Kertomuksia Lasten Siioneista vuodelta 1953

Nuorten juttuja

Kertomuksia Lasten Siioneista vuodelta 1953

ViestiKirjoittaja Taavetti » 18 Helmi 2009, 11:42

Rakastakaa vihollisianne

"Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat." Voi, kuinka vaikealta tuntui jo ajatellakin tuo Jeesuksen kehotus ja yhä vaikeammalta, kun meidän "suuren minämme" olisi pitänyt ruveta ja alentua tuota kehoitusta käytännössä toteuttamaan. Oma minuutemme tahtoisi useimmiten niin mielellään kopautella Mooseksen sauvalla: "Silmä silmästä ja hammas hampaasta", eli toisin sanoen "sana sanasta, kaksi pahemmasta."
Usealle tämä onkin tuttua jo omassa elämässä koettua ja kuitenkin on niin, ettei Jeesus milloinkaan antanut vikaneuvoja. Tämän tuli kokemaan myöskin jo kansakoulun viidennen luokan oppilas Särkän Tuure poika, joka oli koulusta tullessaan jäänyt kotiportin pieleen nojailemaan ja asioita mielessään setvimään. Matkalla oli sattunut ikävää.

Oikeastaan aivan alku oli tapahtunut jo koululla päivällä. Pallopelissä oli joku pojasta päästellyt suustaan rumia kirosanoja, ja Tuure uskovaisen perheen lapsena ei sitä voinut sivuuttaa vaikenemalla, vaan kävi toveriaan hienovaraisesti toisten huomaamatta nuhtelemaan:
"Kuule, Olle, älä viitsi puhua noin tuhmia sanoja, eiväthän ne asiat sillä kuitenkaan korjaannu ja kiroileminen on syntikin."
Mutta Ollepa olikin siitä piittaamatta alkanut kovaäänisesti Tuurea sättiä ja pilkata: "Kuulkaa Särkän pappia, kun rupee tässä saarnaamaan, hah-hah-haa, hihhuli..." Muutamat toisetkin pojat olivat yhtyneet pilkkaan: "Uskovainen, uskovainen."

Mutta samassa oli koulun kello soittanut viimeiselle koulutunnille, ja asia oli jäänyt sikseen, kunnes tulomatkalla Olle oli jälleen alkanut näykkiä, heidän matkansa kun kulki puolen kilometriä samaan suuntaan.
Tämä ei kuitenkaan olisi saanut Tuurea suuttumaan, eikä loukkaantumaan päivastoin se vain toi varmuuutta että hän oli oikealla tiellä, koska maailman lapset uskon tähden pilkkasivat.

Mutta että Nevalan Kalevi, naapurin poika, hänen paras ja oikeastaan ainoa toverinsa oli matka11a yhtynyt pilkkaajiin! Kalevi ei tosin ollut uskomassa, mutta muuten olivat he paljon olleet aina yhdessä pienestä pitäen.

Tiellä oli ollut suuria vesilammikoita, kun oli satanut hiljattain ja Tuuren juuri sivuuttaessa sellaista, oli Kalevi siepannut tien ohesta seipään ja toisten naurun säestämänä huitaissut lammikosta kuraa Tuuren päälle niin, hänen upouudet housunsa olivat toiselta puolelta kokonaan savivellissä.
Viha oli leimahtanut Tuuren loukatussa sydämessä ankaraksi koston haluksi. Hän katseli jo ympärilleen, etsien kättä pitempää, mutta sellaista ei näkynyt ja sillä välin juoksi Kalevikin seipäineen niin kauaksi, ettei kannattanut lähteä perään. Tuure asteli loukatuin mielin yksin kotiin päin.

"Kyllä minä vielä annan lainat, kunhan huominen päivä tulee," mietti Tuure ajatuksissaan, nimitellen nyt toveriaan vähemmän kauniilla nimillä. Mutta mitä lähemmäksi kotia hän saapui, sitä heikommaksi hänen vihansa laimeni ja kotiportilla asioita perin juurin mietittyään luopui hän jo lopuksi kostotoimenpiteistä kokonaan. Jäljelle jäi vain pahanmakuinen omatunto vihastumisen vuoksi.
Hänen tultuaan tupaan äiti heti huomasi likaantuneet housut ja tiedusteli sen syytä. Tuure kertoi miten oli käynyt. Äiti ensin vain hymähti, mutta huomattuaan perin alakuloisen ilmeen, hän laski kätensä Tuuren olkapäälle ja virkkoi:
"Rakas poikani, anna heille anteeksi, sillä eivät he raukat ymmärrä, ja yritä kostaa Kalevin paha teko hyvällä, niin ehkä saat toverisi takaisin."

Tuure jäi miettimään äidin neuvoa ja samalla hän muisti tuon Jeesuksen kehotuksen: "Rakasta vihollistasi....." Mitä hän voisi tehdä? Ajatukset tuntuivat kiertävän noidan kehää tuon asian parissa koko illan. Tulos oli aina sama: ainakin hänen pitäisi pyytää anteeksi vihastumistaan, ennen kuin rauha tunnolle palaisi.

