Nuorille suunnattu kirjanovelli

Nuorten juttuja

Nuorille suunnattu kirjanovelli

ViestiKirjoittaja Leeja » 22 Helmi 2011, 16:32

Saakos tänne tällaisiakin laittaa? Voi poistaa, jos toisin on.
Eli pari kuukautta sitten loppuun saatu nuorille suunnattu kirjanovelli meikäläistyttö Aadasta. Aika pitkä, mutta toivottavasti joku saattaa jaksaa lukea :)
Myös kommenttia olisi kiva kuulla.

"Makasin sängyllä ja luin Päivämiehen Kapsäkkiä, kun äidin ääni kantautui korviini.
- Onko kukaan käyttänyt Jäynää tänään lenkillä?
Jäynä on perheen yhteinen koira. Rodultaan se on bichon frisé ja käyttäytyy kuten rotuun kuuluu. Jäynä oli nimensä mukaisesti vekkuli ja mukava koira, joka rakastaa lapsia.
Sillä on myös harvinaisen pitkä pinna. Jäynän pitää kuitenkin saada joka päivä pitkä lenkki, että se saa karsittua hieman energiaansa, jota sillä kyllä riittää.
- Eikö Ella käyttänyt siinä kolmen maissa? huudahdin vastauksen ja jatkoin lukemista.
Ella mutisi myöntävästi ja lupasi käyttää vielä Jäynää lenkillä. Hetken päästä se vilahti huoneeni ohi juoksuvaatteissa.
- Meetkö sä vielä juoksemaan? Etkö sä jo aiemminkin sillon iltapäivällä käynyt juoksulenkillä? tinkasin siltä yläkerran kaiteessa roikkuen, kun se veti lenkkareita jalkaan.
- Joo, aattelin nyt vaan vähän kävellä. Luin matikkaa ja nyt tunkee numeroita korvistakin, Ella nauroi ja laittoi Jäynän taluttimeen. Näin sen kääntävän päänsä pois peilin kohdalla ulos mennessään. Ikkunasta näin sen venyttelevän tarkasti rapuilla.
Juoksemaan se oli menossa. Äiti näytti panevan saman asian merkille ja se kysyikin, onko Ella puhunut minulle mitään, miten sillä menee koulussa ja kavereiden kanssa. Äiti oli koittanut kysellä siltä ylipäätänsä koulusta, mutta oli saanut vain tukahtuneita vastauksia. Ellan kavereita ei ollut käynyt heillä pitkään aikaan ja äiti pelkäsi välien tulehtuneen Ellan ja sen kavereiden välillä jostain pikkusyystä.
Kun kerroin olevani tietämätön Ellan asioista, äiti huokasi ja sanoi jo niin arvelleensa. Äiti päätti jutella Ellan ystävien kavereiden äidille, jotka olivat jo ennestään perhetuttuja. Ehkä Ellan ja kavereiden välillä ei ollut edes mitään kränää, koulu vaan vei suuren osan tyttöjen elämästä ja kavereille ei ollut niinkään aikaa. Tai sitten asia kuitenkin oli huonommin.
Illalla nukkumaan mennessä minulla oli vieläkin paha mieli. Miksi Ellan piti turvautua valehteluun, eikä kertoa miten asiat oikeasti olivat?

- Etkö sää tule seuroihin?
Norkoilin Ellan ovella ja katsoin sitä. Se luki sängyllään jotain kirjaa, eikä näyttänyt olevan lähdössä minnekkään, vaikka oli sunnuntai ja seurat alkoivat neljältä. Kello oli jo kymmenen minuuttia yli kolme.
- En mää taida tänään jaksaa, kun on niin vetämätön olo. Ensi kerralla sitten, se vain totesi.
Se ei ollut ollut seuroissa viime kerralla, eikä sitä edellisellä kerralla. Myös raamattuluokkaan se ei ollut tullut, vaikka olin sitä houkutellut. Oli vain todennut että sinulla on omat kaverit ja sinä voit mennä niiden kanssa, ei sun musta tarvi huolehtia, pikkusysteri. Ei se sitä ikää enää edustanutkaan, mutta ajattelin että sinne sen olisi helpompi tulla.
Äiti oli todennut siihen, että jos Ella ei halua, niin ei sitä voi pakottaa. Jos se kuitenkin haluaa, niin se pitää ottaa mukaan, eikä jättää ulkopuolelle. Aina voi hienovaraisesti kysyä toiselta, äiti oli vielä lisännyt.
Katsoin Ellaa vielä kerran ja se näytti syventyneen kirjaansa. Römysin portaat alas ja kohtasin äidin kysyvän ilmeen. Pudistin päätäni ja äiti näytti hetken aika orvolta ja eksyneeltä. Sitten se keräsi kuitenkin itsensä ja totesi, että minun kannataisi syödä, että kerkeän seuroihin.
Lähtiessämme äiti huusi Ellalle, että jääkaapissa on ruokaa, että jos Ella kävisi syömässä. Sen suusta kuuluva mutina ei kylläkään vakuuttanut äitiä ja se päätti tullessaan tarkastaa keittokulhon.
Penkissä istuin kaverini Maarian vieressä. Lauloimme samasta virsikirjasta tuttua laulua. Laulaessani mietin Ellaa ja sen ailahteluja laidasta laitaan. Voi kunpa se olisi täällä, mietin vielä puheen alkaessa. Puhujan tasainen ääni vei kuitenkin ajatukset muualle.
Puheen loppuessa puhuja siunasi kaikki synnit anteeksi ja vieressä istuva pappa nosti vielä kätensä ylös. Puhuja siunasi hänetkin ja papan silmiin nousivat kyyneleet. Papan vieressä istuva vaimo silitti hänen olkapäätänsä ja minullekkin tuli sen kautta todella hyvä olo. Oli ihanaa olla uskomassa.
Laulun alkaessa nousimme Maarian kanssa penkistä ja haimme kassan. Meillä oli tänään kiskavuoro väliajalla. Avasimme kioskin ja hetken päästä sen edessä parveili väkeä vaikka kuinka paljon.
Kun kaikki asiakkaat olivat saaneet tarvitsemansa ja väliaika oli lopuillaan, suljimme kioskin ja haimme palkkioksi yhdistyksen keittiöstä pullan ja mehun. Syödessämme äiti huikkasi olkani yli, että Hietalat ja Koskiset olivat tulossa meille illalla kylään.
- Tuutko sinä meille? käännyin katsomaan Maariaa ja se nyökkäsi minulle hymyillen suu täynnä pullaa.
Toisen puheen loppuessa ahtauduimme kaikki kahdeksan suureen pakettiautoomme. Äiti ja isä istuivat edessä ja minä, Maaria, pikkuveljeni Eemil ja Jooa, sekä isoveljeni Jeremia ja Joakim takana. Auton täytti hetkessä tasainen puheensorina. Juttelimme Maarian kanssa huomisesta koulupäivästä ja hetken päästä olimmekin kotona.
Äiti meni touhuamaan keittiössä ja minä ja Maaria riensimme avuksi sulattamaan itse tehtyjä pakastettuja vieraspullia ja muita herkkuja. Vieraat saapuivat hetken päästä ja katettuamme pöydän menimme juttelemaan heidän kanssa.
- Aadahan se siinä, oletpa sinä kasvanut! Minkä ikäinen sinä olitkaan? Hietalan mummo äkkäsi minut ja pyysi istumaan.
- Neljätoista, olen nyt siis kasilla.
- Kylläpä aika rientää, juurihan sinä olit polvenkorkuinen! Olet sinä kyllä nätti tyttö, äitiisi tullut, mummo jatkui kehumista. - Miten nämä teidän muut muuten, minkä ikäisiä? Muisti alkaa näin vanhetessa pätkimään, eikä muista enää jokapäiväisiä asioitakaan, saati sitten tuttujen nimiä tai ikiä. Sinut minä kyllä muistan, olet niin äitiisi tullut.
- Kiitos. Tuuli on 21 vuotta ja se opiskelee fysioterapeutkiksi. Antti täytti justiin 19 ja se on tällä hetkellä intissä. Joakim ja Jeremia on 17 vuotiaita ja ne on tällä hetkellä amiksessa. Ella on 15 ja se on ysillä. Eemil on seitsemän ja se alotti aloitti syksyllä ensimmäisen luokan. Jooa on kuusi vuotta ja se on eskarissa, selitin Hietalan mummolle.
- Komea katras teillä on, ei voi muuta sanoa. Onko sillä Tuulilla ollut jotain säpinää vielä kenenkään pojan kanssa? mummo näytti viekkaan tietäväiseltä.
Naurahdin ja totesin, että eipä ole ainakaan pikkulinnut tällaista laulaneet. Sitten luikahdin Maarian seuraan ja hetken juttelimme ihan omia asioita.
- Ellako siinä? Oletpa sinä laiha. Syöthän sinä kunnolla? Hietalan mummon ääni kantautui kirkkaana huoneen toisesta päästä. - Nykyään kun on anoreksiaa ja kaikkia muita sellaisia.
Ella mutisi myöntävästi ja yritti hymyillä vakuuttavasti mummolle. Ovelle ilmestyneen äidin kasvoilta saatoin kuitenkin lukea, että Ella ei ollut koskenutkaan ruokaan.
Myöhemmin illalla äiti kertoikin, miten keittokulhosta oli kadonnut hieman ruokaa, mutta ne oli valutettu roskapussiin alimmaisiksi. Äiti näytti väsyneeltä ja asiaan ei yhtään auttanut se, että ruokapöytä lainehti likaisia ruokakippoja.
Äiti meni patistelemaan isää sohvalta, mutta tämä kuului ärähtävän rumasti äidille ja hetken päästä äidin tullessa takaisin keittiöön äiti oli tulta ja tappuraa. Hän keräsi astioita syliinsä ja käveli takaisin isän luo pinoen astiat isän viereen sohvalle. Siinä äiti sitten seisoi ja hymyili isälle odottavaisesti.
- Eikö täällä saa hetkeäkään rauhaa? Vaimo pinoo likaisia astioita joka paikkaan, yksi lapsi on anorektikko ja muut lapset muuten vain.. muuten vain.. no tiedätte kyllä! isä karjaisi ja meni eteiseen vetämään vaatteet päälleen.
Oven pamahtaessa kiinni, kiipesin portaat ylös huoneeseeni ja kaivauduin peiton alle, kuten aina pienenä kun joku asia oli tuntunut pelottavalta.
Pääni täytti vain yksi ruma sana. Anoreksia. Siskollani on anoreksia.

