Kirjoittaja nuusku » 04 Touko 2022, 04:26
Saa kai kielteisiäkin muistoja jakaa, mitkä tämä ketju toi mieleeni. Epäuskoisen perheen lapsena kävin epäuskoisten rippikoulunkin, se taisi kestää vähän alle kaksi viikkoa silloin, ehkä noin kymmenen yötä. En muista elämäni ajalta yhtä kauaa kestänyttä keskeytymätöntä kokemusta, jossa jokainen ilta oli uusi painajainen.
Aamut ja päivät kuluivat kohtuudella, koska oli ruokailua ja opetusta. Papin pitämän opetuksen loputtua iltapäivällä vasta alkoi kohtuuden ulkopuolelle menevä aika. Kaikki muut tietenkin olivat ulkona, mitä lienee pihan pelejä pelasivat, tai saunoissa kävivät. Minut oli koulussa hakattu hiljaiseksi, kahdeksan vuotta oli koulua ehtinyt olla, siis noin kaksi tuhatta koulupäivää, ja siinä ajassa oli minut ehditty noin kaksi tuhatta kertaa hakata hiljaiseksi.
Rippikouluun olin varautunut ottamalla mukaan vain kolme Aku Ankan taskukirjaa, ja se oli virhe. Luin ne jo ensimmäisenä iltana muiden ulkoillessa. Nukuin neljän henkilön huoneen alavuoteella, ja muiden tullessa ulkoa sisään, pyrin vaihtamaan eri taskukirjaan, joka oli viimeksi kädessäni heidän sisään tullessaan, jotta vaikuttaisin normaalilta loikoilijalta.
Kun illat sitten vaihtuivat uusiksi, niin loppuivat ne kirjat joita voisi uusiin vaihtaa. Ja sitten joku huoneen asukas havaitsi, että luen samaa taskukirjaa jo useampaan kertaan. Hän kertoi siitä seuraavalle, ja seuraava taas seuraavalle. Huonetoverini eivät ennestään olleet tienneet, että olin se, joka piti hakata kerran vuorokaudessa, vaan tämä selvisi vasta sitten, kun siihen alle kymmenen neliön huoneeseen oli ennättänyt koko leiriporukka lukemistani katsomaan. Tässä vaiheessa heille muissa huoneissa olevien samalla koululuokalla kanssani olevien kautta ilmoitettiin, että olen se, joka on aina hiljainen ja joka ei puhu muille, ja joka kannattaa hakata.
Aivan kaikki kolmisenkymmentä rippikoululaista eivät mahtuneet kerralla nauramaan ahtaaseen huoneeseen, joten osa nauroi käytävän puolella ja kurkki, kelle siellä nauretaan. Tämän jälkeen tehtiin normaalit toimenpiteet, eli kädessäni oleva taskukirja pyrittiin repimään minulta irti sen hajottamiseksi. Koska en päästänyt irti, tuli tyypillinen hakkaus, eli osa hakkasi nyrkein, ja loput potkivat. Kilpikonna-asennossa selkä seinää vasten käännettynä (selkärangan vaurioilta välttyäkseni) säästyin jälleen näkyviltä vammoilta. Tässä vaiheessa joku otti esiinsä mukanaan olleen linkkuveitsen, ja näitä oli myös muilla. Jouduin silloin päästämään voimakkaan "lopettakaa"-huudon elämäni jatkumisen takaamiseksi.
Siinä vaiheessa paikalle tuli isonen, joka kysyi, mitäs täällä tapahtuu. Nämä kolmekymmentä rippikoululaista sanoivat, että ei ollut mitään ihmeempää. Kysyi minultakin isonen, että tekikö ne jotain. Vastasin tietenkin, että eivät tehneet mitään, jotain huumoria pitivät vain. Totta kai vastasin niin, koska olin vastannut samoin jokaiselle koulun opettajallekin kahdeksan vuoden ajan, sillä ymmärsin, että kantelu, eli kieliminen, se olisi aina ollut sama kuin itseensä asettaminen vapaaksi riistaksi, eli koston kohteeksi. Isonen mainitsi, että on saunakin, mutta hymyssä suin vastasin, että minä mieluummin lueskelen tätä lehteä tässä. Sitä samaa lehteä, jota olin jo noin viikon lukenut, ja jota en missään tapauksessa oikeasti halunnut lukea.
