Syytöksiä viime vuosikymmeninä

Kirjoista ja lehdistä huomattua tekstiä.
Lainauksia ja Laulujen sanoja.

Syytöksiä viime vuosikymmeninä

ViestiKirjoittaja nuusku » 18 Tammi 2009, 03:28

Tutustuin vielä tarkemmin pikkutunneilla netin tarjontaan, ja Mopilta löytyi vielä tallennettu artikkeli, joka on muistini mukaan myös muualla netissä joskus esiintynyt. Ajattelin senkin talletta tänne, sillä ajatuksella, että se olisi meidänkin palstalaisillemme rakennukseksi ja selvennökseksi.

Koska artikkeli on poikkeuksellisen laaja-alainen ja käsittelee niin monia kimurantteja kysymyksiä, niin ajattelin lukita ketjun, sillä ajatuksella, että jos sen osa-alueista herää yksittäisiä pohdintoja, niitä on selkeämpi/helpompi käsitellä erityisesti keskusteluun tarkoitetuilla foorumin osiolla (Yleinen/Opillinen/Vapaa Keskustelu/Perhe/jne...), näin pyrkien säilyttelemään leikekansio leikekansiona.

Lainaus alkaa:

*#*#*#*#*#*#*
Päivämies, 15.5.1985

Erkki Reinikainen: Syytöksiä viime vuosikymmeninä

Etsittäessä syitä viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin, joskus rajuihinkin hyökkäyksiin vanhoillislestadiolaisuutta ja siihen kuuluvia kristittyjä vastaan, on todettavissa mm. seuraavat tekijät:

Vuosina 1960 ja 1961 tapahtui hajaannus, jolloin liikkeestä erosi huomattava määrä pappeja. Hajaannuksen perussyyt olivat opillisia. Näkyvänä erimielisyytenä oli erilaiset käsitykset sakramenttiopista.
Toinen erimielisyys koski yhteistyötä Suomen Lähetysseuran kanssa. Pohjimmiltaan oli kuitenkin kysymys eri näkemyksistä vanhurskauttamisopissa ja seurakuntaopissa. Ulkopuoliset tahot ovat eri yhteyksissä jatkuvasti palanneet näihin kysymyksiin ja vaatineet kirkkoa puuttumaan vanhoillislestadiolaisten opetukseen.

Kirkon piirissä on tapahtunut kehitystä varsin näkyvästi opilliseen hajanaisuuteen ja maallistuneeseen suvaitsevaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten taholta on puhein ja kirjoituksin puututtu näihin ilmiöihin. Tämä on ollut omiaan luomaan "suvaitsemattomuuden" leimaa tämän kristillisyyden päälle.

Yhteiskunnassa on tapahtunut merkittävä kehitys ""kaiken hyväksymisen""suuntaan. Tästä on ollut seurauksena ristiriitatilanteiden synnyttäminen uutta normistoa edustavien ja vanhoillislestadiolaisten kristittyjen, jotka "eivät ole mukautuneet tämän maailman menon mukaan", välillä.

Vanhoillislestadiolaisuus on kasvanut voimakkaasti erityisesti sisältä päin lähivuosikymmeninä. Kristillisyydessä on runsaasti suurperheitä ja näin ollen paljon monisynnyttäjä-äitejä.
Vanhoillislestadiolaisten kielteinen suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn on saanut jopa yllättävän ankaraa tuomiota eräiltä tahoilta.

Rauhanyhdistyksien ja SRK:n vilkas toiminta ja toimitalojen runsas rakentaminen on aiheuttanut syytöksiä eristäytymisestä kirkon toiminnasta ja jopa epäilyjä kirkon eroamisesta.

Erityisesti 1970-luvulla tapahtuneet "hoitotoimenpiteet" ovat olleet voimakkaan arvostelun kohteena. Tähän arvosteluun on liitetty näkyvästi syytös "poliittisesta painostuksesta". Pääsyyttäjinä ovat olleet 1970-luvulla syntyneeseen pieneen hajaannukseen kuuluvat.
Kristillisyytemme kanta televisioon nähden on jatkuvasti arvostelun kohteena.