Aamiaispöydässä äiti ja isä odottivat meitä lapsia. Kun Joakim ja Jeremiakin olivat kömpineet pöytään isä aloitti vähän vaikeasti selittämään.
- Isällä on paljon kiireitä ja stressiä työn kanssa, kun välillä tuntuu että jokaisesta suunnasta toitotetaan samaa asiaa: työtä, työtä ja työtä! Isä sitten eilen suuttui ja sanoi todella rumasti, vaikkei tarkoittanutkaan sillä mitään pahaa. Sanoin vain mitä sylki suuhun toi, mikä ei ole oikein. Saanko minä synnit anteeksi?
Me annettiin anteeksi. Ellan kasvoilta kuitenkin näin, että tämä oli vasta alkua. Yksi lause, yksi varomaton lause laukaisi tämän vyyhdin. Tiesin kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin näin olisi käynyt. Minkä tahansa asian yhteydessä.
Tuijotin hiljaa Ellaa. Sillä oli päällään löysä ja vanha huppari, jaloissa colleget. Kasvoilla erottui poskipäät selkeästi ja muutenkin se oli nuutuneen näköinen. Mieleeni nousi kuva kesältä. Kuva iloisesta tytöstä, jolla oli keltainen paita ja voikukkaseppele. Kuva suviseuroista. Kuva siltä ajalta, kun Ella oli vielä oma itsensä, pirteä ja iloinen. Kun koko perhe oli yhdessä ja onnellinen. Ennen tätä erkaantumista. Ennen isän yrityksen tuomia vaikeuksia ja äidin väsymistä kotitöissä.
Siirryin katsomaan Ellasta Jeremiaa. Sillä ja Joakimilla oli amiksen tuomia huolia ja vaikeuksia. Näin niiden kasvoilla jotain väsyneen ja epätoivon pilkahduksia. Tiesin että niiden tulevaisuus oli vielä auki ja se stressasi niitä.
Katsoin Jooaa ja Eemiliä. Ylensä ne lappoivat muroja suuhunsa kovalla ryystämisellä, mutta tänään he olivat kohtalaisen hiljaa. Eivät suunnitelleet sitä ja tätä. Painostava ilmapiiri vaikutti niihinkin.
Lopulta en kestänyt niiden mökötystä, vaan nousin pöydästä ja vein lautasen paikalleen. Puin kouluvaatteet ja huikkasin heipat. Pyöräilin Maarialle, jolle ei ollut pitkä matka.
- Saanko tulla sisään? kysyin tiernapoikamaisesti Maarialta sen avatessa oven.
Maaria päästi minut sisään ja katsoi kysyvänä. Ylensä se olin minä joka vitkuttelin kouluun lähdössä. Maaria vilkaisi kelloaan kummissaan ja minä purskahdin nauramaan. Sitten taas mieleeni nousi kuva aamiaispöydästä ja suu vetäytyi muikeaksi.
- No? Maaria kysyi katsoeen minuun peilin kautta, jonka edessä pyöritti hiuksiaan sykerölle.
Kerroin Maarialle koko jutun ja se lohdutti. Se osasi aina pienempänäkin löytää oikeat sanat. Joskus olinkin todennut sinne vitsillä, että sen kannattaisi harkita jotain nuorisopsygolokin ammattia. Maaria olikin nyökännyt ja sanonut, että laittaa asian yhteen muistilokeroistaan. Se jos mikä oli Maariamaista.
Samassa tunsin kuinka jalkaani hyökkäsi joku lapsista ja katsoin alas.
- Aata! sanoi Maarian pienin sisarus. Nostin sen syliin ja pyöritin ilmassa ja sen suusta kuului iloista hihkumista.
Silloin toivoin, että olisin voinut vielä olla lapsi. Käpertyä äidin ja isän väliin itkua tihrustaen, kun naapurin Ville oli rikkonut hiekkalinnan. Ja sitten taas hymyillä koko maailmalle parilla hampaalla.

- Aada, allatiivi! äidinkielen opettaja sanoi ja katsoi minua odottavaisena.
Koko luokka repesi nauramaan ja opettajankin suu vetäytyi hymyyn.
- Koti eli kotille, tokaisin ja opettaja katsoi minua harmistuneena. Hän siirsikin katseensa vieressä istuvaan ja hymyili tyytyväisenä, kun tämä sanoi oikeat muodot.
Toisella puolella luokkaa istuva Maaria muodosti huulillaan sanat "ok?" ja minä nyökkäsin hänelle.
Seuraava aamutunti oli oppilaanohjausta ja meidän luokan opo ottikin aiheeksi tulevaisuuden. Opo on kimeä-ääninen vanha nainen, joka ei saa luokan poikiin millään kuria.
Opon kaakattaessa luokan edessä jotain siitä, miten tulevaisuuden suunnitelmat pitäisi alkaa olla selviämässä, poikien ajatukset olivat ihan muualla, mikä kuului luokan takaa tasaisena pulinana.
Jollain tavalla minun kävi sääliksi opoa ja kuuntelinkin häntä hetken. Pääsin jyvälle aiasta, kunnes opo istui hetkeksi tuolille ja sen alta kuului kauhea tömähdys. Opo makasi hetkessä lattialla voivotellen, poikien räkättäessä vanhingoniloisesti. Myös tyttöjen suut vetäytyivät hymyyn ja vaivoin he pystyivät pitämään naurun kurissa.
Pojilla ei ollut mitään syytä olla ottamatta iloa irti asiasta ja opon noustessa he höröttivät vieläkin kovaäänisesti. Opo katsoi kaikkia suu tiukkana viivana.
- Jälki-istunto. Jokainen tämän luokan oppilas, starttiluokassa kello tasan kolme. Puoli neljään asti. Jos on muita menoja, voi tulla ilmoittamaan tämän tunnin jälkeen.
Kaikki tuijottivat suu auki opoa. Jälki-istuntoa! Sille oli varmaan iskenyt äkillinen mielenhäiriö.
Me tytöt emme tajunneet edes vängätä vastaan, vaikka mehän emme olleet edes nauraneet opolle. Ehkä opo olikin ajatellut loogisesti. Kostanut meille, ettei saanut olla vain poikien kanssa, vaan sen piti opettaa tyttöjäkin. Silloin tajusin, mitä olin juuri ajatellut ja punastuin ajatuksissani. Mielikuvituksenihan lenteli melkein linnun lailla.

Iltapäivällä, tasan kolmelta istui starttiluokassa 19 oppilasta. Kaksi poikaa oli lähtenyt harrastuksien takia ja korvaisi myöhemmin.
Tuijotin suoraan eteenpäin taululla oleviin viivoihin. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, kun kaikki olivat alkaneet seurata pihan tapahtumia ja pari poikaa irvistellä ulkona olijoille. Mieluummin vaikka tuijotin ruman vihreää taulua kuin opoa, jonka silmät seurasivat jatkuvasti jokaista oppilasta. Opon katse pysähtyi minuun ja hymyilin sille vaistomaisesti.
- Mikä naurattaa, Aada?
- Ei mikään, mutisin ja tunsin kuinka itku poltteli silmissä. Mitä äiti ja isäkin sanoisivat? Kyllä ne varmasti tajuaisivat, kun Maariakin kertoisi vanhemmilleen, mutta kyllä silti hävetti.
Pari minuuttia oli hiljaista ja sitten kuulin kuinka joku aivasti. Kaikki oppilaat purskahtivat nauruun ja oponkin suu vetäytyi naurun tapaiseen. Äkkiä se kuitenkin korjasi ilmeensä ja mulkaisi koko luokkaa hyssyttävästi. Minulle tuli olo, että sen katse kohtaisi pöydän alla piilottelevan pölypunkinkin.
Kaksikymmentä minuuttia yli. Huokaisin mielessäni ja siirryin katsomaan seinillä olevia esitelmiä. Lontoo, Manchester ja Nottingham. Adjektiivin taipuminen ruotsiksi. Niiden vieressä oli likaisen harmaa ilmoitustaulu, johon kaikki olivat kirjoittaneet sitä ja tätä.
- Saatte mennä.
Ryntäyksestä kuuluva ryminä ja pauke sai opon huokaisemaan hiljaa, mutta pojat eivät huomanneet mitään. Käytävällä kaikui niiden äänet ja nauru. Jokainen jakoi omakohtaisia kokemuksiaan jälki-istunnosta.
Lähdin Maarian perässä ulos pyörille. Olin avaamassa lukkoa, kun meidän luokan yksi pojista tuli siihen avaamaan omaa pyöräänsä. Meikäläinen, Kellokosken Matias.
- Se teki sitten pahan tempun. Ei olisi koskaan uskonut.
Meinasin juuri kysyä, mitä se oli tarkoittanut puheillaan oposta. Mutta Matias ponkaisi jo pyörällään ja lähti muiden luokan poikien luokse. Ne olivat luokan teinijengin kanssa.
Teinijengi koostui viidestä tytöstä. Viivi, Niina ja Jonna ovat superblondeja. Niillä ei ole yhtään luonnolliset hiukset. Täysin blondatut. Jonnalla on myös pidennykset, jotka eivät ole myöskään aidon näköiset.
Annikan hiukset ovat räiskyvän punaiset, pitkät ja hieman kiharat. Sara on porukan ainut tummahiuksinen. Sillä oli suklaanruskeat olkapäille ulottuvat piikkisuorat hiukset ja kahvinruskea iho.
Kaikilla teinijengiläisillä oli hirveästi meikkiä ja päällään aina legginsit. Kädessä he pitivät nahkalaukkua ja kihersivät niin esittämisen näköisesti kuin olla ja voi. Silti pojat pitivät niistä. Matiaskin, vaikka se seuroissa jutteli ja oli muka kaveri.
Pyyhkäisin mielestäni koko teinijengin ja pojat viimeistään kotiovella. Äiti oli kotona, isä vielä onneksi työmaalla. Moikkasin äitiä, vein laukun huoneeseeni ja juoksin raput alas keittiöön. Syödessäni omenaa selitin äidille koko selkkauksen ja se kuunteli hiljaa.
- Ei sinun kannata murehtia tästä. Opettajalla oli tänään vain tavallista huonompi päivä ja se halusi purkaa huoliaan johonkin. Se on tietenkin väärin että se purki teihin oppilaisiin, mutta opettajatkin ovat vain ihmisiä.
Äiti pörrötti hiuksiaan mennessään ohi ja hymyili sitä äidillistä hymyään. Hetken katsoin sen touhottamista keittiössä, mutta sitten lähdin tekemään yläkertaan läksyjä.
Ikkunasta näkyi suoraan tielle. Ja tiellä käveli Matias ja yksi teinijengin tytöistä, Sara.
Katsoin näkymää hetken ja sitten tuhahdin. Mitä minä vaivasin päätäni jollain perhetutulla? Mutta vielä syventyessäni matikan koukeroihin mielessäni parveili Matias ja sen selkkaukset.

