loukattua teeskennellen ihmeen pitkään sitä käsittämätöntä rakkauden ja hyvyyden voimaa vastaan, joka tapaamistani uskovaisista ihmisistä välittyi. Näin jälkikäteen minä sen vasta ymmärrän, kun tiedän kuinka heidän rukouksensa ovat kantaneet meitä.

Vaimostani jotenkin alitajuisesti tiesin, ettei hänen päätöksensä luopua uskostaan ollut niin tietoinen ja harkittu, kuin olisi voinut luulla. Lisäksi se aiheutti paljon omantunnon tuskaa hänelle ja sen äänen vaientaminen ei onnistu niin kauan kuin Kristus vetää luokseen. Ei hänkään kyennyt paaduttamaan itseään ja sittemmin hän tunnusti minulle alituisesti rukoilleensa, että saisi palata siihen hyvän omantunnon liittoon ja pyysi samaa minullekin. On se ihmeellinen rukouksen voima! Ja suuri Herran hyvyys.

No, sitten minäkin vähitellen aloin kiinnostua tästä kristillisyydestä ja aloin ottaa selvää. Tavallaan ehkä turhaankin yritin verhota sitä tuntemaani vetovoimaa vain analyyttisen tiedonjanon ja uteliaisuuden vaatteeseen. Perustelin, että pitää saada tietoa, mistä on kysymys ja mihin täällä oikein uskotaan. En silti ajatellut, että minä voisin olla yksi teistä, veljet ja sisaret.

Seuroissakin tuli käytyä jo joskus alkuvaiheessa, mutta ei se sytyttänyt: oli lasten ääntä, hälyä ja melua. Ja vielä ahdistavaa synnintuntoa ja anteeksi pyytelyä. Minä ajattelin maailmallisesti, etteihän tässä mitään anteeksipyydeltävää ole ja jos vaikka virheitä olisikin tullut tehtyä, niin "hyvillä töillä" ja lähimmäisen rakkaudellahan nekin viat peitetään... Kuinka pihalla olinkaan, vaikka tunsin Raamattuakin keskimääräistä paremmin. Ei ollut ymmärrystä jos ei ollut henkeäkään. Seuroissa aloin käydä aktiivisesti joskus keväällä, kun huomasin yllättäen käsittämätöntä vetoa Jumalan lasten joukkoon. Syntien sovitus valkeni kuitenkin sitten vasta kun itse sain ensimmäisen kerran, appi-isäni välityksellä uskoa kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Niin myös vaimoni sai palaamisen armon.

Usein olen pohtinut sitä, kuinka suurta pitkämielisyyttä minua kohtaan osoitettiin. Minä olin se "paha" epäuskoinen sulhanen ja aviomies, joka tavallaan johdin tyttären lavealle polulle. Toki niin ei kirjaimellisesti ollut, vaan harhautuminen oli jo tapahtunut aiemmin. Joka tapauksessa minä olin epäuskon "sinetti" ja julkinen julistus. Silti minua rakastettiin siinä perheessä kuin omaa poikaa. Ja ajattelen, etteivät minua rakastaneen silloin niinkään nuo ihmiset vaan Jumala heidän välityksellään ja Hän suuressa armossaan haluasi käyvän näin. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Hän tämän kaiken salli tapahtua; Tämä on ollut johdatusta, jokainen askel. Ajattelen, että Jumala salli vaimoni harha-askeleen, jotta sen seurauksena minäkin saisin omistaa pelastavan uskon.

Vaimoni kanssa monesti pohdimme asiaa ja kiitämme yhdessä. Samoin miettiessämme, miten hän saattoi aikanaan nähdä halvaksi niin kallisarvoisen asian kuin omakohtainen usko ja puhtaan omantunnon, ei hän itsekään osaa siihen vastata. On tapahtunut arkipäivän ihme ja kuitenkin niin suuri asia, ettei sitä järjellä ymmärrä.

____

Tällainen on siis minun tarinani. Se ei ehkä sinänsä suoraan asetu otsikon alle, mutta on muistuttamassa siitä, etteivät meidän ihmisten harharetket ehkä sittenkään aina ole niin suunnittelemattomia kuin luulisi. En minä tällä halua suositella kenellekään ihastumista epäuskoiseen - en suinkaan. Mutta jotenkin vain kuvittelen, että tämä tarina omalta osaltaan voisi olla vahvistamassa itse kunkin uskoa.

Olen saanut ymmärtää erään vanhemman veljen kautta, että aiemmin - joskus 40-50-luvuilla ja aiemminkin, epäuskoiseen puolisoon suhtauduttiin hieman eritavalla. Ei niin, etteikö siitä olisi aina varoitettu, mutta silti joskus mm. vahinkoraskauksien sattuessa yksittäisissä uskovaisten ja epäuskoisten suhteissa, haluttiin nämä kuitenkin integroida osaksi yhteisöä ja rakkaudella ja nuhteella saada ymmärtämään evankeliumin sanoma. Toki tuolloin aiemmin juopa maailmallisen ja uskovaisen elämäntavan välillä ei ollut niin suuri ja arvopohja kenties paremmin muokkautui. En ota kantaa tuohon käytäntöön, puolesta tai vastaan, koska tilanne tänä päivänä on siksi erilainen.

Olisiko ehkä minun suhtautumiseni lestadiolaisuuteen ollut erilaista, ilman "tuomitsevaa" alkutörmäystä? Varmaan suhtautuminen olisi ollut myönteisempää, mutta olisinko sittenkään pelkän rakkauden avulla saanut herätystä tunnolleni ja halunnut uskoa syntejäni anteeksi? En usko. Se ei olisi minulle auennut ilman nuhteen saarnaa, jota läheisiltäni sain. Kuten appeni on osuvasti sanonut, kun joskus olemme ääneen miettineet, olisiko jokin asia voinut mennä ehkä sujuvammin tekemällä jotain toisin: Tässä asiassa meni kaikki ihan justiinsa niin kuin Taivaan Isä sen oli suunnitellut.

ViestiLähetetty: 26 Marras 2007, 22:03
Kirjoittaja Sinisielu
Saunanaama, on kyllä vaikuttava tarina.

ViestiLähetetty: 27 Marras 2007, 10:55
Kirjoittaja O.M
Sinisielu kirjoitti:Saunanaama, on kyllä vaikuttava tarina.


Samaa mieltä.

ViestiLähetetty: 27 Marras 2007, 11:05
Kirjoittaja Taavetti
O.M kirjoitti:
Sinisielu kirjoitti:Saunanaama, on kyllä vaikuttava tarina.


Samaa mieltä.

Edelleen samaa mieltä. Kun luin ensi kerran Saunanaaman muistelman, muistui mieleen eräs Raamatun kohta, ja miten se toteutui tässäkin tapauksessa. Monella muullakin on ensi reaktio uskovaisten puhutteluun ollut loukkaantuminen, mutta se on aivan Raamatun sanan mukaista. Lopputilanne on tärkeintä. Lukekaapa miettien tätä Luukkaan evankeliumin katkelmaa:

Luukas 2
33 Ja Joseph ja hänen äitinsä ihmettelivät niitä, joita hänestä sanottiin.
34 Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, hänen äidillensä: katso, tämä on pantu lankeemiseksi ja nousemiseksi monelle Israelissa, ja merkiksi, jota vastaan sanotaan:
35 (Ja sinunkin sielus lävitse pitää miekan käymän:) että monen sydämen ajatukset ilmoitettaisiin.

ViestiLähetetty: 27 Marras 2007, 13:43
Kirjoittaja Emka
Jumalalla on omat suunnitelmansa meihin ihmisiin nähden, sitä ei voi tietää etukäteen,Hän voi panna pahankin palvelemaan omia hyviä tarkoituksiaan,kuten kävi omalla kohdallani. Olen sen täällä jo kertonutkin,joten en siitä enempiä.

Mutta sen tiedän,että kaikki ne elämäni raskaat kokemukset olivat Jumalan sallimia,ja se,että minulta riisuttiin kaikki se vanha oma vanhurskaus, jolla olin yrittänyt kelvata Jumalalle. vain sitten käsitin mitä todellinen lahja vanhurskaus oli, kun ei ollut enään mitään omaa jäljellä.

Toivon Saunanaaman perheelle myös siunausta ja oli ilo lukea teidän kokemuksenne Jumalan johdatuksesta :)

ViestiLähetetty: 27 Marras 2007, 18:14
Kirjoittaja Nepheg
Saunanaama: Näin jälkikäteen minä sen vasta ymmärrän, kun tiedän kuinka heidän rukouksensa ovat kantaneet meitä.

Näin olen itsekin huomannut jo monesti. Jumalan suunnitelmat ja tiet ovat käsittämättömiä meille ihmisille.
Ei taida olla yhtään ihmistä, joka osaisi ennakoida asiat, että " Jumala tekee pian kohdallani niin ja niin ..."
Hän antaa apunsa kuten Hän parhaaksi katsoo ja todellakin vastaavaa Jumalan valtakuntaan ohjaamista jo vuosia ennen parannuksen armoa olen itsekin saanut hämmästellä.
Monia asioita vuosien varrelta kun oikein miettii, niin voi sanoa että kaikki on ollut suurta johdatusta, jopa ne asiat jotka tuntuivat silloin pahoille/ikäville tapahtumille.

Tuli mieleen kohta raamatusta: Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee... (se jatkuu raamatussa)
Juuri näin Jumala ja Hänen suuret ja pienemmätkin tekonsa ovat meille salattuja. Me huomaamme tuulenkin vain silloin kun se puhaltaa ihoamme vasten tai huojuttaa puita ja näin on Jumalan tekojen kanssakin.

Luther muistaakseni sanoi, että mikäli ihminen saisi tietää, kuinka suuren armon ja avun hän on saanut Jumalalta jokaisena elinpäivänään, niin hän ei kestäisi sitä.
Näemme vain näissä itse huomaamissamme Jumalan johdatuksissa pelkästään jäävuoren huipun, jos sitäkään.

ViestiLähetetty: 25 Elo 2011, 03:51
Kirjoittaja Taavetti
Raamatun (ja meidän) opetuksen mukaan erilaista oppia opettava on täsmälleen yhtä "jumalaton" kuin vaikka julkinen jumalankieltäjä. Otin kaksi Raamatun katkelmaa tähän, löytyisi niitä enemmänkin, mutta sopii aluksi katsoa vaikka, miten asiasta opetti aikanaan rakkauden apostoliksikin mainittu Johannes. Tummensin jakeet, joissa asia on selvimmin tuotu esille.

2. Johanneksen kirje 1
6 Ja tämä on rakkaus, että me hänen käskynsä jälkeen vaellamme. Tämä on käsky, jonka te alusta kuulitte, että te siinä vaeltaisitte.
7 Sillä monta vietteliää on maailmaan tullut, jotka ei tunnusta Jesusta Kristusta, että hän on lihaan tullut. Tämä on vietteliä ja antikristus.
8 Katsokaat visusti teitänne, ettemme kadottaisi, mitä me työtä tehneet olemme, vaan että me täyden palkan saisimme.
9 Jokainen, joka harhaelee ja ei pysy Kristuksen opissa, ei hänellä ole Jumalaa: joka pysyy Kristuksen opissa, hänellä on sekä Isä että Poika.
10 Jos joku tulee teidän tykönne ja ei tuo tätä opetusta kanssansa, niin älkäät häntä huoneeseen ottako, älkäät myös häntä tervehtikö.
11 Sillä joka häntä tervehtii, hän on osallinen hänen pahoista töistänsä.

12 Minulla olis paljon teille kirjoittamista, mutta en minä tahtonut paperilla ja läkillä; vaan minä toivon tulevani teidän tykönne, ja tahdon läsnä ollessani teidän kanssanne puhua, että meidän ilomme täydellinen olis.
13 Sinua tervehtivät sinun valitun sisares lapset, amen!
14 Vanhin rakkaalle Gajukselle, jota minä totuudessa rakastan.



'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
2. kirje Timoteukselle 3
1 Mutta sen sinun pitää tietämän, että viimeisinä päivinä vaaralliset ajat lähenevät;
2 Sillä ne ihmiset, jotka itsiänsä rakastavat, ahneet, kerskaajat, ylpiät, pilkkaajat, vanhemmillensa tottelemattomat, kiittämättömät, jumalattomat,
3 Haluttomat, sopimattomat, laittajat, irtaalliset, kiukkuiset, kateet,
4 Pettäjät, tuimat, paisuneet, jotka enemmin hekumaa kuin Jumalaa rakastavat,
5 Joilla on jumalinen meno olevinansa, mutta sen voiman he kieltävät pois. Karta siis senkaltaisia.
6 Sillä ne ovat niitä, jotka huoneesta huoneeseen juoksevat ja vaimoväen vangiksi vievät, jotka synneillä rasitetut ovat ja moninaisten himoin kanssa käyvät,
7 Aina oppivaiset, ja ei koskaan totuuden tuntoon tulevaiset.
8 Mutta niinkuin Jannes ja Jambres olivat Mosesta vastaan, niin nämätkin ovat totuutta vastaan: ne ovat ihmiset taidosta turmellut ja kelvottomat uskoon.

ViestiLähetetty: 25 Elo 2011, 09:18
Kirjoittaja O.M
CyberAngel kirjoitti:- -
7 Sillä monta vietteliää on maailmaan tullut, jotka ei tunnusta Jesusta Kristusta, että hän on lihaan tullut. Tämä on vietteliä ja antikristus.
8 Katsokaat visusti teitänne, ettemme kadottaisi, mitä me työtä tehneet olemme, vaan että me täyden palkan saisimme.
9 Jokainen, joka harhaelee ja ei pysy Kristuksen opissa, ei hänellä ole Jumalaa: joka pysyy Kristuksen opissa, hänellä on sekä Isä että Poika.
10 Jos joku tulee teidän tykönne ja ei tuo tätä opetusta kanssansa, niin älkäät häntä huoneeseen ottako, älkäät myös häntä tervehtikö.
11 Sillä joka häntä tervehtii, hän on osallinen hänen pahoista töistänsä.


Vl-kristillisyydessä jakeen 7 "lihaan tuleminen" ymmärretään kahdessa merkityksessä. Ensimmäiseksi viettelijöillä tarkoitetaan niitä, jotka eivät tunnusta Jeesuksen Kristuksen olleen ihmisen muodon ottanut ("lihaan tullut") Jumalan Poika. Toiseksi viettelijöillä tarkoitetaan niitä, jotka eivät usko Kristuksen tulleen lihaksi seurakuntaruumiiseensa, vaan etsivät tai väittävät löytäneensä vanhurskauttavan "suorayhteyden" taivaaseen. Raamattuhan puhuu myös Kristuksen seurakuntaruumiista, jossa uskovaiset ovat ruumiin jäseniä: "Sillä me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastansa ja luistansa. Sentähden pitää ihmisen antaman ylön isänsä ja äitinsä, ja vaimoonsa sidottu oleman, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä salaisuus on suuri; mutta minä puhun Kristuksesta ja seurakunnasta." (Ef. 5:30-32.) Etenkin tuo "suorayhteys"-harhaoppi on yleistä nykyään.

ViestiLähetetty: 25 Elo 2011, 14:35
Kirjoittaja O.M
Kristuksen seurakuntakuntaruumiiseen kuuluvat vl-käsityksen mukaan ne, jotka ovat kuulleet ja uskoneet Kristuksen seurakuntaruumiin julistaman elävän evankeliumin kohdalleen. Vl-käsityksen mukaan ei voi tulla omatekoista siltaa taivaaseen. Martti Luther kirjoittaa:

"Sen siis jonka on löydettävä Kristus, on ensin löydettävä seurakunta. Kuinka tiedettäisiin, missä on Kristus ja hänen uskonsa, ellei tiedettäisi, missä hänen uskovaisensa ovat? Ei myöskään se, joka tahtoo tietää jotakin Kristuksesta, saa luottaa itsehensä; hän ei saa oman järkensä avulla rakentaa omatekoista siltaa taivaaseen, vaan hänen pitää menemän seurakuntaan ja siltä etsien kyselemän." (Kirkkopostilla I.)

Ja:

"Älä anna tässä asiassa johtaa itseäsi harhaan tuolla farisealaisella lörpötyksellä, jolla muutamat pettävät itseään, että ihminen nimittäin muka voisi antaa anteeksi syntejä, vaikkei hän kuitenkaan voi antaa armoa enempää kuin Pyhää Henkeäkään. Pysy sinä Kristuksen sanoissa ja ole varma siitä, ettei Jumala millään muulla tavalla anna syntejä anteeksi, kuin suullisella sanalla, kuten hän on määrännyt meille ihmisille. Ellet etsi anteeksiantoa sanasta, niin turhaan katsoa töllistelet taivasta kohti odottaen sieltä armoa, tai, niin kuin he sanovat, sisällistä anteeksiantoa." (Avaimista.)

Luther on Raamattunsa lukenut, sillä siellä sanotaan: "Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt." (Joh. 20:23.) Tuossa Kristus puhuu omilleen eli seurakunnalle. Jos joku siis voisi tulla Kristuksen luokse ohi Kristuksen seurakuntaruumiissaan julistaman evankeliumin, ei pitäisi paikkaansa Jeesuksen omat sanat: "joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt". Silloin Raamatussa pitäisi lukea: "joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt siihen asti, kunnes hän rukoilee tai lukee ne anteeksi".

Tästä seuraa myös, että jos joku ei ole uskonut Kristuksen seurakuntaruumiissaan julistamaa evankeliumia kohdalleen, mutta katsoo olevansa uskossa, niin hänen uskonsa on vääräjumalisuutta. Se rinnastetaan jumalattomuuteen ("joka harhaelee ja ei pysy Kristuksen opissa, ei hänellä ole Jumalaa"). Jos tällainen vääräjumalinen julistaa sanaa ja joku uskoo julistuksen, syntyy vääräjumalisuutta.

Vl-käsityksen mukaan avioituminen vääräjumalisen kanssa on pohjimmiltaan avioituminen jumalattoman kanssa.

ViestiLähetetty: 26 Elo 2011, 11:54
Kirjoittaja O.M
Kysymyksenasettelusi ja jaottelusi on monin paikoin ongelmallinen. En siksi voi vastata kysymykseesi suoraan. Vl-opetuksen mukaan vain vl-opetuksen mukainen opetus on Raamatun mukaista opetusta.

Lähtökohtaisesti vl-opetuksessa pidetään vl-uskoa tunnustavia oikein uskovina, joskin samalla korostetaan, että myös mätiä kaloja/tyhmiä neitsyitä on. Vl:ia kuuluu tai on kuulunut historian aikana useisiin kirkkokuntiin. Nykyään ilmeisesti lähes kaikki Suomen vl:t kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ainakin aiemmin oli kuitenkin myös ortodoksikirkkoon kuuluvia vl:ia. Katolisissa maissa vl:t käsittääkseni kuuluvat katoliseen kirkkoon. Pohjois-Amerikassa vl:illa on oma LLC-kirkko. Voidaan sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiin vl-jäseniä on luterilaisissa, ortodokseissa ja katolisissa sekä vl:ten omassa kirkossa.

Historiaa tarkastellen voidaan todeta, että (vanhoillis)lestadiolaisuus polveutuu Ruotsin lukijaisuudesta. Lukijaisuuden juuret taas ovat Saksan herrnhutilaisuudessa ja pietismissä. Ei voida sanoa, että kaikki lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit olisivat olleet Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä, sillä ko. käsitteet pitävät sisällään paljon toisistaan poikkeavaa herätyskristillisyyttä. Voidaan kuitenkin sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä on kuluneina vuosisatoina ollut lukijaisissa, herrnhutilaisissa ja pietisteissä. He ovat olleet eräänlaisia vl:ten hengellisiä esi-isiä ja -äitejä. Koska Kristuksen seurakunta (eli kirkko) on ajan rajat ylittävä, voidaan sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiiseen kuuluu myös lukijaisia, herrnhutilaisia ja pietistejä. Ennen pietismiä elävä usko lienee vaikuttanut (aito)luterilaisuudessa ja sitä ennen mahdollisesti Böömin veljeskunnassa, husilaisuudessa ja valdolaisuudessa.

Vl-opetuksen eräs keskeinen piirre on ajatus lapsenuskosta. Vl-opetuksen mukaan jokainen ihminen syntyy maailmaan uskovaisena, täysin riippumatta vanhempiensa vakaumuksesta. Tämä lapsenusko sammuu jossain vaiheessa syntien ja ylitsekäymisten seurauksena, jos lapsen omaatuntoa ei hoideta evankeliumilla. Lasten suuren määrän vuoksi voidaan sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä on kaikissa mainitsemissasi kirkkokunnissa, jos pienet lapset luetaan ko. kirkkokuntien jäseniksi. Lisäksi Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä löytyy muslimien, ateistien, buddhalaisten, hindujen, sintolaisten, taolaisten, sikhiläisten, erilaisten luonnonuskontojen edustajien jne. lapsista. Henkisesti lasten tasolle jäävistä kehitysvammaisista voi sanoa saman. Jos ihminen ei koskaan opi erottamaan oikean ja väärän eroa, ei hänelle voi tulla kadottavia tekosyntejäkään, on minun ymmärrykseni asiasta.

Millainen kristinuskoinen sitten ei ole oikein uskova, lienee kysymyksesi ydin? Ensinnäkin jos ihminen on tullut uskoonsa yksinäisyydessä, ilman Kristuksen seurakuntaruumiin mukanaan kuljettamaa Pyhän Hengen tulen kosketusta, hänen uskonsa ei voi olla oikeaa uskoa. Samoin jos joku tulee uskoonsa yksinäisyydessä uskoon tulleen saarnatessa, ei voi syntyä oikeaa uskoa. Edelleen jos joku tulee uskoonsa sellaisen saarnatessa, joka on saanut uskonsa henkilöltä, joka oli tullut uskoonsa yksinäisyydessä uskoonsa tulleen saarnasta, ei voi syntyä oikeaa uskoa. Ketjun täytyy olla katkeamaton apostolinen suksessio.

Mistä sitten tiedetään, milloin jonkun usko edustaa aitoa apostolista suksessiota ja milloin välissä on tyhjiä lenkkejä? Ei voidakaan tietää. Kyse on uskon asiasta! Tiedetään, että Raattamaa uskoi Laestadiuksen kautta, Laestadius Lapin Marian kautta ja Lapin Maria Pehr Brandellin kautta. Brandellista ei ole olemassa näyttöä, että hän olisi saanut uskonsa joltain "ennen uskoneelta", kuten vl-kristillisyydessä sanotaan. Uskon silti, että Brandell on ollut jossain kontaktissa Pyhää Henkeä kuljettaneeseen lukijaisuuden suuntaan, ja saanut elävän uskon sitä kautta. Lutherin kohdalla tiedetään, että hän sai elävän uskon vanhan augustinolaismunkin kautta.

Mistä sitten voidaan arvata, että jotkut suunnat eivät edusta aitoa apostolista suksessiota? Monien hengellisyyksien opetuksissa hyväksytään yksinäisyydessä tapahtuva uskoontulo. Vaikuttaa todennäköiseltä, että tyhjiä lenkkejä olisi runsain määrin, jos yksinäisyydessä tapahtuvaa uskoontuloa pidetään kritiikittömästi oikeaan uskoon tulemisena.

Opillisesti eri opetuksia voidaan vertailla monissa muissakin asioissa. Eri suuntien väliltä voidaan löytää eroavaisuuksia ja yhteneväisyyksiä. Tällaista järkeistämistä oleellisempaa on kuitenkin kaikesta huolimatta se, keiden kanssa oikein uskovat kokevat tuntevansa hengen yhteyttä. Jos hengen yhteyttä ei koeta, sitä ei myöskään synny.

Lestadiolaissaarnaajat vierailivat v. 1884 Tukholmassa ottamassa selvää waldenströmiläisten opetuksesta. (Ks. Tunnustelumatka Tukholmaan.) Sitä ennen lestadiolaisuudessa ajateltiin, muita herätyskristillisyyksiä tarkemmin tuntematta, että hengen yhteys voisi syntyä moniinkin hengellisyyksiin. Tunnustelumatkan tulos oli kuitenkin tyrmäävä:

"Hengen yhdeys ei näy tulevan niin paljon kysymykseen, vaan arvelemme että jos emme saarnaa Kristuksen Kärsimisestä, ej Kristusta Lain täyttäjäksi ettej liikutukset tulis, vaan pitäsimme pitkät rukoukset ja lailliset saarnat laulettas ja soitettas uruilla ja viuluilla ja vieläpä kaunistais kokous paikat kukkaisilla ja Lehti kranseilla usiasti niin olisimme hengen yhdeydessä Waldenströmiläisten kanssa.

Synteinanteeksi saamisen julistus ei näy eikä kuulu. Jos Waldenström on kirjoittanut että Kirkko papit, on heittäneet taivaanvaltakunnan avaimet merreen, niin täytymme met sanoa ettej nämät saarnajat ole vielä niitä sieltä hakeneet pois/ ja jos niistä puhuu niin kattelevat suurilla silmillä, ja sanovat ja, ja, vaan ejvät tee niistä tämän enämpi asia.
- -
Olemme ottaneet selvittää asiaa teille tuntomme jälkeen niin kuin olemme nähneent ja kuulleet,/ ja jos semmonen kristillisyys on vahvistettava niin emmä tarvitse lähettää tänne saarnaia niitä on täällä kyllä,/ vaan jos kristillisyys saarnataan niin kuin ennen keskelämme on tapahtunnut niin näitten kansa tullee riita ei paranne. Sanokaat Jumalan seurakunnalle rauhan ja rakkauden tervehdykset meiltä ja yhdeltä kristinsisarelta se ainoa kuin Stockholmissa uskoo niin kuin met."


PS. Vl-opetuksen mukaan vl:n tulee katsella puolisokseen vl:ta.

Uskomisesta

ViestiLähetetty: 30 Elo 2011, 13:11
Kirjoittaja Brita Kajsa
O.M kirjoitti:Historiaa tarkastellen voidaan todeta, että (vanhoillis)lestadiolaisuus polveutuu Ruotsin lukijaisuudesta. Lukijaisuuden juuret taas ovat Saksan herrnhutilaisuudessa ja pietismissä. Ei voida sanoa, että kaikki lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit olisivat olleet Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä, sillä ko. käsitteet pitävät sisällään paljon toisistaan poikkeavaa herätyskristillisyyttä. Voidaan kuitenkin sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä on kuluneina vuosisatoina ollut lukijaisissa, herrnhutilaisissa ja pietisteissä. He ovat olleet eräänlaisia vl:ten hengellisiä esi-isiä ja -äitejä. Koska Kristuksen seurakunta (eli kirkko) on ajan rajat ylittävä, voidaan sanoa, että Kristuksen seurakuntaruumiiseen kuuluu myös lukijaisia, herrnhutilaisia ja pietistejä. Ennen pietismiä elävä usko lienee vaikuttanut (aito)luterilaisuudessa ja sitä ennen mahdollisesti Böömin veljeskunnassa, husilaisuudessa ja valdolaisuudessa.

Tämä oli riemastuttava toteamus. Näin minäkin ajattelen. Elävä usko on sitten Herran laakson(=hernnhutilaisten) ja pietistien suulla kaikunut kaikkeen maailmaan. Hernnhutilaisethan koostuivat uskonnollisista pakolaisista, vainotuista kristityistä. Heitä oli eri kirkkokunnista. Heillehän tuli kiistaa opinkappaleista ja sitten: verinen Jeesus Kristus ristillä ilmestyi heille ja tuli sydämen rakkaus toisia kohtaan ja elävä usko. Mulla on koko elämän ajan ollut juuri tämä hernnhutilainen idea niin lämpimästi sydämessä. Ja mehän ei voida tietää kuinka pitkälle ja laajalle ketju kantaa.

Vaikka on kova flunssa päällä uskomisesta olen sekaisin ja iloinen!

Jt

BK :eek:

EDIT. Lisätty lainaustunnisteet. - O.M

Re: Puoliso opillisesti erilaisesta uskovasta?

ViestiLähetetty: 06 Heinä 2017, 16:06
Kirjoittaja Sinikettu
Täälläpä oli hyviä kirjoituksia. Kirjoitan tähän vähän omia mietteitä, vaikka taitaa olla niin vanha kirjoitus, että lieneekö kukaan enää lukekaan tätä.

Minä sain tehdä parannuksen vähän toistakymmentä vuotta sitten. Siihen saakkakin minusta oli selvää, etten uskotonta puolisoa halua. En vain löytänyt mistään sellaista poikaa, jolla olisi ollut minun mielestäni hyvä usko. En tuntenut yhtään vl:ta, enkä tiennyt vl-uskosta mitään muuta kuin sen, että suviseuraradiota kuunnellessa minulla oli aivan ihana olla, vaikka en aina jaksanut edes kuunnella puheita. Mutta se tunne mikä välittyi minuun radion kautta oli ihana, kuin olisin kurkistellut taivaaseen. Kaipasin samaan joukkoon, mutta en tiennyt miten sinne pääsee. En tiennyt minne minun olisi pitänyt mennä. Minä olin ikäänkuin toisten lasten leikkejä sivusta seuraava onneton yksinäinen lapsi, joka toivoisi kovasti pääsevänsä leikkiin mukaan, mutta ei uskalla eikä tiedä miten pääsisi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että siihen joukkoon ei ulkopuoliset pääsekään, siihen pääsee vain ne, jotka syntyvät vl-perheeseen.

Sitten tapasin koirakoulussa erään tytön. Sain pian tietää, että hän on suuresta perheestä ja aloin epäillä, että tässä taitaa nyt olla sellainen vanhoillislestadiolainen, jollaista en ole ikinä nähnyt. Meistä tuli ystävät ja keskustelimme paljon uskomisen asioista ja lopulta kaikki päättyi siihen, että hän saarnasi minulle synnit anteeksi. Oli suuri kummastus, kun huomasin, että niiden muutaman sanan jälkeen minusta tuli vl. Ihmettelin, että miten tässä nyt näin pääsi käymään, että näin yksinkertaisesti pääsin siihen joukkoon, jota olin vain kaukaa katsellut ja jonne olin kaivannut, mutta en tiennyt miten sinne pääsee.

Minulle oli senkin jälkeen selvää, etten halua muuta kuin uskovaisen puolison. Nyt vain asia oli silleen selkiytynyt, että puolison pitää nimenomaan olla vl, koska olin tullut ymmärrykseen ettei muualla ole oikeaa elävää uskoa, eikä muualla ole siten oikeita uskovaisiakaan, vaikka olisivat kuinka palavia kristittyjä. Olisi minulla ollut kyllä montakin kertaa mahdollisuus lähteä sellaisen mukaan, joka jotain muuta luterilaista uskoa tunnustaa, mutta onneksi Jumala on varjellut, vaikka puolison kaipuu on ollut ihan hirveän kova. Onneksi en ole vaan lähtenyt jonkun mukaan vaan siksi, että saisin puolison välittämättä onko hän mitä vai eikö ole mitään.

Olen oppinutkin, ettei epäuskoisen kanssa kannata lähteä vetämään samaa iestä. Vaikka sitten kohtaisi suuren rakkaudenkin. Onhan niitä juttuja, että on epäuskoisen kanssa menty naimisiin ja se epäuskoinen on saanut tehdä lopulta parannuksen. Mutta onko siitä mitään takeita? Ettei kuitenkin kävisi niin, että itsekin menettää uskonsa? Se suuri vaara kun on olemassa. Jumalan valtakunnan raja menee uskovaisen ja epäuskoisen välistä, jos ottaa epäuskoisen puolison, menee raja aviopuolisoitten välistä, näin olen oppinut. Oman puolison sanotaan myös olevan se rakkain ja läheisin saattomies. Se tuntuu minusta kaikkein tärkeimmältä. En haluaisi puolisoa, jonka kanssa ei voisi siunata toinen toistaan. En halua epäuskoista puolisoa, vaikka se olisi kuinka suurin rakkaus elämässäni ikinä ja koskaan.

En ole saanut uskovaista puolisoa monista rukouksista huomatta. Aikanaan se oli suuri kipu, suru ja tuska. Mutta olen päässyt siitä yli. Ehkä siksi, että sain lopulta sen suuren rakkauden. Hän on hyvin harras katolinen, minkä takia minun ei mielestäni ole mahdollista mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka se kuinka ihana olisi. On nyt kuitenkin niinkin, etten enää kaipaa sillä tavalla puolisoa, että haluaisin edes niin kovasti mennä naimisiin. Jos tämä minun suuri rakkaus tekisi parannuksen, en tietysti epäilisi hetkeäkään haluaisinko naimisiin vai en. Haluaisin tietenkin. Mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Tyydyn vain rakastamaan. Ja rukoilemaan hänen puolestaa, että hän saisi käsittää elävän uskon. Hän on minulle kaikkein rakkain ihminen ja ihanin ystävä maailmassa ja hänen kuolemattoman sielunsa pelastuminen on minulle vielä avioliittoakin kallisarvoisempi asia. Ja oman uskon säilyttäminen on paljon kallisarvoisempaa kuin avioliitto maan päällä epäuskoisen kanssa. Olen varma, että siinä leikissä joutuisi vaan oma usko haaksirikkoon.

Mutta asia on aika herkkä juttu monelle, jotka ovat joutuneet tilanteeseen, että ovat ihastuneet toden teolla epäuskoiseen ihmiseen. En osaa sanoa siihen muuta kuin sen, että silloin olisi hyvä rukoilla Jumalalta voimaa, käydä seuroissa, tavata ja keskustella toisten uskovaisten kanssa ja kuunnella Siionin lauluja ja virsiä. Nuo ovat ainakin minua auttaneet silloin, kun olin niin sokea rakkaudesta, että olisin heti mennyt naimisiin tuon henkilön kanssa, josta kerroin, jos hän vaan olisi sormenkin nostanut siihen suuntaan.