nuusku kirjoitti:Oma mielipiteeni on taasen se, että Suomen politiikkaakin värittää käytännössä yksipuoluejärkjestelmä; tosin se on näennäisesti ryhmittynyt kolmen puolueen ympärille (SDP, Kokoomus ja Kepu), mutta varsinkin vaaliväittelyjä seuratessa tulee kokemus, että tosiasiassa lähes kaikesta ollaan samaa mieltä, mutta erimielisyyksiä on vaalien alla yritettävä aikaansaada sen vuoksi, että voisi jostain vähän väitellä. Itse kuitenkin olen varsin iloinen siitä, tämä Suomen tosiasiallinen 'yksipuolue' on monissa paikoin kannoiltaan hyvin neutraali, kuten myös Suomen kansa yleisesti ottaen, eli ei mitään radikaaleja ja äärimuutoksia, vaan ruukataan jatkaa sillä linjalla millä ollaan ennenkin tässä maassa eletty. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta.
Tosin onhan esim. demareilla edelleen ajatuksena se, että valtio ja kirkko pitäisi erottaa toisistaan (tämän taas totesi eräs hyvin keskeinen demaripoliitikko aika hiljattain), mutta muutoin noin pääpiirteissään tulee hyvin usein sellainen tunne, että maassa onnelliseti vallitsee melko mittava yksipuoluekonsensus.
Jatkaakseni vielä tätä offtopicia hetkisen pidemmälle, kommentoin Nuuskun sinänsä täysin paikkansa pitävää kommenttia hieman:
Noinhan asia on kuten sanot - ainakin teorian ja valtakunnan tasolla. Kieltämättä puolueiden harjoittama politiikka vastaa hyvin pitkälti toisiaan, eikä todellisesta vastakkainasettelusta enää voida puhua. Itsekin olen tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen siltä osin, että en kaipaa myöskään mitään 60-70-lukujen kaltaista poliittista ilkamointia.
Mutta sitten on asian toinen käytännöllinen puoli, joka tulee esiin erityisesti pienillä paikkakunnilla, että puoluekanta tai oletus sellaisesta, usein ratkaisee yksittäisen ihmisen mahdollisuudet elämässä. Tarkennan hieman omakohtaisen kokemuksen kautta.
Asuin nimittäin lapsuuteni paikkakunnalla, jossa vallitsi käsittääkseni lähes vertaansa vailla oleva yksipuoluejärjestelmä. Siellä "tietyn värinen" enemmistö sorsi "eriväristä" vähemmistöä ja tuo tarkka jako kahteen näkyi kaikkialla; työpaikoilla, kouluissa ja urheiluseuroissa. Oma tai vanhempien puoluekanta (edes oletettu sellainen) ratkaisi mihin urheiluseuraan kuuluttiin, kenen kanssa oltiin kavereita, tietyissä kouluaineissa se ratkaisi arvosanat ja mikä huvittavinta, myös koulussa jaettujen stipendien saajat valittiin puoluepoliittisin perustein. Sitoutumattomia ei siellä tunnettu, vaan jokainen - oli syytä tai ei - lokeroitiin visusti jompaan kumpaan leiriin.
Tämä samainen "väriätunnustavien" joukko oli valloittanut myös paikallisen kirkon valtuuston ja kaikkiin virkoihin valitut henkilöt kävivät läpi tarkan värierottelun. Tulkoon nyt mainituksi, että juuri tämä "väriporukka" tunnetaan yleisesti pikemminkin uskonnonvastaisena, mutta vallanhalun nimissä kaikki oli mahdollista.
Vuoden 1918 tapahtumien katkerien muistojen kautta tämäkin kahtiajako lienee saanut alkunsa, mutta uskoakseni aniharvalla paikkakunnalla se jako enää tänä päivänä elää yhtä selvästi. Sillä vaikka kirjoitinkin menneessä aikamuodossa, on tuo kaikki arkipäivää yhä tänäkin päivänä ko. paikkakunnalla. Se että reaalipolitiikassa kahtiajako onkin poistunut, ei valitettavasti merkitse juovan pienentymistä ihmisten kahden välisessä kanssakäymisessä.
Jos joku on havaitsevinaan kirjoituksassani pientä katkeruutta, saatoit tehdä oikean havainnon... No, sanotaanko, että en mitenkään erityisesti ole jäänyt märehtimään noita menneitä, mutta jos jotain niin sen verran olen kaikesta kokemastani suivaantunut, että sitä kyseistä "väriä" en ole ikinä äänestänyt, enkä äänestä - olkoon sitten vastaehdokkaana kuka tahansa, juudas tahi barabbas. Olen ymmärtänyt, että kyseisen räikeän "värin" tunnustaminen ei muutenkaan ole uskovaisten parissa kovin suosittua.
Eli tiivistyksenä edellisestä vuodatuksesta, olen toisin sanoen siinä mielessä eri kannalla kuin Nuusku, että vaikka onkin iloinen asia, että maamme poliittiset olot ovat vakaat, niin se sama vakaus ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö poliittiset eduntavoittelu- ja ahneuskahnaukset edelleen olisi täyttä totta. Ja kaikki vain ja ainoastaan puoluekirjan kannen värin perusteella. Siinä moni syytön kärsii turhaan, kun poliitiikan väri tunkee mukaan alueille, joilla sitä ei tarvittaisi.
Toisaalta yleispolitiikan linjattomuus ja värittömyys on myös omiaan pienentämään ihmisten kiinnostusta politiikan todelliseen sisältöön. Kun ei ole oikeita vaihtoehtoja, äänestysinto latistuu ja ihmiset antavat vallan asioistaan muiden valitsemille omaneduntavoittelijoille. Lisäksi poliittisen kentän laimeus on omiaan kohottamaan esiin poliitikkojen muita, sinänsä työhön liittymättömiä avuja, kuten vaikkapa nämä viimeaikaiset morsian- ja tekstiviestiskandaalit ovat osoittaneet. Jos poliittiset sisällöt eri puolueilla olisivat selkeät ja toisistaan poikkeavat, kohdistuisi, näin uskon, myös median kiinnostus enemmän poliitiikan kovaan ytimeen, eikä kansanedustajien yksityiselämään.