Edessä vilkkui tyhjä näyttö, joka tuntui kuin ilkkuvan minulle.
Opo oli antanut meille läksyksi tehdä aineen nimeltään "aikuisuushaaveet, tulevaisuuden alani". Minulla oli jatkuvasti vaihdellut eri lempiammatit. Välillä oli ollut fysioterapeutti, joskus työ perhekodissa ja välillä mitä sattui.
Näytönsäästäjän viivat tunkivat jo esiin. Sinistä, vihreää, oranssia. Mikään väri ei tuntunut sopivan toisiinsa. Ja silloin sain idean. Sormet syyhysivät päästä kirjoittamaan, mutta ajattelin nukkua yön yli. Lopulta kuitenkin istuuduin kirjoittamaan.
Tulostin piippasi valmistumisen merkiksi ja noukin kaikki neljä paperia, joita olin kirjoittanut viimeiset tunnit. En ollut koskaan ollut kummempi kirjoittaja, mutta tämä aine oli yllättänyt minut iloisesti.
Viipotin Ellan huoneeseen ja lösähdin sen upottavaan säkkituoliin, jonka uumenista sitten utelin siltä kaikenlaista. Kun kysyin siltä Marista, sen parhaasta kaverista, se nousi seisomaan ja näytti ovea. Sen silmät olivat viirussa, mikä tapahtui aina sen suuttuessa kunnolla.
Minulle tuli inhottava olo. Halusin holhota Ellaa vielä pikkusiskomaisesti, mutta se oli menossa koko ajan nokka sojossa yhä varmemmin ja varmemmin pois meidän pikku perheidyllistä. Jollain tavalla ymmärsin sitä, mutta kun näin lenkkitossut nurkassa ja roikkuvat colleget, tunsin olevani täynnä sen pikkumaista peiliin tuijostusta ja päivä päivän jälkeen juoksulenkkejä.
- Mieti vähän, sihahdin mennessäni sen ohi ja katsoin sitä suoraan silmiin.
Ella jäi seisomaan ovelle uivelon näköisenä ja hetken näytti kuin sillä olisi ollut vielä jotain asiaa. Sitten se kuitenkin painoi oven kiinni ja sitä ei näkynyt koko iltana.
Taas illalla mietin hiljaa niitä kysymyksiä, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Ne olivat vain ja ainoastaan minun. Mikä minusta tulee isona? Mihin menen koulun jälkeen? Miksi pitää kasvaa isoksi? Ovatko kaikki muut jo selvillä tulevaisuudenammatistaan? Mihin muutan kun lähden opiskelemaan? Muutanko yksin?
Mutta eräs sana kuulosti hienolta. Ja saavuttamattomalta. Sisustusarkkitehti.

Ma-ti-as Kel-lo-kos-ki. Matias Kellokoski.
Pureskelin kynää ja katsoin luokan oikealle puolelle. Siellä se oli. Matias Kellokoski. Se Matias joka oli tehnyt minulle uuden hiekkalinnan rikotun tilalle pikkulikkana. Sitten hymyillyt ja auttanut tekemään vielä hienon vallihaudan.
- Plinsessalinna, olin todennut ja näyttänyt onnelliselta.
Siitä oli jo aikaa, kohta kymmenen vuotta. Mutta silti muistin sen.
Käännyin katsomaan itseäni peilistä. Minun hiuksiani pystyy muitta mutkitta sanoa vaaleiksi. Niiden väri on aika lähellä kullanvaaleaa, semmoista vaaleaa ohraa. Ne ulottuvat pitkän kasvatuksen alaisena vähän yli puolen selän. Edessä on otsatukka ja takaa hiukset on leikattu suorasti.
Orvokin siniset silmät vain lisäsivät Elovena-vaikutusta. Hymykuopat ja hyvin erottuvat poskiluut. Mustat ripset. Hampaat olivat sukuvika, pieni suu, jossa tuntui olevan liikaa hampaita. Tavistyttö, luonnollinen.
Katsoin teinijengi-Saraan, joka juuri nauroi niin, että valkoiset hampaat välkkyivät. Myönsin suoraan, että se oli nätti. Samoin kaverini Maaria, jonka kiharat ja lyhyet vaaleat hiukset kehystivät siroja kasvoja.
Silloin tajusin miten pöhlöjä taas mietin. Minä olin Jumalan luomistyö, ainutlaatuinen. Miten rupesin taas vertailemaan itseäni muihin? Käänsin katseeni takaisin alkuperäiseen kohteeseen Matiakseen.
Se oli erottuva, myönsin rehellisesti. Oranssit hiukset ja vihreät silmät. Vekkuli yhdistelmä, mutta kuvasi sen luonnetta. Se oli hauska, oikeudenmukainen ja monin puolin oikein mukava. Kaverina, tietenkin.
"Noin nuorena ei kannatta ajatella mitään seurusteluun viittaavaa. Jos on ihastus, ei sen kanssa tarvitse hötkyillä. Jos se ei säily sinne aikuisikään saakka, niin ei Jumala ole sitä sitten tarkoittanut niin." Muistin äidin puheet ulkoa ja koitin katsoa muualle. Silti aina välillä katse hakeutui siihen päin.
Liitu rahisi taululla. Mielessäni soi eräs Sinkkari.
"Etsin, eksyn, harhaan kuljen. Määränpääni kadotan.
Näytä, Jeesus, tie ja suunta, polku, jolle uskallan."
Se tuntui osuvan juuri oikeaan. Häilyin juuri tällä hetkellä puolelta toiselle. Määränpää oli kadonnut, joutunut hukkaan. Lähtenyt muille teille.
- Murrosikä, mutisin ja vieressä istuva Viljo katsahti minuun kummastuneena.
- Rakkaushuolia? se kysyikin ja virnuili tietäväisenä.
- Rakkaushuolia? ähkäisin kummastuneena, miten lähelle Viljo osui.
- Niitähän teillä tytöillä aina pukkaa tulemaan, Viljo irvisteli ja hiljeni opettajan katsoessa häntä tuimasti. Se tuntui kuitenkin koko lopputunnin nauravan minulle olemuksellaan ja olin iloinen kun tunti lopulta päättyi ja porukka lähti vyörymään ulos luokasta.
Mutta kun kohtasin Matiaksen vihreät silmät.. Rakkaushuolia todellakin.

- Ella, etkö sinä voisi maistaa edes pari lihapullaa?
Äiti katsoi Ellaa tuskastuneena.
- Ei mulla ole nyt oikeen nälkä. Koulussa oli kalapuikkoja ja niitä piti satsata, Ella totesi vain. Kyllä se näytti tietävän koulun ruuat, mutta syömisestä en olisi mennyt Ellan tapauksessa takuuseen. Se oli entisestään laihtunut ja sulkeutuneempi. Äiti ja isä olivat monena iltana puhuneet hiljaa huoneessaan ja tiesin puheenaiheen olevan Ella.
Ella lähti illalla lenkille ja äiti ja isä pyysivät minut huoneeseensa. Näin niiden kasvoilta, että niillä ei ollut mitään kovin iloista kerrottavaa.
- Sinäkin olet varmaan nähnyt, että Ella on mennyt vielä pahempaan suuntaan. Se ei kuitenkaan halua kertoa, mutta uskomme isän kanssa että sillä on syömisen lisäksi muitakin ongelmia, äiti katsoi minua silmiin ja nähdessään hätäännyksen kasvoillani se jatkoi. - Siis psyykkisiä ongelmia. Ne ovat kyllä tuossa iässä monelle nuorelle ajankohtaisia, mutta Ella tuntuu kadottaneen elämästään monia arkipäiväisiä asioita, jotka auttavat jaksamaan kilvoituksessa. Kuten uskovaiset ystävät.
- Äitisi jutteli Ellan ystävien vanhempien kanssa ja he totesivat että eivät ole nähneet pitkään aikaan Ellaa heillä. Muita Ellan kavereita kyllä. He lupasivat auttaa ja puhua lapsiensa kanssa. Lapset olivat kertoneet, että Ella on alkanut näinä viime kuukausina käyttäytymään kummallisesti. Se pitää heitä kuulemma lapsellisina ja karttaa syömistä. Tunneilla se on kuitenkin tarpeeksi hyvin, että opettajat eivät ole alkaneet niuhottamaan, isä totesi.
- Olemme miettineet äitisi kanssa ja päätyneet siihen, että voisimme tilata Ellalle ajan nuorisopoliklinikalle, jos hän kävisi siellä juttelemassa ohjaajansa kanssa. Ella yksin ja välillä myös koko perhe. Miettisimme tätä kaikkea.. kaikkea, mitä on viime kuukausien aikana tapahtunut. Ellan ongelmien lisäksi.
Isän ja äidin silmissä kimalsivat kyyneleet.
- Olet Ellalle niin läheinen, kultaseni. Niin läheinen, että toivoisimme auttavan ja tukevan häntä meidän kanssamme. Hän haluaa varmasti samanikäistä puheseuraa, äiti totesi hiljaa.
Nyökkäsin heille ja he lähtivät. Käperryin sängylleni ja annoin itkun tulla. Halusin olla yksin hetken ja miettiä kaikkea kuulemaaani. Siitä olin kuitenkin varma, että haluaisin auttaa Ellaa pääsemään taas jaloilleen.
Samana iltana vanhemmat kertoivat Ellalle koko jutun. Ajattelin, että Ella ei varmasti tuohon suostu, mutta Ellan vastaus oli myönteinen. Sillä ehdolla, että hän halutessaan saisi lopettaa käynnit siellä. Juttelimme samana iltana vielä kauan Ellan kanssa.
Se kertoi peloistaan, ahdistuksesta ja kohtauksista. Siitä, miten se tunsi itsensä olevan täynnä löllöä joka puolella. Väsymyksestä pitkien lenkkien ja rankan koulupäivän jälkeen. Se kertoi minulle kaiken sen mitä oli miettinyt niin kauan yksin. Liian kauan.
- Minä haluan käydä siellä nuorisopoliklinikalla, todella. Kaikki on mennyt niin huonosti viimeisien kuukausien aikana. Kyllä minä tajuan itsekin, että olen psyykkisesti sairas. Jotenkin.
Rutistin pienen Ellan syliini ja tunsin hupparin läpi sen luut. Tiesin sen haluavan parantua.
Ehkä se jossain vaiheessa vielä tulisi seuroihinkin. Toivottavasti.

Vihreä maastopuku ilmestyi ovesta.
- Antti intistä, moi! isoveljeni Antti irvaili ja kaappasi minut ja Ellan kainaloonsa. Siellä me sitten pyristeltiin ja Antti nauroi möreää nauruaan.
Isä lehahti keittiöstä äiti kannoillaan.
- Asento! Lepo! Käännös oikeaan päin! Taakse - poistu! isä komenteli ja Antti rupesi peruuttamaan kohti ovea. Minua ja Ellaa se piti yhä kainaloissaan. Ovi vaan auki ja minä ja Ella oltiin ulkona. Antti nauroi oven takaa meille ja me ryskytettiin ovea kuin meillä olisi hengenhätä. Niillä taas tuntui olevan sisällä varsin hauskaa.
- Tarviiko neitoset apua? Matias Kellokoski oli seisahtanut portin taakse ja näin sen ilmeestä, että sitä näytti naurattavan varsin paljon meidän hätä.
- Ei kai, ähkin Ellan kanssa oven kimpussa.
Matias avasi portin ja käveli meidän luokse. Sitten se koputti oveen. Sisällä olevat näkivät sen oven ikkunasta ja hetken päästä ovi avautui.
- Jumalan terve! Juuttuiko ovi kiinni? Matias kysyi ja hetken päästä se purskahti raikuvaan nauruun. Muutkin nauroivat ja hetkeen kukaan ei pystynyt puhumaan mitään.
- Jumalan terve. Mun inttihajut ne varmaan tuonne ulos karkotti, Antti hohotti. - Tehtiin vähän asentoja ja lepoja ja minä päätin kokeilla tyttöjen pyöräytystä.
Matias nyökkäsi ymmärtäväisenä ja äiti tajusi silloin, että vieraalle voisi tarjota jotain. Hetken päästä Matias ja Antti istuivatkin pöydässä lukuisten herkkujen kanssa.
Minä ja Ella painuttiin nauramaan Ellan huoneeseen.
- Se Matias tykkää susta varmasti, se katteli sua silleen.. no tiedät sinä!
Katsoin sitä hetken kuin vähä-älyistä ja kutitin kyljistä. Se kellahti nauraen sängylle ja hetken päästä me jahdattiin toisiamme sikinsokin ympäri taloa. Ella oli taas melkeinpä oma itsensä.
Kun me juoksimme keittiön läpi, Matias ja Antti katsoivat ymmärtäväisinä toisiaan ja huokasivat.
- Tytöt.

Ensi vuonna ysille. Sitten.. minne? Lukioon. Eikyllä. Kylläei.
Ala-asteella, vielä kutosella sanottiin että me olemme vielä lapsia yläasteellakin ja meidän ei tarvitse huolehtia tulevaisuudesta ja miettiä jatkuvasti mihin suuntaa peruskoulun jälkeen.
Sitten, hups! Oltiin seiskalla ensimmäisillä oppilaanohjauksen tunneilla, niin eikös jo täysillä tykitetty että tulevaisuutta pitää ruveta tarkasti miettimään jo nyt. Loputtomasti kysymyksiä. Minne sinä menet? Lukioon vai ammattikouluun? Mikä sinua kiinnostaa?
Nuoruudesta pitäisi nauttia. Koita sitten nauttia kun pitäisi jo neljätoista, melkein viisitoista vuotiaana ruveta rakentamaan tietä eläkeikään. Miettiä valmiiksi ammatti. Tulevaisuus.
Ei kai ihminen tulevaisuuttaan pysty itse päättämään? Mitä jos sairastuukin vakavasti? Tai tapahtuu jotain muuta ennaltaehkäisemätöntä? Ei ihminen itse tulevaisuuttaan voi päättää. Aina kannattaa haaveilla ja miettiä, mutta ei rakentaa portaita, joihin kumminkin suurella todennäköisyydellä kompastuu.
Vain Jumala tietää meidän viimeiset päivät, viimeiset hetket ja niin tulee olemaan.
Miksi kuitenkin silti kaikki ihmiset haluavat itse päättää semmoisista asioista, joita ihmisen ei kuuluisi sorkkia? Miksi jotkut lähtevät oman kätensä kautta? Miksi, miksi ja miksi?
Lötköttelen reporankana sängyllä ja katselen seiniäni. Yksi seinä on tapetoitu jännällä jäänsinisellä koivutapetilla. Muut seinät ovat turkoosiin ja beigeen vivahtavia.
Huoneeni on yläkerrassa, nurkassa ja katto on sen takia vino. Huoneessa on vain yksi ikkuna, vinossa päädyssä. Iso ja valkoinen, mutta silti valaiseva.
Yksi seinä on täynnä erilaisia peilejä. Pieniä ja isompia. Joissakin kehykset ovat koristeelliset, joissakin ei ole koristeita ollenkaan. Pyöreitä, kulmikkaita, neliöitä. Kun peilejä katsoo oikeasta kohdasta, näkee itsensä kaikista kymmenestä. Juuri niin Matias teki.
Portaissa kuului kolinaa ja hetken päästä oveni aukaistiin. Matias istui tuolilleni ja hymyili iloisesti ihmetykselleni.
- Mikä sut tänne toi? kysyinkin ja istuin tikkusuorana sängylle. Toisella kädellä koitin sohia kaikkea lapsellista peiton alle. Hetken päästä siellä näkyikin iso möykky, jota Matias ei ollut huomaavinaan.
- Jalat, se irvisti ja sormeili pöydällä olevaa enkun kirjaa.
- Eiku oikeasti. Mitä sinä täällä?
- Kai luokkakaveria saa käydä katsomassa? Aattelin tulla moikkaan, kun menin teidän talon ohi ja arvasin sun olevan kotona. Sun ikkunasta näkyi valoa.
Se nousi seisomaan ja katsoi itseään peileistä. Katsoi minua silmät sirrillään ja nauroi.
- Hienoja. Mistä sinä tuon idean sait?
- Halusin jotain erilaista ja säväyttävää. Peilit tuli sitten mieleen. Ne on jollain tavalla aika kiehtovia. Niistä näkee paljon.
Matias nyökkäsi ja pyörähti takaisin tuolille. Hetken se istui siinä ja jutteli. Kaverillisesti, niin kuin tuttavalle jutellaan. Koulusta, uskosta, kaikesta mitä mieleen vaan tuli.
- Mun pitää varmaan mennä. Tuutko illalla ramppiin?
Raamattuluokkaan, tietenkin. Nyökkäsin ja Matias totesi, että siellä sitten nähdään.
- Sara? kysyin sen kääntyneeltä selältä peilien kautta, kun se oli lähdössä huoneesta.
Matias kääntyi ja ravisti päätään. Sitten se lähti. Sen ja Saran välillä ei ollut siis mitään.
Ei mitään.

- Mikä numero? kuikuilin edessä istuvalta Niemisen Eveliinalta.
- Sinkkari, 316, se kuiskasi hiljaa ja jatkoi laulamista.
Selasin numeron esille ja yhdyin mukaan lauluun. Pidin sitä minun ja Maarian välissä niin, että kumpikin pystyi laulamaan samasta kirjasta.
- Hiljaisuutta, rauhaa etsin, tunnen usein ikävää. Mistä löydän lepopaikan, missä sielu levähtää? Usein täällä, Vapahtaja, itken omaa pahuutta. Usein mieli maahan painuu..
Maaria nappasi kirjan minulta. Olin huomaamattani kallistanut sen niin, että Maaria ei nähnyt sanoja ollenkaan. Se vinkkasi minulle silmää ja osoitteli vaivihkaa Matiasta. Muka Matiaksen takia ajatukseni olivat herpaantuneet.
Ja pah! Jatkoin laulamista. Laulun loppuessa yksi raamattuluokan opettajista piti nopean alkupuheen ja sitten jakaannuimme eri luokkiin. Kasit pääsivät kokoushuoneeseen.
- Iida ja Maaria, tulkaa tänne pöytään! Eveliina huusi läheisestä pöydästä.
- Ei viitti änkeä kaikki samaan. Me mennään Maarian kanssa tuohon viereiseen.
Me istuttiin tyhjään pöytään ja kun Matias ja sen kaverit pölähti huoneeseen viimeisinä, kaikki muut pöydät oli varattu. Raamattuluokan opettaja osoitti epäröimättä meidän pöytää.
- Tyttöjen kanssa? Et voi olla noin epäreilu. Kyllä me lattiallekin mahutaan, Elias vänkäsi.
Matias kuitenkin istahti toiselle puolelle meidän pöytää ja muut pojat tulivat lopulta perässä.
- Haluaisivatko Maaria ja Iida lukea pari jaetta tästä kohtaa? raamattuluokan opettaja kysyi ja ojensi meidän eteemme Raamatun. Maaria aloitti ja minä jatkoin sen lopetettua. Tunsin koko ajan lukiessani Matiaksen katseen.
Raamattuluokka loppui lauluun ja me lähdettiin sieltä suoraan läheiseen kauppaan. Kaupassa meitä vastaan tuli teinijengi parin pojan kanssa. Hihitti ja kihisi. Viivi ja Jonna roikkuivat kumpikin eri pojissa. Annika ja Niina tuli jäljempänä. Saraa ei näkynyt koko porukassa. Se oli alkanut erkaantumaan niistä, koulussa se kuitenkin ainakin toistaiseksi oli niiden kanssa.
- Iida! Koskisen äiti hymyili koko olemuksellaan ja nyökkäsi tervehdyksen. - Mitä sinulle ja teidän äidille kuuluu? Pitäisi tulla joku päivä käymään, mutta kun on tämä vaavi, niin ei aina pääse. Muka.
Koskisen äiti nauroi ja silitti isoa vatsaansa. Koskisille oli syntymässä kuudes lapsi. Niillä oli viisi vilperttiä poikaa ja yksi tyttö, sekin oikea villiviikari.
- Hyvää meille, äiti tykkäisi varmasti jos tulisit käymään. Eli tervetuloa vain massun kanssa!
Koskisen äiti nyökytteli ja juttelimme hetken niitä näitä.
- Miten Ella? Koskisen äiti vakavoitui ja katsoi minua tutkivasti.
- Ellalla menee tällä haavaa ihan hyvin. Se on selviytynyt aika hyvin siitä laihdutuksestaan. Se haluaa apua siihen ja kaikkeen muuhunkin.. elämään. Me toivottaisiin tosiaan, että se tulisi seuroihin ja haluaisi olla uskomassa.
- Hyvä jos Ellalla menee nyt hyvin. Kyllä se varmaan itse tietää milloin haluaa ja milloin ei tulla seuroihin, mutta ainahan sitä voi ehdottaa ja pyytää. Uskonsa kieltäneelle pyytäminen on varmaan aika vaikea asia. Ja tietenkin se, jos kaikki päivittelevät asiaa hänen kuultensa. Kyllä minä muistan kun Esko kielsi uskonsa. Alkoi käyttäytyä ihan toisin kuin uskovaiselle sopii. Onneksi se kuitenkin tajusi, että on onnellisempi uskomassa. Itsensä ja myös lapsien kannalta.
Koskisen äidin mies Esko on tosi mukava. Puhelias ja huumorintajuinen. Siitä näkee, että se välittää vaimostaan ja lapsistaan.
Hyvästelen Koskisen äidin ja muistutan sitä vierailutoivotuksesta.
Minulla on kumman kevyt olo, kun kävelen ystävieni luokse karkkihyllylle.

- Mitä te teette niissä seuroissa? Viljo kyseli minulta uskonnon tunnilla. Se istui minun edessä ja näytti selvästi kiinnostuneelta.
- Lauletaan, rukoillaan ja sitten joku puhuja pitää puheen.
- Puheen? Mistä se puhuu? Viljo kysyi äimistyneenä.
- Uskosta ja Raamatun teksteistä.
Viljo katsoi minua hetken. Kääntyi sitten selin, kurkkasi hetken päästä olkansa yli ja totesi:
- Sinä mahdat olla onnellinen.
- Olen mä, kuiskasin hiljaa, melkein kuulumattomasti. Mutta Viljon nytkähtävistä olkapäistä tiesin sen kuullen minun sanat. Vielä kerran se kääntyi katsomaan minua.
- Mistä tietää kuka uskoo ja kuka ei?
- Ei ihminen voi sitä tietää oikeastaan. Joku voi uskotella uskovansa, vaikka oikeasti tekee jatkuvasti syntiä, eikä kadu sitä. Ei halua syntejään anteeksi. Ei millään "tittelillä" pääse taivaaseen, vaan aidolla uskolla. Me käydään seuroissa siksi, että me pysyttäisiin uskomassa. Saataisiin kuunnella Jumalan sanaa ja nähdä muita uskovaisia, kerroin Viljolle. Hetken mietin, miksi kerroin sille niin paljon. Ehkä siksi, että monesti moni ei kysellyt uskosta noin avoimesti kuin Viljo.
- Vaivaako sua, että mä kyselen sulta näistä asioista? Viljo kysyi.
- Ei, sinä oot rohkea kun uskallat kysyä. Minusta on mukava kertoa. Kysy vaan mitä mieleen tulee.
Viljo nyökkäsi ja hymyili.
- Eikö sun tee koskaan mieli katsoa telkkaria? Tai meikata? Tai kuunnella rokkia?
- Ei, siitä tulee vain paha mieli. Minä en ole ikinä pitänyt niistä videoista, mitä koulussa on joutunut kattomaan. Rokistakaan en tykkää yhtään. Joskus on tehnyt mieli ostaa kynsilakkapullo, mutta sekin on mennyt mielestä aika pian pois. Ei se ole musta oikein. Ei Jumala ole tarkoittanut, että ihmisen tarvitsisi meikata.
- Oon minäkin joskus miettinyt.. sellaisia asioita. Kun on pelännyt, että mihin joutuu kun kuolee. Kun ei se ole niin selvää kuin pienenä, kun aatteli että elämällä pääsee vaan taivaaseen, Viljo mutisi hiljaa ja sen silmissä näkyi surua.
- Tule joskus käymään meidän rauhanyhdistyksen järjestämässä nuortenillassa. Se on raamattuluokka ja siellä käy moni meidänkin luokalta, totesin ja hymyilin sille rohkaisevasti.
- Voisi sitä joskus miettiä. Jos kerkeää, Viljo totesi.
- Kerkeäminen ei mikään syy. Kyllä sitä kerkeää, jos vain haluaa, nauroin ja esitin tätimäistä.
Viljo vinkkasi silmää ja palautui istumaan entiselleen, ennen kuin opettaja kerkesi sanoa mitään. Maaria nosti toista kulmakarvaansa vinosti ja muodostin huulillani äänettömästi sanat "kohta". Maaria nyökkäsi ymmärtäväisesti.
Kerroin Maarialle Viljon puheista ja se totesi, että asiasta voisi puhua Matiakselle.
Ruokatunnilla saimmekin Matiaksen kiinni ja kerroimme sille koko jutun. Se lupasi jutella Viljon kanssa, jos sitä aidosti kiinnostaisi tulla raamattuluokkaan.
- Illalla lenkille? Matias kysyi hiljaa ja nyökkäsin sille.