Toiset menivät jo levolle. Tuurekin kävi. Äiti yksin kuului olevan vielä keittiössä laittamassa lasten vaatteita kuivamaan. Hiljaa nousi Tuure takaisin vuoteestaan hiipien keittiöön. "Janottaa," sanoi hän äidille ja alkoi juoda vettä hitaasti nieleksien. Sydän tuntui aivan vapisevan ja jalat olivat kuin lyijypuntit, mutta lopulta hän sai sanotuksi: "Äiti vieläkö jaksat siunata ja antaa anteeksi, kun päivällä suutuin niin Kaleville, että ihan vihasin häntä?"
"Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä ovat kaikki vihat anteeksi. Nuku turvattuna." Äidin hellä ääni julisti evankeliumia Tuuren nyyhkiessä äidin rintaa vasten. Kevein tunnoin hiipi Tuure vuoteeseen ja liittäen kätensä ristiin nukahti heti.

Aamulla eväitä laittaessaan hän muisti säästäneensä ne kaksi appelsiinia, jotka isä oli antanut kaupungin tuomisiksi. Tuure haki. ne nyt komerosta ja pani reppuunsa, päättäen antaa toisen matkalla Kaleville. Hän odotteli Kalevin kodin tienhaarassa, ja jopa ilmestyikin odotettu mutkan takaa. Mutta Tuuren huomattuaan ei Kalevi kiirehtinyt askeliaan, kuten ennen, vaan päinvastoin hidasti, ehkä peläten Tuuren kostoa, mutta hämmästyen kuuli hän Tuuren sanovan ystävällisesti:
"Kuule, Kalle, tuletko mukaan, mennään koulusta päästyä Mutasuon lammelle ruutanoita onkimaan?
"Kyllä ...kyllähän minä" sammalsi Kalevi häpeillen.
„Isä kävi eilen kaupungissa ja toi appelsiineja. Sain kaksi, ota sinä tämä toinen," sanoi nyt Tuure avaten reppunsa.
Kalevi ei vastannut, piirteli vain kenkänsä kärjellä maantietä. Lopuksi hän sopersi: "Etkö ole enää vihoissasi minulle? Tein rumasti eilen, annatko anteeksi?"
"Usko anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Minäkin suutuin eilen kovin sydämestäni sinuun ja pyydän myös anteeksi sinulta."
"Sovitaan pois vain," virkkoi Kalevi. "Oikeastaan en minä sen vuoksi ilkeä ollutkaan kuin toiset pojat, mutta minua niin eilen harmitti se, kun äiti ei aamulla antanut minulle jalkaan uusia saapashousuja, ja sinulla näin olevan uudet jo kaksi päivää."
"En minäkään niitä uusia saa nyt pitkään taas aikaan, mutta kun äiti paikkasi näitä ja saman tien pesikin, eivätkä ne kuivuneet pikemmin. Sen tähden eilenkin oli vielä uudet, kun ei minulla olekaan enempää, kuin kaksi paria vain."
"Tuletko pyhänä talolle seuroihin? Taskilan setä tulee pitämään" Tuure kysäisee vielä kuin ohi menen.
"Varmasti tulen. Kuulin siitä jo eilen, kun isä ja äiti puhelivat ja sanoivat myös tulevansa sinne."

Tuuren sydämestä nousi kiitos taivaan Isälle. Hänen sydämessään oli tunne, että hän saisi Kalevista vielä uskonveljen. Iloisina sovinnossa he astelivat toisten hämmästelystä ja ihmettelystä välittämättä käsikkäin koulun portista sisään appelsiineja imeksien.

VAHAKYNTTILÄ
Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 06 Maalis 2009, 09:19, muokattu yhteensä 2 kertaa
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 19 Helmi 2009, 10:25

Tässä on toinenkin VAHAKYNTTILÄ nimimerkillä Lasten Siionissa vuonna 1953 julkaistu kirjoitus. Lehti on hajoamaisillaan, eikä siitä voi kunnolla skannata, kirjoitan siis tavallisella näppäimistöllä naputellen.


Pikku-Marjatta muuttaa

Ahosen pieneen mökkiin oli muiden huolien lisäksi tullut vielä sairautta. Suuren lapsiparven äiti oli äkkiä sairastunut keuhkokuumeeseen. Siitä hän oli kyllä selvinnyt, mutta entinen terveys ei tuntunut palaavan. Ennen niin pirteä ja touhukas Tyyne- emäntä lepäsi nytkin voimatonna vuoteella, välillä koettaen hoivata nuorintaan, joka levotonna heittelehti kehdossa.