SUHDE KIRKKOON

Lestadiolaisuuden suhteessa kirkkoon on alusta alkaen ollut ongelmallisia piirteitä. Lars Levi Laestadiuksen monesti varsin voimakaskin kritiikki on säilynyt erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa nykypäiviin saakka, tosin lieventyneenä sanonnoissaan.
kritiikki on kohdistunut erilaisiin maallistumis-ilmiöihin ja opillisiin kysymyksiin. Kritiikin kohteena on ollut myös kirkon ekumeeniset pyrkimykset. Vastaavasti on kirkon taholta ollut aika ajoin ankaraakin arvostelua vanhoillislestadiolaisten julistamista opinkäsityksistä.

Perusongelmaksi ovat muodostuneet erilaiset käsitykset seurakunta- ja sakramenttiopeista. Tällöin voidaan pelkistäen todeta, että vanhoillislestadiolaiset tulkitsevat tunnustuskirjoja Raamatusta käsin ja kirkon monet johtajat Raamattua tunnustuksesta käsin.

Näin ollen vanhoillislestadiolaisille on ensisijainen auktoriteetti Raamattu. Tästä lähtökohdasta lähtien opetetaan, että kirkko ei ole Jumalan valtakunta, vaan sen sisällä on pyhä, yhteinen seurakunta.

Sakramenteista opetetaan Raamatun mukaisesti, että ne kuuluvat uskovaisille. Tämä opetus liittyy myös tunnustuskirjojen opetukseen siinä, että sakramentit "vaativat aivan uskovaista sydäntä". Lapsista opetetaan samoin, että hekin ottavat kasteen vastaan uskolla. Emme näe mitään ristiriitaa siinä, että lapsi on uskon kautta vanhurskas niin kuin muutkin ja ottaa uskolla vastaan kasteen armoliiton elämää varten.

Ristiriita syntyy mielestämme silloin, kun opetetaan, ettei lapsi usko. Laestadius totesi kirjassaan "Hulluinhuonelainen" mm.. "Kaikki apostolit vaativat kastettavilta uskoa. Vuoden 1811 käsikirjan tekijät ovat kuitenkin käsittäneet, ettei lapsella ole mitään uskoa, koska he kohdistavat kysymyksen tulevaisuuteen: Lapsi, haluatko tulla tähän uskoon kastetuksi? Mutta kun Vapahtajamme opin mukaan lapsilla on todellinen usko, kysymyksen pitäisi kuulua: "Lapsi, tahdotko tässä uskossasi tulla kastetuksi?"
Ehtoollisesta vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että sen oikea perustus on vanhurskauttamisoppi.
Ehtoollisessa ei saada syntejä anteeksi, mutta se vaikuttaa uskon kautta kaiken sen siunaukseen, minkä Herra Jeesus siinä antaa. Tällä pyhällä aterialla tulemme uskossamme vahvistetuiksi ja virvoitetuiksi. Jumala siinä ravitsee ja lohduttaa matkamiestä Poikansa ruumiin ja veren todellisella osallisuudella.
Viimeisimmän vuosikymmenen ongelmakenttään suhteessa kansankirkkoomme kuuluvat em. lisäksi vanhoillislestadiolaisten kielteinen suhtautuminen naispappeuteen, aborttiin ja perhesuunnitteluun. On väitetty kirkon piirissä, että monilapsisuus on tuonut kristityille äideille sosiaalisia ongelmia. Uskovaisten keskuudessa ei suurperheitä ole pidetty eettisesti vaikeana kysymyksenä, vaan päinvastoin siunauksena.

Tämän hetken tilannetta tarkasteltaessa on todettava, että "perinteiset" ristiriidat suhteessa kansankirkkoon ovat olemassa, mutta ne aivan ilmeisesti hyväksytään. Käsityksemme on, että kirkon piirissä ymmärretään vanhoillislestadiolaisuuden sekä kirkkopoliittinen merkitys, että sen vaikutus myös kirkkoa tukevana voimana.
Mielestämme on myös keskusteluja käyty enemmän kuin aikaisemmin. Tämä on tapahtunut kirkolliskokouksessa sekä yksityisellä että seurakuntatasolla. Keskustelut ovat olleet rakentavia ja ymmärrettäviä. Ne eivät kuitenkaan ole merkinneet uskon perusteista luopumista.