Ella makasi huoneeni lattialla, nostaen vuorotellen toista jalkaansa ylös ja sitten toista. Katselin sen tasaista liikettä. Sen veri veti lenkille, mutta se tiesi, ettei saisi rasittaa itseään liikaa. Nyt se teki jotain muka-juoksu -harjoituksiaan.
Isä ja äiti olivat menneet yhdessä Koskisille, joiden äidin kanssa olin jutellut pari päivää sitten. Teki hyvää niille kummallekin. Isällä oli taas työkiireitä ja ne olivat äidin kanssa miettineet lomaa ulkomailla. Ilman lapsia tietenkin. Asia oli kuitenkin hautautunut, kun ketään meitä lapsia valvomaan ei ollut löytynyt.
Kävin eilen Matiaksen kanssa lenkillä. Rapa vaan roiskui ja lenkin jälkeen lenkkarit eivät enää näyttäneet lenkkareilta. Kivaa oli silti.
Äiti ja isä juttelivat meille seurustelusta, ettei näin nuorena ole järkeä sitoutua. Matias on kyllä kiva ja tykkään siitä, mutta minulle ei tulisi mieleenkään alkaa seurustelemaan sen kanssa näin nuorena. Sen näkee sitten vanhempana. Jos vielä jaksaa synkata.
Matias oli samaa mieltä ja saimme äidin ja isän vakuutetuksi siitä, ettei mistään vakavemmasta ole kyse. Poikakin voi olla tytön ystävä ja toisin päin.
Kuuntelin talon ääniä. Klip. Klip. Klip. Jäynä-koiran kynnet kaikuivat lattialla ja hetken päästä se ilmaantuikin huoneeni ovesta sisään. Se kävi haistelemassa Ellaa ja totesi Ellan olevan vielä järjissään. Sitten se hyppäsi sängylleni ja tuli siihen kiehnäämään.
Kun vielä Jooa tuli kaverinsa luota ja istuutui tuolilleni, purskahdin nauramaan kippurassa.
- Mikä torikokous tämä on olevinaan?
Jooa ja Ella katsoivat toisiaan ja puistelivat päätään. Saatoin lukea heidän katseestaan, että he epäilivät minun pimahtaneen. Silti ne jaksoivat istua seurassani. Kuten siskon ja veljen kuuluukin.
- Viimeinen alakerrassa ei saa jätskiä, kirkaisin ja ponkaisin Jäynä kainalossani ylös. Juostessani alakertaan kuulin Jooan vänkäävän Ellan kanssa, koska Ella oli tarttunut siitä kiinni niin, ettei Jooa päässyt juoksemaan.
- Epistä! Kaikkien oisi pitänyt lähteä samaan aikaan, sanoi Jooa, joka saapui viimeisenä keittiöön.
- Kyllä kaikki saa jäätelöä, Jäynälle annetaan sen omaa ruokaa. Haluatteko te suklaa- vai päärynäjätskiä? kysyin pää puoliksi pakkasessa.
- Päärynä, Ella ja Jooa sanoivat kumpikin.
Nostin päärynäpakettijäätelön pöydälle ja leikkasin siitä kolme palasta. Niiden kanssa me sitten istuttiin pöytään ja ruvettiin pelaamaan Kimbleä.
- Oletteko te koskaan miettineet, miltä tuntuisi olla ainut lapsi? kysyin katse nopan luvuissa.
- Joskus. Ei se kovinkaan kivaa olisi, aika tylsää kun ei olisi ikäistään seuraa, jonka kanssa voisi kinata kaikesta turhasta, Ella mietti. - Minä olen ihan tyytyväinen osaani.
- Mutta saisi enemmän päärynäjätskiä! Jooa nauroi ja meni leikkaamaan uuden palan itselleen. Me hyökättiin Ellan kanssa sen kimppuun ja kutitettiin sitä kumpikin omalta puoleltamme.
- Okeiokei, on kivaa, kun on kaks teinisiskoa! Jooa nauroi suu vihreänä.
Jatkoimme Kimblen pelaamista. Ella voitti, toiseksi tuli Jooa ja minä hävisin.
Lekotellessamme sohvalla Tuuli tuli kotiin. Se tuli vain viikonlopuksi käymään ja lähtisi taas sunnuntaina takaisin Ouluun opiskelupaikkaansa.
- Mitä Jookka? Tuuli kysyi ja pörrötti Jooan lyhyttä tukkaa. Minua ja Ellaa se halasi lämpimästi.
Tuulista ei voi olla pitämättä. Se on lämmin ja ihana persoona. Minä osaan jo kuvitella sen äitinä. Puolipitkät hiukset ponnarilla ja kasvoilla iloinen hymy.
- Nättimys oot! Hietalan mummo muuten epäili että sulla on jotain säpinää jonkun miehenalun kanssa, irvistelin Tuulille.
- Mitä jos onkin? Tuuli nauroi huvittuneesti.
Hetken päästä Tuuli sulkeutui Ellan huoneeseen puhumaan Ellan kanssa. Isojen tyttöjen juttuja, ne kihersivät minulle ja Jooalle.
- Meidän ryhmän Taavi haukkui mua tänään tolloksi, Jooa nyyhkäisi. - Eihän niin saa tehdä?
- Ei saa, Taavin pitää pyytää sinulta anteeksi ja sinun antaa Taaville anteeksi. Jutellaan äidin ja isän kanssa tästä kun ne tulee kotiin, kerroin Jooalle ja aloin ajankuluksi kertoa sille tarinaa sudesta ja kolmesta porsaasta.
Kun äiti ja isä reilun puolen tunnin kuluttua tulivat, olin ihan poikki. Menin suoraan nukkumaan, vaikka kello ei ollut edes vielä yhdeksää.
Uni olikin kummallinen. Kolme sutta, joita määräsi iso ja pullea porsas.

Seuraavat viikot menivät yhdessä hujauksessa. Viljo tuli käymään raamattuluokassa, jossa se otettiin reippain mielin mukaan. Se näytti huojentuneelta ja jotenkin iloiselta.
Jälkeenpäin se totesikin, että sille tuli paljon helpottavampi olo, kun se sai uskoa kaikki synnit anteeksi. Sitä vastassa olivat yhä sen äiti ja isä, jotka eivät meinanneet millään tajuta Viljon äkkinäistä muutosta. Viljoa se ei kuitenkaan kauheasti hetkauttanut, se puhui äidilleen ja isälleen miksi halusi käydä raamattuluokassa ja seuroissa, eikä seurata telkkarista kaikenlaista turhaa tavaraa.
Sen vanhemmat ymmärsivät jotenkin. Ei ne kuitenkaan itse alkaneet käydä seuroissa, mutta antoivat Viljon käydä. Puhuivat poikansa kanssa uskosta Jumalaan.
Ellan kanssa oli toisin. Se ei vieläkään liikkunut kavereidensa kanssa tai tullut ylipäätänsä seuroihin. Oli vain niiden luokkalaidensa kanssa, jotka bilettivät viikonlopun toisen viikonlopun perään. Ella ei lähtenyt heidän mukaansa, mutta viihtyi koulussa heidän seurassaan. Tuulin juttelu ei näyttänyt tehonneen siihen lainkaan.
Muutenkin monilla tuttava- ja kaveripiirissä tuntui olevan joku talven ja kevään välinen vaihdoslamaannus. Mieli oli maassa ja naama myrtsinä kuin rusinalla.
Minulla taas oli virtaa vaikka muille jakaa, kuten keväisin aina. Hymyilin ja puhelin läheisessä puistossa istuvien, muiden ihmisten menoa seuraavien, mummojen kanssa, joita ylensä en kiireessä kerennyt kunnolla edes moikata.
Maaria oli väsynyt koulun lukuisista kokeista ja sen takia sen pinna oli aika kireellä. Koitin pysyä poissa sen tieltä ja loukkuun jäätyäni kuunnella kärsivällisenä sen lukuisia valituskonsertteja epäreiluista opettajista, joiden mielestä oppilaiden rääkkääminen käy ammatista.
Matiaskaan ei ollut entisensä. Se jutteli harvakseen kanssani, liikkui enemmänkin Viljon kanssa koulun käytävillä. Lenkeillä se ei enää käynyt entiseen malliin, vain silloin tällöin ja joskus olin nähnyt sen yksinkin.
Juttelin yhä enemmän Saran ja monen teinijengiläisen kanssa. Oloni oli kuin perhosella, joka lenteli ympäriinsä. Pysähtyi, mutta jatkoi matkaa. Ei löytänyt rauhallista paikkaa, jossa olisi voinut levätä. Jatkuvasti liikkeessä, pirteänä kuin Duracell-paristot.
Isän ja äitin pitkäikäinen haave toteutui ja he lähtivät Espanjaan. Meitä lapsia tuli kaitsemaan isän täti Orvokki. Topakka, mutta aurinkoinen vanhapiika, joka huolehti meistä lapsista kuin kanaemo.
- Kevät on kummallista aikaa, Ella totesi yhtenä aamuna, kun olimme syömässä aamupalaksi Orvokin leipomia tuoreita ja lämpimiä sämpylöitä.
Nyökkäsin vahvistukseksi nähdessäni Eemilin peilaavan itseään tarkasti peilistä.
- Ei sitä noin nuorena, noin nuorena.. vasta sitten kotoa päästyään alettiin vasta katsoa sillä silmällä. Voi näitä nykyajan nuoria! esitin taitavasti ja vilkuilin Eemiliä muka kauhistuneena.
- Niin, niin! On ne ajat muuttunut siitä kun minä olin nuori, Ella jatkoi paasausta.
Eemil tuli keittiöön ja illisti meille kummallekin vuorotellen.
- Käytöstavat, nuori mies! ilmeilin.
Orvokki tuli keittiöön ja nauroi hyväntuulisesti meidän sanailulle. Ojensi pullavadin Eemilille ja otti jääkaapista lisää mansikkamehua pöytään.
- Mulla ei ole puhdasta paitaa! Joakim karjui huoneestaan.
- Kodinhoitohuoneessa on pinossa silitettyjä paitoja, etsi sieltä omasi, Orvokki vastasi tyynesti takaisin.
Kuului kolinaa ja hetken päästä uusi parkaisu.
- Jeremia on vienyt kaikki! Täällä on vaan yhdet lappuhaalarit, nekin Jooan kokoa.
Tirskahdin ja hetken päästä me räkätettiin Ellan kanssa kippurassa. Orvokinkin suupielissä kareili hymy, joka paljasti sen ajattelevan samaa asiaa. Jeremia Jooan kokoa olevissa lappuhaalareissa.
Orvokki meni selvittelemään asiaa Joakimin ja Jeremian välillä. Lopputulos oli kuitenkin hyvä, sillä Joakim tuli puhdas paita päällään keittiöön Jeremian kanssa ja kumpikaan ei näyttänyt mitenkään erikoisen myrtyneeltä.
Mittailin kauan katseellani eri vaatevaihtoehtoja, joita olin illalla tuolilleni koonnut. Lopulta päätin vetää jalkaani uudet mustat farkut ja tavallisen valkoisen pitkähihaisen paidan. Kaulaan uusi kaulakoru ja ranteeseen pari killutinta. Hiukset jotenkuten pörröisesti nutturalle ja olin valmis.
Lähdin Maarialle päin ja näin sen tulevan toisesta suunnasta minua kohti. Lähdimme samaa matkaa kouluun ja jaoimme perheemme aamutoilailuja keskenämme.
Maaria oli hyvällä tuulella, hyräili tuttua lastenlaulua ja nauroi niin että sen ruskeat silmät kimalsivat. Halasin sitä nopeasti koulun pihalla ja nauroin sen hämmästyneelle ilmeelle.
- Minä olin vain niin iloinen, perustelin halausta.
Eikä ilo loppunut luokassakaan, vaikka puoli luokkaa oli taas kuin ruttuisia rusinoita.
Miten kukaan voi olla myrtsi, kun aurinko värjää viimeiset lumikinokset timanttimeriksi ja sininen taivas pilkottaa sen kaiken talvisen harmauden jälkeen?