Vanhin kotona olevista pojista auttoi askareissa ja oli kai mennyt karjaa hoitelemaan, kun äiti oli jäänyt yksin tupaan pikku Martan kanssa.Toisten lasten melu oli häipynyt jonnekin kauemmas ulkona ja isä oli kylässä työssä.
Pikku-Marttakin oli viime aikoina ollut sairas. Ruokahalu oli kadonnut lapselta, ja pieni kuume pysytteli itsepintaisesti lääkkeistä huolimatta. Nyt oli tauti saanut käänteen pahempaan päin. Lapsi oli levoton ja sai joskus aina ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Hätäinen rukous nousi äidin sydämeltä: !Rakas taivaan Iaä, jos olet hyväksi nähnyt ottaa lapseni pois, niin gtapahtukoon sinun tahtosi. Lievennä hyvä Jumala lapsen tuskia."
Kaksi pientä tytärtä oli taivaan tarhuri jo ennemmin ottanut tästä perheestä ja kantanut kylmästä ilmasta ikisuven kukkatarhaan.

Joku kolisteli eteisessä ja samassa työntyikin sisään naapurin isäntä, uskovainen Mäkelän Anssu.
"Jumalan terve, mitenkäs täällä jaksetaan?" kyselee isäntä.
"Olin tuolla tietä sannottamassa ja tulin taas tämän kautta, kun on tätä aikaakin, ja sinäkin täällä taistelet näiden maalisten murheiden keskellä."

Usein onkin Mäkelän isännän tie vienyt Ahosen mökin kautta siitä asti, kun hän oli saanut Ahosen emännällekin saarnata tuon suloisen sanoman: "Ole hyvässä turvassa, sinun syntisi ja rikoksesi annetaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja pyhässä, maahan vuotaneessa veressä."
Tyyne emäntä oli uskonut, ja Mäkelän isännästä oli sitten tullut hänelle myös rippi.isä. Suuresti ilahtui emäntä nytkin, kun tämä rakas uskon veli istui keinutuoliin ja kuunteli, kun Tyyne emäntä kertoi lapsen käyneen sairaammaksi. Lapsi oli ollut jonkin aikaa Mäkelässäkin silloin, kun äiti oli ollut sairaalassa. Nyt he kumpikin huomasivat lapsen taas saavan kouristuskohtauksen, ja Mäkelän isäntäkin huokasi taivaan Isän puoleen lapsen puolesta. Lapsi tuntui rauhoittuvan ja nukkui sitten levollisesti.

Mäkelän isäntä ja Tyyne emäntä jatkoivat keskustelua kallista uskon asiasta. Aina siitä vain kirkastui uutta, mitä emäntä ei ennen ollut käsittänyt. Hän olisi mielellään kuunnellut siitä vaikka kuinka kauan. Äkkiä Mäkelän isäntä heristi korviaan, oliko jollakin lapsista huuliharppu, kun kuului ikään kuin kaukaista soittoa. Hän katsahti emäntään ja huomasi, että hänenkin silmänsä aivan suurenivat hämmästyksestä. He jäivät sanattomina kuuntelemaan, sillä soitto voimistui ja se oli ihanaa soittoa, ettei heidän järkensä voinut sitä käsittää. He tunsivat vain hetken mykistyneinä kuuntelevansa viestiä taivaasta.

Samalla soitto hiljaa häipyi, ja aivan vaistomaisesti he yhtä aikaa katsoivat lapseen kehdossa. Lapsi hymyili kirkkain silmin ja sitten nukkui pois -- ikiuneen.
Pikku-Martta muutti kotiin enkelten kutsuessa. Vain muutamia kuukausia myöhemmin sai äitikin seurata taivaan kotiin kiittämään veriylkää.

Vahakynttilä
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 23 Helmi 2009, 08:18

Rippikoulu (Lasten Siionista nro 10 /1953


Tyttöjen rippikoulu oli alkanut. Ensimmäisen koulupäivän tunnit olivat loppuneet, ja ilakoiva tyttöparvi hajaantui kuka millekin suunnalle. Ainoastaan kuusi tyttöä jäi seurakuntatalon pihalle seisoskelemaan. He olivat kaikki niin pitkän matkan päästä, etteivät voineet kulkea koulua kotoa käsin, niin kuin toiset. Seurakuntatalon vahtimestari oli hyväntahtoisesti antanut heille huoneen asuttavaksi näiksi kahdeksi viikoksi. Nyt ei matkan pituus haitannut.
Iloisesti jutellen tytöt lähtivät sisälle, mutta yksi heistä tuntevan itsensä ikään kuin orvoksi tällaisessa seurassa. Hän oli pikku Iiris. Häntä ei yhtään huvittanut mennä sisälle noiden tyttöjen seuraan.
Iiris oli Jumalan lapsi ja nämä toiset maailman. Siinä oli paljon eroa. Eri valtakuntien asukkaat eivät sovi yhteen., koska eivät ymmärrä toistensa kieltä, mikä olisi ollut kaikkein tärkeintä. Ja toiseksi ”maassa eletään maan tavalla” niin, että varsinaista yhteisymmärrystä heillä ei ollut keskenään, koska kummallakin puolella olivat erilaiset pyrkimykset. Ensin täytyy tulla valtakunnan asukkaaksi, ennen kuin oppii kielen. Eikä se sitten enää vaikealta tuntunutkaan, ja kummallista kyllä, se joka pääsi Jumalan valtakuntaan sisälle, osasi valtakunnan kielen ilman opettelemista.