Herätysliikkeeseen kuuluu nykyisinkin huomattava määrä kirkkomme pappeja. Perinteisesti vanhoillislestadiolaiset ovat myös osallistuneet sekä paikallisseurakunnan että kokonaiskirkon luottamusmiestehtäviin. Tällöin on ollut ja on erityisenä lähtökohtana se, että pyritään vaikuttamaan kirkon toiminnoissa maallistumista vastaan.
Kun toisaalta hengellistä hallintavaltaa ja kirkkoa ei tule samaistaa, tulee toisaalta kirkon kuitenkin opetuksessaan noudattaa hengellistä hallintavaltaa. Lutherin tavoin opetamme vanhoillislestadiolaisuudessa myös, että hengellinen hallintavalta ja Jumalan valtakunta samaistuvat.
Vanhoillislestadiolaisuuden pyrkimys säilyttää suhteet kirkkoon mahdollisimman hyvinä ei ole, muista väitöksistä huolimatta, kirkkopoliittinen vaan uskonelämään liittyvä.

ÄITIEN ASEMA VANHOILLISLESTADIOLAISUUDESSA

Alusta saakka on lestadiolaisuudessa avioliittoa kunnioitettu Jumalan säätämyksenä. Se on tarkoitettu pyhäksi liitoksi miehen ja naisen välillä. Uskovaisten avioliittoon ei ole kuulunut millään aikakaudella syntyvyyden säännöstely. Tämä on ollut myös aikaisemmin kirkon kanta.

Roomalaiskatolisen kirkon kanta on se vielä nykyisinkin. Luther kirjoitti tästä: "Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: olkaa hedelmälliset ja lisääntykää, ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme." Vanhoillislestadiolaisuus ei ole muuttunut avioliittoon ja perhesuunnitteluun nähden siitä, mitä se on aina ollut. Sen sijaan yhteiskunta ja kirkko ovat muuttuneet käsityksissään.
Tämä luo ristiriitatilanteita.
Suomen Rauhanyhdistyksen keskusyhdistys (SRK) ei ole määrännyt käyttäytymisnormeja uskovaisille aviopuolisoille eikä määrää. On kohtuutonta ja tosiasioiden vastaista väittää, että olisi olemassa "SRK:n julma ja armoton uskonkappale, joka kieltää ehkäisyn terveydellisinkin perustein".
Ehkäisyn torjuminen nousee jokaisen vanhoillislestadiolaisen kristityn kohdalla uskon perusteista käsin omakohtaisena asiana.

Tuskin kirjoittelussa vanhoillislestadiolaisista monisynnyttäjä-äideistä aina on ollut huoli näiden äitien terveydestä. Ei voi välttyä havainnolta, joka antaa aihetta epäillä ko.kirjoittelun varsinaisen tarkoituksen olevan usein vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n mustaaminen. Jos näin on, kysymyksessä on todellinen kasinaismoraali. Jatkuvasti väitetään, että uskovaiset äidit itse ovat antaneet tietoja vaikeuksistaan kohukirjoittajille.
Vanhoillislestadiolaiset kristityt elävät niin läheisessä keskinäisessä kanssakäymisessä Jumalan rakkauden kautta, ettei edellä esitetty väite tunnu kovinkaan uskottavalta.
Kokonaan toinen asia on sellainen tapaus, jolloin uskovainen monisynnyttäj'-äiti kertoo vaivoistaan lääkärille. Toki kristillisyydessä on tunnettu, että on terveytensä menettäneitä äitejä niin kuin muitakin. Sairaat, ovat he sitten fyysisesti tai psyykkisesti sairaita, tarvitsevat lääkinnällistä apua ja lepoa.

Aviovaimon tai aviomiehen sairastaessa, ollessa toipilaana tai fyysisesti ja psyykkisesti uupuneena, rakkauden käsky ja jo luontokin opettavat, että pidättäydytään sukupuoliyhteydestä tuona aikana. Tämä ei merkitse ehkäisyä, mutta se merkitsee tarvittaessa paastoa ja rukousta Jumalan sanan mukaisesti. Vanhoillislestadiolaiset ovat suuressa puhujainkokouksessa 1970-luvulla ilmaisseet kantanaan edellä esitetyn mukaisen rakkauden neuvon.

