Taavetti kirjoitti:Ulpu kirjoitti:Taavetti kirjoitti:Vankka kirjoitti:Tosi on että siinä oman uskonsa varmasti laittaa melko koetukselle.
Mutta onhan asialla toinenkin puoli. Parhaassa tapauksessahan Miehesi tekee parannuksen ja saa uskon sydämeensä.
Parempi olisi odottaa se parannus ensin ja vielä sen jälkeen,
lähteekö seuraamaan meitä ja Herraa Jeesusta. Et kai, Vankka suosittele synnin tekemistä sillä verukkeella, että sen voi saada anteeksi ja että sillä voi olla hyväkin seuraus. Kymmeniä kertoja useammin synnin hedelmät ovat olleet tosi huonoja, hyviä vaikutuksia ei synnillä ole koskaan kuolemattomalle sielullemme, ja sieluamme meidän tulisi ohjata taivasta kohti.
Ennen sanottiin synnin suosimista ja suosittelemista lihan vapauden tai synnin vapauden vääräksi opiksi, ja tietoni mukaan ne nimet eivät ole muuksi muuttuneet.
Eikö pidä ylikaiken seurata Jeesusta Kristusta?
1. Tessalonikalaiskirje 1
5 Että meidän evankeliumi on teidän tykönänne ollut, ei ainoastansa puheessa, vaan myös voimassa ja Pyhässä Hengessä, ja vahvassa tiedossa; niinkuin te tiedätte, minkäkaltaiset me teidän tykönänne teidän tähtenne olimme.
6 Ja te olette meitä ja Herra seuraamaan ruvenneet ja olette sanan monessa vaivassa, ilolla Pyhässä Hengessä, ottaneet vastaan,
7 Niin että te olette tulleet esikuvaksi kaikille uskovaisille Makedoniassa ja Akajassa.
Tuo taitaa olla sitä 1776 Biblian kieltä.
Muistan ihmetelleeni sitä ite joskus seuroissa, aika usein kun puheeseen osuu tuo "lähteneet meitä ja Herraa seuraamaan". Nykyinen Kirkkoraamattu käyttää tuossa jakeessa (1. Tess. 1:6) vähän erilaista ilmaisua:
"Te puolestanne seurasitte meidän esimerkkiämme, niin, itse Herran esimerkkiä, ja ankaran ahdingon keskellä otitte sanan vastaan täynnä riemua, jonka Pyhä Henki antoi." Kumpi sitten on selkeämpi ja osuvampi, siitä en tiiä mittään. Näin ulkopuolelta tulleena on aika paljon näitä kohtia, joita ei huomaa Bibliasta peräisin oleviksi, kun ne ovat niin vakiintunutta kieltä saarnoissa. Ja kun ite olen lukenut rippikoulussakin vain 1992-käännöstä, niin aina välillä sattuu näitä hämmentäviä kohtia.
Ja taas asiaan: Tuore usko voi kyllä olla sen verran arka ja hento, että hetken jos toisenkin miettisin, miten oman uskon vakiintuminen vaikuttaa toiseen. Jaksaako ei-uskova osapuoli kunnioittaa uskovan omantunnon ääntä? Jos olen oikein Raamattua ymmärtänyt, niin jossain päin kirjetekstejä Paavali (?) kyllä sanoo, että uskomaton puoliso on uskovan puolisonsa pyhittämä, mutten osaa kyllä tulkita sitä tällaiseen kohti. Muistelisin niin, että se tarkoittaa sitä, että jos aviossa olevassa parista toinen saa uskon lahjan, niin ei siinä eroa pidä ruveta tekemään, jos ei-uskova suostuu liitossa elämään. Mutta yleensä on kyllä opetettu, että jos ei vielä aviossa ole, niin siinä ei välttämättä pidä ryhtyä yhteiseen elämään. Sikäli Taavetin kärsivällisyyttä korostava viesti on kyllä painavaa asiaa.