Tytöt istuivat sisällä katekismukset kädessä, kuka vähemmän, kuka enemmän siihen syventyneenä. Äkkiä lennähtää Airin kirja pöydälle, ja ääni rikkoo hiljaisuuden.
– Tytöt, tämä saa jo riittää! Lähdetään mieluummin ulos kirkonkylää katselemaan.
Hän iski veitikkamaisesti silmää toisille ja jatkoi:
– Oletteko tulleet ajatelleeksi tytöt, sitä että olemme vapaita kuin taivaan linnut menemään ja tulemaan milloin haluttaa. Kotona isä ja äiti tietenkin varoittavat turhista hypyistä, mutta vähät niistä. Eihän heille tarvitse kaikesta tiliä tehdä. Lähdetäänkö?
Hänen puhuessaan toiset olivat panneet kirjansa kiinni ja asettivat nyt ne pöydälle, näin ilmaisten olevansa samaa mieltä.
Mutta Iiris ei seurannut esimerkkiä. Kouristuksen omaisesti hän puristi kirjaa kädessään aivan kuin olisi pelännyt sen karkaavan. Hätääntynein katsein hän etsi, eikö löytyisi ketään, joka olisi tällaista omavaltaisuutta vastaan. Viimeiseksi hänen katseensa pysähtyi Airiin. Tämä oli jo hetken Iiristä tarkannut. Nyt heidän katseensa yhtyessä, levisi hänen kasvoilleen ivallinen hymy. Iiriksen katse painui alas ja kyyneleet kirvelivät silmiä. Mutta urhoollisesti hän taisteli niitä vastaan.
Toiset tytöt alkoivat pukeutua, mutta Iiris istui yhä katse kirjaan luotuna, näkemättä sentään mitään. Kirjaimet tanssivat sikin sokin hänen silmistään. Joku tytöistä kysyi, eikö Iiris lähtenytkään. Vaiti ollen tämä pudisti päätään.
– Sitä minä jo ajattelinkin, kuului Airin kaikkea muuta, kuin ystävällinen ääni, että olemme saaneet yhden soraäänisen kielen viuluun. Vai arvasinko oikein? huudahti hän ovelta.
Samassa he jo olivat poissa.


Silmiä polttavat kyyneleet saivat nyt vallan. Iiris ei yrittänytkään niitä pidättää. Mieleen nousi ajatus, olenko enää taivaskelpoinen, kun en rohjennut uskoani tunnustaa. Vedin kynttilän vakan alle. Häveten pitää valoa, kun ei sitä muillakaan ollut, ja uudet rajut nyyhkytykset puistattivat ruumista.
Sinä iltana taivaan Isä sai kuulla rukoukset ja sanattomat huokaukset hätääntyneen lapsensa huulilta. Seuraavana päivänä Iiris sai voimaa ja rohkeutta tunnustaa olevansa uskovainen. voi, kuinka tuli heti hyvä olo. Kuin raskas taakka olisi irronnut sydämeltä. Eivätkä tätä hyvän olon tunnetta häneltä vieneet Airin ivalliset puheet ja toisten tyttöjen halveksivat silmäykset.

Kuinka paljon toisenlaiseksi Iiris olikaan kuvitellut täällä oloaan! Kuinka hän tapaisi jonkun uskovaisen tytön rippikoulussa. Mutta niin ei ollut käynyt. Yksin ja hyljeksittynä hän istui illat, tyttöjen lähdettyä juoksuihinsa. Ehkä näin olikin parempi. Sai olla kuulematta heidän pisteliäitä huomautuksiaan pitkästä letistä ja muusta.
Mutta ei ollut omien ajatustensa seurassa hyvä olla koti-ikävän vaivatessa. Sinne jäivät kotiin isä, äiti, veli ja naapurin Taimi. Kuinka usein hän olikaan toivonut jonkun heistä olevan luonaan.
Taito-veli oli vasta kymmenen vuoden, Taimi oli häntä, Iiristä kaksi vuotta vanhempi, paras ja rakkain ystävä. Taimi oli vuosi sitten tehnyt Jeesukselle lupauksen seurata Häntä. Taimi oli niin elävästi uskomassa. Usein hän varoitti Iiristä, ettei tämä kieltäisi lapsuutensa kallista uskoa, minkä hän oli tyhmyydessään tehnyt. Näin he olivat saaneet yhdessä kulkea kaitaa tietä. Jos toinen sattui kompastumaan, oli toinen auttamassa ja Jeesuksen verellä parantamassa haavoja. Vaikealta oli ero Taimista tuntunut, mutta siihen oli sekoittunut jonkin verran jännitystä ja odotusta., mikä lievensi eron tuskaa. Mutta nyt jännityksen lauettua hänen tuli Taimia niin, niin ikävä. Muu ei tuonut helpotusta tähän tuskaan, kuin kyyneleet.
Kotona olivat vanhemmat rohkaisseet tytärtään käymään erään kirkonkylässä asuvan puhujasedän luona. Tämä setä oli Iirikselle jo ennestään tuttu. Hän oli usein pitänyt seuroja heidänkin kylällään. Jumala hänen kauttansa kirkasti erikoisesti lasten ja nuorten uskon kalleutta, minkä tähden hän olikin nuorille rakas ja aina kaivattu setä.

Monta kertaa oli Iiriksen mieli tehnyt mennä mieltä keventämään tälle sedälle, jonka tiesi ymmärtävän nuorten heikkouksia, mutta aina oli rohkeus pettänyt.
Päivät kuluivat, Iiriksestä koulu oli mukavaa, sillä puhuttiinhan siellä ainakin Jumalasta. Pappi tosin ei tuntunut osaavan kirkastaa lukemaansa oikeassa valossa.
Eräänä päivänä koulun loputtua pastori ilmoitti seuratilaisuuksista, ja eikös vain ollutkin Heikkisen sedän seurat illalla täällä seurakuntatalolla. Iiriksen sydän hypähti ilosta, vaikka suu pysyikin mykkänä. Saisihan taas olla sen joukon keskuudessa, mihin oli halu kuulua, vaikka väsymystä tuntevana, mutta kuitenkin Jumalan armoitettuna lapsena ja Jeesuksen omana.

Näin jäljestäpäin ajatellen seurat tuntuivat kuin unelta. Paljon oli ollut väkeä. Aluksi Iiris jäi ujona seisomaan ovelle ja katseli etsivästi ympärilleen. Hänen huomionsa kiintyi takapenkillä istuvaan tyttöön, joka näytti niin tutun näköiseltä. Hänen katseeseensa tyttö vastasi aralla hymyllä. Silloin Iiris tunsi, että sehän oli Aune, ujoin ja hiljaisin tyttö rippikoulusta, sellainen jonka olemusta tuskin huomasi. Hymy kirkasti Iiriksenkin katseen, mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja ääni kuului:
– Jumalan terve, Tupu.

Ei ollut kuin yksi, joka häntä tällä nimellä kutsui. Iiris käännähti ja samassa hän jo roikkui Taimin kaulassa. Itkien ja nauraen he syleilivät toisiaan. Käsi kädessä he siirtyivät istumaan. Samassa alettiinkin virsi. Iiriksen olisi tehnyt mieli kysellä kuulumisia kotoa, mutta seurat olivat alkaneet. Kuinka sielun olikaan hyvä olla, kuin ihmisen, joka kauan janoa kärsittyään saa juoda. Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Kiitos nousi taivaan Isän korviin. Kyynelistä kirkas silmäpari suuntautui Taimiin. Käsi puristi kättä, mutta samassa se kiertyikin ison siskon kaulaan
– Kuuluuko Jumalan armo vielä minullekin? tuli katkonaisesti nyyhkytysten säestämänä.
Taimi ja muutamat lähinnä istuvat matkaystävät saarnasivat hänelle Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä kaikki synnit, viat ja epäilyksetkin anteeksi. Oli taas niin kevyt mieli ja varma usko, että taivaaseen ollaan matkalla. Hänkin kaikista hitain, tiesi kerran kotiin pääsevänsä. Olihan hän niin hyvällä paikalla, kuin Jeesuksen armokäsivarsilla.

Iiris oli aivan unohtanut Aunen. Tämä oli seurannut silmät kosteina Iiristä. Mieli teki mennä tervehtimään, mutta häntä ujostutti kovin. Pihalla hän nyt odotti Iiristä ja Taimia. Ihmisiä alkoi jo virrata sisältä. Aune siirtyi pois ulkolamppujen valopiiristä. Täältä hän saattoi hyvin nähdä kaikki, heidän sentään huomaamatta häntä.
Nyt olivat jo tulleet kaikki – niin Aunesta ainakin tuntui. Hän päätti mennä katsastamaan varmistaakseen, olivatko tosiaan jo menneet. Saattoi olla, että Iiris oli äskeisessä ihmisvilinässä pujahtanut hänen huomaamattaan, vaikka hän oli silmä kovana koettanut tarkata. Aunehan ei tiennyt, että Iiris asui tässä samassa talossa.
Sisältä kuului puhetta. Hän oli juuri tarttumassa oven kahvaan, kun ovi avautui ja jokin lennähti hänen syliinsä. Hämillään ja anteeksi pyydellen erottiin, mutta kun he tunsivat toisensa, tuli siitä uusi sylipaini.

Niin nämä kolme neitosta vaelsivat pimeänä syksyiltana. Tähdet vilkuttivat ystävällisesti taivaan avaruudessa. Kuu oli aikansa elänyt. Siitä oli enää kapea sirppi jäljellä. Tiet olivat lokaiset ja ilma raitista. Mutta tätä kaikkea tytöt tuskin huomasivat, niin olivat he suuna ja korvana koko matkan toisilleen. Siinä sai Aune tehdä selkoa itsestään ja kodistaan, Taimi kotikylän uutisista ja Iiris kaikista näistä asioista ja ajatuksista rippikoulussa.
Aune asui väliaikaisesti tätinsä luona kirkonkylässä kouluajan. Sinne Iiris ja Taimi kävivät hänet saattamassa ja palailivat takaisin asunnolleen, sillä vahtimestarin rouva oli luvannut myös Taimille yösijan luonaan. Kuitenkin Iiris oli tahtonut hänet ulos sanoen:
– Siellä voimme vapaammin puhua asioistamme, sillä tuo huone, jossa asun, ei tuo mitään iloisia asioita mieleeni.