Aborttiin nähden on vanhoillislestadiolaisten kanta kielteinen. Abortti ja ehkäisy ovat yhdessä olleet edesauttamassa sukupuolimoraalin pelottavaa rappeutumista maassamme. Kielteinen suhtautuminen aborttiin ei merkitse sitä, että äidit jätettäisiin yksin kamppailemaan mahdollisen sairautensa kanssa raskauden aikana.

Lääketieteelisin keinoin pyritään tekemään kaikki voitava, että päädyttäisiin onnelliseen tulokseen niin äidin kuin odotettavan lapsen kannalta.
Molempien henki on yhtä arvokas. Kaikki voitava on tehtävä kummankin pelastamiseksi. On ollut Jumalan suurta siunausta, että maamme on aivan kärkipaikoilla maailmassa sekä äiti- että lapsikuolleisuuden alhaisuudessa. Ei ole pystytty osoittamaan, että kuolleisuus lestadiolaisäitien keskuudssa olisi yhtään suurempi kuin maassa keskimäärin.
Sanomalehti Kalevassa 2.2.1985 olleen haastattelun johdosta antoi kolme sairaanhoitajaa ja monisynnyttäjä-äitiä seuraavan vastineen 12.2.1985:
"Haastattelu on herättänyt laajasti huomiota vanhoillislestadiolaisten piirissä, ei vähiten "armottoman uskon" äitien keskuudessa. Laajalti joukossamme on tunnettu syvää murhetta kirjoituksen kristillisyytämme kohtaan osoittamasta kielteisestä suhtautumisesta. Näin ovat kokeneet nekin äidit, jotka monisynnyttäjinä ovat joutuneet kärsimään vaivaa. Artikkelin sisältö on sellainen, että jos asiat todella olisivat niin kuin siinä kirjoitetaan, tuskin tässä uskossa olisi yhtään naista. Luettuamme haastattelun mieli tuli murheelliseksi ja heräsi kysymys: joko taas! On ihmeellistä, kuinka ulkopuolinen voi kokea erilailla tämän kristittyjen yhteyden.
Me koemme Jumalan valtakunnassa rakkautta, armoa ja ansaitsematonta hyvyyttä, kun taas muualla maailmassa näemme pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa.

Tarkoitettiinko todella tästä pelosta ja ahdistuksesta puhuttaessa meitä, uskovaisia äitejä?
Koemme kyllä pelkoa ja epävarmuutta. Mutta emme elä pelon vallassa. Uskovaisten joukossa vallitsee vapaus, ilo ja rauha.
Vaikeista asioista voidaan puhua vapaasti toisille Jumalan lapsille, toki puhujillekkin. Jokaiseen raskauteen ja synnytykseen voi liittyä riskejä. Elämme kuitenkin siinä onnellisessa ajassa, että raskauden tuomia lisätauteja pystytään hoitamaan hyvin.
Miksikä se, että haluamme omantuntomme mukaan synnyttää lapsiamme, on jollekin ulkopuoliselle niin vaikea? Turvallisella mielellä saa uskovainen äiti mennä synnyttämään. Hän tietää elämänsä olevan Jumalan kädessä ja tuntee siitä uskon kautta kiitollisuutta.
Kiitollisia olemme myös niille monille lääkäreille, sairaanhoitajille, kätilöille ja muulle sairaalahenkilökunnalle, jotka velvollisuudella ja sydämellisellä lämmöllä hoitavat meitä suuriperheisiäkin äitejä.

