”Säilytä usko ja hyvä omatunto”
Yllä olevat sanat ovat erään kunniaan siirtyneen veljen hengellinen testamentti. Nuoruuteni muistoista nousee näet mieleeni parhaassa miehuusiässä olevan Frans-veljen – sallittakoon minun muistaa häntä tällä nimellä – hahmo. Hänet Herra sai siirtää mustasta maailmasta omaan armovaltakuntaansa, sallien hänen jo ajat sitten siirtyä Herran kansan sapatinlepoon. Nimimerkki H.E.L. lehtemme lukijakunnalle hyvin tuttu, palaa seuraavassa erään nuoruusmuistonsa pariin.
Tunsin hänet jo varhaisista poikavuosista, mutta vasta nuorukaisvaiheessa hän tuli elämääni tavalla, joka on jättänyt siihen lähtemättömän muiston.
Oli seurat Ojakylässä Nikulla. Suuri joukko kirkonkylän ja Isonkylän nuorempaa ja vanhempaa väkeä oli liikkeellä Ojakylässä asti. Väkeä oli Nikun avara pirtti ääriään myöten täynnä.
Jumala puhutteli läsnäolijoita voimakkaasti. Sinä iltana sai moni parannuksen armon.
Siinä oli Frans-velikin emäntineen ja heidän naapurinsa Rantasuin Juho. Siitä saakka Frans-veljen koti tuli minulle oman kotini jälkeen rakkaaksi täällä ajassa. Sinne oli kotoani matkaa kolmisen kilometriä. Isolla kylällä Rantasuon äyrään laidassa oli pieni torppa, pirtti ja pikkuruinen kamari. Siinä se autioituneena seisoo vieläkin.
Silloin se ei ollut autio. Ilta illan jälkeen siellä oltiin koolla, milloin pienemmän, milloin suuremman joukon kanssa. Musta kahvipannu oli usein ”praasun” hiilloksella porisemassa. Sekin on jäänyt elävästi mieleen, liittyyhän avotulella tai hiilloksella keitettyyn kahviin monia sellaisia toimenpiteitä, joista nykyajan levyillä ja sähköllä keittäjät eivät tiedä mitään. Esimerkiksi jos tartut pannun sankaan, jota keittämisen aikana tuli on nuoleskellut. Siinä tarvitaan tulitikkulaatikko tai jokin muu eristys sormen ja sangan välille, kun pannua liikuttelee. Jo ensi käynneillä tulin nämä pikku niksit huomaamaan. Vierailut tässä majassa eivät kumminkaan liittyneet vain kahvin juontiin,
vaan uskomisen asia ja sen arkielämään soveltaminen oli jatkuva puheen aihe.
Merkillistä, että siihen asiaan sisältyykin niin paljon ja niin monenlaista, että keskustelu ei ollut koskaan vanhan levyn pyörittämistä, vaan se oli aina uutta, aina elettyyn päivään liittyvää.
Jos vieraiden joukossa oli joku, joka ei vielä ollut omakohtaisesti uskomassa, niin kohta oli rakkauden ääni häntäkin puhuttelemassa ja parannukseen neuvomassa.
Monia, monia muistoja liittyy siihen aikaan. Eräskin, joka selkeästi osoittaa, kuinka suuri huolehtiva rakkaus Frans-veljellä oli minuun, niin monta kertaa huikentelevaa nuorukaista kohtaan.
Oli juhannusaatto. Äitini oli joutunut sairaalaan ja olin yksin kotona. Olin jo aikaisemmilla käynneilläni saanut Frans-veljeltä monet kutsut tulla juhannusaattona sinne. Tätä kutsua ei ollut vaikea noudattaa. Niin vietettiin kesäistä yötöntä yötä, puhuttiin tiestä ja matkasta, laulettiin Siionin lauluja. Kaikesta tästä huolimatta tahtoi ajatukseni monta kertaa riistäytyä muualle. Voihan juhannusyötä parhaassa nuoruudessaan elävä poika viettää muuallakin. Kieltämättä mielikuviini nousi houkuttelevia näkyjä, oli kiusaus lähteä pyöräilemään muualle.
Jälestäpäin se on minulle auennut, Frans-veli ymmärsi kiusaukseni, vaikka en niistä silloin mitään puhunut. Lempeästi hän suostutteli minua: ”älä lähde mihinkään, ollaan täällä, nukutaan yhdessä, eihän sinua kotonakaan odoteta, kun äitikin on poissa.” Siellä kamarin lattialla minä nukahdin sikeät aamuyön tunnit.
Jumalan siunaava ja varjeleva käsi oli Frans-veljen kautta minua hoitanut. Moni, monia, niin siunattuja muistoja liittyy niihin aikoihin.
Jumalan siunaus ajallisessakin elämässä seurasi Frans-veljeä. Hän osti Laukankentältä mökin, jossa oli vähän peltoakin. Nyt tuli Laukka kyläpaikaksi. Vielä enemmän, kun samassa pihassa asuivat Fransin uskovaiset vanhemmat, Vesan isä ja äiti, niin kuin heitä kutsuttiin. Melkein tuntuu, että joka päivä olin heidän kodissaan. Ainakin joka pyhä olimme yhdessä.
Erikoisena Jumalan lahjana omistivat, niin Vesan isä kuin Frans-velikin, voimakkaan lauluäänen ja tarkan nuottikorvan. Mahtavana kaikui veisuu sen aikaisissa seuroissa.
Kun talvisodan raskaat ajat lähenivät ja miehiä kutsuttiin aseisiin, niin Frans-veli ei enää jaksanut lähteä. Sydän alkoi murtua ja hän joutui vuoteeseen.
”Jumalan rauhaan. Säilytä usko ja hyvä omatunto.” Siinä oli hänen testamenttinsa omaisilleen ja meille kaikille jälkeen jääneille.
Talvinen pakkaspäivä oli silloin, kun saattelimme Frans-veljen kylmenneen savimajan kirkkomaan multiin. Hänellä oli paljon ystäviä. Rauhanyhdistyksen avarat suojat (täyttyivät) vieraista. Minäkin sain hautajaisloman ja sain olla saattamassa rakasta veljeäni.
”Usko ja hyvä omatunto,” paljon puhuvat sanat. Siinä on suuntaviitta ja tie. Herran Jeesuksen sovintoveren ääretön armo, sen mieskohtainen omistaminen, Jumalan rauhan säilyttäminen puhtaassa omassatunnossa.
Siltä paikalta kutsuttiin Frans-veli sapatinlepoon. Sen hän jätti testamenttina meille. Olkoon tämä testamentti, ei vain meille annettuna, vaan myös meissä toteutuneena: ”Säilytä usko ja hyvä omatunto.”
Päivämies tammikuun 23 päivänä 1958