Niin oli ilta kulunut hauskasti maallisista ja taivaallisistakin asioista puhuen. Airi ja muut tytöt olisivat tuskin tunteneen tätä kirkassilmäistä ja nauravaa tyttöä samaksi, hiljaiseksi ja aina totiseksi huonetoverikseen. Eikä syyttä hän iloinen ollutkaan, olihan tämä ollut hänen elämänsä onnellisin päivänsä.

Kirsti
(Lasten Siioni numero 10/ 1953 )
Kuva
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Maalis 2009, 09:25

Tuhlaajalapsen paluu

Kaunis, kesäinen päivä o1i painumassa iltaan, kun Aittomäen Helvi-tyttönen käveli kapeaa metsäpolkua. Hän oli menossa Kanniston Liisa-mummon mökille. Tämä mummo oli elävä kristitty. Vuosikymmeniä hän oli, kilvoitellut taivaan tiellä synnin pois panijana. Nyt hän eleli yksin pienessä mökissään, odotellen pääsyä taivaan kotiin.
Usein Liisa-mummon luona kävi toisia Jumalan lapsia, ja jokainen sieltä lähti pois aivan virkistyneenä, kun sai puhella tiestä ja matkasta tämän herttaisen mummon kanssa. Hyvin mielellään Helvikin monesti pistäysi siellä, ja aina laittoi äiti jotakin vietävää Liisa-mummolle. He1vin äitikin oli uskomassa. Tavan takaa hänkin piipahti vanhuksen tykönä.
Jo näkyikin punainen mökki puiden välistä. Helvi-tyttönen kiirehti askeleitaan, o1i niin sanomattoman mukavaa mennä Liisa-mummon luo. Helvi muisteli, miten usein mummo oli puhellut häneel1e, kuinka kallista oli säilyttää lapsuususko ja omistaa Jumalan rauha. Näissä ajatuksissa Helvi saapui vanhuksen mökille. Liisa-mummo olikin vastassa toivottamassa "Jumalan tervettä". Niin mentiin yhdessä sisälle ja puheltiin uskomisen kalliista, asiasta.

Kului vuosia. Helvi oli jo kuusitoistavuotias. Hän oli palaamassa kotiinsa kylän iltamapaikasta, Oli tuntunut jollakin tavoin tukalalta olla toisten nuorten kanssa tämän maailman ilopaikassa. Hän unohtui muistelemaan sitä aikaa jolloin hänkin oli ollut uskomassa. Silloin hän oli usein pistäytynyt Liisa-mummon mökille ja saanut lähteä sieltä siunattuna ja onnellisena kotiin. Nyt hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Hän ei uskaltanut. Tämän maailman ilot olivat vetäneet häntä puoleensa, ja niin oli suljunut pois taivaan tieltä. Mutta hänen täytyi tunnustaa omassatunnossaan, ettei hän ollut onnellinen maailman lavealla tiellä. Voi kuinka hän olikaan saanut viettää monta unetonta yötä, kun oli palannut iltama- ja tanssipaikoista. Poissa oli se rauha, joka oli vielä vuosi sitten päilynyt omallatunnolla. Helvi; tunsi kipeästi kaipaavansa niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt armon varassa.

Yhtäkkiä Helvi kuuli laulua. Hän seisahtui ja kuunteli. Liisa mummo siellä lauloi mökkinsä, portailla, niin kuin hänellä oli ollut tapana kesäiltoina tehdä. Helvin sydäntä ahdisti. Kyyneleet heruivat silmiin. Olisi tehnyt mieli juosta mummon kaulaan ja kysyä; vieläkö hän saisi uskoa kaikki synnit anteeksi. Helvi epäröi, mitä tehdä. Sielunvihollinen oli estämässä. Hänen siinä aikaillessaan ilmestyi siihen naapurin Aila, joka oli Helvin ikäinen. Hän oli palaamassa seuroista ja toi seuraterveisiä Helvillekin, sillä olivathan he aiemmin käyneet yhdessä Jumalan sanan kuulossa.
.
Nyt Ailakin kuuli Liisa-mummon laulun. Kun oli valoisa kesäilta, niin Aila pyysi Helviä, että. he pistäytyisivät mummoa tervehtimässä. Tämä ei ollut enää aina kyennyt tulemaan seuroihin, olihan hän jo vanha. Helvi empi lähteä, mutta Aila otti häntä kädestä, ja niin he menivät yhdessä.

Miten iloiseksi mummo tuli, kun tytöt saapuivat häntä tervehtimään. Liisa-mummo ja Aila puhelivat sen illan seuroista ja uskomisen kalleudesta. Helvi kuunteli ääneti, hänen oli paha olla. Vihdoin mummo pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi:
— Etkö sinä, rakas lapsi, tahtosi uusia matkaliittoa Herra Jeesuksen kanssa?
Kyyneleet kihosivat Helvin silmiin. Hiljaa hän virkkoi:
— Kyliä minä tahtoisin ja kaipaisin, kun minulle vielä tämä armo vain riittäisi.
Kyllä se riitti, sen Helvi sai elävästi tuntea, kun Liisa-mummo ja Aila saarnasivat Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä hänelle kaikki synnit anteeksi, aivan rauhaan ja vapauteen asti.
Helvi tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi. Sinä iltana oli Liisa-mummon mökillä kalliit seurat.

E H
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Maalis 2009, 17:45

Tulkaa minun tyköni kaikki…


Tulkaa minun tyköni kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Sanat kaikuivat Koivulan Helmin korvissa, kun hän palasi kotiin seuroista. Helmi oli rippikoulua käyvä tyttö, ja hän, samoin kuin hänen vanhempansa olivat epäuskoisia. Se vain oli eroa, että Helmi eli rippikoulua käydessään tullut tunnon herätykseen ja hän koetti etsimällä etsiä selvyyttä sielun asioihin, kun taas Helmin vanhemmat eivät välittäneet minkäänlaisesta, jumalisuudesta eikä hurskaudesta. He olivat vain muutoin kunnollisia ja siveellisiä maailman ihmisiä. Sellainen oli Helmikin, kiltti tottelevainen ja kaikin puolin kelpo tyttö. Sellaiseksi häntä sanoivat kaikki, jotka vain hänet tunsivat. Niin luuli Helmi itsekin niin kauan kuin Jumalan sanan kaksiteräinen miekka pääsi tunkeutumaan hänen sisimpäänsä. Kauhukseen Helmi huomasi olevansa perin juurin paha ja kelvoton. Mieleen muistui yhä uusia ja uusia asioita, jotka Jumalan sanan valossa näkyivät synniksi. Tämä kirkastuminen tapahtui Helmille juuri rippikoulussa, jossa heitä opetti uskovainen pappi. Helmi tunsi itsensä päivä häivältä huonommaksi, ja se oli raskas kokemus. Yöuni tahtoi väkistenkin loppua„ vieläpä ruokahalukin huononi. Äiti kysyikin jo häneltä huolestuneena:

— Oletko sinä, Helmi, sairas?
— En, en ole, vastasi Helmi, ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa, ja silmiäkin alkoi omituisesti kirveltää.
– Mutta, rakas lapsi, jokin sinua vaivaa, sanoi äiti yhä enemmän huolestuneena.
— Niin vaivaakin, mutta et sinä, äiti sitä. ymmärrä, sopersi Helmi kyynelten valuessa jo valtoimenaan poskia pitkin.

Ensi kerran elämässään Helmi ajatteli tuskaisin sydämin, miksi hänellä ei ollut uskovaista äitiä? Hän poistui nopeasti huoneesta jättäen äidin ihmettelemään hänen muuttunutta käytöstään.
Helmi suuntasi askeleensa naapuriin, sillä siellä kuului radiosta juuri iltahartaus. Helmi oikein terästi kuulonsa saadakseen joka sanan korviinsa. Puhuja kuului kehottavan nöyränä ristin juurelle, säännöllisesti lukemaan Raamattua, rukoilemaan ja harjoittamaan hyviä töitä, etenkin muistamaan köyhiä ja sairaita, koska sellainen oli Jumalalle otollista.

Helmin katse kirkastui. Nyt hän luuli löytäneensä tien sielunsa rauhaan. Jo samana iltana hän otti esiin Uuden Testamentin ja päätti vakavasti lukea ainakin yhden luvun joka ilta ja aamu sekä rukoili hartaammin, kuin koskaan ennen iltarukouksen. Sitä harrastusta jatkui päivästä toiseen jonkin aikaa. Helmi oli äitinsä apuna entistä ahkerammin, kävipä hän siivoamassa Pekka- vanhuksen tuvankin. Pekka-vanhus oli äärettömän iloinen ja kiitollinen tästä hänen avustaan ja Helmi tunsi tehneensä oikein suurtyön.

Mutta sitten kerran tapahtui romahdus Helmin sielun asioissa. Eräänä iltana levolle mennessään Helmi yritti tapansa mukaan lukea ja rukoilla, mutta siitä ei tullut mitään. Kumma kaiho ja onttous täytti mielen. Pelästyneenä Helmi ajatteli, eikö hänestä tullutkaan oikeaa kristittyä ja Jumalalle kelpaavaa lasta. Hän kertasi mielessään viimeksi kuluneet päivät ja ajatteli niiden sisältöä, tehtyjä ja tekemättömiä töitä. Ja ihme, nyt vasta Helmi huomasi, että monta äidin auttamiseksi tehtyä työtä ihan oli tehnyt saadakseen siitä vaan itselleen kiitosta. Se Pekan tuvan siivous, nyt He1mi tunnusti sen itselleenkin, että hän siivosi sen vain siksi, että tiesi saavansa siitä Pekka-vanhukselta kiitokset ja naapureilta ylistykset, Siis kaikki vain oman itsensä korostamiseksi ja oman kunnian höystämiseksi! Voi, kuinka kurjaksi ja kelvottomaksi hän itsensä taas tunsi.