Viimeisiksi leiripäiviksi oli nyt minun keksittävä jotain, jottei minua bongattaisi jok'ikinen ilta lukemassa samaa Aku Ankan taskukirjaa uudelleen, ja sen myötä myös hakattaisi jälleen uudelleen. Käytin hyväkseni julkisia tiloja, kuten istumalla pari tuntia wc-tiloissa tai seisomalla leirikeskuksen käytävien ilmoitustauluilla olevia ilmoituksia katsoen. Näin vältyin myöhemmältä massaväkivallalta, ja viimeisinä iltoina minulle tehtiin vain normaalit pienen piirin nurkkaan hakkaamiset ilman koko leirin yhteisesti toimittamaa pahoinpitelyä.
Ehkä nykyajan papeille ja isosille suosittelisin, että jos joku riparilainen vaikuttaa tosi hiljaiselta ja ujolta, eikä osallistu yhteisiin tekemisiin, mutta vakuuttaa silti pitävänsä yksinolosta ja lueskelusta, niin on syytä olettaa, että sanoessaan pitävänsä yksin olosta on merkittävä mahdollisuus, että hän valehtelee. Hän voi valehdella isosille ja papeille joka päivä sama kestohymy kasvoillansa, jos hänet on koulussa "koulutettu" siihen, että tämä on hänen osansa elää.
Hänen tavoitteensa on pelkästään saada pappi tai isonen lopettamaan kysely ja jatkamaan matkaansa, mutta se ei ole kuitenkaan hänen sisimmäinen toiveensa. Sisimmäisesti hän toivoo siltä isoselta, että älä lähde pois, äläkä usko minua, vaan kysy uudestaan, kysy niin monta kertaa etten enää pysty valehtelemaan. Älä siis jätä sitä yhteen tai kahteen kysymykseen "onko kaikki o.k.?" vaan älä jätä häntä sinne yksin jatkamaan lukemistansa, vaikka hän sanoo siitä pitävänsä. Sydämessänsä hän nimittäin toivoisi, että näkisit hänen sisällensä, ja sanoisit ettet usko häntä, ja saisit hänet lopulta itkemään elämästänsä juuri sinun rintaasi vasten.
Häntä on kuitenkin kosketettava myös fyysisesti, vaikka hän on jo 15-vuotias. Silitä hänen hiuksiaan, pidä hänestä kiinni. Kiinni pitämisen kokemus riisuu häneltä naamarin nopeammin. Parin metrin päästä tehdylle kysymykselle on paljon helpompaa valehdella kuin sellaiselle kysymykselle, jonka kysymisen aikana tullaan fyysisesti koskemaan kohdetta, istumaan samalle korkeudelle, eikä lähdetä siitä nopeasti pois.
Jos onnistut tässä - saaden joltakulta riisuttua kahdeksan kouluvuoden aikana syntyneen iloisen ihmisen naamarin ja tehden näkyväksi hänen todelliset kasvonsa, jotka ovat vuosikaudet työskennelleet pidätellen joka ainoan kyyneleen sisällään - ja kyyneleet esille jos saat, niin olet voinut parhaimmillaan pelastaa paljon enemmän kuin kyseisen nuoren rippikoulun, myös hänen tulevan elämänsä vanhuuteenkin saakka. Rippikoulu on nimittäin eka paikka, jossa ollaan poissa synnyinkodista monta yötä "sijaisholhoojien" hoidettavana, ja siellä voi huomata asioita, joiden huomaamiseen riparilaisen omat vanhemmat ovat psykologisessa mielessä liian "sokeita" ne huomataksensa.
Harvoin tällaista varmaan joutuu kohtaamaan, mutta jos joskus niin käy, niin ottakaa tuollaisesta riparilaisesta "koppi".
Kunnes täyttyy halu hartain, tänne jääpi turmelus. Aukee kirkas kotiranta, loppumaton lohdutus.