SENSAATIOHAKUISET SYYTÖKSET

Esimerkkinä siitä, mistä on kysymys sensaatiopyrkimyksissä, seuraavassa eräiden viikkolehtien otsikoita 1980-luvulta:
*Lestadiolaisten törkypesä paljastuu:Miljoonia markkoja CIA:lta! Johtajat makaavat tyttäriään! (Nykyposti n:o 4/huhtikuu 1982

*Tässä yksi esimerkkitapaus lestadiolaisten sukurutsasta:Lestadiolaispaimen pakotti tyttärensä sänkykumppanikseen! (Nykyposti n:o5/toukokuu 1982)
*Ulkopolitiikan takia lestadiolaisten pimeät puuhat hoidettiin salassa julkisuudelta: UKK moitti 1970-luvulla uskovaisia CIA:n rahoista (Nykyposti n:o 6/kesäkuu 1982)

* Valtionkirkkomme suojeluksessa harjoitetaan kidutusta Jumalan rakkauden nimissä (Seura n:o 14/4.4.1985
Kirjoitukset antavat järkyttävän kuvan siitä, miten alas journalismi voi meillä suomessakin laskea, kun "tarkoitus pyhittää keinot". Suomen televisio esitti vuonna 1981 vastaavia asioita, mutta ohjelmasta oli osia poistettu. Ruotsin televisiossa esitettiin 21.2.1982 laaja törkyohjelma lestadiolaisuudesta, jossa oli myös Suomen ohjelmasta poistetut osat. SRK:n johtokunta antoi 8.4.1982 tiedotteen lehdistölle, jossa se jyrkästi torjui Nykypostin esittämät räikeät, totuuden vastaiset kirjoitukset. Tiedotteeseen liittyi myös professori Erkki Väisäsen oikaisu.
Tämän lisäksi lähetti ko. lehdelle oikaisun sukurutsausasiassa se poliisi, joka oli asiaa käsitellyt. Oikaisussaan hän totesi, ettei rikokseen syyllistynyt henkilö ollut lestadiolainen, puhumattakaan, että hän olisi ollut puhuja. Myöhemmin asianomainen sai parannuksen armon. Nykyposti ei julkaissut tiedotetta eikä oikaisua.

Lehtitietojen perusteella on todettavissa haastattelulähteet, ainakin merkittävä osa niistä. Tuolloin haastateltavat olivat aivan varmoja asiastaan.
3.5.1982 tehtiin oikeuskanslerille kantelu "SRK:n johtomiesten pimeiden raha-asioden tutkimiseksi".

12.10.1983 antoi apulaisoikeuskansleri vastauksen, jossa todettiin, että "asiassa ei ole ilmennyt mitään sellaista, mikä vaatisi oikeuskanslerin puuttumista asiaan."
Tämänkin jälkeen vielä yritettiin sitkeästi lämmittää asiaa eräiden lehtien palstoilla. SRK joutui antamaan tämän tähden vielä kaksi laajaa vastiketta. Ensimmäisen vastineemme johdosta samat henklöt, jotka olivat tehneet kantelun oikeuskanslerille, tekivät kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Neuvosto totesi kantelun aiheettomaksi.

Kun tutustui kantelijoiden kuulusteluihin, joutui ihmettelemään, miten olemattomilla perusteilla ja luuloilla esitettiin lehdissä ja televisiossa valtavia sensaatioita. SRK on todennut useaan otteeseen, että rahojen osalta oli kysymys täysin laillisista lahjoitusvaroista, joskin samalla todettiin, että ne olisivat saaneet jäädä ottamatta evankeliumin työhön. Kuriositeettina mainittakoon vielä luukullisen pyykkikoneen katsomiskielto. Tästä voidaan todeta ennen kaikkea toimittajan täydellinen kritiikin puute.

Yllättäen vielä tämän vuoden alussa varsin arvovaltaisessa lehdessä oli kirjoitus, jossa tuotiin esille, että lestadiolaisuuden keskuudessa esiintyisi lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Kirjoitus perustui samoihin lähteisiin kuin Nykypostin kirjoitukset. Seuraavassa lehdessä oli päätoimittajan anteeksipyyntö ja aikaisemmin mainittu professori Erkki Väisäsen 8.4.1982 antama oikaisu.

Tuorein sensaatiohakuinen hyökkäys kristillisyyttämme vastaan oli em. Seura-lehden artikkeli huhtikuussa -85. SRK:n työvaliokunta lähetti lehdelle oikaisun, jonka lehti julkaisi 26.4.1985, tosin artikkelin laatijan asiattoman kommentin saattelemana. Seuraavassa esitellään eräitä kohtia SRK:n oikaisusta:

"Eräät rauhanyhdistyksen toiminnasta eroon jääneet ovat jatkuvasti antaneet julkisuuteen vääristyneitä käsityksiänsä SRK:sta, rauhanyhdistyksistä ja yksityisistä kristityistä kuvaamalla rauhanyhdistysten elämän "pakkouskoksi" ja neuvonpidot "painostustoiminnaksi". Samalla he ovat halunneet luoda käsityksen, miten rauhanyhdistyksissä "kuulustellaan ja kidutetaan".
Esimerkkinä tästä on Seuran kuvaus vanhasta papasta, joka määrättiin "konttaamaan pitkin lattioita ja vielä pisimpien nurkkien mukaan armoa anelemassa".
Tätä panettelevaa syytöstä vanhoillislestadiolaisuus tai rauhanyhdistykset eivät ota kannettavakseen!--- Lehtenne artikkeli sisältää lisäksi runsaasti jo vuosia meihin kohdistuneita syytöksiä, joihin Suomen Rauhanyhdistyksen keskusyhdistys on antanut julkisuuteen vastineensa.---Erääseen yksityiskohtaan lehtenne artikkelissa on vielä puututtava: "Eräänä iltayönä saapui kahden uskonystävän lähetystö. He viipyivät aamukolmeen. Seuraavana aamuna pappi ampui itsensä."
Tässä ei ole kysymys enää hyvän lehtimiestavan mukaisesta journalismista! Olisi odottanut, että ennen tällaisen syytöksen esittämistä asian todellinen laita olisi selvitetty. Kun asia olisi selvitetty, Seura ei olisi koskaan voinut sälyttää tapahtunutta vanhoillislestadiolaisten niskoille. Sama voidaan todeta artikkelissa kerrotusta toisesta vastaavanlaisesta tapauksesta.---Tidämme, että kristillisyyteen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä, myös mieleltään sairaita, jotka tasavertaisina muiden uskovien kanssa elävät Jumalan rakkauden ja vapauden ilmapiirissä.
Ilon ja vapauden on tuonut anteeksiantamuksen armo Kristuksen ansion tähden. Tässä vapaudessa elää vanhoillislestadiolainen kristillisyys ja siinä terveet, sairaat, vanhukset ja suuri joukko todella iloista ja valoisaa nuorisoa."

Edellä esitettyjen esimerkkien lisäksi on 1960-, 1970- ja 1980.luvuilla ollut legio sensaatioluontoisia ja totuuden vastaisia kirjoituksia lehdistössä ja mitä erilaisimmissa painotuotteissa sekä radiossa ja televisiossa.
Toimittajaväen osalta olisi useissa tapauksissa toivonut paljon tarkempaa lähdekriittistä tarkastelua ja tasapuolisempaa asioiden käsittelyä.
Esimerkiksi tällöin olisi voitu todeta, että vanhoillislestadiolaisuudessa itsemurhatapaukset ovat lähes olemattomat, vain pieni murto-osa valtakunnallisesta keski arvosta.

Uskallamme väittää, että maastamme tuskin löytyy toista saman suuruista yhteisöä, jossa itsemurhat ovat yhtä tuntemattomia.

Samoin olisi ollut käytettävissä tietoja, jotka osoittavat, että kristillisyydessämme avoliittoja ei ole ja avioerot ovat erittäin harvinaisia.
Nekin vain silloin, kun jompikumpi aviopuolisoista tai molemmat ovat luopuneet uskosta.
Edelleen olisi voitu osoittaa kirjoittajille, että vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole alkoholiongelmia, ei siveettömän elämän tuomaa turmiollista vaikutusta.
Vanhoillislestadiolainen kristitty pyrkii elämään lainkuuliaisena kansalaisena uskon tähden.
Tämäkin on nähtävissä, kun sitä tutkitaan oikeista lähteistä.
Hätkähdyttävää on ollut, että eräät kunnianarvoisien päivälehtien ja uskonnollisten lehtien arvostetut kolumnistitkin ovat liittyneet tuomitsijoiden "kuoroon" ennen kuin asioden objektiivinen tutkimus oli suoritettu. Edellä oleva kritiikki lehdistön suuntaan tarkoittaa vain niitä toimittajia, jotka ovat lähteneet parjauskampanjaan vanhoillislestadiolaisuutta vastaan. Olemme iloinneet lehdistön laajasta ja myönteisestä tiedottamisesta esim. suviseuroissa ja muulloinkin vanhoillislestadiolaisista.

Tässä yhteydessä on paikallaan sanoa muutama ajatus ns.hoitokokouksista, joista on kirjoitettu mitä järkyttävämpiä kuvauksia.
Kuvauksia ovat antaneet ne, jotka ovat joko eronneet tai erotettu rauhanyhdistysten jäsenyydestä. Näitä on ollut varsin pieni joukko. Sensijaan se moni kymmentuhatpäinen rauhanyhdistyksiin kuuluva uskovaisten joukko on kokenut nämä "hoitokokoukset" kokonaan toisin. Ne ovat puutteistaankin huolimatta rakentaneet yhteistä uskoa ja rakkautta. Toki yksityisjäsenet ovat tehneet virheitä, mutta kokonaisuudessa on koettu, että toimenpiteet ovat olleet aivan välttämättömät. Tätä osoittaa toisaalta lähteneitten reaktiot ja toisaalta se, että vanhoillislestadiolaisuus elää parhaillaan rauhan, työn ja siunauksen aikaa. Näin me kaikki tunnemme. Siitä on useitten suurten seurojen ja kokouksien lämmin todistus.

SYYTÖKSET POLIITTISESTA PAINOSTUKSESTA

Vanhoillislestadiolaisuudessa otettiin kielteinen kanta sosialismiin Oulussa 1.-4.10.1906 pidetyssä kokouksessa, jossa oli mukana 100 saarnaajaa ja 2000 muuta osanottajaa. Tämän jälkeen käsiteltiin sosialismia useissa muissakin kokouksissa ennen vuotta 1939. Näissä kaikissa toistettiin kielteinen kanta sosialismiin.

Suhde vasemmistoon on säilynyt entisellään hengellisen hallintavallan alueella. Maallisen hallintavallan alueella ei vanhoillislestadiolaisuus ota kantaa vasemmistoon, kuten ei muihinkaan puolueisiin, sillä se "kenttä" kuuluu puolueille. Tämä periaatteellinen ero on selkeästi todettava.
Yksityiset kristityt toimivat poliittisessa elämässä kaikkien kanssa. Tällöin tulee käyttäytymisen ohjenuorana olla sovun ja rauhan rakentaminen.
Toki me toteamme, että esim.sosiaalidemokraatit ovat tehneet paljon myönteistä kansamme hyväksi. Myös muu vasemmisto on toiminut vähäosaisten paremman toimeentulon saamiseksi.
Kristillisiin moraaliperaatteisiin perustuva puolue on toiminnassa eräin osin kansan siveellisen elämän säilyttämiseksi eettisesti korkeana. Tässä on eräitä esimerkkejä käsityskannastamme.

Hengellisen hallintavallan alueella, Jumalan valtakunnassa, otetaan kantaa siihen, mikä poliittisen elämän aatekentässä ei ole kristitylle sopivaa. Tällöin nähdään maailmankatsomuksellinen ja henkinen kokonaiskuva ratkaisevana suhtautumisessa poliittisiinkin aatevirtauksiin. Tässä valossa on viime vuosikymmeninä keskusteltu vanhoillislestadiolaisten virallisissakin kokouksissa kristityn suhtautumisesta ajan ilmiöihin.
Useamman kerran ja laajana yksimielisenä kantana on todettu, ettei vanhoillislestadiolaiset pidä materialistisen maailmankatsomuksen omaavia ideologioita heille sopivana.

Samoin on suhtauduttu ekumeenisiin aatevirtauksiin poliittisessa elämässä, kuin myös sellaiseen poliittiseen henkeen, jossa on voimakas ja jatkuvasti esillä repivä, katkera, toisia haukkuva ja vihainen puhetapa.