Äiti ja isä palasivat lomalta viikon kuluttua ja elämä palasi takaisin raiteilleen. Isä oli huomattavasti paremmalla tuulella. Sillä oli uusia ideoita, joita se aikoi toteuttaa. Myöskään äitiä ei näyttänyt vaivaavan kotihuolet. Se lauloi korjatessaan rikkinäisiä vaatteita ja tehdessään ruokaa koko perheelle.
Syy selvisi vasta myöhemmin, kun äidin vatsa alkoi kasvaa. Vauva! Pieni, suloinen vauva. Eihän siinä mitään, äiti on 44-vuotias, isä 45. Siitä tulisi heidän ilopilleri.
- Me mietimme tätä kauan ja päädyttiin lopulta siihen, että kyllä meille vielä yksi mahtuu jos Jumala niin suo. Jooa on jo kuitenkin kuusi, kohta seitsemän vuotta, äiti totesi.
- Me ollaan jo päätetty ensimmäinen nimi, isä lisäsi ylpeänä.
- Miten muka? Ettehän te voi tietää sen sukupuolta, Eemil sanoi turhantärkeänä.
- Emme tietenkään, meillä on kaksi vaihtoehtoa. Tytölle Aava ja pojalle Aleksi, äiti kertoi hymyillen.
Aava ja Aleksi. Ihanat nimet. Jos tulisi kaksoset, niin ne sopisi hyvin noinkin.
- Tuuli, Antti, Jeremia, Joakim, Ella, Aada, Eemil, Jooa ja Aava, Ella sanoi heti kokeilevasti.
- Tuuli, Antti, Jeremia, Joakim, Ella, Aada, Eemil, Jooa ja Aleksi, minä jatkoin saman muotin mukaan. - Tai Tuuli, Antti, Jeremia, Joakim, Ella, Aada, Eemil, Jooa, Aava ja Aleksi.
- Tuuli, Antti, Jeremia, Joakim, Ella, Aada, Eemil, Jooa, Aleksi ja Aava, Ella lisäsi vielä nauraen.
Isä ja äiti hymyilivät onnellisen näköisinä ja katsoivat katrastaan, jonka pulina nousi yhä korkeampiin ja korkeampiin desibeleihin. Eivät he viitsineet komentaa olemaan hiljaa, niin ihana hetki oli.
Siinä he olivat. Siinä he pysyivät. Koko perhe. Ja idylli.

Imurin ääni kantautui selkeänä ulos. Matiaksen isosisko Mari tamppasi patjaansa pihalla.
- Kevätsiivous? kysyin ja tein kauhistuneen näköisen ilmeen.
- Juuri se, vieläpä superkevätsiivous. Mikä äiteihin iskee kevään kynnyksellä? Mari voivotteli ja virnisti sitten minulle iloisesti. - Matiasta sinä varmaan tulit tapaamaan? Se näytti olevan valmis siivousurakasta ja istuvan omassa huoneessa koneella.
Menin ovesta sisään ja riisuin kengät kuraeteiseen joka oli vielä siivoamatta. Matiaksen ja Marin äiti auttoi 6-vuotiasta Enniä pyyhkimään pölyjä värikkäällä huiskalla.
- Jumalan terve, tulin katsomaan vain miten Matias pärjäilee, tervehdin.
- Jumalan terve Iida! Mukava juttu, mene vain suoraan Matiaksen huoneeseen, siellä se tuntui istuvan kuin tatti, kun sai pakollisen siivousurakan tehtyä, Matiaksen ja Marin äiti nauroi.
Astahdin Matiaksen huoneeseen, joka oli putipuhdas ja haisi mäntysuovalle. Ikkuna oli auki ja sieltä virtasi viileää ilmaa. Lösähdin Matiaksen sängylle.
- Miten teidän äiti voi? Matias sulki koneen näytön ja kääntyi katsomaan minua.
- Hyvin, massu kasvaa ja siellä näyttää olevan ainakin neljä vauvaa. Äidin maha on jättisuuri.
Siinä me istuttiin sitten hiljaa ja se ei vaivannut meitä mitenkään. Nousin seisomaan ja istahdin Matiaksen kiiltävälle ikkunalaudalle. Sieltä tuijottelin sitten ulos.
- Mua kiinnostaisi sisustusarkkitehdin ammatti, ei niinkään teollinen muotoilu, vaan oikeastaan kokonaisvaltainen eri tilojen suunnittelu. Voisin valita sen painotukseksi. Mutta-mutta, mutisin ulos.
Huokaisin ja tuijotin hetken tiellä pörrääviä autoja.
- Minkä takia tuommoinen kaksoismutta? Matias sanoi odottaen jatkoa.
- En minä tiedä. Jos musta ei kuitenkaan sitten ole siihen, en pääse kouluun. Mihin sitten suuntaan? Istun kotona ja neulon villasukkia päivät pitkät?
- Älä stressaa liikaa. Suuntaa ensin sisustusarkkitehtuuriin ja sitten ihan vain arkkitehtuuriin tai sisustussuunnitteluun, jos jompikumpi kiinnostaa. Sun ajatukset voi muuttua vielä ysin aikana, anna sun ajatuksille aikaa. Älä anna kysymysten vallata sun koko päätä, määrää niitä.
Hyvä sen oli sanoa. Sillä oli varmasti koko tulevaisuus valmiina ja avarana mielessä.
- En minäkään tiedä minne menen. Sen näkee sitten. Me ollaan nuoria ja saadaan käyttäytyä kuin nuorten kuuluu. Aikuisten ei tarvitse meitä määräillä näissä asioissa, Matias sanoi yllätyksekseni.
Nyökkäsin ja hymyilin sille. Sitten pomppasin niiden laatotukselle ikkunasta. Sukkiin imeytyi märkä lumi, mutta en välittänyt siitä. Nappasin takin ja kengät sisältä. Viittasin Matiaksen mukaani ja hetken kuluttua se tuli ovesta ulos.
Meidän mukaan lähti Viljo ja Maaria. Sekä lukuisia Matiaksen kavereita. Me haettiin vielä Ella meiltä kotoa ja yllätyksekseni se lähti.
Me mentiin lähipuistoon. Sinne puistoon, jossa minä sain Matiakselta hiekkaprinsessalinnan. Sellaisen se teki nytkin.
Minulle. Kaverilleen. On upeaa olla Iida 14v.

Äidin maha kasvoi, kasvoi ja kasvoi.
Niin myös minä. Synttäripäivänä sai heittää lapsenkengät nurkkaan ja sanoa ääneen sen jossa oli yksi ykkönen ja yksi vitonen. 15. 15 vuotta.
Aamulla koko perhe tuli hoilaamaan sängyn ääreen ja syliin nostettiin kakku, josta piti synttärisankarin leikata ensimmäisenä pala. Alhaalla syötiin kakku ja minun piti avata kotiperheen antamat lahjat.
Illalla tulivat sitten kaverit, jotka toivat herkkuja ja lahjoja. Myös Sara kävi ja antoi pienen paketin, muita teinijengiläisiä ei sitten näkynytkään.
Illan päätteeksi makasin sängyssä ja Ella tuli istumaan jalkopäähän, jossa se hiljaa kutitti minua jalkapohjista ja nauroi kiemurtelulleni.
- Miltä tuntuu? se kysyi perinteisesti.
- Viisitoista vuotta vanhemmalta kuin ennen, totesin ja sain Ellan nauramaan sitä sen mukaantempaavaa, iloista naurua.
Viisi Iidaa, seitsemän Iidaa. Ojentauduin oikein ja näin itseni kaikista kymmenestä peilistä. Ei yhtään vanhemman näköinen. Sama tuttu Lepän Iida.
Irvistin ja illistelin vuorotellen jokaiselle peilille. Ella nappasi kameran pöydältä ja räpsi kuvia. Tiesin että häpeäisin niitä myöhemmin, mutta nyt oli aihetta irvistellä.
Maaria astui huoneeseen ja aloimme kaikki pelleillä kameran kanssa.
- Ja irvistys! tein kauheimman ilmeen, jonka vain sain ja hetken silmissä näkyi värikkäitä palloja salaman takia, joka oli vahingossa jäänyt Ellalla kameraan päälle.
Isä huuteli meitä alakertaan ja möngimme piiloon sängyn alle. Sieltä meidät löysi Matias ja Viljo, jotka olivat kuulleet tukahtuneita tirskahduksia ja päätelleet, että ne eivät voineet olla minun siivoamattomuudestani johtuneita villakoiria.
Sen takia loihdin kasvoilleni taas sen kauheimman irvistyksen ja Ellan kädessä oleva kamera räpsähti. Yksi kaveriposeeraus vielä ja sitten alakertaan.
- Ella! Kannattaisiko sun harkita valokuvaajan uraa sittenkin? nauroin kippurassa kauheimmalle irvistykselleni, kun katsoimme kuvia koneelta.
- Saanko tuon tulostettuna? Matias kysyi nauraen ja Ella tulosti sen sille vastusteluistani huolimatta. Matias nappasi sen nopeasti ja kääri huolellisesti rullalle.
- Tämä pääsee ilman muuta seinälleni, se nauroi vielä lähtiessään.

Äiti soitti pianoa ja minä lauloin mukana erästä Siionin laulua. Äiti soittaa upeasti ja sen mukana on helppo ja mukava laulaa.
Musiikin opettaja on joskus kehunut lauluääntäni. Sinulla on upean heleä ääni, sinun kannattaa jatkaa laulamista, se on sanonut ja hymyillyt. Kyllä se tietää taustastani. Joskus se on viitannutkin seuroihin jossain lauseessa. Ei mitenkään ilkeästi, vaan ihan kehuen.
En ole perinyt äidiltä kykyjä soittaa pianoa. Olen siinä aivan surkea, toisin kuin Tuuli, joka on monesti soittanut seuroissakin ja iltakylissä.
Pianoa soittaessani sormet eivät vain taivu koskettimien ja nuottien mukaisesti. Myös Ella on enemmän lauluihminen, vaikka siltä löytyykin edes vähän taitoa pianon kanssa.
Olin laulamassa juuri yhtä uusista Sinkkareista, kun ulko-ovi kolahti. Äiti jatkoi yhä soittamista ja minä lauloin mukana. Silloin Ella astui olohuoneeseen.
Hetken se tuijotti meitä, kuunteli ja istui viereeni sohvalle. Ojensin vaistomaisesti kirjaa sille päin ja se alkoi laulaa mukana. Tunsin kuinka kyyneleet polttivat silmäkulmissa.
Äiti oli kyllä Ellan tulon, mutta se jatkoi soittamista samaan malliin. Ei lopettanut soittamista ja rikkonut sillä taikaa, joka huoneeseen oli laskeutunut.
Laulu kiiri huoneen toisesta nurkasta toiseen nurkkaan. Kiersi koko talon ja palasi takaisin korviin. Niin kauniina. Upeana ja ihanana.
Isän tullessa kotiin me lopetimme. Halasin Ellaa tiukasti ja se ei pyristellyt vastaan.
- Sunnuntaina? kysyin tarkoittaen seuroja.
- Joo, se sanoi hiljaa ja halasi minua vielä kerran.
Sitten se hyppeli keittiöön purkamaan kauppakasseja äidin ja isän kanssa. Hetken seisoin paikallani, sitten menin mukaan auttamaan.
Voi Ella.

Kesälomaan enää viikko. Viimeisenä päivänä kevätjuhla ja todistukset. Sitten pitkään ansaittu loma ja kesäloman jälkeen enää viimeinen vuosi peruskoulua. Aika haikeaa.
Olin sovittelemassa Maarian kanssa erilaisia kevätjuhlamekkoja. Mistään ei meinannut löytyä sopivaa. Liian röyhelöinen, väärä väri, ei kokoja, liian tiukka tai liian leveä.
Lopulta pitkän etsinnän jälkeen, kun Maaria oli jo luopua toivosta, löysin hyvän näköisen mekon. Se oli polvenmittainen, merenturkoosi mekko, jossa oli aivan upea yläosa. Juuri minulle sopiva.
Hinta ei maksanut ihan mansikoita ja se oli sillä selvä. Mekko oli minun yhdellä kortin vilautuksella.
Kevätjuhlan aamuna puin päälleni mekon ja mustat korkeat korkokengät. Ella laittoi hiukseni osittain hopeisilla pinneillä takaa hassusti ristikkäin.
Juhlasalissa istuin Maarian vieressä, toisella puolella oli Sara. Juhlan kulun saattoi arvata jo ennalta. Pari musiikkiesitystä, puhe, yksi tarinaan pohjautuva esitys, musiikkiesitys ja suvivirsi. Ruusut yseille ja jäähyväislaulu. Haleja ja kyyneleitä. Soitellaan. Hymyillään jos tavataan. Ollaan oikeasti yhteyksissä. Nähdään sitten lukiossa. Vietä mukava loma ja sitä rataa. Vuosi niin minulla ja muilla samanikäisilläni olisi sama kohtalo.
Juhla kului tosiaan kaavamaisesti. Rehtorilla sama puku kuin viime vuonnakin. Puhekin melkein sama. Silti kaikki oli niin ihanaa. Tuttua ja turvallista.
Ella pääsi luokanvalvojansa halaukseen. Ruusu käteen ja se pääsi ysien riviin. Siellä se seisoi, omana ja nättinä itsenään. Vaaleat, puolipitkät hiukset kiharrettuina ja hymy korvissa asti. Se ei onneksi muuttaisi pois kotoa, vaan asuisi kotona ja kävisi täällä lukion.
Juhlan loppuessa Maaria otti minua kädestä ja veti ihmisjoukon läpi meidän kotiluokkaan. Siellä oli jo meidän luokanvalvoja, Essi Salo. Mukava ja oikeudenmukainen, skandinaavisen näköinen nuori nainen. Pari muutakin tyyppiä oli jo paikoillaan ja hetken päästä tupsahti paikalle ne viimeisetkin.
Jokainen haki todistuksen vuorotellen, pojat kättelivät ja tytöt kättelivät ja halasivat. Hyvää lomaa, nähdään syksyllä. Kiitos todistuksesta.
Istuin paikalleni ja vasta siinä uskalsin avata todistuksen kannet. Ruotsi 10, kuvaamataito 10 ja uskonto 10. Englanti nousi kasiin. Matikasta 8. Fysiikasta 7. Äidinkielestä 9. Tekstiilityö 9. Käyttäytyminen 9. Olin tyytyyväinen. Keskiverto-oppilas.
Halasin paria luokkalaistani ja totesin, että ensi syksynä sitten nähdään. Maariaa, Matiasta ja Viljoa näkisi ainakin kesällä, ehkä Saraakin. Sen näkisi sitten. Nyt oltiin tässä ja nyt.
Korot kipisivät lattialla. Halusin äkkiä kotiin. Pois tunkkaisesta luokasta. Seisoin naulakolla ja olin ottamassa kevättakkia naulakosta, kun joku laittoi kätensä silmilleni.
- Arvaa kuka, möreä ääni sanoi.
- Matias, sanoin vaistomaisesti, mutta möreä ääni oli toista mieltä.
Mietin hetken. Ehdottelin kaikkia muita meidän luokan poikia ja lopulta käännyin väkkäränä ympäri. Antti. Vedin sitä jo vähän pidentyneestä tukastaan.
- Koulukiusaaja! murisin, mutta Antti ei ollut moksiskaan.
Se otti minulta ja Maarialta takit ja kantoi ne herrasmiesmäisesti autoon. Sitten se kiihdytti pienellä keltaisella ja vanhalla kuplalla pihalta kuin amispojat. Kaikki kääntyivät tietenkin katsomaan ja me Maarian kanssa makasimme puoliksi jalkatilassa.
Antti hohotti koko loppumatkan ja kotonakin sen ensimmäiset sanat kuuluivat automatkasta.

Kesäloma alkoi kuumana. Kaikki sääennustajat lupasivat intiaanikesää. En usko oikeastaan ollenkaan sääennustajiin, mutta tässä asiassa olen heidän kanssaan harvinaisen samaa mieltä. Ei sitä voi tietää, mutta aina voi unelmoida.
Unelmoida kesästä. Jäätelöistä ja kavereiden kanssa vietettävistä hetkistä. Sekä tietenkin sisustusarkkitehdin ammatista. Ysistä ja kaikesta sellaisesta. Pienistä ja suurista asioista. Saavutettavista ja saavuttamattomista.
Makasin aurinkotuolilla shortseissa. Jäynä halusi pakolla olla ulkona, vaikka asteet lähenivät kahtakymmentäviittä. Nytkin se makasi aurinkotuolini alla vesikupin kanssa.
Ellan kaverit tulivat meluisina pihaan. Tulivat hakemaan Ellaa. Moikkasin niitä ja ne hymyilivät minulle iloisesti. Tiesin niiden iloitsevan samasta aiheesta.
Ella oli alkanut taas käydä seuroilla ja oli lopettanut tyystin kaiken laihduttamisen. Se kävi yhä siellä terapeutilla puhumassa asioistaan. Kuulemma mielellään.
Sillä oli alkanut mennä hyvin. Se halusi panostaa kouluun kesän jälkeen todella. Halusi nauttia nuoruudestaan. Halusi olla uskovaisena ja uskoa synnit anteeksi. Se oli huomattavasti piristynyt ja alkanut käyttäytymään taas Ellamaisesti.
Kännykkä piippasi ja rupesin etsimään sitä ruohon seasta. Yksi viesti Maarialta.
"Kaupunkiin?"
"Ok. Tule meille, niin lähdetään tätä kautta." Tekstasin viestin takaisin. En jaksanut vielä nousta. Kyllä sitä kesällä kerkeäisi. Ei ollut vielä mikään kiire.
Edessä olisi suviseurat, sitten alkaisi ysi. Vauva tai vauvat, kuten äidin mahasta saattoi päätellä. Edessä olisi kaikenlaista, mutta kaikkea voisi vielä tapahtua.
Mutta nyt oltiin tässä ja nyt.



Syntynyt 17.01.2011 Aava ja Aleksi Leppä.
Taivaan Isän siunausta lapsille toivoo äiti ja isä,
sisarukset, kummit, sukulaiset.
"
Leeja
tutustunut
 
Viestit: 26
Liittynyt: 13 Helmi 2011, 17:45

ViestiKirjoittaja Taavetti » 22 Helmi 2011, 17:55

Leeja kirjoitti:Saakos tänne tällaisiakin laittaa? Voi poistaa, jos toisin on.
Eli pari kuukautta sitten loppuun saatu nuorille suunnattu kirjanovelli meikäläistyttö Aadasta. Aika pitkä, mutta toivottavasti joku saattaa jaksaa lukea :)
Myös kommenttia olisi kiva kuulla.

Kiitos novellista, mielellään saa olla tällaisia. Tällainen nuorille suunnattu, tai nuorista kertova voi mainiosti olla täällä Nuorten palstalla, ja lisää saa tulla.

Foorumin alalaidassa sijaitsee Kansio niminen foorumi, jonne myös voi sijoittaa erilaista hengen tuotetta, runoja, novelleja, kertomuksia ja kuvia.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Leeja » 22 Helmi 2011, 20:29

Okei, huh! Ja kiitoksia ;)
Leeja
tutustunut
 
Viestit: 26
Liittynyt: 13 Helmi 2011, 17:45


Paluu Nuorten palsta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron