Rakastakaa vihollisianne
"Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat." Voi, kuinka vaikealta tuntui jo ajatellakin tuo Jeesuksen kehotus ja yhä vaikeammalta, kun meidän "suuren minämme" olisi pitänyt ruveta ja alentua tuota kehoitusta käytännössä toteuttamaan. Oma minuutemme tahtoisi useimmiten niin mielellään kopautella Mooseksen sauvalla: "Silmä silmästä ja hammas hampaasta", eli toisin sanoen "sana sanasta, kaksi pahemmasta."
Usealle tämä onkin tuttua jo omassa elämässä koettua ja kuitenkin on niin, ettei Jeesus milloinkaan antanut vikaneuvoja. Tämän tuli kokemaan myöskin jo kansakoulun viidennen luokan oppilas Särkän Tuure poika, joka oli koulusta tullessaan jäänyt kotiportin pieleen nojailemaan ja asioita mielessään setvimään. Matkalla oli sattunut ikävää.
Oikeastaan aivan alku oli tapahtunut jo koululla päivällä. Pallopelissä oli joku pojasta päästellyt suustaan rumia kirosanoja, ja Tuure uskovaisen perheen lapsena ei sitä voinut sivuuttaa vaikenemalla, vaan kävi toveriaan hienovaraisesti toisten huomaamatta nuhtelemaan:
"Kuule, Olle, älä viitsi puhua noin tuhmia sanoja, eiväthän ne asiat sillä kuitenkaan korjaannu ja kiroileminen on syntikin."
Mutta Ollepa olikin siitä piittaamatta alkanut kovaäänisesti Tuurea sättiä ja pilkata: "Kuulkaa Särkän pappia, kun rupee tässä saarnaamaan, hah-hah-haa, hihhuli..." Muutamat toisetkin pojat olivat yhtyneet pilkkaan: "Uskovainen, uskovainen."
Mutta samassa oli koulun kello soittanut viimeiselle koulutunnille, ja asia oli jäänyt sikseen, kunnes tulomatkalla Olle oli jälleen alkanut näykkiä, heidän matkansa kun kulki puolen kilometriä samaan suuntaan.
Tämä ei kuitenkaan olisi saanut Tuurea suuttumaan, eikä loukkaantumaan päivastoin se vain toi varmuuutta että hän oli oikealla tiellä, koska maailman lapset uskon tähden pilkkasivat.
Mutta että Nevalan Kalevi, naapurin poika, hänen paras ja oikeastaan ainoa toverinsa oli matka11a yhtynyt pilkkaajiin! Kalevi ei tosin ollut uskomassa, mutta muuten olivat he paljon olleet aina yhdessä pienestä pitäen.
Tiellä oli ollut suuria vesilammikoita, kun oli satanut hiljattain ja Tuuren juuri sivuuttaessa sellaista, oli Kalevi siepannut tien ohesta seipään ja toisten naurun säestämänä huitaissut lammikosta kuraa Tuuren päälle niin, hänen upouudet housunsa olivat toiselta puolelta kokonaan savivellissä.
Viha oli leimahtanut Tuuren loukatussa sydämessä ankaraksi koston haluksi. Hän katseli jo ympärilleen, etsien kättä pitempää, mutta sellaista ei näkynyt ja sillä välin juoksi Kalevikin seipäineen niin kauaksi, ettei kannattanut lähteä perään. Tuure asteli loukatuin mielin yksin kotiin päin.
"Kyllä minä vielä annan lainat, kunhan huominen päivä tulee," mietti Tuure ajatuksissaan, nimitellen nyt toveriaan vähemmän kauniilla nimillä. Mutta mitä lähemmäksi kotia hän saapui, sitä heikommaksi hänen vihansa laimeni ja kotiportilla asioita perin juurin mietittyään luopui hän jo lopuksi kostotoimenpiteistä kokonaan. Jäljelle jäi vain pahanmakuinen omatunto vihastumisen vuoksi.
Hänen tultuaan tupaan äiti heti huomasi likaantuneet housut ja tiedusteli sen syytä. Tuure kertoi miten oli käynyt. Äiti ensin vain hymähti, mutta huomattuaan perin alakuloisen ilmeen, hän laski kätensä Tuuren olkapäälle ja virkkoi:
"Rakas poikani, anna heille anteeksi, sillä eivät he raukat ymmärrä, ja yritä kostaa Kalevin paha teko hyvällä, niin ehkä saat toverisi takaisin."