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys on tahtonut noudattaa kahden hallintavallan opetusta käytännössä Raamatun opetuksen perustellaa. Eri aikakausina on ollut ihmisistä nousevia virtauksia, jotka ovat tahtoneet vetää kristillisyyden mukaan poliittiseen elämään.
Nämä on joko torjuttu tai hoidettu ja Jumala on auttanut lapsiaan pääsemään vapaaksi, niin että voimme sanoa kahden hallintavallan opin olevan tätä nykyä yksimielisesti kristillisyytemme hyväksymä.

Rauhanyhdistyksiin ja SRK:hon kohdistuva kantelu on jälleen jätetty oikeuskanslerille. Tällä kertaa on kysymys väitetyistä poliittiista painostuksista. Rauhanyhdistyksillä on oikeus olla mitä mieltä tahansa Suomen lakien puitteissa poliitiista puolueista. Kenelläkään ei ole lupa pakottaa jäseneksi tai pitää jäsenenä sellaista henkilöä, joka poliittisen ideologiansa tähden katsotaan sopimattomaksi jäsenyyteen. Tämä on kuitenkin vain ulkonainen toteamus.
Kukaan,joka uskon kautta on yhteisessä rakkaudessa, ei joudu ristiriitaan poliittisista tai muistakaan syistä uskonveljien ja -sisarien kanssa.
LOPUKSI

Loppuyhteenvedoksi otetaan eräs ulkopuolisen vanhoillislestadiolaisuutta puoltava kirjoitus. Nykyinen YK:n suurlähettiläämme, fil. tri.Keijo Korhonen kirjoitti Helsingin sanomissa 10.4.1980 otsikolla "Outoa holhousta" seuraavasti:

"Teol. lis. Miikka Ruokasen alakerta (4.4.) vanhalestadiolaisista (pit. olla vanhoillislestadiolaisista) herättää kysymyksiä.

Vanhalestadiolaisten "ongelma" on Ruokasen mukaan" tullut pisteeseen, jossa on tapahduttava ratkaisu". Miksi? Häiritsevätkö lestadiolaiset kirkon toimintaa? Harjoittavatko he ympäristönsä pakkokäännytystä? Vai onko vika siinä, että heidän sisäiset päätöksensä "ovat heijastelleet liikkeen alkuperäisen kannatusalueen eli pohjoisen maaseudun arvoja", kuten Ruokanen sanoo.

Kun kirjoittaja näyttää puoltavan moniarvoisuuttaa, hän voisi soveltaa oppiaan myös suhtautumisessaan vanhalestadiolaisuuteen.

Ulkopuolisena tiedän, että lestadiolaiset kuuluvat tasavallan parhaisiin kansalaisiin: he tekevät ahkerasti ja hyvin työnsä, maksavat veronsa, tuottavat maalle uusia veronmaksajia, joita totisesti tarvitaan. Annetaan heidän omassa yhteisössään noudattaa niitä uskonto- ja moraalioppeja, joita he haluvat. Jätetään lestadiolaiset jo rauhaan!

Vai onko tarkoitus tältäkin osin lisätä "syrjä-Suomen ihmisen omanarvontunnon puutetta", josta Ruokanen kirjoittaa, ja alistaa jälleen eräs alueellinen erikoispiirre, lestadiolaisuus, keskitetyn virkavallan yhtäläistävään hlhoukseen?"

Paavali kirjoitti roomalaisille: "Jos mahdollinen on, niin paljo kuin teissä on, niin pitäkäät rauha kaikkien ihmisten kanssa" (Room. 12:18).

Pietari kirjoitti valituille muukalaisille: "Ja pitäkäät hyvä omatunto, että ne, jotka teitä panettelevat, niin kuin pahantekijöitä, häpeäisivät että he ovat häväisseet teidän hyvän menonne Kristuksessa" (1.Piet. 3:16).
Kunnes täyttyy halu hartain, tänne jääpi turmelus. Aukee kirkas kotiranta, loppumaton lohdutus.
Avatar
nuusku
Ylläpitäjä
 
Viestit: 2102
Liittynyt: 08 Touko 2006, 17:33

Paluu Leikekansio



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron