Sepä se. Pettymys saa helposti ihmisen varovaiseksi, jopa epäluuloiseksi ja katkeraksi. Joskus pettymys saa vain vetäytymään ja pysymään hiljaa. Toisaalta silloin, jos itseä vastuullisemmassa asemassa oleva osoittautuu epäluotettavaksi, jää kiinni valheesta tms., niin kyllä silloin minulla on mittarit punaisella ja höyryä tulee niin, että se totisesti tekstistä näkyy. Vastuu on kannettava, jos sen on kantaakseen ottanut. Ja omien sanojensa takana täytyy aikuisen ihmisen pystyä seisomaan. Väärinkäsitykset voi korjata, mielipiteet voivat muuttua, mutta sitten voi sanoa reilusti, että kyllä, ajattelin silloin noin, mutta nyt näen asian näin.
Noin muuten pyrin sovittelemaan asioita mahdollisimman pitkälle, ja myös noissa tilanteissa sitten lopulta käymään asian läpi naamatusten, mutta tosiaan jos luotettavuus ontuu ja sitä vielä jatketaan peittämällä valhetta valheella, niin siinä ei tule soviteltua. Siinä tapellaan totuudesta tasan niin pitkään kuin on tarvis. Toisaalta heti kun toinen suostuu myöntämään, että joo, nyt meni pieleen, niin mie mielelläni sovin asian.
(Ja tästä höyryämisestä voi vetää johtopäätöksen, että asia on akuutti. Mie olen niin kauan valheen ja pettymysten lähellä joutunut elämään, että tästä jaksan saarnata... Tuossa marraskuun puolivälissä vain tuli taas yksi tällainen epätodenpuhuja, joka laittoi paikkaa paikan päälle. Aika rajusti loppuviimein ravistelin, kun ei kauniimpi teksti tuottanut tulosta. Kyllä siitä sovintoon päästiin, vaikka puolitoista kuukautta meni. Mie ajattelen, että anteeksi voin pyytämättäkin antaa, mutta että en halua päästää toista kuin koiraa veräjästä. Jos ei aikuinen ihminen muuten osaa ottaa vastuuta teoistaan, niin sitten sitä pitää vähän opettaa siihen.

)