Tuure jäi miettimään äidin neuvoa ja samalla hän muisti tuon Jeesuksen kehotuksen: "Rakasta vihollistasi....." Mitä hän voisi tehdä? Ajatukset tuntuivat kiertävän noidan kehää tuon asian parissa koko illan. Tulos oli aina sama: ainakin hänen pitäisi pyytää anteeksi vihastumistaan, ennen kuin rauha tunnolle palaisi.
Toiset menivät jo levolle. Tuurekin kävi. Äiti yksin kuului olevan vielä keittiössä laittamassa lasten vaatteita kuivamaan. Hiljaa nousi Tuure takaisin vuoteestaan hiipien keittiöön. "Janottaa," sanoi hän äidille ja alkoi juoda vettä hitaasti nieleksien. Sydän tuntui aivan vapisevan ja jalat olivat kuin lyijypuntit, mutta lopulta hän sai sanotuksi: "Äiti vieläkö jaksat siunata ja antaa anteeksi, kun päivällä suutuin niin Kaleville, että ihan vihasin häntä?"
"Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä ovat kaikki vihat anteeksi. Nuku turvattuna." Äidin hellä ääni julisti evankeliumia Tuuren nyyhkiessä äidin rintaa vasten. Kevein tunnoin hiipi Tuure vuoteeseen ja liittäen kätensä ristiin nukahti heti.
Aamulla eväitä laittaessaan hän muisti säästäneensä ne kaksi appelsiinia, jotka isä oli antanut kaupungin tuomisiksi. Tuure haki. ne nyt komerosta ja pani reppuunsa, päättäen antaa toisen matkalla Kaleville. Hän odotteli Kalevin kodin tienhaarassa, ja jopa ilmestyikin odotettu mutkan takaa. Mutta Tuuren huomattuaan ei Kalevi kiirehtinyt askeliaan, kuten ennen, vaan päinvastoin hidasti, ehkä peläten Tuuren kostoa, mutta hämmästyen kuuli hän Tuuren sanovan ystävällisesti:
"Kuule, Kalle, tuletko mukaan, mennään koulusta päästyä Mutasuon lammelle ruutanoita onkimaan?
"Kyllä ...kyllähän minä" sammalsi Kalevi häpeillen.
„Isä kävi eilen kaupungissa ja toi appelsiineja. Sain kaksi, ota sinä tämä toinen," sanoi nyt Tuure avaten reppunsa.
Kalevi ei vastannut, piirteli vain kenkänsä kärjellä maantietä. Lopuksi hän sopersi: "Etkö ole enää vihoissasi minulle? Tein rumasti eilen, annatko anteeksi?"
"Usko anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Minäkin suutuin eilen kovin sydämestäni sinuun ja pyydän myös anteeksi sinulta."
"Sovitaan pois vain," virkkoi Kalevi. "Oikeastaan en minä sen vuoksi ilkeä ollutkaan kuin toiset pojat, mutta minua niin eilen harmitti se, kun äiti ei aamulla antanut minulle jalkaan uusia saapashousuja, ja sinulla näin olevan uudet jo kaksi päivää."
"En minäkään niitä uusia saa nyt pitkään taas aikaan, mutta kun äiti paikkasi näitä ja saman tien pesikin, eivätkä ne kuivuneet pikemmin. Sen tähden eilenkin oli vielä uudet, kun ei minulla olekaan enempää, kuin kaksi paria vain."
"Tuletko pyhänä talolle seuroihin? Taskilan setä tulee pitämään" Tuure kysäisee vielä kuin ohi menen.
"Varmasti tulen. Kuulin siitä jo eilen, kun isä ja äiti puhelivat ja sanoivat myös tulevansa sinne."
Tuuren sydämestä nousi kiitos taivaan Isälle. Hänen sydämessään oli tunne, että hän saisi Kalevista vielä uskonveljen. Iloisina sovinnossa he astelivat toisten hämmästelystä ja ihmettelystä välittämättä käsikkäin koulun portista sisään appelsiineja imeksien.
VAHAKYNTTILÄ