VL-FOORUMI

Olen pitkään ollut siinä uskossa, että eläimillä ei ole sielua eikä ymmärrystä oikeasta ja väärästä. Että esimerkiksi koiran tottelevaisuus on vain halua miellyttää isäntää, ei ymmärrystä, että näin on oikein toimia. Niin varmaan onkin, se vähä mitä mie koirista ymmärrän ja olen lukenut. Kasvatustieteen opinnoissa aina joskus verrattu jotain eläimiin, sitä kautta jotain tiiän, mutta vähän.

Olen vain miettinyt sitä enemmän sen myötä, kun olen tarkkaillut omia lemmikkejäni. Nuo pikkuhamsterit ovat erakkoja, niistä ei niin paljon saa irti, mutta gerbiilityttöjä on kolmen lauma, ja sitä on mielenkiintoista seurata, koska siinä tulee ryhmädynamiikkakin esiin. Pikkuhamsterit ovat myös aika pienijärkisiä, eivät ne ymmärrä oikein mistään mitään. Ruoka ja karkaaminen kiinnostavat. Toinen myöskin tunnistaa tutut ihmiset, toinen ei. Se fiksumpi ymmärtää myös jonkin verran vedättää ihmisiä ja pyrkii vuorovaikutukseen, toinen ei.

Gerbiililaumassa on kolme erikokoista neitoa. A on isoin, se käy aina ensimmäiseksi syömässä parhaat herkut, kun annan ruokaa. Toiset eivät edes uskalla tulla yrittämään samaan aikaan. Onko se ahneutta tai vallan väärinkäyttöä? Ymmärtääkö se siitä mitään ajaessaan pienemmät pois? Se myös höykyttää pienintä melkoisen kovasti. Ymmärtääkö se tekevänsä väärin kiusatessaan pienintä? Joskus tuntuu, että se tajuaa, koska se päästää irti ja painaa pään alas, kun vilkaisen sinne. Tai kun niillä on kiima-aika, niin siinä surutta jahdataan toista ja yritetään astua. Siinäkin on ihan kuin ne häpeäisivät toimintaansa, kun toinen pääsee sujuvasti livahtamaan karkuun toisen pysähtyessä katseen voimasta. Tuo käyttäytyminen on saanut miettimään, että ymmärtävätkö ne sittenkin jotain oikeasta ja väärästä. Ja kun herkkuja on tarjolla kädestä yksi kappale jokaiselle, niin toisella on tietysti aina parempi - ne tiputtavat oman herkkupalansa suustaan ja yrittävät kaivaa toisen suusta pois. Sama tehdään, kun oma on syöty, mennään tarkistamaan, olisiko pienemmällä vielä jäljellä jotain suussa. Se tehdään kynsin ja kuonolla. Tehokkaan näköistä touhua. Ahneutta ja kateellisuutta? Toisaalta pienin on oppinut hyödyntämään vikisemistä, tietää saavansa huomiota sillä. Vinkuu tyhjästäkin, että "isommat kiusaa, tule auttamaan". Ovela? Juomapullossa on aina vettä, mutta kun yksi menee juomaan, toinen yrittää astua sitä ja kolmas tuuppii sen pois paikalta ja asettuu itse juomaan. Mie olen tottunut toimimaan sanoilla ja ajattelemaan kirjoittamalla, joten näiden hiljaisten suhteen ei oikein ymmärrä ajatusmaailmaa. Välillä vain näyttää olevan niin paljon samoja kielteisiä piirteitä kuin ihmisellä. Sen sijaan taas lauman toisistaan huolehtiminen näyttää paljon eheämmältä kuin ihmisperheen elämä.

Tajuavatkohan ne muuten mitään siitä, että kaksi on samasta poikueesta ja yksi eri emon? Ymmärtävätkö eläimet sisaruutta? Nämä ovat ehkä tyhmimmät kysymykset tähän asti, mutta noiden pienten elämää seuratessa on tullut pohdittua sen verran, että nyt tänne vapaan keskustelun puolelle tämän sujautan. Josko joku tietäisi eläimistä enemmän kuin mie, taikka josko syntyisi muuten jotain ajatuksia tästä. Minut tämä on saanut miettimään eri eläimiä, että ymmärtävätkö ne hyötyvänsä jostain teosta (no koira ainakin? hevonen? kissa?) ja missä kohti se ymmärryksen raja milläkin otuksella menee. Ja tosiaan tuo minulle ahneutena, kateutena ja pienemmän kiusaamisena näyttäytyvä puuha - onko se sitä vai jotain muuta?

metsätähti kirjoitti:Olen pitkään ollut siinä uskossa, että eläimillä ei ole sielua eikä ymmärrystä oikeasta ja väärästä. Että esimerkiksi koiran tottelevaisuus on vain halua miellyttää isäntää, ei ymmärrystä, että näin on oikein toimia. Niin varmaan onkin, se vähä mitä mie koirista ymmärrän ja olen lukenut. Kasvatustieteen opinnoissa aina joskus verrattu jotain eläimiin, sitä kautta jotain tiiän, mutta vähän.

Raamattukaan ei kerro eläinten sielusta, ainakaan luomiskertomuksessa siitä ei ole mainintaa. Sen sijaan ihmisen luotuaan Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elävän (vai oliko elämän) hengen, ja näin tuli ihmisestä elävä sielu.

Aivan eri asia on eläinten käyttäytyminen, sillä ei tarvitse olla tekemistä sielun kanssa. Kaikessa luomakunnassa vallitsee vahvemman laki, tiettävästi vain ihminen on jossakin määrin oppinut sitä sääntelemään, vaikka valitettavasti sillä on meidän keskuudessamme joskus liiaksikin valtaa.
Hoivavietti myös on yleinen kaikessa luomakunnassa, huomattava osa eläimistä huolehtii ja hoivaa jälkeläisiään, mutta käsitykseni kukaan sekin on ihmisten keskuudessa pisimmälle edennyttä. On joitakin eläimiä, etenkin naaraissa, joilla saattaa ilmetä hoivavietti jotakin muuta heikomman lajin edustajaa kohtaan. Siinä suhteessa ihminen ei ole ainutlaatuinen poikkeus, vaikka taitaa ihmisten lemmikkien hoivaaminen huomattavasti yleisempää, kuin millään eläinlajilla.

Etenkin petojen keskuudessa vallitsee armoton luonnon laki, syö tai tule syödyksi, mutta niilläkin ilmenee hoivavietti oman lajin edustajia, lähinnä omia jälkeläisiä kohtaan. Muuten tämä vaatisi niin laajan ja monipuolisen eläintieteen, eläinpsykologian, yleisen psykologian ja muiden sen kaltaisten tieteiden tuntemusta, että ymmärrän sitä vain vähän laidasta. Vaikka sitten kirjoittaisin pienen annoksen siitä vähästä ymmärryksestäni, joutuisin kirjoittamaan ainakin tinnin, ehkä kaksi tai kolme tuntia. Ellei vallan koko päivää, kun pohdinta nostaa esille aina uutta pohdittavaa. Siis katson viisaammaksi väistyä tässä vaiheessa kiireempien tehtävien pariin. Lupaan palata asiaan tarpeen ja osaamiseni mukaisesti.