Sydän raskaana yritti Helmi nukkua, mutta eihän uni niin vain tullut. Helmi päätti rukoilla oikein hartaasti, mutta sanojakaan ei löytynyt. Tuntui kuin jostain ahtaasta raosta olisi pusertunut syvä huokaus: "Auta, Jumala, minua! Älä anna minun hukkua!" Enempää ei Helmi saanut kokoon rukouksesta, ja hän vaipui viimein uneen.

Aamulla herättyään hän tunsi itsensä väsyneeksi. Pelko mielessään hän ajatteli alkanutta päivää. Taaskaan hän ei osannut keskittyä rukoukseen, nousipahan vain hätäinen kuiskaus: "Auta ja armahda minua, Jumala!" Pelotti mennä toisten luo, kun äidillä o1i tapana katsoa niin tutkivasti. Mutta eihän sopinut, kovin pitkään viivytellä. Äiti varmaankin odotti jo apulaistaan: Pamppailevin sydämin Helmi astui keittiöön ja näki äidin jo alustavan taikinaa.

– Pitkäänpä nukuit, on tainnut ja kahvisikin jäähtyä, mutta, keitän uutta sillä aikaa, kun käväiset kaupassa. Siinä on pöydällä asialappu ja rahat.

Helmi oli iloinen, kun pääsi näin pian äidin tutkivaa katsetta pakoon. Kaupassa Helmi sitten kuulikin, että illalla olisivat koululla seurat, jonne puhujaksi saapuisivat seurakunnan pastori ja eräs maallikkosaarnaaja. "Sinne minä ainakin menen", päätti Helmi mielessään. Ostokset tehtyään hän palasi kevein askelin kotiin. Päivä kului nopeasti erilaisia askareita suorittaessa, ja illan tu1tua hyvissä ajoin ennen seurojen alkua Helmi asteli koululle.
Siellä hän valitsi istumapaikakseen syrjäisen penkin. Seurat alkoivat eikä varmaankaan o1lut toista tarkkaavaisempaa kuulijaa kuin hän oli. Monta hämärän peitossa ollutta asiaa Jumala kirkasti Helmillekin sanan valossa. Hän tiesi nyt, miten ja missä löytyi vapahdus syntitaakasta. Omatunto kehotti tekemään parannuksen ja ottamaan sellaisena syntisenä kuin oli syntien anteeksiantamuksen Jumalan seurakunnasta, jossa sitä julistettiin Pyhän Hengen voimalla. Helmi käsitti, että Jeesus oli löydettävissä omasta seurakunnastaan, jonka muodostivat Häneen uskovat ihmiset. Hänen teki mieli nousta paikaltaan ja mennä puhuttelemaan pastoria, joka oli hänen, opettajansa rippikoulussa. Suuri oli hätä Helmin sielussa, mutta suuri oli myös maailman kunnia, joka esti avaamasta suuta. Niin jäi sillä kertaa parannus tekemättä. Raskain tunnoin ja hitain askelin Helmi lähti kotiinsa. Mutta korvissa soivat kummalliset sanat: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon"
Kului muutamia päiviä Helmin yhä sairastaessa tunnonvaivoja. Askareita suorittaessaan hänelle muistui mieleen yhä uusia raamatunlauseita, jotka aivan kuin huokuivat 1empeätä kehotusta astumaan sisälle Jumalan valtakuntaan. Viimein Helmi nujersi väärän kunnian riettaalta niskat nurin ja lähti pastorin luo eräänä iltana. Lujalle se otti, mutta ei Helmi enää muuta voinut, sillä hän oli koettanut tehdä työtä sielun rauhan saavuttamiseksi, ja jos kuka, niin He1mi tunsi olevansa tunnoltaan raskautettu.

Paljon puhuttiin pastorin kotona sinä iltana ihmisen kalleimmasta asiasta mutta paljon myös Jumala ja Pyhän Hengen valaisemana sanansa palvelijan kautta kirkastaa Helmille iäisiä totuuksia ja Helmistä tuli Jumalan lapsi siunattuna Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä, jossa on kaikkien syntien anteeksiantamus. Helmi tunsi ihmeellistä iloa ja vapautusta sydämessään. Hän sai nauttia todellista rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Helmi sai kokemalla kokea, että kaikki työtätekevät ja raskautetut saavat levon vain Jeesuksessa, mutta että Jeesus löytyy vain Hänen omasta seurakunnastaan maan päällä. Siinä Hän vieläkin eli ja vaikutti Pyhän
Hengen kautta. Onnellisena ja turvallisin mielin Helmi tunsi nyt ottavansa ilolla vastaan sen päivän, jo1loin hän yhdessä toisten kanssa saisi ensi kerran polvistua Herran pöytään nauttimaan Hänen pyhää Ehtoollistaan.

Eliina.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Nuorten palsta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa