VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 15 Joulu 2018, 15:10

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: 27 Joulu 2010, 09:39 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6931
Paikkakunta: Suomenselkä
Se makasi pohjamudassa lujasti lukittuna

Vuonna 1642 sen valmistivat huolella työhönsä paneutuen sen ajan raamatuntekijät. Huolella, koska siitä oli tuleva ensimmäinen suomenkielinen koko Raamattu, levittämään kristillistä sanomaa pakanuuden iltaa viettävälle pohjolan maalle.

Noita raamattuja ei valmistettu monta.
Ei ollut vanha Pudasjärven seurakunta, jos ei ikävuosia ollut ehtinyt kertyä raamatullekaan, kun tuon Pyhän Kirjan sai seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Josephfus Josefinpoika Palmannus. Hän oli ottanut seurakunnan hoitoonsa vuonna 1639. Palmannus ryhtyi julistamaan Riekinkankaalla sijaitsevasta kirkosta Jumalan tahtoa tuosta raamatusta, joka oli paksu kuin mikä: raskas, tukevan nahkakantinen, lujalukkoinen...

Mutta ei oltu suotu pitkään tuosta raamatusta julistaa, jos ei oltu suotu Josephfus Palmannuksen pitkään elääkään. Tultiin vuoteen 1666. Helluntain jumalanpalvelus oli päättynyt. Josephfus Palmannus astui puolisoineen, lapsineen ja palvelusväkineen veneeseen, aloittaakseen kotimatkan järven toisella rannalla sijaitsevaan Hilturannan pappilaan. Raamatun hän laski veneen kokkolaudalle. Tuuli oli aamupäivällä voimistunut, ja lähenteli jo myrskyä. Osan kirkkoväkeä jäädessä huiskuttamaan rannalle, aloitti vene matkan. Mutta koskaan se ei saapunut perille. Keskiselällä myrsky otti veneen, täytti sen, eikä raamattu kuten veneessä olijatkaan selviytyneet rannalle. Katsojajoukon silmien edessä koko venekunta vaipui syvyyksiin.

Halki vuosikymmenten, miespolvien, nuokkui raamattu pohjamudassa tiiviisti sulkeutuneena, lujasti lukittuna nahkakansiinsa. Mykkänä velloi Pudasjärven vesi, haudaten hiljaa historian hämärään kohtalokkaan tapahtuman yksityiskohdat. Mutta suusta suuhun kerrottiin sukupolvien ajan sen pääkulkua, ja hauta kirkossa muistutti siitä joka sunnuntai jumalanpalvelukseen kokoontujia.

Mutta Raamattu, se oli pikku yksityiskohta tuossa tapahtumassa. Se sai unohtua pohjamutaan. Oliko veneessä ollut raamattu vai ei, sitä ei moni tullut edes ajatelleeksi. Kunnes sitten tuli aika, jolloin eräällä tavalla tuli taas todistetuksi, että kaikella on oma tarkoituksensa. Paikalla, missä Josephfus Palmannuksen vene oli kadonnut myrskyn kuohuihin, veti miespolvia myöhemmin nuottaa Pietarilan — erään Pudasjärven silloisen suvun - pari miestä. Nuotta nousi, sauva polski ja ajoi kaloja nuotan perälle. Mieli oli toiveikas. Saantia piti olla tällaisella säällä, juuri kun oli vettäkin ropsauttanut ja sitä juuri höyrytteli kosteudeksi.

Ja tulihan niitä... Mutta kaikeksi yllätykseksi ilmaantui nuotan sopukoista painavan tuntoinen esine. Mikä lie, kuin mudan käärimä iso tiilen pökelö. Miehet harkitsivat jo vierittää sen takaisin syvyyksiin, kun uteliaisuus voitti. Eihän noin säännöllisen muotoista esinettä luontokaan tuota, ainakaan veden antimena. Sietää tuota tarkastella lähemmin...

Miehet vetivät sen veneensä pohjalle ja puhdistivat sen, ja mitä sieltä paljastui, sai heidän verensä liikkumaan. Suorastaan vapisevin käsin he saivat puhdistustyönsä päätökseen ja pyörittelivät pian raamattua kalansuomujen kirkastamissa kourissaan. Mikäpä muu oli nuotan perään tarttunut kuin seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran kirkkoraamattu, joka ei ollut selviytynyt tuosta onnettomasta helluntaipäivästä, vaan oli tuon pitkän ajan ollut ihmettelemässä veden elämää!

Hartaina, vakavina vilkaisivat miesten silmät etäämpänä siintävää kirkontornia, jonka sakaroita auringonsäteet kultasivat. Hiljaisiksi tulivat mielet.
Toki olivat miehet kuulleet seurakuntansa ensimmäisen kirkkoherran onnettomasta lopusta. Luotasivat siinä nyt miesten mielet syviä, mikäpä lie tässä maailmassa, joka ei kerran julki tule? Niin kuin tuo vetinen, mudan tahrima raamattu, joka luuli olevansa iät piilossa, vuosisatojen takana, menneisyyden unohduksen pimeydessä. Tuossa se makaa muikkujen harteilla veneen pohjalaudoilla julki ja paljaana. Yhtä totta varmasti sekin, mitä tuo Pyhä Kirja tuo julki kulumattomana totuutena: kerran soittaa Jumalan pasuuna viimeistä tuomiota, ja kaikki elämästä täällä kulkeneet nousevat ylös paljaiksi tekoineen: mailta, meriltä, järviltä, joilta...missä lie ihmiselo täällä kerran toisen päänsä on saavuttanutkin! Kuten tuo raamattu tässä ja nyt...

Kun muta huuhdeltiin pois, havaittiin että silloiset raamatun tekijät olivat hoitaneet asiansa hyvin: raamattu oli säilynyt hyvänä, ja nahkakannet olivat kestänet veden hyökkäykset. Kansilukot olivat pureutuneet niin tiiviisti, ettei vesi ollut katsonut vaivakseen koetella kirjan sisältöä sen enempää, olipahan tyytynyt nuoleskelemaan vain lehtien reunoja.

Siitä alkoi sen Raamatun uusi kulku. Vuosikymmeniä se on kulkenut uusien sukupolvien mukana, sukupolvien, joille Josephfus Palmannus palvelusväkineen on vain eräs ihmiskohtalo, mutta iäkäs raamattu arvokas omistuskapine. Se on saanut maata yksinäisellä kunniapaikalla pikkupöydällä, vartijoinaan kynttilänjalat, kirjahyllyllä ympärillään ruhtinaallisesti tyhjää tilaa, lasikaapissa ja milloin missäkin. Viime sotiin asti se kulutteli aikaansa kotiseutukunnassa sen suvun hallussa, joka oli sen vedestä onkinut.

Sotien jälkeen se kaupunkilaistui ja sanoi hyvästit seurakunnalle, jossa oli viettänyt elämästään kolme ja puoli vuosisataa. Niin kuin on käynyt tuon raamatun vaiheikkaan matkan, joka viimein päättyi etäälle alkuperäisistä juuristaan ja tarkoituksistaan ajallisesti ja paikallisesti, niin on myös käynyt silloista kohtalotapahtumaa seuranneen kirkkoväen jälkipolvien. Kovin kauaksi he ovat tuon Pyhän Kirjan sanomasta vieraantuneet.

Pudasjärvellä on ollut monta kirkkoherraa, mutta tuskin Josephfus Josefinpoika Palmannus olisi jäänyt muistoon muita enemmän, ellei hänen kohtalokseen olisi sattunut hukkua kirkkojärveen.

Kuinka useasti lieneekään vieraisilla ollut seurue isäntäväkineen on muistellut löydetyn raamatun ääressä tuota onnetonta tapahtumaa, kertaillut, selaillut kirjan kellastuneita lehtiä ja punautellut päätään, tuntien kunnioitusta elämän äkkejä arvaamattomuuksia kohtaan, jotka tuossa raamatussa ikään kuin harottavana kourana ovat muistuttamassa jälkipolville: näin voi käydä ihmiselämän kukoistavimmassa kukoistuksessa.

Toivo Määttä
Päivämies 18.5.1988

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia