Mie suoriuduin tänne viimeinkin, Moppilaan joku toinen hetki.
Pitkä ja pimeä oli syksy. Vakava masennus otti taas kiinni ja veti pinnan alle. Nyt mieliala on parempi, pätkittäin jopa hyvä. Kunto vain ei ole tullut takaisin, eli keskittyminen ja aloitekyky tökkivät, samoin jaksaminen. Voimat loppuvat kesken ihan yllättäen. Tappele siinä kunnossa sitten Kelan, verottajan ja sosiaalitoimen kanssa... melkoista vääntöä. Mutta kun jostain se raha on hankittava elämiseen.
Palailen keskusteluihin hiljakseen, ja tähän ketjuun taidan kirjailla tuntemisia matkan varrelta. Saa nähdä, mihin tämä latu vie, mutta väittävät, että hiljaa hiihtäen tulee hyvä latu. Vauhtiin minusta ei nyt olisikaan, mutta sillä mennään mitä annetaan, sehän se periaate on ollut ennenkin. Lappilaisella sisulla eteenpäin. Ja karjalaiseen tapaan "jos myö joskus pudotaanki, nii myö vaa kiivetään ylös ja lauletaan kiivetes".


Mutta jäin miettimään tuota, että mitenkäs tuon nyt ottaisi, siellä täällä viljellään jotain legendaa luostarin abbedissa Walburgasta, josta meidän vappumme olisi peräisin. Kuinka lie?
No, tapansa kullakin ja mitenkäs tuohonkaan vaikutat.

Haaveillahan voi. Nuo pikkuotukset kun eivät ole oikein sylissä viihtyviä, kani minulla oli aikanaan, mutta siitä piti luopua.